pistänyt. Mutta Ingo veti tuon vastahakoisen luoksensa ja lausui
hellästi: -- Vaivaloinen on minun matkani ollut maailmassa; minä olin
vielä lapsi, kun jo täydyin kuten metsänpeto kuljeksia laaksoissa
hankkimassa elatustani, joka pitäisi minua hengissä, sill'aikaa
kuin pyydystäjät hiipivät minun jäljissäni. Usein tuskaannuin minä
elämääni, nöyrästi anellessani tähteitä muiden pöydältä ja nähdessäni
isännän kolkon silmäyksen. Kuitenkaan en luule aivan maineettomana
murtauneeni vihollisieni rivien läpi, ja rehellisesti olen ahkeroinut,
saadakseni kerran riemulla istua sankarein salissa. Muinoin tuntui
minusta viimeinen hyppäys vihollisten joukkoon suurimmalta onnelta,
ja kun sotahuudot raikui, luulin kuulevani kuolemattomien huutavan
heimolaistaan luoksensa. Vasta sinut nähtyäni, tulit sinä minulle omaa
henkeänikin rakkaammaksi, ja minun silmäni aukenivat näkemään monta
riemua tässä maailmassa; suloiselta tuntui minusta usein istuminen
auringonpaisteessa ja naurahteleminen, kun pienet pukinpojat heittivät
kippaa meidän pihassamme, ja mieheni tulivat kotia mehiläiskennot
vasuissansa. Mutta kun jumalat soivat minulle sellaisen onnen,
päättivät he myöskin, ett'ei se saisi kestää kau'an sekä samalla
tuottaa turmiota sinulle, jota minä lemmin. Rohkealla väkivallalla
täytyi minun saada sinut omakseni. Vielä köyhempi olet sinä minun
vaimonani kuin kodissa ollessasi. Ei kukaan muut ole suositellut
sinua paitsi minun hurjat mieheni ja uutisasukkaat, koska heillä
oli vastoinkäymisiä siellä kotona. Usein olen minä huomannut, miten
sinä maanpakolaisen kainalossa olet koettanut salata kyyneleitäsi
ja niitä huokauksia, joita ikävä kotiisi sinussa synnytti. Tänään
antoivat taivaalliset minulle merkin, viitan pudotessa. Mahdollista
on, vaimoseni, että he tahtovat kutsua minut luoksensa, ja sentähden
pidän minä nyt huolta, että minun lähtöni tulisi mainehikkaaksi ja
vihollisilleni vaurioksi.
-- Ratsasta pois linnasta, -- lausui Irmgard, -- ja rakenna itsellesi
uusi koti vieraassa maassa.
-- Petohan hiipii luolastansa koirien lähestyessä, eikä kansan ja maan
isä.
-- Sinähän olet elänyt rauhassa onnellisen vuoden, sinä olet nostanut
poikasi kilvellesi, ja vaimosi on levännyt sinun rinnallasi. Ajattele
sitäkin, Ingo, ennenkuin valitset, -- Hän katsoi yhä ahdistuksella
hänen kasvoihinsa.
Ingo meni vielä kerta noiden pienten akkunaluukkujen luokse ja
katseli joka haaralle pimeään maisemaan. Taivas loisti kuni kirkkain
kulta, ja alhaalla laaksossa nousi usva purosta. Hän katseli noita
aallonkaltaisia kukkuloita, noita synkkiä metsiä, tuota hedelmällistä
ketoa; sitte kääntyi hän vaimoonsa ja sulki hänet syliinsä. -- Kun
runoilija lauloi salissa, ja sinä ennen muita kunnioitit muukalaista,
silloin rakastit sinä minua sentähden, että minä johdin urhoja kuolon
tiellä. Mikä on muuttanut mielesi, Vandaalin vaimo?
-- Tuska, jonka tunsin ajatellessani, että sinut menettäisin, --
vastasi Irmgard hiljaa ja painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten.
