ulos ja sisään, -- lohdutti runoilija, -- mutta sinä olet kotiliedellä
olevan tulen kaltainen, joka suo riemua ja herättää iloa; älä ole
milläsikään varjoista, jotka syntyvät ja katoavat. Sinunkin luoksesi,
ruhtinatar, tulen minä salaisena sanansaattajana. Lähtiessäni
metsämajoilta vei Gundrun-rouva minut tarhaan, missä talon siipikarjaa
pidetään. Hän osoitti erästä naarashaikaraa ja lausui: -- Tuokin
lintu, tuossa, lensi kesällä pois talostamme, mutta palasi ennen
talvea takasin ja toi poikansa tullessaan; nyt elätämme me kumpaakin.
Eräs, jonka sinäkin tunnet, katosi täältä, koska hän piti kiinni erään
villijoutsenen siivistä; vie nyt hänelle toisellainenkin matkamerkki.
-- Ja runoilija tarjosi Irmgardille merkin, erään haikaran höyhenen
ja erään linnunpojan siipisulan, jotka olivat sidotut toisiinsa
langalla. Irmgard piti äitinsä lähettämää merkkiä kädessänsä, ja hänen
kyyneleensä valuivat sen päälle. -- Adebar-rouva, naishaikara, lensi
takasin taloon, -- lausui hän, -- sentähden, että eräs petolintu
oli surmannut hänen puolisonsa. Mutta minun sydämeni käskee minua
taistelemaan niitä metsähaukkoja vastaan, jotka laukovat siipiänsä
minun herrani vastaan. Tule, Volkmar, jotta saan näyttää sinulle pientä
haikaranpoikaani, joka riemuiten puristaa kiinni pienet kätösensä, kun
hänen isänsä kumartuu häntä katsomaan.
-- Jälkeenpuolipäivänä oli hiljaista ympärysmuurin sisäpuolella.
Runoilija oli sanonut jäähyvästit, Ingo ratsasti talonmiesten seurassa
pitkin laaksoja, ja Irmgard-rouva seisoi lähteen luona, joka pulppuili
erästä kalliosta asumuksen lähellä. Siihen oli ruhtinattaren miehet
hakanneet oivallisen kivisammion, johon vesi kokoontui. Aurinko paistoi
lämpimästi, viileä vesi juosta lorisi ja valui kivisammiosta laaksoon
päin. Erään saarnipuun oksat riippuivat kallionrinteeltä suojaavana
katoksena ja lähteen ympärillä kasvoi pajupensaita, jotka harmahtavilla
lehdillänsä salaisivat paikan vieraiden silmiltä.
Irmgard piti pientä poikaansa lähteen yli. -- Sinä vierivän veden
hyvä haltijatar, -- rukoili hän, -- ole laupias minun lapselleni,
että hänen jäsenensä vahvistuisivat, ja hänen vartalonsa tulisi yhtä
pulskaksi kuin puolisonikin. -- Hän kylvetti poikaa, joka parkui
maltittomasti ja potki pienillä jaloillansa; sitten kuivasi hän
poikansa hennon vartalon liinavaatteella, kietoi hänet lämpösiin,
ja laski hänet sammaleelle sekä laverteli hänen kanssansa, kunnes
hän lakkasi parkumasta ja taaskin hymyili äidillensä. Sitten nousi
hän seisovallensa, riisui pois päällimmäisen vaatteensa, jotta hän
tuli seisomaan siinä vyöttämättömässä hameessansa; hän huuhtoi
lähteessä läpimärjän vaatteensa helman ja levitti sen niittypolulle
auringonpaisteesen. -- Muinoin oli minulla palvelijattaria, jotka
kietoivat ylös helmansa minun palveluksessani, ja harvoin kajosin minä
käsilläni lieteen ja vesisammioon; nyt elän minä yksinäni erämaassa
Fridan ja myllyä jauhattavien orjattarien seurassa; minun käteni käyvät
karheiksi, ja minä pelkään, ett'ei se ole minun mieheni mieleen. Mutta
jos minun käteni olisi pehmeät niin kuin ennen, puuttuisi häneltä
monta mukavuutta. Kuinka voisi hän minun avuttani elää erämaassa? --
Hän katseli kuvaansa, joka hyppeli edestakasin läikkyvässä vedessä,
ja irroitti tukkanauhansa. Hänen pitkät, kiemuraiset suortuvansa
valuivat ales ja niiden päät kastuivat veteen, mutta hän tuijotti
lähteesen ja lausui hiljaa: -- Sellaisena olin minä hänen mieluisensa
ennen; haluaisinpa tietää, vieläkö hän nyt ajattelee samoin kuin sillä
kertaa, jolloin hän suuteli minua aamuvalossa, vai onko minun salainen
levottomuuteni isäni vihasta ja äitini murheesta minua muuttanut?
