-- Jos teitä, pakenevia urhoja, haluttaa kau'emmin juoda kuningattaren
simaa, rynnätkää halavapuiden luo kaatamaan kivi-allas, josta he
noutavat vettä, niin saavat he kentiesi huulillaan imeäksensä nuot
juoksevat vesipisarat. -- Theodulf riensi vuoren ympäri ja käski
yht'aikaa ryntäämään joka haaralta; taaskin soivat torvet, ja
sotahuudot kaikui, ja taaskin lenteli keihäitä sekä kiviä vuoren
kukkulalta ales. Mutta sill'aikaa kun ryntääjät alhaaltapäin
lennättivät nuoliansa joka taholle, missä he vaan näkivät jonkun
pään tahi käden kohoavan rintavarustuksen yli, hiipi Hadubald neljän
miehen seurassa rotkotietä myöten halavapuiden luokse, ja kaikki
lyykistyivät kilpensä suojaan sekä pitivät vahvoja tankoja käsissänsä.
He hiipivät puiden taakse, missä kallio salasi heidät. Mutta tuo
uhkaava vaara ei jäänyt Berthar-urhon silmältä huomaamatta; hän kokosi
lähimäiset toverinsa ja riensi heidän seurassansa portista ulos. -- Me
hyökkäämme heidän päällensä alhaaltapäin, vaan lennättäkää te nuolianne
kukkulalta, ett'ei yksikään pääse pakoon. -- Silloin juuri kun vanhus
syöksi puiden sekaan, kuului jyminä suuresta kivi-altaasta, jonka he
olivat kaataneet kumoon. Berthar huudahti vihoissansa Hadabald'ille:
-- Surma sinun perii, viininjuoja, käynnistäsi vesilähteen luona, --
ja hän musersi nuijallaan Hadabaldin pään, ennenkuin tämä ennätti
nostaa sota-asettansa. Muutkin kuninkaan miehistä kaatuivat Vandalein
iskuista, paitsi yhtä, joka riensi pakoon, mutta hänkin sortui maahan,
saaden paetessansa kuolettavan nuolen selkäänsä, ja kukkulalta
kuuluvat, korkea-ääniset riemuhuudot tervehtivät hänen kuolemaansa.
Sitten vaikeni sotamelu ja vilkas keskustelu syntyi sekä kukkulalla
että tuolla alhaallakin olevien soturien kesken.
-- Kivi-allas on kaadettu kumoon, -- lausui Berthar, palatessaan,
hiljaa Ingolle; -- vesi juoksee nyt kiivaasti pois, ja meidän miehille
taitaa tulla vaikeaksi vedensaaminen itsellensä ja karjalleen.
-- Kuningatar tiesi lähteen, -- vastasi Ingo synkällä hymyllä. -- Mutta
koska nuot alhaalla olevat jaksoivat vääntää kivi-altaan kumoon, voimme
kait me nostaa sen jälleen pystyyn. Etsi tankoja, järjestä miehesi ja
suojaa kilvillä talonpoikia, sill'aikaa kun he nostavat kivi-altaan
pystyyn.
Ingon puhuessa lensi eräs nuoli vinkuen torniin hänen päänsä päällä
olevaan katto-orteen; se tarttui kiinni, ja pieni liekki rupesi
leimuamaan sen ympärillä.
-- Tuossa muistuttaa Gisela-rouva meidän miehiä hävitetystä lähteestä,
-- lausui Berthar. Joutsimiehiä juoksi nyt yksitellen joka haaralta
vuorta ylöspäin ja ampuivat tulisia nuolia linnoitusta vastaan,
koettaen huolellisesti vilkkailla liikkeillä välttää heidän päällensä
heitettyjä kiviä. Siellä ja täällä nuoleskeli liekki orsia ja
pylväitä; piiritetyt ravistelivat tangoilla ales nuolia sekä koettivat
sammuttaa tulta, mutta liekit alkoivat leimuta yhä laajemmalta;
hurjia varoitushuutoja kuului, lapset parkuivat, hevoiset nousivat
pystyyn tulinuolten lentäessä heidän alitsensa, katkaisivat riimunsa
ja syöksyivät hurjina kokoontuneesen ihmisjoukkoon. Silloin tuli työ
raskaaksi, ja rohkeus sekä toivo petti monen urhon.