Ingo piti häntä kiinteästi puristettuna itseensä. -- Korkealla kannoin
minä päätäni, vaikka olinkin maanpakolainen mies, iloisena nautin minä
kunkin päivän tuomaa onnea, sillä minä pidin elämätä vähäpätöisenä
mainehikkaasen kuolemaan verraten, ylpeä olin minä uskollisuudestani
kaikkia kohtaan, joille olin antanut lupaukseni, ja siitä, että
viholliseni minua pelkäsivät. Ken tahtoo tallata lokaan tätä minun
ylpeyttäni, hänet minä tapan tahi tappaa hän minut. Mutta ylpeämpänä
kuin koskaan ennen, varustaun minä tällä kertaa tappeluun. Sillä
vahvempana kuin koskaan ennen lähestyy vihollisen voima, ja sinä,
lemmittyni, olet omilla silmilläsi näkevä, ylistikö runoilija syyttä
sinulle urhoasi. Valmista itsesi, ruhtinatar, vastaanottamaan puolisosi
kunniapäivää, sillä pian saat sinä morsiushuoneesi ympärillä kuulla
joutsenten julmaa laulua ja nähdä pilvissä taivaan sillan, jota myöten
urhot rientävät ylöspäin.
Tummemmaksi tulivat öiset varjot, vahtirovio leimusi ja levitti
punaisen hohteen sekä savupilviä pihan yli, jossa miehet varustausivat
puollustukseen. He raivasivat pihan rattaista ja työkaluista, kantoivat
esille heittokeihäitä ja latoivat kasaan kiviä; vaimotkin olivat
auttamassa, he toivat ahkeraan vettä lähteestä ja täyttivät salin
vieressä olevat astiat ja sammiot. Sanantuojia tuli kylissä asuvan väen
luota rientämällä pihaan, ja johtajien käskyt kaikuivat ympärysmuurin
sisällä.
Irmgard astui Fridan seurassa ales korkealta yliseltä. Hän oli
voittanut epäilyksensä ja ikäänkuin jumalattaren kannattamana kulki
hän pihan poikki. Berthar hymyili mielissään hänet nähdessänsä.
Hän nousi äkkiä seisovallensa maasta, jossa hän naulaili suurta
heittokonetta, ja tervehti kuten soturi päällysmiestänsä. -- Noin on
minusta mieluista, -- lausui hän, -- nähdä kuningatar koristettuna,
hänen kasvojensa tyyneys sekä hänen rinnassansa oleva kultakoriste
ilahuttaa minua. Niitä häitä minä ylistän, joissa morsian on noin
yltäkylläisesti koristettu. Sillä iloisina me, pojat, taistelemme,
nähdessämme meidän hallitsijattaremme urhottarena lähestyvän
soturia. Mutta kuulehan vielä ystävällinen neuvo vanhuksen suusta.
Hyvä emäntä olet sinä ollut hurjille pojille rauhan aikana, sinä
olet pitänyt huolta kaikista ja ollut jäykkä kaikkia kohtaan, kuten
oikean perheenemännän tuleekin olla, ett'ei rohkea silmäys tahi
sopimatoin pilapuhe simasta päihtyneiltä miehiltä uskaltaisi ilmi
sinun läsnäollessasi. Mutta osoitapa nyt taasen, jos hyväksi näet,
suosiollista kohtelua sotureille, puhu heille kaikille ystävällisesti
ja jaa heille anteliaasti varoja, joita sinulla on kellarissa ja
aitassasi. Sillä en minä pelkää joutuvamme ru'oan ja juoman puutteesen
sillä ajalla kun sota kestää; mutta moni lyö kovemmin ja lingoittaa
aseensa voimakkaammin, jos häntä toverinsa seurassa kestitetään
simalla ja runsaalla särpimellä. Tähän asti olemme me vaan väijyneet
burgundilaisia rosvoja, mutta tällä kertaa tulee meillä olemaan työ,
josta vastaiset sukupolvet tulevat kertomaan.
Irmgard ojensi hänelle kätensä, ja vanhus tarttui siihen
kunnioituksella. -- Mitä minuun tulee, on nyt kaikki niin tapahtunut,
kuten kauan olen toivonutkin, -- jatkoi hän, -- ahtaanpuoleinen
taistelukenttä, tulinen ottelu ja minä päällikköni rinnalla. Yksi asia
minua vaan tekee levottomaksi, se, että joukko, joka hänen kanssansa
astuu taistelukentälle on niin harvalukuinen. Sillä sotajumala laskee
mieluummin pellollansa joukottain kaatuneita miehiä kuin yksinäisiä
korsia.