Minä salaan kuitenkin huokaukseni kuninkaalta ja vääntelen käsiäni
ainoastansa yksin ollessani. Mutta hänen uljas mielensä kärsii tästä
yksitoikkoisesta, rauhallisesta elämästä, hän ikävöi mainehikkaita
urhotöitä, sillä jalo on hänen mielensä, ja koko ikänsä on hän tottunut
valmistamaan kotkille tappotantereita. Nyt piilee hänen päänsä puukaton
alla minun tähteni.
Näin istui Irmgard, ja raskaat huokaukset painoivat hänen päänsä ales
kivisäiliön reunalle. Vartija huudahti tornista, ja askeleita kuului
kalliolta Irmgardin näitä huomaamatta. Silloin korskui hevoinen hänen
lähellänsä, ja muuan kopea naisen ääni lausui: -- Miksi sinä, vaimo,
istut kyyrysissäsi lähteen reunalla katselemassa niin hartaasti omia
kasvojasi, ett'et näe etkä kuule?
Irmgard hypähti seisovallensa. Hänen edessänsä istui ylpeästi
ratsunsa seljässä eräs uljas nainen; huntu riippui hänen keltaisesta
tukastansa ja hänen olkapäitänsä sekä hevoisen selkää peitti
purppuraviitta; hevoisen tamineet loistivat kullasta ja sen kaviot
polkivat liinavaatetta, jonka Irmgard oli levittänyt maahan. Ja vieraan
takana näki hän Sintramin kalpeat kasvot. Hehkuva puna nousi hänen
poskillensa, hän tiesi, kuka tuo vieras oli, jonka edessä hän seisoi
avohamein ja paljain jaloin. Mutta hänen samoinkuin kuningattarenkin
silmistä säihkyi viha. Näin seisoivat kumpaisetkin naiset ääneti
ja tähystelivät toisiansa vihollisilla silmäyksillä, sitten antoi
Irmgard tukkansa valua huntuna ales rinnallensa ja kyyristyi lähteen
vieressä kasvavaan sammalikkoon, peittääksensä alastomia jalkojansa.
Hän otti lapsen syliinsä ja piti sitä edessänsä. -- Onko tuo maahan
kyyristyvä vaimo mykkä? -- kysyi kuningatar seuralaiseltansa. -- Se
on Irmgard itse, kuningatar, -- vastasi Sintram. -- Kuningatar kutsuu
sinua, orpanani. Irmgard jäi liikkumattomana istumaan, mutta hän
lausui käskevällä äänellä: -- Käännä pois kasvosi, Sintram, sinun ei
sovi silmäillä minua, kun sinun kuningattaresi hevoinen polkee minun
hamettani.
-- Oletko sinä saanut niin hyvän tiedon siitä, mitä naiselle sopii,
isäsi talossa, josta sinä karkasit vieraan miehen jalkavaimona?
-- Valhetta on sinun herjauksesi, niin kuningatar kuin oletkin, --
vastasi Irmgard vihoissansa; -- kunniallisesti ja siveästi elän
minä aviomieheni kanssa. Tokkohan sinä, karsastelija, voit kerskata
samanlaisesta kunniasta.
Uhaten nosti kuningatar kättänsä; silloin kuului ääniä kukkulalta.