Muuan ratsastaja, harvalukuisten miesten seuraamana, lähestyi nelistäen
kuningattaren joukkoa. Theodulf'in miehet tervehtivät häntä ja hänen
toverejansa raikkailla riemuhuudoilla. Answald-ruhtinas laskeusi
ratsultansa: -- Petolliset airuet, -- lausui hän, -- kutsuivat minua
hoviisi, kuningatar, sill'aikaa kun sinä olet täällä hankkimassa kostoa
minun asiassani.
-- Kutsumatta sinä tulet ja suomattomana, -- vastasi kuningatar; --
älä yritäkään estää minun kostoani; sillä kutsumattomaan, välittäjään
sattuu nuolet molemmilta puolin. Noiden kukkulalla olevien kohtaloa ei
yksikään kuolevainen voi muuttaa, jos eivät he itse voi sitä tehdä.
-- Jos kuningatar haluaa hallita Thüringiläisiä, tulee hänen
kunnioittaa maan tapoja. Minä näen tuolla vaimoja ja lapsia, jotka
ovat meidän vertamme, ja hirveätä on keihäiden sekä tulinuolien
lingoittaminen turvattomia ihmisiä vastaan, jotka ovat meidän omaa
heimoamme. Ken on vapaa Thüringiläinen ja toivoo pääsevänsä voitolle
rehellisessä taistelussa, olkoon minulle avullinen tämän häpeän
poistamisessa. Pyytäkäätte kuningatarta luopumaan teosta, joka häpäisee
meidät kaikkein ihmisten silmissä.
-- Ruhtinas puhuu hyvin, -- lausui harmajapäinen soturi, ja
Thüringiläiset heittivät keihäänsä läjään sekä lausuivat. -- Terve,
Answald-ruhtinas! -- Kuningatar heitti synkän silmäyksen miesjoukkoon,
mutta hän oli vaiti.
-- Kuule minua, kuningatar, -- huudahti päämies, kauhistuneena hänen
kasvoillansa ilmautuvasta kovuudesta, -- minun oma lapseni, jonka
minä muinoin kihlasin Theodulf'ille, on tulinuolien seassa, ja hänen
kanssansa muita metsämajoista kotosin olevia vaimoja. Minun asiani
yksinään on lapseni rankaiseminen, eikä kukaan, et edes sinäkään,
tule riistämään minulta tätä oikeutta. -- Hän asettausi miesjoukkojen
tielle. -- Tässä seison minä, Answald, Thüringiläisten päämies. Monta
kertaa olen johdattanut teidän soturejanne taisteluun. Mutta ennenkuin
te rohkenette surmata nuot turvattomat, jotka nostavat käsiänsä tuolla
ympärysmuurin sisäpuolella, täytyy teidän ensiksi tappaa minut, jott'en
enää eläisi sellaisen häpeän jälkeen. -- Taaskin huusivat soturit
korkealla äänellä hyväksymistänsä.
-- Tännepäin, te kuninkaan miehet, -- huudahti Gisela-rouva, ojentaen
itseänsä ylpeästi. Mutta Theodulf ja Sintram'kin ohjasivat hevoisensa
aivan kuningattaren lähelle sekä puhuivat hiljaa hänen kanssansa. --
Jos et sinä, vanhus, olisi kiivaissasi, -- saneli vihdoin kuningatar,
ja hänen äänensä värisi vihasta, -- rankaisisin sinua siitä; että
sinä tyhmänrohkeana kiihoitat näitä uppiniskaisuuteen. En minä ole
liioin kärkäs talonpoikain veren vuodattamiseen, vaikka he ovatkin
omavaltaisesti ruvenneet asuskelemaan kotimaansa rajain ulkopuolella.
Toitota torveesi, Theodulf, ja kerro minun käskyni linnassa oleville.
Talonpojista pääsevät vapaasti lähtemään, ei ainoastansa vaimot
ja lapset, vaan miehetkin; aseettomina lähtekööt he ympärysmuurin
suojasta, eikä heitä vahingoiteta henkensä eikä omaisuutensa suhteen,
josta heidän tulee kiittää kuningattaren armoa. Taaskin kajahteli
hyväksymishuutoja joukoista. Torvi kehoitti pitkäveteisillä äänillä
urhoja lakkaamaan taistelusta. Theodulf meni porttia kohti, pysähtyi
noin keihäisheiton matkan päähän ja ilmoitti mahtavalla äänellä linnan
puollustajille kuningattaren tarjoavan heille armoansa.