-- Tule tänne, Wolf, -- huudahti Berthar tuolle nuorelle
Thüringiläiselle, -- sinä osaat oleskella sievästi naisten kanssa,
ja he kehuvat sinun tanssitaitoasi. Sentähden pitääkin sinun ruveta
heidän kaitsijaksensa. Johda naisia vierittämään ales kiviä kalliolta
ja heittämään vettä tuleen, jos katto syttyy. Tuo kuopasta meidän
kokoamamme härjän- ja hirvennahat ja levitä ne kosteat vuodat
puukatolle, sillä lähin puiden lehviä ovat märät vuodat meidän parahin
suojamme tulinuolia vastaan.
-- Lähempänäpä kuningasta luulin saavani seisoa, -- vastasi Wolf
nuristen.
-- Ei kukaan estä sinua oikealla ajalla ottamasta osaa taisteluun,
-- lohdutteli ukko, -- mutta kunniakkaampi kuin luuletkaan on sinun
toimesi, sillä nuot tuolla ulkonakin tulevat kyllä naisten tavan mukaan
kiistelemään siitä, kenen velli pohjaan palaa.
-- Sinä, isä, tarkoitat, että monelle meistä tulee huomenna kuuma päivä.
-- Monelle heistä, pitää sinun sanoa, -- vastasi Berthar. Pidä vaan
huolta siitä, että rivakkana poikana saavutat onnen jumalattarien
suosion.
-- En minä itseäni ajatellut, -- vastasi Wolf ja katsoi olkansa yli
saliin päin.
-- Älä katso taaksesi, on laki sodassa. Kaikki, jotka tulevat
jäljissäsi, pitäkööt huolta itsestänsä; ainoastansa niiden varalta
pitää sinulla olla silmiä, jotka ovat sinun edessäsi.
Wolfin aikoessa nuoralla hinata märkiä vuotia katolle, tuli Frida
hänen luoksensa ja alkoi ivallisesti lausua: -- Kunniakkaanpa toimen
sinä olet saanutkin, ja pahalta haisevat ne matot, joita sinä meille
levittelet. Jos sinä rupeat kamaripalvelijaksi, joka meitä, naisia
puollustat, pysyy viholliset mielellään meistä kymmenen askeleen päässä
ja kääntävät kauhistuksella pois nenänsä.
-- Jos minä olisin päällikkö, -- vastasi Wolf suuttuneena, --
asettaisin sinut seisomaan portin päälle koko sotajoukon eteen,
haavoittamaan vihollisten rintoja pistopuheillasi. Auta minua
pystyttämään tikapuut saliin kattoluukun kohdalle ja pidä kiinni
köysistä, että saisin vuodat erilleen tuolla ylhäällä.
Mielellänsä täytti Frida hänen pyyntönsä, ja kun hän oli levittänyt
kaikki vuodat sekä tullut katolta ales, katsoi hän ympärillensä
tyhjässä salissa ja antoi yht'äkkiä Fridalle suudelman. Frida ei tehnyt
vastarintaa, vaan otti kiiruusti esille nauhan ja sanoi: -- Pidä
ylähällä käsivartesi, Wolf, jotta saisin sitoa sinut itseeni. Jos me
saamme nähdä huomen-illan, tahdon ruveta sinun vaimoksesi, Usein olen
minä ollut tyly sinua kohtaan, vaan tänään sanon sinulle, että sinä,
eikä kukaan muu, olet minun lemmittyni -- Hän sitoi nauhan Wolf'in
käsivarteenpa tämä huudahti: -- Tahdonpa kiittää kuningattaren vihaa,
joka katkasi pistimen ohdakkeeltani. -- Frida suuteli häntä lämpimästi,
sitten tempasi hän itsensä irti ja juoksi pois vaimojen luokse.
