ruhtinaanlinnasta, -- lausui Berthar, ja veti esiin nauhan, johon oli
pujoteltu pähkinöitä. -- Huomaa kuningas, kuinka älykkäästi se nuori
neiti on merkinnyt ajan, jonka sinun vielä tulee odottaa. Ensimäinen
pähkinä, joka on puoleksi valkoinen, puoleksi musta, tarkoittaa
päiväntasauksen aikaa ja jokainen noista muista seuraavia päiviä; joka
seitsemänteen on hän piirtänyt kuun kääntymisen merkin ja viimeinen
pähkinä on musta, ja siihen on pistetty rautainen neula; se merkitsee,
luullakseni, sitä päivää, joka on määrätty hääpäiväksi. Laske nyt,
herra! Lyhyt on aika, joka sinulle enään annetaan, sillä kuu on jo
kääntynyt tuon viimeisen kerran.
Silloin lausui Ingo: -- Valitse minulle, isä, toveria uhkarohkeaan
työhön, ja varusta meidän synnyinseutumme tavan mukaan sotilaita ja
hevoisia salaiseen retkeen. Mutta rukoile sinä meidän kanssamme öisiltä
hengiltä myrskyä ja pimeyttä.
* * * * *
Synkkiä pilviä ajelehteli metsämajain yli, varjot laajenivat ja
pienenivät vuorotellen, milloin kulki kuun ohitse ihmispään varjo,
milloin ikäänkuin hevoisen kullaltahohtava kavio. Sakea sumu laskeusi
ales vuorien kukkuloilta, harmaana kiemuroi se kumpujen ympärillä,
valui ales laaksoihin ja peitti synkkään vaippaan kaikki, joka oli
maanpintaa ylempänä, kalliot ja lehdot sekä liikkeellä olevat ihmiset.
Myrsky vinkui vuoristossa kau'an kajahtelevia valitusääniänsä ja
tuiverteli puiden latvoja, että nämät taivuttivat oksansa syvään ales
laaksoon; silloin tällöin kuului metsässä kova jysähdys; ikivanhoja,
onteloksi lahonneita hirsiä kaatueli kumoon, puu putosi toisensa
päälle ja lingoitti kaatuessaan ryskävän vastaanottajansa syvään ales
ahtaaseen laaksoon. Kovasti kirkuen lensivät korpit erillensä ja
pakenivat erääseen vuoren onkaloon, jossa pitelivät itseänsä kiinni
nokallaan ja kynsillään. Mutta tuolla alhaalla kohisi puro vihaisissa,
vaahtoavissa laineissa; se paisui puiden yli, jotka tukkivat siltä
tien, ja nousi kalliolta kalliolle; puiden oksat ja rungot kiersivät
ympäri huimissa pyörteissä, ja hyrsky kohosi ylös vuorien rinteelle.
Vuorijonon yli häämöitti heikko valo; kentiesi tuli se maasta, kentiesi
myöskin taivaan pilvistä; epäselvään saattoi nähdä vuorien kohoavan
laakson pimeästä yöstä. Äkkiä leimahti salama. Ja hirveämpänä kuin
metsän kohina ja puiden ryske jylisi ukkosen jumalan mahtava ääni.
