eri joukoissa. Ylempänä heitä istuivat jakkaralla kumpaisetkin
aseenkantajat, Berthar ja Hadubald, vastakkain. Silloin alkoi Hadubald
lausua: -- Rauha näyttää syntyvän, meidän hallitsijaimme salissa
kestävästä keskustelusta. Jos sinä, urho, suvaitset voimme upottaa
kinastuksemme juomaan, jonka joku minun miehistäni tietää pian tänne
hankkia, sillä yö tuntuu viileältä.
-- Murhapolttaja! -- vastasi Berthar vihaisesti.
-- Pahoin teet sinä, kun pilkkaat palvelijata, joka tekee, mikä on
hyödyksi hänen herrallensa.
-- Rosvo! -- mörisi vuorostansa Berthar, -- sinä petit uskollisuutesi
ja söit sanasi kuninkaan oluesta, ja sen koomin on sinun tarjoamasi
olut pilaantunutta.
-- Ken ylpeästi esteleikse vuodattaa tynnyrin tapista, olkoon
varoillansa, ett'ei hänen vertansa vuodateta vihertävällä arolla.
-- Vihertävällä arolla ja pimeässä metsässä samoinkuin täälläkin
majassanne saat odottaa verisiä iskuja, joll'ei kuninkaan tekemä rauha
sinua silloin suojele; ole, urho, tyytyväinen siihen!
Kau'an kesti kuninkaiden keskustelu, ja vihdoin huudahti Bisino: --
Tuo malja, juomanlaskija, juodaksemme ystävyyden muistoa, ennenkuin
Ingo-urho meistä eroaa. -- Portailla olevien miesten joukossa syntyi
vilkas liike, juomanlaskija riensi pois ja palaisi suuri simamalja
kädessänsä, kuninkaat tekivät toisilleen lupauksensa maljan ääressä ja
käsi pojan pään päällä. -- Ja nyt me, Ingo, erotaan -- lausui kuningas,
-- minua surettaa, että sinä olet kuljeskeleva urho, etkä ole minun
sukulaisiani ja sittekin, jos sinä olisit minun heimolaisiani, olisit
sinä kentiesi vähemmin rakas minun sydämelleni.
-- Muistele minua ystävällisesti, kuningas, -- lausui Ingo ja
huudahti sitten iloisena vanhukselle: -- Olkaat valmiit lähtemään, me
ratsastamme pois.
-- Keskellä päivää me tulimme -- vastasi Berthar, minun kuninkaani
ja hänen miehensä eivät hiivi pois kuten öiset varkaat. Jos meidän
päämiehemme käskee meitä lähtemään ennen kukonlaulua, pyydän sinua,
Bisino-kuningas, käskemään miehiäsi näyttämään tietä niillä soihduilla,
joita he tänä iltana niin huolellisesti ovat kantaneet, käydessänsä
tämän salin ympärillä, jotta meidän poislähtömmekin tapahtuisi
ikäänkuin keskipäivällä.
Kuningas katsahti ensin vihaisesti tuohon rohkeaan, mutta sitte lausui
hän: -- Minä pidän sinusta paljon, sinä osaat taistella isäntäsi
puolesta sekä miekalla että sanoilla. Nouskaat ratsunne selkään, te
korskeat vieraat, mutta te, minun mieheni, sytyttäkäät soihdut, sillä
teidän kuninkaanne seuraa vieraitansa portille.
Sillalla erosi Ingo kuninkaasta ja hänen pojastansa, ja kaikki
hämmästyivät, kun kuningas, otettuaan jäähyväiset, vielä kerran juoksi
palkkien yli Ingon luokse sekä suuteli ja syleili häntä. Hymyellen
silmäili Berthar soihdunkantajien synkkiä kasvoja. -- Ratsastakaatte
vitkaan, -- käski hän portin ulkopuolella olevia Vandaleja, --
ett'eivät luule meidän heitä pelkäävän. -- Ratsasta sinä edellä, Wolf,
ja anna hevoisten ravata yöilman viileydessä; hyvin kävikin meidän
käyntimme kuninkaanlinnassa.