-- Tännepäin, Ingo, -- huudahti Irmgard hätääntyneenä, -- tule
auttamaan vaimoasi! -- Ingo tuli, rientäen ales Irmgardin lähellä
olevaa, jyrkkää polkua myöten ja näki hämmästyneenä puolisonsa maassa
ja hänen edessään, ratsunsa seljässä ylpeänä istuvan kuningattaren
ynnä hänen seuralaisensa. Hän meni vaimonsa ohitse ja notkisti
kunnioituksella päänsä ja polvensa Gisela-rouvalle. -- Tervehditty
olkoon Thüringiläisten mahtava hallitsijatar, -- lausui hän iloisesti,
-- kunnioituksella tervehdin minä sinun jaloa päätäsi; suo suosiosi
uskollisen orpanasi kodille! -- Kuningattaren kasvot muuttuivat,
nähdessään urhon seisovan edessänsä iloisena ja kunnioittavassa
asemassa, ja hän lausui ystävällisesti: -- Terve sinullekin, orpanani!
-- Eikö kukaan ole niin kohtelias, että auttaisi kuningatarta hevoisen
seljästä? -- huudahti, Ingo ja tarjosi kuningattarelle jalkansa ja
kätensä, auttaaksensa häntä ales. Gisela-rouva tarttui kädellään hänen
kähäriinsä, pitääksensä niistä kiinni ja luikui hänen jalkansa avulla
ales.
-- Suo anteeksi, orpanani, -- jatkoi Ingo kuningattaren seisoessa hänen
edessänsä maassa, -- eipä ole säädyllistä, että minun vaimoni istuu
alastoinna kuningattaren ja vieraan miehen silmäin edessä; lainaa
hänelle viittasi, jotta hän voisi siivosti mennä pois, -- ja sukkelalla
tempauksella tarttui hän kuningattaren viittaan siltä kohdalta, jossa
se oli kiinni soljella, sekä nykäsi viitan pois hänen olaltansa.
Kuningatar vaaleni ja otti askeleen takaperin, mutta Ingo kietoi viitan
vaimonsa ympärille, nosti hänet seisovallensa ja lausui hänelle,
osoittaen tietä: -- Jätä meidät!
Irmgard kietoi itsensä ja poikansa tuohon laajaan viittaan ja meni
polkua ylöspäin. Mutta Ingo kääntyi taaskin kuningattareen ja näki
tämän taistelevan voidakseen hillitä itseänsä, ja että Sintram oli
hypännyt ales hevoisensa seljästä sekä lähestyi paljastetuin miekoin.
Mutta kuningatar viittasi hänelle, ja Sintram vetäysi totellen takasin.
-- Rohkea se käsi oli, joka otti kuningattaren viitan, mutta miehen
tulee puollustaa perheensä kunniaa; sinä, Ingo, olet rohkeasti
korvannut, mitä me kiivaudessamme unohdimme, enkä minä ole siitä sinuun
vihoissani. -- Hän viittasi toistamiseen seuralaisellensa, Sintram meni
kau'emmaksi hevoisineen, ja Ingo seisoi yksinään kuningattaren edessä.
-- Niin on käynyt kuten minä toivoinkin, -- lausui Gisela-rouva,
-- sinä seisot minun silmieni edessä, Ingo, kuten muinoin, koska
minä salin portailta lausuin sinut tervetulleeksi; ja samoin kuin
silloin tulen minä nytkin luoksesi ystävällisellä mielellä. -- Ja hän
jatkoi vakavammin: -- Sinulla on minun maassani vihamiehiä, jotka
uhkaavat sinun onneasi, ja korkealle kuuluu heidän kostonhuutonsa
kuninkaanlinnassa; minun kansalaiseni, Burgunditkin, valittavat, kuten
olen kuullut, sinun ryöstävien miestesi tähden.
-- Sinä tunnet tavat maanrajalla, kuningatar; minun mieheni ovat itse
kostaneet vahingon, jonka muukalaiset heille ovat tehneet. Mutta jos
minun mieheni ovat tehneet jollekin Thüringiläiselle vääryyttä, olemme
me rientäneet antamaan vääryyttä kärsineelle korvausta; pidä sinäkin,
kuningatar, rauhaa, jota Ingo ja hänen rajakansansa toivoo sinun
vallaltasi.