Ingo seisoi puron jyrkällä äyräällä; kädellään pidätteli hän itseänsä
kiinni eräästä puunjuuresta, joka pisti ulos maasta ja kunnioituksella
kumarsi hän päänsä salamalle ja ukkosenjyrinällä: -- Niistä öisistä
jumaluusvoimista, joita minä olen huutanut avukseni, lähestyt sinäkin,
-- jupisi hän; -- mahtava hallitsija, minkä viestin tuo rukoilevalle
miehelle se taivaallinen tuli, jossa sinä liikut? Kutsutko minua pois
ihmisten ilmoilta valoisiin saleihin, ja tulenko minä murtumaan kuin
puiden latvat myrskyssä, vai suotko minun puusta putoavan hedelmän
kaltaisena viipyä niissä laaksoissa, joissa ihmiset majaelevat? Jos
sinulla on antaa merkki minulle, niin salli minun huomata, tuleeko
se työ, jonka minä aion tehdä, onnistumaan. -- Silloin iski salama
pilvestä hänen allansa olevaan kallioon, ja kalliosta leimahti sininen
valo salamaa vastaan, ukkonen jyrisi, kallionlohkare irtautui, ja
vieri, hyppien penkereeltä penkereelle, ales laaksoon päin; yhä
rajummaksi tuli sen vauhti, se mursi itsensä metsän läpi ja musersi
kallion, kunnes se vieri puroon, että vaahto pirskui korkealle
taivasta kohti. Mutta salaman ja jyrinän jälkeen syntyi hiljaisuus, ja
kaukaa kuului huutavien ihmisten ääniä. Silloin lausui Ingo hurjalla
riemulla: -- Minä kuulen sulhaispoikien äänet, he kutsuvat minua
häihin; siunaa meidän hankettamme, sinä mahtava hallitsija, -- ja
heiluttaen miekkaansa juoksi hän ukkoisen pilvien ja yön pimeyden
läpi ales laaksoon. Kuu oli kadonnut vuorien taakse, synkkä yö peitti
metsämajat, myrskyn jättiläiset liikkuivat pauhinalla ruhtinaan
kartanossa olevien asumusten ympärillä, ne ropisuttivat hyistä sadetta
kattoihin, viskelivät pois palkit salin harjalta ja jytisyttivät
vinkuen suljettuja portteja. Ne miehistä, jotka valvoivat näiden öisten
henkien hirveässä temmelyksessä, peittivät vapisten päänsä patjoihin;
vahtikoiratkin makaisivat vinkuen kojuissansa ja portaiden alla.
Naisten huoneessa liehui lampun liekki kovassa ilmavedossa, joka tunki
sisään ovista ja seinistä. Irmgard istui vuoteellansa, laattialla
hänen edessänsä oli Frida polvillansa, joka oli kietonut käsivartensa
leikkisiskonsa vyötäisille ja peljästyneenä kuulteli öisten henkien
ulvontaa.
-- Myrskyn impi kulkee kartanon ylitse jättiläisten ahdistamana, --
valitti Irmgard; -- ken rohkenee iskeä miekkansa tuuliaispäähän,
hänen sanotaan haavoittavan tuota pakenevaa impeä. Minuakin on isäni
miekallansa uhannut sentähden, että minä polvillani rukoilin häntä
säästämään minua huomenna antamasta lupaustani tuolle pahalle miehelle.
Mieluummin tahdon minä kulkea kuin jättiläisten morsian, ennenkuin
lausua nuot pyhät sanat tuolle ilkiölle.
-- Älä puhu niin hirveitä, -- rukoili Frida, -- ett'eivät nuot
kuolemattomat tuolla ulkona sinua kuulisi ja muistuttaisi sinulle
sanojasi. -- Ja taaskin nosti hän päänsä sekä kuulteli.