Kun portti oli suljettu vieraiden jälkeen sanoi kuningas käskien
miehillensä: -- Se, joka tänään tahi huomenna lavertelee tästä yöstä
tahi maljan ääressä kuiskuttelee Romalaisen kanssa, kuten monet tänään
ovat tehneet, hänen suunsa tulee kuninkaan kirves tukkimaan.
Sitte otti hän makaavan lapsen käsivarsillensa ja kantoi sen omaan
huoneesensa. Mentyänsä tornin ohitse, heitti hän alakuloisen silmäyksen
kuningattaren huoneeseen. Siellä sisällä makasi epätoivoinen nainen,
pää akkunanlaitaa vasten, ja kuulteli miesten sorinaa ja kaukana
taukoavaa hevoisten kavionkopsetta. Mutta kuningas ajatteli: -- Joll'ei
minun puolisoni olisi korkeasukuinen, olisi tiima parempi sekä hänelle
että minulle. Sillä mielelläni antaisin minä hänelle selkäsaunan ja
sitte taaskin pitäisin häntä hyvänä. Tahtoihan hän katkaista vaatteen
[tarkoittaa avioeroa. Suoment. muist.] meidän välillämme. Ja hän
on taistellut minun miekkaani vastaan; luuleeko hän minun voivani
unohtaa sitä? -- Mutta mitä Romalaiseen tulee, on minulle perin pohjin
mieluista, ett'ei hän saa tahtoansa esille, sillä hävytöin oli hänen
vaatimuksensa ja häpeämätöin hänen lähettiläänsä. -- Ja seuraavana
aamuna kutsutti kuningas luoksensa ällämystyneen Harietton ja lausui:
-- Suuren Caesarin tähden olen minä tehnyt ja toimittanut kaikki, jonka
minun kunniani kuninkaana sallii, enkä niitäkään enempää. Minä olen
lopettanut ystävyyden tuon maanpakolaisen kanssa ja sallinut hänen
lähteä täältä suojeluksetta, jotta hän poistuisi minun valtakunnastani.
Ja kaiketi ratsastaa hän nyt jo kaukana arolla. Kun kuningas jälleen
meni aarrekammioonsa ja katseli kuvaansa astiassa, lausui hän huoaten
itseksensä: -- Yksi huoli haihtui, mutta toinen, suurempi tuli; yksi
seikka minua lohduttaa, ja se on nuot rehelliset kasvot, jotka minä
näen.
9.
Idis-linna.
Metsäseuduillakin asuvissa nuorissa miehissä heräsi matkustamisen
halu, kun puitten oksat alkoivat paisua nesteistä ja tulivat
hiirenkorvalle. Taloissa kuiskaeltiin salaperäisesti, ja rivakkaat
nuorukaiset pitivät salaisesti neuvottelujansa metsän peitossa, sillä
retkeä eivät olleet kihlakunnan vanhat ja viisaat käskeneet, eikä
sitä aljettaisi kihlakunnassa tavallisilla julkisilla uhrijuhlilla,
vaan ainoastansa joukko tyytymättömiä erosi rakkaasta kotiseudustansa
omin päinsä ja omalla hulvallansa sentähden, että heidän mielensä
teki suurempia maan-aloja. Aluksi olivat vaan muutamat harvat
päättäneet kokea onneansa vieraassa maassa ja näitä johti Beron
pojat, Baldhard ja Bruno; mutta pian rupesi muidenkin rehellisten
maanviljelijäin nuorempain poikain mieli tekemään matkalle, ja näiden
kera lähti villipäitä ja metsässä samoilijoita, joista tappeleminen
oli mieluisempaa kuin maansa viljeleminen ja vieläpä moni naapurinsa
kanssa riitaantunut perheenisäkin. Moni sai myöskin sydänkäpyseltään
kehoituksia lähtemään; ennen lähtöänsä kosi hän lemmittyänsä, ja kun
perheessä oli useampia tyttäriä, uskalsi isä luopua lapsestansa,
luottaen tulevaisuuden toiveesen. Tällä kertaa ei ollut kysymyksessä
retki kaukaisiin maihin, ainoastansa kuun ja tähtein, suhisevan
tuulen tahi lentävän korpin opastamana, sillä seutu, johon uutismaata
aiottiin raivata, oli vaan muutaman päivämatkan päässä kihlakunnan