-- Sillä urholla, jonka minä muinoin tunsin, oli suurempi kunnianhimo,
kuin Burgundein lehmäin ajaminen suojelusmuurinsa sisäpuolelle, --
ivasi kuningatar.
-- Mies, joka levotoinna kuljeksii ympäri maailmaa, veistelee
mielellään itsellensä katoksen, jonka alla hän isäntänä voi hallita,
vastasi Ingo.
-- Epävarmalta näyttää minusta katos, -- vastasi kuningatar, -- josta
kansan huudot kutsuu ulos perheenemännän. Isä ja sulho, joilta sinä
olet neitsyen ryöstänyt, vaativat sotaretkeä sinua vastaan, nuori
kuningas tarvitsee jalosukuisiensa apua eikä voi kieltäytyä vaatimasta
sinulta takasin ryöstettyä, ja minä pelkään tuhon tulevan sinulle,
sillä ainoastansa suurella vaivalla on kuninkaan tahto tähän asti
voinut hillitä noita kiukustuneita miehiä.
-- Sinun uhkauksesi, kuningatar, pakoittaa minua vieläkin suuremmalla
voimalla suojelemaan taloani; jos sota on lähellä, on se minulle
tervetullut; lieden ääressä riippuva miekka ruostuu.
-- Mieletöin, -- huudahti kuningatar ja astui lähemmäksi, -- aivan
huoletoinna elät sinä täällä metsässä, sill'aikaa kun pyydystäjät
lähestyvät sinua joka taholta. Caesar on alkanut uuden sotaretken
Alemaneja vastaan ja sinuakin etsii hänen kostonsa; hän on tarjonnut
liittoa Burgundeille, ja Gundomar on käskenyt miehensä aseisiin.
-- Caesarista sinä puhut, -- lausui Ingo. -- Kiitos, kuningatar, tästä
hyvästä sanomastasi! Sentähden minun miekkani helähtikin, ja sieltä
lähestyy sankari, jota minä olen yöt ja päivät ikävöinyt: -- Hänen
silmänsä loistivat ja hän tarttui miekkaansa.
-- Hyvin sinä, urho, puhut, -- lausui Gisela, itsekin innostuneena
hänen tulisesta luonnostansa, -- turha vaiva olisi peloitella sinua
vaaroilla. Minä olen tullut varoittamaan sinua, sillä minä voin tarjota
sinulle mahtavampia liittoja kuin metsän ja rajamaiden talonpojat.
Ingo-orpanani, mieluummin uskon sinulle kuin kenellekään muulle
miehelle nuoren kuninkaan ja itseni; minä haluan saada sankarin, joka
sodassa voi johtaa minun miehiäni ja opettaa poikaani, miten mainetta
voitetaan. Sellaiseen kunniaan olen minä sinut määrännyt, ja saadakseni
sinut kuninkaanlinnan palvelukseen olen saapunut tänne.
Ingo seisoi hämmästyneenä ja ankarasti pyöri ajatukset hänen päässänsä.
Hänen edessänsä seisoi tuo kaunis nainen, jolla oli kuninkaallinen
kruunu ja ojensi kätensä hänelle; rukoillen tarjosi tämä hänelle sitä,
mikä oli ollut uljaimpien sankarein mieliteko ja toivo.
-- Sinun ollessasi lasna, -- jatkoi Gisela-rouva syvästi liikutettuna;
-- liitti isämme meidän kätemme yhteen; sinä kasvoit kansan keskuudessa
ylistetyksi sankariksi, ja minä onnettomaksi naiseksi kuninkaan
linnaan; silloin kosketti taaskin sinun kätesi hyväillen minun kättäni.
Se, mikä silloin eroitti sinut kuningattaresta, on sittemmin kadonnut
liekkeihin roviolla. Nyt tulen minä kutsumaan luokseni jaloimman
kaikista näiden maakuntain sankareista. Molemmatkin rukoilemme me
samaa ylhäistä jumalaa, joka on meidän esi-isiemme kanta-isä, sillä
jumalallista sukua me olemme kumpikin, me voimme kohottaa päämme
korkealle kaiken maailman kansan yli, sinä ja minä; meidät on
näkymättömät jumalat itse määränneet kansan hallitsijoiksi. -- Kun Ingo
kuningattaren huulilta kuuli samat sanat, joita hän itse oli lausunut,
katsoi hän ikäänkuin huumautuneena kuningattareen, joka jumalattaren
tavoin tahtoi ohjata hänen kohtaloansa.