-- Kau'an ei kestänyt se autuus, jonka jumalat soivat minulle, kun
_hän_ tuli meidän taloomme, -- alkoi Irmgard taaskin lausua. -- Silloin
olin minä huoletoin satakielen laulellessa minulle riemulaulujansa, ja
mustain marjain riippuessa hedelmäpuissa; ylpeänä tunsin minä ikäänkuin
lentäväni höyhenpuvussa maan yli, kun _hän_ puhutteli minua. Nyt istun
yksinäni ja tuijottelen ulos pimeyteen. Minun täytyy vihata itseäni, --
kujerteli hän, -- kun valitan omaa hätääni. Ingo, lemmittyni, katkera
on se suru, jota tunnen itseni suhteen, mutta suurempi on huoleni sinun
kohtalostasi, sillä sinä siirryit pois öisen tuulen kanssa, eikä kukaan
tuo minulle viestiä sinulta, enkä tiedä, vieläkö sinä muistelet minua,
vai joko olet minut unohtanut, ja josko sinä vielä elät kaukana täältä,
murheessa kuten minäkin, vai joko minä peitän sinun purppurakankaasi
maisen turpeen alle. Hän hypähti seisovallensa lausuen: -- Sydämessäni
kätken niinä sinun salaisuutesi, sidottuna olen sinun elämääsi ja
elää täytyy minun, kunnes saan tietää, missä minun kuninkaani pää
lepää. Katsopas, joko aamu, jota minä pelkään, valkenee, -- huudahti
hän tytölle. Frida riensi akkunaan ja väisti hiukan syrjään akutinta,
vinkuen tunki eräs tuulenpuuska sisään, ruiskahutti sadevettä huoneesen
ja kosketteli naisten poskia kylmällä hengähdyksellään. -- En näe vielä
sarastusta taivaalla enkä kuule muuta ääntä kuin pauhun ilmassa, --
vastasi Frida ja sulki taaskin akkunan aukon luukulla ja peitteellä.
-- Kiitoksia, -- lausui Irmgard, -- vielä on aikaa iloita. Mutta kun
aamu tulee, silloin kokoontuu häävieraat; juhlapuvuissansa saapuvat
he ja tekevät piirin; he vetävät neitsyen sen sisään, lukevat hänen
edellänsä sanat ja ivaavat häntä kysymyksellä, tahtooko hän antaa
lupauksensa. En, -- huutaa hän. -- Silloin näen minä kauhistuneita
kasvoja ja yhdet, jotka ovat mustanpuhuvat vihasta. Tämä tempaa
miekkansa, Lävistä minut! -- Ja peittäen kasvonsa käsillään, valitti
hän: -- Isä-parkani, sinäkin tulet kärsimään lapsesi kadottamisesta.
Sillä minä, lähden pois kolkoille poluille, kuljen autioita aroja
ja kahlaan hyisiä virtoja; ääntä ei kuulu matkalla, ja kylmä on yö
mennessä manalan majoille, ja ympärilläni liikkuvat äänetöinnä nuot
mustat haahmut.
Ovi narisi ja aukeni; eräs haahmu astui sisään, ja hänen jäljestänsä
toinen sekä lopulta kokonainen joukko, jättiläisen tapaisilla
jäsenillä, mustilla päillä ja mustissa puvuissa. Kauhistus valtasi
naiset, nähdessänsä nuot öiset kummitukset. Mutta noiden vaitonaisten
ja hiljaa liikkuvien peikkojen joukosta, juoksi yksi esiin. Ainoastansa
yksi ääni -- oliko se kirkahdus, vai oliko se huokaus? -- kuului
Irmgardin huulilta; sitten heitettiin musta huntu hänen päänsä yli,
hän nostettiin ylös jättiläisvoimalla ja kannettiin ulos myrskyiseen
yöhön. Hänen takanansa heitti toinen yökulkijoista peitteen Fridan
pään yli ja tahtoi nostaa häntä koholle, mutta hän taisteli ankarasti
vastaan ja huudahti huolimatta kauhistuksestansa: -- Vapaaehtoisesti
tahdon minä käydä omilla jaloillani öisien peikkojenkin joukossa;
karhunnahkaisen päähineen alta näen punertavan hivuskiemuran, jonka
kyllä tunnen. -- Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone tyhjä, ovi
suljettiin ulkoapäin, ja nuot öiset vieraat juoksivat aukealle kentälle
erään suuren aukon kautta, jonka he olivat tehneet kartanon muuriin.
Myrskyssä ja sateessa korskuivat tuliset ratsut ja ratsastajat laukkasi
eteenpäin. Ja taaskin kirkuivat myrskyn henget vihlovia kostonhuutoja
ja vuodattivat pilvistä vettä sen kartanon katolle, josta ruhtinaan
lapsi oli kadonnut.