Taaskin kulkivat pilvet kuun ohitse julmina, ihmisen ruumiin ja
hevoisen jalan kaltaisina muodostuksin, milloin sysimustina,
epäselvässä hämärässä. Usvaa nousi Idispurosta ja levisi muurin sekä
linnan ympärille. Eläinten kirkumista ja ihmisten huutoa kuului linnan
portin luona, ja laaksostapäin tulevilla teillä ajoivat talonpojat
hevoisia, nautoja ja ruskeavillaisia lampaita. Miehet kantoivat puisia
kilpiänsä ja jouduttivat keihäillänsä karjan askeleita, ja vaimot
sekä lapset riensivät eteenpäin, kantaen talouskapineita. Surullinen
oli heidän matkansa vuorta kohti, sillä kun joku kääntyi katsomaan
takaperin, ajatteli hän levottomuudella, vieläkö hän palajaisi taloon,
jonka hän nykyään oli rakentanut, vai hukkuisiko kentiesi koko talo
liekeissä. Alimman ympärysmuniin portilla oli pakenevien aikaansaama
ahdinko niin suuri, että tällä paikalla vahdissa seisovan Vandalin
täytyi auttaa heitä neuvoilla ja viittauksilla, ett'eivät he pimeässä
poikkeaisi portille johtavalta polulta. Kukkulan huipulla oleva
linnapiha täyttyi ihmisistä ja eläimistä. Lehmät ammuivat, hevoiset
juoksivat hurjasti ympärinsä, ja vaimot vetäysivät kärryinensä
muuria lähemmäksi. Mutta Berthar kehoitti miehiä järjestämään elukat
riveihin ja sulkemaan lampaat karsinaan. Pihan keskellä leimusi tuli,
jolla kiehui nälkäisiä varten olevat padat, ja juomanlaskija kaatoi
janoisille olutta, jota ahkerasti nautittiin. Berthar kulki yhden luota
toiseen, tervehti heitä tyynesti, ikäänkuin olisi rauha maassa, kysyi
heidän ajatustansa ja urkki samalla kertaa viisaasti tietoja heidän
luvustansa sekä rohkeudestansa. -- Miksi viipyvät puron toisella puolen
olevat naapurit, missä ovat käsivoimistaan tunnetut, vaahterametsissä
ja peippoisen lempimän lähteen luona asuvat talonpojat? -- huudahti hän
thüringiläiselle Balthardille; onko tuo valkoinen sumu niin soaissut
Marvingein mielen, ett'eivät he kuule vartioiden ääntä tornista eivätkä
näe valkeata?
-- Hitaasti he liikuttavat jäseniänsä, -- vastasi Balthard
huolellisena, -- minä näin heidän ajavan karjaa ja kärryjä heidän
metsissänsä oleviin pyhiin paikkoihin, eivätkä he taida olla kärkkäät
jättämään hevoisiansa ja lapsiansa. Kuitenkin olisi kiirut hyvä,
sillä eilen illalla kulki eräs joukko pohjoisesta päin pitkin puroa,
ja siellä kimalteli kilpiä sekä rautakypäriä. Ja minä pelkään heidän
olleen kuningattaren hurjia miehiä, jotka etsivät itsellensä yösijaa
noissa taloissa.
Muuan ratsastaja tuli nelistäen laaksosta johtavaa tietä pitkin
ja riensi nuolennopeana vaahtoisella ratsullansa portista sisään
sekä antoi ohimennessänsä vanhukselle viittauksen. -- Radgais! --
lausui tämä ja riensi hänen perässänsä saliin, jossa Ingo vanhempien
talonpoikain kanssa kuulteli soturien ilmiantoja. Sanansaattaja riensi
tervehtien hevoisen seljästä. -- Loistavin joukoin tunki kuninkaan
miehet meidän aluellemme -- lausui hän, -- heitä on koko joukko ja
Theodulfin sankareja lisäksi. Töin tuskin pääsin minä pakoon vuorien
yli, sytytettyäni vahtirovion. He piilevät puiden takana laaksossa,
sillä heitä on tuskin sataa kilpeä enemmän.
-- Näitkö sinä kuningatarta?
-- Paitsi Theodulf'ia näin ainoastansa tuon vanhan Hadubald-rosvon.
-- Jos ei Gisela-rouva pannut useampia miehiä liikkeille, -- lausui
Berthar ylenkatseella, -- tulee luultavasti harvat hänen sotureistansa
enään näkemään kotona viinimaljaansa.
-- Tuolla tulee yksi Main-virran luota, -- lausui Ingo. Vandalilainen
Valbrand riensi saliin.
-- Ratsastaessani eteläänpäin honkametsän läpi vaanimaan rajaseutua,
kuulin kilpien kilinää rajalla olevalla tiellä. Minä piiloitin
hevoiseni ja hiivin jalkasin metsän läpi; silloin näin minä pitkän
miesjonon lähestyvän, tämä oli kolmeen osaan jaettu burgundilaisjoukko,
jossa oli ratsastajia ja jalkaväkeä. Päällikön rinnalla ratsasti
eräs muukalainen, Caesarin henkivartijaväessä, joita nimitetään
protektoreiksi, palveleva Romalainen. Minä tunsin hänen kypärinsä
ja sota-asunsa ja kuulin hänen naurunsa sekä romalaisia sanoja.