-- Nyt kuului kukkulalta kolketta, kuningattaren viitta putosi ales ja
kaukana kuului yhä hiljempaa erään lapsen heikko valitus.
-- Tämä puku sopii lemmitylle sankarille, -- lausui kuningatar,
koskettaen kädellään hänen olkapäähänsä; Ingo kohotti päätänsä.
-- Hädässäni kuulen minä heikon äänen, -- lausui hän itseksensä,
minä kuulen pienen poikani valittavan minun tähteni ja minä seison
kuningattaren edessä kuten unesta herännyt mies. Minä olen sidottu
erääsen, joka minusta on henkeänikin rakkaampi. Kaiken on hän hyljännyt
minun tähteni, ja miesteni piirissä olen antanut hänelle lupaukseni
pitää hänestä isällistä huolta ja ainoastansa hänen kanssansa jakaa
vuoteeni hänen aviopuolisonansa. Kuinka voisin minä paeta hänen
luotansa ja tulla kuninkaanlinnaan?
-- Ei sanaakaan enään, Ingo, -- huudahti Gisela-rouva, ja hänen
poskensa hehkuivat, -- muista, että sinä ojensit minullekin kätesi,
muistelehan sitä yötä, jona minä pidätin kuningasvainajan miekan. Kun
minä sillä kertaa pelastin henkesi, liittivät näkymättömät jumalat
meidän kohtalomme yhteen. Minun omani sa olet, minun yksinäni, ja
kalliin hinnan minä sinusta olen maksanutkin.
-- Jalomielisen ja sankarinaisen tavalla olet sinä tehnyt minua
kohtaan, -- vastasi Ingo, -- ja kiitollisena tulen minä pysymään
sinulle niin kauan, kuin elän.
-- Häpeä sellaiselle kylmälle tervehdykselle, -- lausui kuningatar
tuimetuksissansa, -- ja häpeä sellaiselle urholle, joka ainoastansa
sanoilla osoittaa kiitollisuuttansa siitä, että eräs nainen hänen
tähtensä on antanut itsensä alttiiksi kuolonjumalien kirouksille.
Niinkö vähän käsität, mitä silloin tein, kun pidätin oman puolisoni
miekan? Minä kutsuin esiin pahuuden voimat, epäluulon ja salaisen
vihan, omaa henkeäni vastaan, sappi on siitä ajasta asti ollut minun
juomani ja erään toisenkin, jokainen sana on herättänyt epäluuloa,
jokainen yö on ollut levotoin. Minun huoleni, sydäntä kalvava huoleni,
oli yöt ja päivät, että minun vielä piti henkimän päivän valossa,
sill'aikaa kun se toinen jatkoi juomistansa hurjien miestensä kanssa.
-- Jos sinä olet kärsinyt kuoleman tuskaa minun tähteni, -- lausui
Ingo liikutettuna; -- niin kutsu minua, koska vaara sinua uhkaa, ja
mielelläni tulen verelläni korvaamaan sen osan taakasta, jonka minun
olisi pitänyt kantaa.
Kuningatar tuskin kuulikaan hänen sanojansa; hän astui lähemmäksi
ja kuiskasi käheällä äänellä: -- Niinkö valmis oletkin, lemmittyni?
Kentiesi, ett'ei se toinen olisi kuollut, jos et sinä mainittuna yönä
olisi ollut minun huoneessani.
Urho säpsähti takaperin, hänen poskensa vaalenivat vastatessansa:
-- Luuletko, kuningatar, tulleesi rakkaammaksi minun sydämelleni
rasittamalla näin omaatuntoasi ankaralla rikoksella?
-- Miksi sinä tuijotat minuun ikäänkuin olisit kivestä? -- huudahti
Gisela-rouva, tarttuen hänen käsivarteensa ja pudistaen häntä. -- Me
kumpikin, sinä ja minä, emme voi kauemmin yhdessä elää maailmassa, jos
et sinä seuraa minua.