Ehtoon tultua seuraavana päivänä oli myrsky vaijennut, ja aurinko
kultaili punertavalla iltaruskollansa Idis-linnan tammipuita.
Silloin laukkasi ratsastajajoukko ylös linnan muuria kohti synkästä
metsästä, joka yleni linnoituksen takana. Berthar, joka itse oli
vahtina tornissa, riensi portille ja huusi ojennetuin käsivarsin
tulijoille tervehdyksensä. Hevoiset nelistivät pihaan, kaksi huntuun
peitettyä naista nostettiin ales ratsuilta, Ingo irroitti ensimäisen
yllä olevan hunnun, ja auringonsäteet valaisivat Irmgardin kasvoja.
Vandalit laskivat polvillensa hänen eteensä, tarttuivat hänen käteensä
ja hameensa liepeesen sekä huusivat kuningattarellensa raikuvat
tervetuliaiset. Mutta Berthar lähestyi kunnioituksella liikkumatointa
Irmgardia, tarttui hänen käteensä ja lausui: -- Sulkekaat piiri,
soturit, ja rukoilkaat korkeita jumalia siunaamaan kuningasparin
avioliittoa. -- Ja hän teki avioliiton pyhät kysymykset Ingolle,
Ingbertin pojalle, Vandalein kuninkaalle. Sitte kääntyi vanhus, joka
tässä, oli isän sijassa, neitsyen puoleen samalla kysymyksellä. Silloin
aukeni hänen suunsa ensi kerran tuon kauhean yön jälkeen, mutta nuot
värisevät sanat olivat: -- Niin, minä tahdon. -- Ja Vandalin morsian
peitti kasvonsa lemmikkinsä rintaa vastaan.
Tammien alla valmistettiin hää-ateria, miehet kantoivat esille
puupöytiä ja asettivat niitä jaluksille, joita he olivat
yhteenliittäneet. He olivat myöskin ennakolta veistelleet
kunnia-istuimen hallitsijalle ja hallitsijattarelle ja varustaneet sen
nojapuilla käsiä varten. -- Tyydy tänään, jalo kuningatar, miestesi
halpaan tervetuliais-ateriaan. Puulautasia tarjoamme me sinulle
hopeaisten sijasta ja lähde-veden sekä talonpoikain valmistaman siman
kanssa metsistäsi pyydystetyn villisian lihaa. Ole armollinen ja lempeä
kansallesi!
Ja iltaisella sanoi Berthar tammen luona Ingolle: -- Pitkässä
iässäni olen minä usein ollut iloinen mielessäni, vaikka olenkin
vaan kuljeskeleva urho; mutta iloisempana kuin tähän asti seison minä
tänään kuninkaani edessä. Sillä se pesä, jonka me ikäänkuin haukat
olemme rakentaneet tälle kallioille, näyttää minusta olevan hyvin tehty
työ sinulle ja eräälle toisellekin. Ja siman vilkastuttamana tekee
minun mieleni kehumaan sitä työtä, ja noita hyviä linnoituksia, syviä
vallihautoja sekä miesten ahkeria käsiä. Monenlaisia ihmis-askareita
olen minä toimitellut ja useimmin olen minä ollut särkemässä kuin
rakentamassa, mutta parhaimpana työnä sotaleikin rinnalla pidän
minä kirvestyötä, joka luo kodin erämaahankin. Lepää, kuninkaani,
häävuoteellasi; ensimäisen kerran sitten lapsuutesi, nukut sinä nyt
herrana omalla tiluksellasi ja lasket käsivartesi kuningattaren
kaulalle. Lepää rauhassa, sillä sinun miehesi valvovat kunnioituksella
kuninkaansa vihriäisen morsiushuoneen ympärillä. Onnellinen oli päivä,
onnelliseksi tulkoon yö, ja ennustakoon teidän tulonne tähän taloon
autuutta teidän elämällenne!