Huolettomina kulkivat he hietikolla ilman etuvahtia ja vaanijata,
täydellisesti varmoina voitostansa. Parin miehen kanssa olisin minä
voinut peljästyttää heitä. Minä matkin metsässä kehrääjälinnun ääntä,
jolloin he säikähtäen pysähtyivät ja töllistelivät puiden välistä
pilviin. Mutta minä lingoitin puiden takaa keihääni Romalaista vastaan.
Urho kaatui ähkyen hietikolle; he rupeisivat kovasti huutamaan, ja minä
pakenin pimeässä. Minä toivon tämän olevan heille huonon enteen.
-- Me ylistämme kuningattaren viisautta, -- lausui Ingo, -- kun hän
on nostattanut muukalaisjoukon minun miehiäni vastaan. Luottiko hän
niin vähän Thüringiläisten taipuvaisuuteen, ett'ei hän kutsunut
kansalaisiansa aseleikkiin? Missä säikähdytit sinä hänen urhojansa
linnun äänellä?
-- Puolitiessä tästä Mainiin, -- vastasi Valbrand, -- näin minä
heidän viimeksi valmistavan leiriä yöksi. Burgundilaiset nousevat
myöhään makuulta; vaikka he kiiruhtavatkin, eivät he sittenkään tule
ennättämään laaksoon ennen päivännousua. Tuolla sumussa, puron takana
huomasin minä hevoisenjälkiä.
Ingo viittasi häntä menemään ja lausui Bertharille: -- Pidä huolta,
isä, että kaikki muut paitsi vahdit menevät makuulle, sillä huomenna
tulevat he tarvitsemaan teräviä silmiä ja levähtäneitä jäseniä. Pidä
tarkkaa vahtia portilla, ett'ei kukaan vihollinen pääse hiipimään
sisään pakenevien joukkojen kanssa. Aamuhämärässä kokoamme me
talonpojat ja luemme miehemme. Heitä tulee olemaan liian vähän
ympärysmuurin varalta. Mutta me taistelemme hengestämme, ja nuot toiset
vähäisestä saaliista. Rauhallinen tervehdys sinulle, isä, viimeisen
kerran, ennenkuin antaumme taisteluun. Me iloitsemme tänään siitä, että
he pitävät meitä, maanpakolaisia miehiä, suuren sotaretken arvoisina,
ja siitä tulee minun kiittää sinua, uskollinen ystäväni.
Aamu joutui, ja pilvet olivat veripunaiset reunoiltansa sekä
peittivät auringon. Linnassa nousivat maassa makaavat jalkuvillensa.
Miehet valmistivat itsensä hirveän sotajumalan palvelukseen; he
voitelivat ja pörröttivät tukkansa niin, että se tuli punaiseksi
ja seisoi pystyssä; he panivat kulta- ja messinkirenkaita käsiinsä
ja kaulaansa ja kiristivät vyönsä kovempaan, voidaksensa käydä
kepeämmin ja saadaksensa jäsenensä nopeammaksi juoksuun. Moni otti
hirvennahkaisen, rautalevyillä varustetun paidan päällensä ja moni
heitti myöskin päältänsä ruskean villanutun sekä avasi paitansa, jotta
heidän rinnassansa olevat, kunniaa tuottavat arvet tulisi näkyviin.
Synkät olivat urhojen kasvot, tuima heidän mielensä, ja vaitonaisina
toimittivat he askareitansa. Sillä sotajumalan palveluksessa ei
suvaittu minkäänmoista turhaa puhelemista.
Berthar kääntyi Wolf'in puoleen, joka vyötti itsensä aseilla hänen
vieressänsä, ja lausui, tarjoten hänelle paksun kultasormuksen: --
Kau'an olen minä tallettanut tätä kalleutta, jonka muinoin sain eräältä
kuninkaalta palkinnoksi. Ota sinä se tänään lahjaksi sotatoveriltasi,
eikä sinun pidä kunnioittamattomana heittämän keihästäsi meidän
puolestamme, jott'ei viholliset pääsisi sanomaan: -- Nähkäät, kehnon
palkan Thüringiläinen saikin muukalaisilta. -- Wolf pani renkaan
käsivarteensa, katsoi kiitollisena vanhukseen ja vastasi:
-- Muista, sinäkin, isä, järjestäessäsi sotaa, ett'et jätä minua
vaimojen kaitsijaksi, äläkä vihastu, jos minä vielä lisään sanasen;
kuninkaan vihollinen on myöskin hänen miestensä vihollinen, mutta
mieluummin nostasin minä käteni Burgundialaisia vastaan, jotka eivät
ole minun heimoani.