Ympärysmuurin sisäpuolella syntyi vilkas liike. Portti pysyi lukossa,
mutta julmia miehiä ryntäsi epätoivossansa vallia ja paalutusta
vastaan; he heittelivät ales pölkkyjä ja hirsiä hautaan ja vierivät
itse puiden perässä. Pakeneva joukko tulvasi sieltä ja täältä
etuvarustuksien ulkopuolelle, hevoset ja nauta-eläimet sekaantuivat
vaimojen ja lasten kanssa hurjassa sekamelskassa. Joku soturikin, käsi
vielä punaisena uhriverestä, juoksi ales epätoivon ahdistamana ja
väsyneenä toivottomasta taistelusta. Useammat talonpojista seisoivat
kuitenkin paikoillansa tiheässä ryhmässä kukkulalla; kilpi jalalla
silmäilivät nuot kahdella päällä olevat naisia ja alaspäin juoksevia
nautoja. Ainoastaan heidän valansa ja häpeä esti heitä pakoon
lähtemästä.
Nyt astui Ingo heidän eteensä ja huudahti korkealla äänellä: --
Vapaaehtoisesti olette te tulleet, vapaasti myös menkäät täältä,
kansalaisienne teitä kutsuessa. En minä tarvitse teidän karsaita
silmäyksiänne enkä vastahakoista palvelustanne. Vähätpä kunniaa minulla
on sellaisesta soturista, joka tappelun ajalla ikävöi vaimonsa ja
lapsiensa luokse. Mielelläni päästän minä teidät vapaiksi valastanne;
miettikäät omaa pelastustanne, jos mielenne tekee.
Silloin laski moni pois kilpensä linnavarustuksen juureen ja juoksi
matkoihinsa, jälkeensä katsomatta. Mutta Berthar huusi taaksensa
jääneille: -- Eipä yhdellä lyönnillä saa luhdissakaan kaunoja
erkanemaan vehnästä. Vielä nytkin näen minä monta, joita tuuli vieköön
muurin ylitse. Koettakaapa kerran vielä, te uhkeat urhot. Emmepä
pidäkään väliä talonpoikain ystävyydestä.
Uudestaan putosi kilpiä maahan, ja niiden kantajat katosivat synkän
näköisinä.
-- Miksi viipyy kuningas näkemässä heidän kehnouttansa? Nopeamminpahan
juoksevat, kun ei häpy raskauta heidän askeliansa. Valitkaat
itse; toinen tie johtaa ylös kuninkaan saliin päin, toinen ales
sontatunkiollenne päin. -- Hän juoksi saliin menevän kuninkaan perässä.
Jäljelle jääneet seisoivat vielä hetkisen yhdessä; huomattuaan olevansa
yksinään, hävisi heidän sota-intonsa. Ainoastansa harvat riensivät
kuninkaan jäljestä; muut heittivät aseensa pois ja pakenivat linnasta.
Viimeisinä linnaa jättämässä oli Baldhard ja Bruno.
Riemuissansa ryykäsivät kuningattaren miehet laaksosta ylöspäin.
Ulospäin pyrkijät olivat raivanneet tien sisäänpyrkijöille; ryntääjät
löivät rikki portin salvat ja hyökkäsivät salin edustalla olevalle
paikalle. Mutta äkkiä peräytyivät he; sillä siitä lingoitusvehkeestä,
jonka Berthar oli asettanut portin eteen, lensi teräviä puunuolia
heidän riveihinsä. He hakivat suojaa linnoituksesta, ja uudelleen lensi
keihäitä kaikille suunnille, ja alhaaltapäin lensi tulinuolia katolle.
Pitkin salin katto-ortta tuprusi valkoinen savu, ja savun läpi kuului
huuto;: -- Tuokaa vettä tänne ylös! -- Eräs mies kiipesi tikapuita
myöten ylös ja huusi täältä: -- Katossa sähisee tuli, ja vuodat
paisuvat; yksi Burgundilaisten nuoli sytytti tulen katon räystääsen, se
kiiluu sekä leimuaa, ja ämpärit ovat tyhjät.
-- Kuningatar vilvoittelee itseänsä meidän kaivoillamme, -- huudahti
Berthar; -- jos sinulta puuttuu vettä, kaada oluttynnyrit liekkeihin.