10.
Lähteen luona.
Yhden kerran oli kesä pukenut Idis-linnan tammet viimaiseen verhoon
ja yhden kerran oli talvi karistanut pois niiden oksien lehvät, mutta
kirkkaana paloi koko vuoden ympäri valkea uuden, puiden varjossa olevan
talon liedessä Nyt oli taaskin suvi ja herttainen aika; pitkässä
jonossa kulkivat pienet, valkoiset pilvet taivahalla, ja lehtometsää
kasvavan kukkulan juurella kuljeskeli rauhallisesti lammas- ja
lehmälaumoja. Tammien välistä kohousi suuri puurakennus, kuninkaansali.
Portaita ylös nouseva tuli oven kautta avaraan saliin; perällä näki hän
pyhänä pidetyn lieden, katossa vankat orret, sivuilla kohopermannon ja
sen takana perheen isännän ja emännän huoneesen johtavat ovet. Ulkona
pihalla oli miesten matala makuuhuone ja tallit sekä varasto-aitat
linnoituksen suojassa.
Tammen alla, johon lehtimaja oli rakennettu, istui Irmgard ja katseli
täynänsä iloa eteensä, sillä maassa makasi hänen pieni poikansa isänsä
kilvellä, ja Frida tuuti häntä. Pojut tapaili pienillä kätösillänsä
erästä mehiläistä, joka surisi hänen edessänsä. -- Mene pois, hunajan
kantaja, -- lausui Irmgard, hätistellen pois mehiläistä, -- äläkä
tee tuolle pienoiselle urholle mitään pahaa, eihän se vielä tiedä
sinulla olevan asetta turkissasi. Lennä toveriesi luokse ja ole
ahkera valmistamaan makeata hunajaa, että minun pojuni talven tultua
saisi iloita sinun ahkeruudestasi. Sillä hän on nuori linnan isäntä,
ja me otamme hänelle kymmenykset kaikesta, mitä aavassa metsässä on
saatavana. Katso, Frida, kuinka hän puristaa nyrkkiänsä ja kuinka
julmasti hän katselee; hänestä tulee aikaa myöten soturi, jota miehet
pelkäävät. Tuolla tulee isänsäkin hänen luoksensa metsästyssaaliinensa,
-- huudahti hän iloisesti, otti poikasen kilveltä ja nosti hänet
korkealle ilmaan, sill'aikaa kuin Ingo lähestyi sarvesta tehdyllä
jousella, keihäällä ja metsäkauris olallansa. Ruhtinas kumartui
ales, silitteli tervehdykseksi puolisonsa kähäriä ja laski sitten
saaliinsa puun juurelle. -- Tämä nopsajalka tuli minun vastaani tiellä,
mennessäni vuorten yli Burgundein aineelle. Se on hyvinkin lähellä,
ja sinne pääsee hevoisen tarvitsematta tehdä montakaan hyppäystä, --
lisäsi hän nauraen. -- Kaksi härkää varastettiin Marvingeilta viime
yönä tarhasta, me seurasimme niiden jälkiä, ne johtivat rajan yli ja
meidän lähettiläämme menevät eteläänpäin vaatimaan takasin varastettua.
Minä pelkään kuitenkin sen olevan turhaa, sillä sielläpäin asuva
rajakansa on vääryydenpuoltaja, emmekä me voi muulla tavalla saada
takasin omaisuuttamme, kuin että me vuorostamme teemme hyökkäyksen
heidän maallansa oleviin karjalaumoihin. Kehno sankarityö sellainen
yöllinen retki on, ja me olemme hiirtä vaanivan kissan kaltaiset; mutta
suuttuneet talonpojat vaativat sitä, eikä päämies rohkene kieltää.