Vanhus hymyili synkästi. -- Sinä haukut suotta, nuori metsäkoira.
Vielä ei haiskahda veri sinun nenääsi, ja päivän noustessa sekä
tuolla ylähällä olevien pilvien muuttuessa synkemmiksi, tulee huolesi
tuntumaan sinusta itsestäsikin vähäpätöisiltä.
Kuninkaan salin eteen oli uhrikivi asetettu. Soturit kokoontuivat
kiven ympärille. Ingo astui miehineen ulos saalista, ja hänen yllänsä
oli harmaja teräspuku ja päässänsä villisian pään kuvalla koristettu
kypäri; hampaat olivat hopeasta, ja pedon silmät paloivat punaisina.
Miehet taluttivat esiin varsahevoisen, Berthar työnsi uhriveitsen sen
rintaan ja repäisi siihen kuolinhaavan. Kuningas veisasi uhrirukouksen,
ja jokainen miehistä astui esiin, kastoivat oikean kätensä eläimen
vereen, ja kaikki vannoivat toisillensa uskollisuutta kuolemaan saakka
sekä kuuliaisuutta kuninkaallensa.
Puiden latvasta huudahti heleä naisen ääni: -- Ole varoillasi,
kuningas, sillä kilvet ja keihäänkärjet välkkyvät. -- Tornissa olevan
vartijan torvi varoitti huimilla äänillä, ja eräs sanansaattaja riensi
kuninkaan luokse. -- Pitkin puronvartta ratsastaa kuninkaan miehet, ja
kuningatarkin on heidän joukossansa. -- Silloin kaikui sotahuuto linnan
pihassa, soturit tarttuivat kilpiinsä ja keihäisinsä ja asettuivat
piiriin soittaakseen sotalauluansa kilven koverrukseen. Tuo hurja
laulu antoi kovan kaiun laaksoissa, alussa vitkaan ja juhlallisesti,
mutta paisui sitten ikäänkuin rajutuuli, kunnes se kuului kolkolta ja
mieltäjärisyttävältä kuni myrskyn immen kirkuminen. Laulun vaijettua,
vastasi kimakat äänet linnan alapuolelta. Berthar jakeli käskyjänsä, ja
järjestetyissä joukoissa kulkivat soturit vuorta ales sekä miehittivät
ympärysmuurin. -- Epäsointua oli sotalaulussa, -- lausui Berthar
hiljaa Ingolle, -- erilailla kaikui se meidän miehiltä ja erilailla
talonpojilta; -- luota tänään ainoastansa isänmaallisiin ääniin. --
Vielä kerran nousi Ingo vanhuksen kanssa puun latvaan ja lausui. --
Gisela-rouva, ei todellakaan tuo muita omassansa kuin noita lystikkäitä
miehiä omasta linnastansa ja Sintram'in joukon. Hän on kutsunut tänne
Burgundit, jotta nämät rivakkaasti tekisivät työn hänen eduksensa. Ja
mielellänsä nämät ovat tulleetkin, sillä heitä on kymmenen yhtä meidän
miestä vastaan. Katso, urho, jo muodostavat he varustuksen kilvistänsä
meidän vallihautamme ympärille. Ales vallille! Tapa vaatii minua
tervehtimään kuningatarta; minä suojelen sitä puolta, jolla hän johtaa
joukkoansa, mene sinä miehinesi eteläpuolelle muukalaisia vastaan!
Nopein askelin riensivät urhot vallitukselle. Ylt'ympäri kaikui
sotahuutoja ja lenteli nuolia sekä keihäitä; pienissä joukoissa
karkasivat ryntääjät esiin, kantaen kiviä ja vitsakimppuja ulkomuurin
luokse, täyttääksensä näillä vallihaudan.
Kaikkialla, missä vallin pohjoispuolella ottelu oli tuimin, kaikui
voimakkaasti Ingon sotahuuto, ja eteläpuolelta vastasi Bertharin ääni;
ja missä hyvänsä kuningas heitti keihäitänsä, sinne riensi Theodulf'kin
etimäisenä, himoten kostoa. Useamman kerran järisytti hänen keihäänsä
vallin hirsiä Ingon pään lähellä, ja Thüringiläisen kilpi halkesi
kuninkaan aseiden iskuista. Mutta ryntääjien päällekarkaus ei
onnistunut, ja hehkuvin poskin vetäysivät he takaperin, järjestivät
hajonneet joukkonsa, kantoivat kokoon palkkeja Thüringiläisten kylästä
ja metsästä sekä työskentelivät näiden kanssa innokkaasti kirveellä ja
vasaralla.