-- Eräs tuulenpuuska kulki vinkuen katon yli ja ajoi ylös savupilven
sekä tuliliekkejä. Vihollisten puolelta kuuluvat riemuhuudot seurasi
tuulenpuuskaa, ja siellä sekä täällä mursivat liekit itsensä
suojelevien vuotien läpi. -- Tule ales, Wolf, -- huudahti Berthar
ylhäällä olevalle urholle, joka tukka kärvennettynä ja nokisilla
käsillä vaikeasti pysytteli kiinni tikapuussa, -- juokseehan lähde
omasta ruumiistasikin ja tikapuista tippuu punaista.
-- Se ei riittänyt sammuttamaan tulta, -- vastasi Wolf; hän riensi
ales, pudisti veristä kättänsä ja tempasi kouraansa kilven sekä keihään.
-- Avatkaa ovi, urhot, -- käski Berthar, -- jotta ilmaveto karkoittaisi
sauhun meidän kuningattarestamme. Kuningatarko on yksinään vahdissa?
Heittäkäätte keihäitänne ympäri salia; niin pitkälle, kuin ne
lentävät, ulottuu nyt Vandalein valtakunta.
Ingo seisoi salin portailla kilpensä suojaamana, ja hänen ylitsensä
tuprueli paksuja savupilviä, joita rajutuuli ajeli vihollisten joukkoja
vastaan ja peitti heidän sota-aseensa sekä kasvonsa.
-- Salin ovi on avattu, huudahti Ingo liikkumattomalle
vihollisjoukolle, -- ja isäntä vartoo saadaksensa sanoa tervetuliaiset.
Miksi nuot pelkuri-vieraat viipyvät?
Savun keskeltä juoksi häntä vastaan eräs kilvettä oleva mieshenkilö,
ja eräs ääni huusi: -- Irmgard, lapseni! Isäsi kutsuu sinua, pelasta
itsesi, onneton!
Irmgard kuuli sanat saliin; hän syöksi äkkiä seisovillensa ja laski
poikansa Fridan käsivarsille. Ja uudestansa kuului ääni tuolla ulkona
huutavan kimeämmin ja tuskallisemmin: -- Irmgard! Lapsi-raukkani!
Ingo laski kilpensä maahan ja katsoi taaksensa: -- Haukka huutaa
poikaansa, tottele kutsumusta, Thüringein kuningatar!
Irmgard riensi puolisonsa ohitse isänsä luokse ja vihollisten keihäiden
lävitse. Riemu- ja eläköönhuudot kaikuivat Thüringiläisten joukosta.
Hän kietoi kätensä isänsä kaulalle ja huudahti: -- Onnellinen minä,
koska silmäni näkee sinut taaskin, ja sinä pidät minua suljettuna
rintaasi.
Answald-ruhtinaan sydän vavahteli, ja hän veti Irmgardin mukanansa. --
Äitisi odottaa sinua, rakas lapseni.
-- Siunaa minua, pyysi Irmgard; -- kuuma on huone, jossa lapsiraukkani
huutaa äitiänsä; siunaa minua, isä, -- huudahti hän ja piti isästänsä
suonenvedontapaisesti kiinni.
Ruhtinas laski kätensä hänen päälaellensa; tämä kumartui syvään hänen
eteensä, sitten nousi hän nopeasti ylös, astui takaperin, ojensi
kätensä isäänsä kohti, huudahtaen: -- Sano terveisiä äidilleni! -- ja
riensi nopein askelin takasin palavaan rakennukseen. Ingo oli seisonut
liikkumattomana, silmäyksensä yhä käännettynä vihollisiinsa. Mutta
hänen vaimonsa kääntyessä taaskin hänen puoleensa kuolemanhädässä, meni
hän tätä vastaan levitetyin käsivarsin, sulkeaksensa hänet syliinsä.