Vihastuneena tempasi urho itsensä irti hänen kädestänsä. -- Jos sinä
olet salaa öisellä työllä koonnut kostavien jumalien uhkaa minun pääni
varalle, olen minä valmis kärsimään rangaistukseni, mutta vapaana
sinusta enkä riippuvana kuin orja sinun elämästäsi.
Kuningatar katsoi terävästi hänen silmiinsä ja nosti vitkallisesti
käsivarttansa sekä puristi uhkaavana nyrkkiänsä. -- Arvat ovat
heitetyt, joihin onnen jumalatar on piirtänyt minun ja sinun
tulevaisuutesi. Sinä olet valinnut, Ingo, ja se merkki, jonka sinä
olet saanut, tietää onnettomuutta. -- Hän kääntyi pois, hänen povensa
kuohui ankarasti, mutta hänen silmänsä pysyivät kyynelettöminä, ja
hänen kasvonsa olivat liikkumattomat, ikäänkuin olisi ne olleet kiveen
valetut, kun hän, osoittaen laskevaa aurinkoa, puoliääneen lausui: --
Jää hyvästi huomeneksi! Kiivaasti meni hän hevoisten luo. Ingo potkasi
jalallansa kuningattaren viitan ales kalliolta ja riensi kotiinsa päin
samaa tietä, jota Irmgard'kin oli mennyt.
11.
Salaman isku.
Niiden ahtaiden käytävien läpi, jotka johtivat lähteeltä linnan pihaan
riensi Ingo porttia kohden. Hän huomasi sen suljetuksi sekä miesten
vartioimaksi ja tornista huusi Berthar hänelle:
-- Katsopas syrjään, kuninkaani, tuolla laaksossa ratsastaa kuningatar
seuralaisineen rajaa kohti. Niin kiirettä ei ole kellään, jonka mieli
on huoletoin.
-- Hän erkani minusta vihassa, isä. Berthar ymmärsi päämiehen synkistä
kasvoista, mitä hän sanoilla ei ollut lausunutkaan.
-- Kun paimen, -- virkkoi hän, -- ajaa pois suden karsinasta, ei tuo
ärsytetty eläin palaja kolmeen päivään, mutta naarassusi rohkenee jo
seuraavanakin yönä tehdä sisäänmurron. Koska odotat sinä, Marvingein
paimen, päällehyökkäystä laumassasi?
-- Huomenna, -- vastasi Ingo.
Vanhus nyökkäsi päällänsä: -- Tuolla pohjoisessa päin ei ole rauhaa
maassa. Vahtitornissa, jonka me rakensimme sinun maasi rajalle,
seisoo Radgais; hän on viisas mies ja pitää kyllä vihollisia hyvin
varalta, sillä hän on puhutellut Volkmaria ja tietää kuningattaren
aikovan keittää uuden liemen Thüringiläisille. Siitä huolimatta ei
ole hänen tornistansa näkynyt yhtään savua, päivä on valoisa, ja ilma
kirkas; minä pelkään, herra, ett'ei hän vapaaehtoisesti ole ummistanut
silmiänsä.
-- Kuningatar ratsasti metsäteitä karttaaksensa vahtitornia, -- vastasi
Ingo. Mutta samalla hetkellä kun hän antoi silmäyksensä tähystellen
lennellä avaruuteen, ilmausi kultaisella lännen taivaalla valkoista
savua; yhä korkeammalle nousi savupatsas ja synkkeni yhä enemmän.
-- Me ymmärrämme varoituksen, -- lausui Berthar; -- kuningattaren
miehet tunkevat rajan yli. Sydämestäni toivon vartijan pääsevän heiltä
pakoon.
-- Heitäpä silmäyksesi eteläänkin, Berthar, siellä nousee meitä vastaan
vanha vihollisemme. Kolmannen kerran hieroo Caesar kauppaa meidän
hengestämme, ja tällä kertaa vaatii hän Burgundein hävittämään meidät
sukupuuttoon. Kuningatar uhkaili veljensä, Gundomar'in, asevoimalla.