rajasta, ja tie kulki metsän ja viljelysten kautta, joita omisti
ennen samaa tietä tänne siirtyneet kansalaiset. Sentähden ei
matkaanlähtevillä ollut pelkoa, että heitä tiellä hätyyteltäisiin,
eivätkä he suuresti huolineet eväästä eikä eläimenruo'asta. Sitäpaitsi
toivoivat he tulevansa ystävällisesti vastaanotetuiksi siinä seudussa,
johon aikoivat rakentaa majansa, sillä muuan viisas perheenisä oli
ennakolta varovasti tehnyt sovinnon tämän kansan kanssa matkasta, johon
he aikoivat lähteä. Ja sittenkin valmistivat lähtijät itseänsä matkaan
vieläkin salaisemmin, kuin heidän tapansa muutoin olikaan; sillä ei
ollut kaikille kihlakunnan päämiehille mieluista matka, joka vähensi
heidän nuorten sotilainsa lukua, ei Answald-ruhtinaalle eikä Sintramin
suvulle, jotka koettivat hillitä muuttamisen halua niin paljon
kuin heidän voimassansa oli. Myöskin oli poismuuttajilla kuninkaan
viha peljättävänä, sillä hän voisi häiritä heitä uutis-viljelysten
raivaamisessa ennenkuin he olisivat ennättäneet saada jalansijaa
tuossa uudessa maassa. Sentähden olivat ne, jotka mielivät muuttaa
pois, ryhtyneet öiseen keskusteluun ja valinneet Beron pojat
johtajaksensa ja viimeisinä kuukausina varustaneet itseänsä matkaan
sekä hankkineet itsellensä apua sukulaisiltansa, tehneet vankkureja ja
maanviljelyskaluja sekä ostaneet niin paljon karjaa, kuin irti saivat.
Ja he aikoivat lähteä matkaan yksi erällänsä kaikessa hiljaisuudessa,
kokoontuakseen rajan toisella puolella järjestetyksi matkueeksi.
Ensi aamuhämärässä seisoivat vankkurit kuormattuina elolla ja
huonekaluilla. Näiden paksuista palkeista tehtyjen ajopelien päälle oli
levitetty vuotia katoksi, härjät ammuivat ikeessä, vaimot ja lapset
ajoivat karjan kokoon vankkurien taakse, ja suuret koirat, jotka olivat
uskollisia matkatoveria, haukkuivat ajopelien ympärillä. Sukulaiset ja
naapurit saapuivat ottamaan jäähyväisiä ja toivat mukanansa eväitä tahi
muistoja kotiseudusta. Jäähyväiset eivät suinkaan olleet iloiset, sillä
rohkeinkin oli salaisuudessa levotoin tulevaisuudestaan. Vaikka se
uusi maa ei ollutkaan äärettömän kaukana, oli se kuitenkin tuntematoin
milt'ei kaikille, ja epätietoista oli, josko isänmaan jumalat sielläkin
tulisivat heitä suojelemaan ja jollei vahingolliset toukat tahi
männinkäiset rupeaisi hävittämään karjaa sekä eloa, tahi viholliset
polttaisi heidän kartanoitaan. Lapsetkin olivat haikealla mielellä sekä
istuivat hiljaa säkkien päällä ja pienokaiset itkivät, vaikka heidän
vanhempansa olivat kietoneet heidän päänsä ja kaulansa terveellisillä,
pyhillä ruohoilla. Auringon noustessa nousivat matkallelähtijätkin
seisovallensa, ja vanhin heidän suvustansa tahi joku viisas vaimo
lausui siunauksen heidän matkallensa, ja kaikki kuiskasivat hiljaisen
rukouksen menestyksestä ja loitsun metsänpetoja sekä kuljeskelevia
rosvoja vastaan. Mutta kylän muut, kotiin jäävät asukkaat katsoivat
arasti matkamiehiin ikäänkuin menneisiin ihmisiin ja kauhistuivat
niiden rohkeutta, jotka hylkäsivät kotiseudun onnen. Sillä yhä paloi
miesten mieli vilkkaasti kaukaisiin maihin, ja kuitenkin hirvitti heitä
aina elämä kaukana synnyiseudun pyhyyksistä, sen tavoista ja lakiloista.