-- Sentähden oletkin sinä suuressa arvossapidetty maamme miesten
kesken, ja sinun puolisosikin iloitsee siitä kunniasta, jota he
hänelle osoittavat, -- lohdutti häntä Irmgard.
-- Hyvä puoliso minulla on, joka on iloissaan minun tähteni, --
vastasi Ingo. Kuitenkin pelkään hänen nyt enään harvoin saavan kuulla
runoilijan ylistävän miehensä urhotöitä. Viime yönä uneksin minä, että
meidän vuoteemme yli riippuvat aseet helisi, ja noustuani ylös, näin
minä miekkani hyppivän huotrassansa. Tiedätkö, mitä se uni merkitsee,
sinä, joka osaat merkkejä selittää?
-- Se merkitsee, että minun kuninkaan haluaa lähteä, -- vastasi Irmgard
vakaisesti, -- pois lapsensa ja sen äidin luota. Ahdas on piha ja
maineetoin sinun olosi metsässä. Kylläpä näen välistä varjon otsallasi
ja kuulen sotaisia sanoja huuliltasi, kun nukkuessasi sinua katselen.
-- Sellainen on miehen luonto, kuten tiedät, -- vastasi Ingo, -- että
hän kotona ollessansa haluaa sotaretkelle ja kotiin palatessaan sodan
lakattua puolisonsa syliin. Mahdollista on, että minun miekkani tanssi
ennustaa meille ottelua Burgundein kanssa, sillä meidän välillämme on
ankarat riidat, ja Gundomar alkaa käydä nurjamielikseksi. Katsopas
tuonne, kun ukkokin on ruvennut salvumieheksi, -- hän osoitti
Bertharia, joka kävi pihan poikki, kirves ja suuri nahkalaukku
olallansa.
-- Vipusilta on jotenkin joutunut epäkuntoon, -- selitti urho ja
lähestyi tervehtien, -- ja meillä on harvalukuisia käsivarsia työhön.
Sinun miehesi, kuningas, valmistavat talonpoikain kanssa sydänsuven
juhlaa ja latovat puu-rovioita ilovalkeiksi.
-- Mutta sinä valvot meidän kaikkein edestä, -- lausui Irmgard.
-- Varovaisuus on tarpeen vartijalle, joka vartioitsee aarretta, --
vastasi Berthar, kumartaen päänsä Irmgard'ille ja lisäsi vakavasti:
-- Pohjoiseen päin on tämän salin päätökatto ja vuoristossa nousee
myrskyilma. Pohjoiseen katselen minä usein silloinkin, kun päivä
on helteinen kuten tänään. Suo minulle anteeksi, kuningatar, että
minä herätän sinun uinuvan murheesi. Niin kau'an kuin minun vanha
Isanbart-ystäväni vielä oli hengissä, hääti hän hyväntahtoisesti
vuorten tuolla puolen elähytettyjä koston aikeita, sillä
Answald-ruhtinas kuulteli hänen sanojansa. Mutta sitten kun hänen
hautakumpunsa valmistettiin, kuultelee ruhtinas ainoastansa meidän
vihamiehiämme. En minä vielä pelkää kansan nostavan sotaa, vaan
salaista kostoretkeä vuorten tuolta puolelta. Minä en näe mielihyvällä,
että te, kuningatar, käyskentelette yksinänne laaksossa.
-- Pitäisikö minun elää vankina, isä? -- kysyi Irmgard surullisesti.
-- Suo ainoastansa lähimmäksi ajaksi meidän levottomuutemme anteeksi.
Moni haava menee umpeen jälleen; Theodulf'inkin on jo parantunut, ja
hän astuskelee nyt, kuten olen kuullut kerrottavan, ylpeänä kuninkaan
hovissa.