Taaskin tutki vanhus päämiehen kasvoja ja näki niiden vakaisuudesta,
että päämies oli aikeissa taistella elämästä ja kuolemasta. Silloin
veti hän kovempaan vyönsä ympärilleen ja lausui katkerasti hymyillen:
-- Lyhytpä aika sallitaankin meille kaunistaaksemme kartanomme kahdelle
kuninkaalle. Mutta sinun miehesi ovat pian valmiit, me olemme jo kauan
odottaneet itsellemme sellaista kunniaa, ja se, joka kutsumatta aikoo
aterioida meidän joukossamme, tulee kait itse korppein ja kotkien
ateriaksi. Käske, kuninkaani; sinun miehesi ovat valmiit sotimaan.
-- Sytytä vartijarovio, -- käski Ingo, -- ja lähetä tiedustelijoita
eteläiselle rajalle sekä käske kehoittamaan talonpoikia kylissä
piiloittamaan heikon väkensä rytöhakkauksien taakse ja lähettämään
meille kaikki sotaan kykenevät miehensä.
Silloin antoi Reithar kaikuvalla äänellä kuulua Vandalein vanhan
sotalaulun kartanolla: -- Aseisiin, te nuoret joutsenet, kantakaatte
esille rautakulppo ja sytyttäkää liekki palamaan; tänä yönä tulette te
alkamaan mainehikkaamman tanssin kuin palavien puupökkelöiden ympärillä.
Heti senjälkeen leimusi suuri valkea kukkulalla, ja aseellisia miehiä
ratsasti nelistäen vuorta alespäin.
Irmgard istui siinä korkeassa morsiushuoneessa, jonka Vandalit kerran
olivat hänelle valmistaneet tammen oksiin. Kädessänsä piti hän äitinsä
varoitusmerkkiä. Hänen silmänsä tuijotti ulos tyhjään avaruuteen.
Kuullessansa alahalla linnapihassa puolisonsa askeleet, käänsi hän
silmäyksensä sinnepäin nähdäkseen, tulisiko tämä hänen luoksensa. Mutta
hän jutteli Bertharin kanssa. Vihdoin tuli hän ylös ja astuen hänen
eteensä lausui hän: -- Kuningattaren viitta lensi ales syvyyteen, ja
itse läksi hän vihoissaan meidän linnastamme.
-- Minä makasin lähteen yli olevalla kalliolla. Tuska ja häpy vaivutti
minut maahan. Silloin kuulin puhetta ja vastauksia, minä näin
puolisoni kumartuvan tuon vieraan vaimon puoleen ja kuulin tämän
tekevän vaatimuksia hänen henkensä suhteen.
-- Sitten kuulit myöskin minun kieltäyneeni, -- vastasi hän suopeasti.
-- Sanat haihtuivat korvistani, sillä minun poikani valitti, ja
minä kannoin hänet isänsä vuoteelle; kentiesi löytää tämä emintimän
poikaselle.
-- Irmgard! -- huudahti hänen puolisonsa kauhistuneena, -- mitä
ajatuksia sinulla onkaan?
-- Luuletko sinä minun tahtovani olla sinun tielläsi kuten kivi,
joka estää sinun jalkaasi sankarin maineesta ja kuninkaan kruunusta?
Minä olen kuullut kansalaisieni sanovan, ett'en minä olekaan sinun
kunniallinen ja siveä aviovaimosi, ja häpäisevällä tervehdyksellä
kohtasi minua kuningatarkin. Jos sinä lähetät jalkavaimosi kotiansa,
tulee kuningatar taaskin sinulle suosiolliseksi, kuten hän ennenkin oli.
-- Sinä olet loukattu, ja sinun sanasi leikkaavat syvältä, --
vastasi Ingo, mutta minusta näyttää, ett'ei sinulla pitäisi olla
syytä katkaista vaatetta välillämme, sillä eräs toinen miettii samaa
ilkeöillä ajatuksilla. Hän tahtoo riistää sinulta puolison, mutta
ei, kuten sinä luulet, valmistaaksensa hänelle häävuodetta. Sillä
toisellaista lepopaikkaa aiotaan maanpakolaiselle Ingolle, ja tuolla
alahalla laaksossa vieritellään jo kiviä sulkeaksensa hänet pimeään
kammioon.