Silloin lensi keihäs suhisten Theodulf'in kädestä, ja sattui sivulta
kuninkaan kylkeen. Äänetönnä vaipui Ingo puolisonsa sylistä salin
kynnykselle. Berthar juoksi esiin suojelemaan kilvellänsä haavoitettua,
jonka valittavat miehensä kantoivat kunnia-istuimelle, Irmgard oli
polvillaan hänen edessänsä, mutta Berthar huudahti salissa: -- Vaimot
valittakoot kuninkaan haavoista; rivakkaasti, miehet, seuraamaan
kuningasta hänen viimeisellä matkallansa. Neljä on ovea kuninkaan
salissa, ja niistä kaikista johtaa tie taivaaseen. Kostakaatte
kuninkaan haavat. Walbrand, sinä olit viimeinen herrasi penkillä,
sentähden tehkös ensimäisenä hyppäys tuonne ales, ja viimeisenä tulen
minä.
Vandalit juoksivat oville, ja näiltä portaita myöten ales, yksi
toisensa jälkeen, sen mukaan kuin vanhus heitä kutsui. Ja uudelleen
raivosi taistelun meteli rakennuksen ympärillä. Rajumpana kulki myrsky
palavan katon yli, korkealla pilvissä jyrisi ukkonen, salin katto
paukkui, ja tuhkaa sekä palavia lastuja sateli ales. Frida laski
murheellisena lapsen kuninkaan vuoteelle.
-- Pojut hymyilee, -- lausui Irmgard, heittäen itsensä nyyhkien lapsen
yli, joka iloisena potki jaloillansa ja ojensi käsivartensa laattialla
leimuavia liekkiä kohtaan. Irmgard piti lastansa kovasti puristettuna
poveensa, ja hiljainen äänettömyys vallitsi huoneessa. Silloin veti
hän hameensa poimusta saukonnahkaisen laukun, naispapin lahjan,
kietoi sen pienen poikansa ympärille, kääri hänet peitteesen, suuteli
vielä kerran lastansa ja lausui Fridalle: -- Pelasta hänet ja laulele
hänelle vanhemmistansa! -- Mutta Frida juoksi Wolfin luokse, joka
seisoi kunniavartijana kuninkaan vuoteen vieressä, ja lausui: -- Tule,
takaportin vieressä seisoo miehiä meidän kotiseuduiltamme; paetkaamme
metsään.
Silloin huudahti vanhus käheällä äänellä: -- Missä hän viipyy, joka
tulee tanssin alkamaan?
Toiset jo vartoavat.
-- Hyvästi, Frida, -- vastasi Wolf, me emme mene molemmat tulesta saman
oven kautta, hyvästi, äläkä minua unohda. -- Vielä kerran heitti hän
Fridalle lemmen silmäyksen, sitten syöksi hän aimo harppauksella ulos
ovesta, hyppäsi portaiden edessä olevien, hehkuvien hirsien yli ja
lähetti keihäänsä erään kuningattaren miehen rintaan, että tämä kaatui
maahan, ja korkea-ääninen huuto kuului miesten joukosta. Nuolia lenteli
urhoa kohti, hän vuoti verta useoista haavoista, mutta hän heittäysi,
heiluttaen miekkaansa, Theodulf'in johtamaan joukkoon; haavoitettuja
kaatui oikealle ja vasemmalle, rajuna nosti hän aseensa entistä
sotatoveriansa vastaan, mutta kaatui samassa itse kuolevana maahan.
Ja taaskin kuului Theodulf'in ääni kehoittavasti: -- Orret notkuvat,
pelastakaatte vaimot! -- Ja Answald-ruhtinas huudahti rynnätessänsä
ovelle: -- Irmgard! Pelastakaatte lapseni! -- Silloin nousi hänen
eteensä oven luota Bertharin kokoon lyykistynyt vartalo, pää tuhkan
peittämänä, parta kärvennettynä sekä silmät palavina kostonhimosta. Ja
hän huudahti äreästi:
-- Kuka niin rohkeasti pitää melua kuninkaan makuuhuoneen edessä
ja vaatii sisäänpäästäksensä? Sinäkö houkko, joka kerran kaduit
tarjoamaasi vuorovieraisuutta? Kylmä oli tervehdys, jolla sinä päästit
kuninkaamme lähtemään talostasi, kylmä kuin rauta olkoon Vandalin
antama vastauskin. -- Ja nopeasti kuin metsän peto juoksi hän portailta
ales sekä työnsi miekkansa kuninkaan panssaripaidan ja rinnan läpi.