Meluavia ääniä kuului linnoituksen puolelta, kun tornin vartija puhalsi
torveensa ja antoi toitahduksensa perästä tulla aivan liikoja, iloisia
säveleitä. Irmgard naurahti. -- Siellä on joku ystävä, -- lausui Ingo,
-- ja vartija tahtoo osoittaa hänelle, kunnioitusta. -- Volkmar, --
huudahti Irmgard rientäen runoilijaa vastaan, joka rivakkaasti astui
pihaan. Mutta hän pysähtyi, nähdessänsä matkamiehen vakaiset kasvot.
-- Synnyinseudultani sinä tulet, mutta minä huomaan, ett'et sinä tuo
meille ystävällisiä terveisiä.
-- Kuninkaan linnasta minä tulen, -- lausui Volkmar, ja hänen
huulensa värisivät liikutuksesta kumartaessaan ruhtinattarelle ja
päämiehelle, -- ja ainoastansa vähän aikaa viivyin minä metsämajoissa.
Answald-ruhtinas antoi satuloida hevoisensa, ratsastaakseen kuninkaan
linnaan, ruhtinatar istui palvelijattariensa joukossa, pihassa oli
kaikki hiljaista, eikä kukaan kysynyt, mihin minä olin matkalla.
Irmgard kääntyi pois, mutta seuraavana silmänräpäyksenä tarttui hän
puolisonsa käteen ja katsoi häneen lempeästi.
Kuninkaan lähettiläänä sinä tulet, -- lausui Ingo, -- minä toivon hänen
antaneen sinulle rauhallisen asian toimeksesi.
-- Suljettu on kuninkaan suu, -- vastasi Volkmar, -- hänen murheensa
valta-istuimestaan ja aarrekammiostaan ovat loppuneet; hän löydettiin
kuolleena vuoteellansa, sittekun hän edellisenä iltana oli iloisesti
juonut urhojensa kanssa. Rovio tehtiin, ja liekit leimusivat hänen
ruumiinsa ympärillä.
-- Hän oli mahtava herra ja urhollinen soturi; paremman lopun olisin
hänelle suonut kuin kuolemisen juopuneiden henkivartijainsa joukossa,
-- lausui Ingo, kovin liikutettuna. Kuinka hän lienee käyttäytynytkin
muita kohtaan äreässä epäluuloisuudessansa, mutta minua on hän auttanut
onneeni ja kokonaisen vuoden on hän estänyt vihollisiani karkaamasta
päälleni.
-- Aarrekammion avainta säilyttää nyt kuningatar pojallensa, -- jatkoi
runoilija, hän hallitsee pontevuudella kuninkaan linnassa ja lähettää
miehiänsä retkeilemään sisämaahan. Jalosukuisia ratsastaa kilvassa
hänen hoviinsa voittamaan hänen suosionsa; ei kukaan uskalla nousta
hänen valtaansa vastaan. Jo arvelee moni kuningas-vainajan puristetun
nyrkin tuntuneen vähemmin raskaalta kuin Gisela-rouvan valkoiset
sormet. Tätä en ilmoita sinulle, ruhtinas, kenenkään lähettämänä;
harkitse itse, voiko se ennusta turmiota sinulle.
-- Samalla synkällä vakavuudella kerrot sinä sekä surulliset että
iloiset sanomat, -- vastasi Ingo hymyillen. -- Kuningas pidätti itsensä
minua vahingoittamasta, mutta kuningattaren tiedän minä olevan lempeän
ja jalomielisen. Nyt vasta voin huolettomalla rinnalla ylistää onneani,
mikäli se riippuu naapurieni tahdosta.
-- Epävakainen on vallanhimoisen naisen suosio, -- lausui runoilija.
-- Minä olin uskollinen rajavahti kuningasvainajalle, miksi en olisi
samoin hänen pojallensakin? Ja niin kau'an kuin Gisela-rouva hallitsee
Thüringiläisiä, odotan itselleni hyvää siltä taholta. Olitko sinä
kuningattaren puheella?
-- Kuningattaren silmäys muuttui teräväksi ja vihaiseksi, huomatessansa
minut väkijoukossa.