-- Voimakkaasti heittivät sinun miehesi keihäitänsä, -- huudahti
Berthar kehuen Beron pojalle. -- Ovatko kuningattaren miehet ruvenneet
salvumiehiksi? Kurja on se soturi, joka lyykistäikse laudasta tehdyn
kilven taakse. -- Ja Ingolle lausui hän hymyillen: -- Burgundilaiset
eivät juuri näytä innostuneilta ryntäämään, ja ne uhrit, joita me
minun puolellani olemme kaataneet sotajumalalle, eivät suinkaan ole
monilukuisia. Ja meidän täytyi huutaa hänelle: tyydy vähään, kuten
käki sanoi karhulle, tarjotessaan tälle kestingissä kolme kuollutta
kärpäistä.
Harmaita ukkosenpilviä vyöryili sydänpäivän helteisten sädeitten alla;
silloin kutsui ryntäävien sotatorvet uuteen taisteluun, ja taaskin
kuului kummaltakin puolelta nuot ulvovat sotahuudot. Nyt oli ryntäys
voimallisempi ja vaara suurempi, sillä päällekarkaajat eivät olleet
suotta käyttäneet kirveitänsä. Kaikilta haaroilta ryntäsivät he esiin
vahvojen rintavarustuksiensa takana ja taaskin heittelivät he kiviä ja
vitsakimppuja vallihautaan sekä kantoivat puunrunkoja ja pitkiä hirsiä
tehdäksensä sillan syvyyden yli. Myöskin olivat Burgundit pystyttäneet
telineitä, joissa riippui hirsi muurinmurtajana; jyskien löivät
heilutetut hirret että kaikin varustusta vastaan, ja pitkät koukut
repivät ales hirsiä varustuksesta vallihautaan. Tuimin ottelu syntyi
näiden vaarallisten koneiden ympärillä. Kun yksi joukko ryntääjistä
peräytyi, riensi toinen sijaan sillä taistelevien takana istui
kuningatar ratsunsa seljässä ja kiihoitti sanoilla sekä viittauksilla
alituisesti ryntäykseen. Vihdoin onnistuivat viholliset joukot siellä
ja täällä repimään ales ulkopuolimaisen vallin ja pääsemään haudan
yli. Silloin riehui sota hetkisen muurin aukoissa, ja linnanväki
ponnisteli tukkiakseen kilvillänsä sekä ruumiillansa lävet. Mutta
ikäänkuin tulva särjettyjen tokeiden läpi ryntäsivät voittopuolella
olevat vihollisetkin sisään, ja puollustajien pienet joukot tungettiin
peräytymään kukkulata kohden. Ingo seisoi portin ulkopuolella
muutamain harvalukuisten miesten kanssa, jotka tänään taistelivat
hänen rinnallansa, ja turvasi kilvellä sekä keihäillä soturiensa
peräytymistä. Viimeiseksi juoksi hän itsekin portista sisään, ja
vipusilta vedettiin ylös hänen jäljestänsä.
Päällekarkaajat nostivat voittohuudon ja ryntäsivät sitä vallia
vastaan, joka ympäröi vuoren kukkulata. Mutta heidän riemunsa oli
lyhytikäinen sillä jyrkältä kukkulalta lensivät nyt keihäät taajemmin,
ja isoja kiviä vieri ales, jotka raivasivat itsellensä verisiä teitä
ryntäävien joukkojen läpi. Puolustajien rivi oli nyt taajempi, ja
he taistelivat epätoivon vimmalla, sillä he sotivat nyt viimeisen
linnoituksensa puolesta, joka heillä oli suojana turmiota vastaan;
kaikki kädet olivat toimessa; vaimotkin seisoivat hameenhelmat
korkealla ja nostelivat maasta kiviä sekä antoivat näitä sotureille.
Vihdoin ei viholliset enään kestäneetkään jyrkällä vierulla, vaan
vetäysivät aimo harppauksilla takasin, ja moni sai ilmaan kohotetun
säärensä lingoitetun kivimöhkäleen musertamaksi.