Sitten huudahti hän kauhistuneille sotureille: -- Kaikki on täytetty,
ja hyvä oli loppukin. Menkäät kotianne, kelmeänokkaiset houkot,
auttamaan orjattaria pyörittämään kuningattaren myllynkiviä! Vandalein
suuri kuningas menee isäinsä luokse. -- Keihäitä lenteli hänen
ympärillänsä, mutta hän ravisteli ne itsestänsä kuni haavoitettu karhu,
kääntyi vaivoin takasin saliin päin, laskeusi kilpinensä kuninkaan
vuoteen viereen eikä enään puhunut.
Kuningatar ratsasti sisään murretusta portista ja palavaa salia kohti.
Ukkoinen jyrisi ankarasti ja salamat leimusivat; kulta-ompelukset
hänen rintaansa ympäröivässä panssaripaidassa loistivat tulipunaisilta
palavan rakennuksen leimussa. Hän laskeusi ales ratsultansa, arkoina
väistivät häntä soturit, sillä hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja
ohimoisensa synkästi rypistetyt.
Hän seisoi liikkumattomana tuijottaen liekkiin. Ainoastansa kerran
hän liikahti ja heitti syrjään tulisen silmäyksen, huomatessansa
erään naisen joka lapsi sylissä puollusti itseänsä miehiltä, mitkä
pitelivät häntä kiinni. -- Se on vaan hänen palvelijattarensa, --
lausui Theodulf puoliääneen, vaalistunein poskin. -- Kuningatar käski
uhkaavalla eljeellä viemään naista pois hänen näkyvistänsä. Tuli
nuoleskeli katonharjaa ja nousi korkealle ilmaan, rajutuuli yllytti
liekkejä, että ne liehuivat lavealle ympäriinsä, sekä heittelivät
palavia lastuja ja hiiliä Gisela-rouvaa ja sotureja kohti. Mutta
kuningatar seisoi liikkumatta ja tuijotti valkeaan.
Salin sisällä oli hiljaista; Irmgard oli polvillaan puolisonsa vuoteen
vieressä; hänen hiuksensa peittivät tämän haavoja, ja hän piti
puolisoansa lujasti syleiltynä sekä kuulteli hänen hengitystänsä.
Tuo kuolettavasti haavoitettu mies kietoi käsivartensa hänen
kaulallensa ja katseli ääneti hänen silmiinsä. -- Minä kiitän sinua,
Ingo, -- lausui Irmgard, -- ota, lemmittyni, jäähyväiseni, me lepäämme
toistemme rinnalla kuolinvuoteellamme. -- Ukkonen jyrisi lähempänä. --
Kuuletko sinä heidän huutavan minua tuolla ylhäällä? -- jupisi kuoleva.
-- Pidä minusta kiinni, Ingo, -- lausui Irmgard. Välkkyvä salama täytti
salin, ukkonen jyrähti, ja katto-orret putosivat sisään.
Tuolla ulkona pieksi raesade kuningattaren ymmälle joutuneita miehiä,
jää-kiteitä rapisi heidän kypäriinsä ja panssaripaidallensa. -- Jumalat
kutsuu poikoaan salihinsa, -- huudahti kuningatar, peittäen päänsä
viitallaan. Mutta miehet heittäysivät maahan kilpensä alle ja peittivät
kasvonsa ukkosen vihastuneelta jumalalta. Kun miehet rajuilman
tauottua arkoina nousivat seisovallensa, ja katselivat ympärillensä,
oli vihanta maa jään peittämänä, rakennus oli rauniona, ja pieniä
liekkejä leimusi vielä kosteasta rauniosta. Kuningatar seisoi yhä
vielä ikäänkuin kivettyneenä palopaikan edustalla, puhuen itseksensä:
-- Toinen makaa hiljaa kuumalla vuoteellansa, toinen seisoo tässä
raju-ilman pieksemänä; jumalien kateus on vaihtanut kohtalot; minunpa
oikeuteni olisi tuolla sisällä oleminen ollutkin.
-- Missä hänen lapsensa on? -- kysyi hän katsellen ympärillensä
tuimilla silmäyksillä. Frida ja poika olivat kadonneet. Soturit
etsivät vuorelta ja laaksoista, he vaanivat jokaisen oksistansa
yhteenliittyneen pensastonkin. Theodulf samosi joukkoinensa koko
metsäseudun halki ja tiedusteli jokaisella liedellä. Mutta kuningatar
ei saanut koskaan minkäänmoista vihiä Ingon ja Irmgardin pojasta.