-- Jos sinä vast'edeskin aiot hovissani soittaa tanssihuveissa minun
naisilleni, -- huudahti hän, -- niin karta matkustuksia vuoristossa.
Harakan lentäessä metsän yli repii haukka siltä höyhenet. Kerran olit
sinä tätä ennenkin laverteleva sanansaattaja, vaan varo kieltäsi. Sitte
viittasi hän minua menemään, ja minä riensin nopeasti metsien läpi
tänne, sillä minua ahdisti levottomuus sinun ja ruhtinattaresi tähden.
-- Vaikka olisitkin suotta levotoin, ole kuitenkin kiitetty
uskollisuudestasi. Joku panettelija on herättänyt kuningattaren vihan
sinua kohtaan. Mitä mieltä hän on minua kohtaan, sen olen saanut
eräällä vaikealla hetkellä kokea; meidän ystävyytemme on koeteltu,
ja meidän veremme juoksee yhtäläisestä lähteestä. Sillä meidän
kumpaisenkin kohtaloa ohjaa korkeat esi-isämme jumalien salissa, ja
kuten kaksi lasta samasta heimosta olemme me muukalaisten joukossa
vuorten kumpaisellakin puolella, minä miehenä, hän naisena.
-- Mutta ei sinun naisenasi, herra, -- keskeytti Berthar.
Ingo hymyili. -- Hän on kuitenkin nainen, ja huonosti soveltuisi
meille, miehille, naisen oikkujen pelkääminen.
-- Vieläkin huonommin hänen ystävyyteensä luottaminen, -- vastasi
vanhus. -- Emäkarhun ollessa pienenä nuolee se sen miehen kättä, jonka
kurkkuun se sittemmin käy kiinni.
-- Sinun epäluulosi menevät liian pitkälle, nuhteli Ingo sävyisesti.
-- Mutta minä tahdon menetellä varovasti, kuten sinä minua kehoitat.
Me ratsastamme itse kyliin ja kutsumme vanhukset neuvottelemaan,
lähetämmekö airueen uuden kuningattaren luokse, ja pidämme tarkasti
huolta, että olisimme puolustukseen varustetut. Jos se tulee olemaankin
turha työ, niin saammehan sitte nauraa huolillemme. Ja sinä, Volkmar,
jää meidän vieraaksemme siksi, kunnes huomaat Gisela-rouvan taaskin
tulevan sinulle suosiolliseksi; tiedäthän itsekin, kuinka mielellämme
me näemme sinut keskuudessamme.
-- Suo anteeksi, herra, -- lausui runoilija kolkosti, -- jos en minä
pysäytä retkeäni; nopeampana hirven juoksua ja haukan lentoa rientää
tämän naisen viha. Hän on kokonansa unohtanut, että hän muinoin
kuningas-vainajalle ylisti minua sanansaattajana. Jos sinä luuletkin
voivasi olla levollinen hänen suhteensa, en minä kuitenkaan toivo
mitään omasta puolestani.
-- Kukapa rohkenee estää runoilijan jalkaa, kun häntä halutta lähteä?
Mutta jos sinun täytyy meistä eritä, niin levähdä ensin ruhtinattaren
lieden ääressä ja salli meidän taas pian nähdä sinut tammiemme suojassa.
-- Minä palajan jälleen takasin paikkaan, missä tammet seisovat, --
vastasi runoilija, kumartuen käden yli, jonka ruhtinas hänelle tarjosi.
Ingo meni Bertharin kanssa hevoisten luo; Irmgard heitti silmäyksensä
hänen jälkeensä. -- Monta salaista temppua sinä, Volkmar, osaat, --
lausui hän hiljaa, -- mutta sinä et voi kuitenkaan selittää tuskan
ahdistamalle vaimolle kaikkia niitä ajatuksia, jotka liikkuvat hänen
puolisonsa aivoissa.