Vankkurit rupesivat ratisten liikkeelle vuorta kohti; matkamiehet
lähettivät kukkulalta silmäyksen isäinsä kylään ja kumarsivat päänsä
seudun näkymättömille jumaluusvoimille; moni tyytymätöin veitikka
lausui myöskin kirouksensa niille vihollisille, jotka olivat tehneet
hänelle olon isänmaassa tukalaksi. Sitte katosivat kaikki metsään.
Vaivalloista oli kulku kivisillä teillä, joihin lumiräntä oli uurtanut
syviä kuoppia, usein täytyi miesten astua ales ratsuiltansa raivaamaan
tietä kuokilla ja lapiolla, härkäinajajien huudot ja ruoskanlyönnit
kaikuivat julmasti, pojat juoksivat vankkurien takana ja estivät
niitä kivien avulla vierimästä takasin, ja sittekin ponnistelivat
vetäjät turhaan, kunnes toinen valjakko auttoi toistansa, tahi miehet
ja vaimot asettivat vahvat olkapäänsä pyöriä vastaan. Missä tie oli
enemmän raivattu, ratsastivat miehet tähystellen ja aseet suorana
matkueen ympärillä, valmiina taistelemaan petoja tahi kuljeksivia
rosvoja vastaan. Mutta kun matkustajat ensimäisen päivämatkan perästä
ennättivät siihen laaksoon, joka oli määrätty yhtymäpaikaksi, silloin
unohtui päivän vaivat ilosta, nähdessänsä korvessa heidän edellänsä
saapuneita kansalaisia. Vuorelta tulijat nostivat korkea-äänisiä
riemuhuutoja, ja ne, jotka jo olivat asettuneet leiriin alahalla,
vastasivat samalla; nekin, jotka tätä ennen tuskin olivat olleet
tuttujakaan, tervehtivät toisiansa ikäänkuin veljekset. Miehet
tulivat koolle, ja Baldhard, jolla oli taitoa mittauksessa eroitti
leiripaikan seipäillä. Siellä riisuttiin juhdat valjaista, vankkurit
vedettiin vierettäin linnoitukseksi, ja ylt'ympäri sytytettiin rovioita
kasaan kannetuille kiville. Sill'aikaa kun karjaa söi laitumella
aseellisten nuorukaisten ja koirien paimentamina, valmistivat vaimot
illallisaterian. Miehet paaluttivat karjalle tarhan yöksi, määräsivät
vahdit ja toivat vankkureista esille mukanatuodut varastot virkistäviä
juomia; sitten istuivat he vakavina juttelemaan noista hyvistä
laitumista, joita he odottivat kohtaavansa Idispurolla, ja tuosta
äärettömästä metsästä vuoriston eteläpuolella, kuinka maa siellä oli
kivinen, polut jyrkät, ja kuinka tämä vuoriseutu sentähden oli harvaan
asuttu. Aterian loputtua kokosivat he kalliimmat hevoiset ja härjät
vankkurilinnoituksiin, ja uneliaat lapset sijoitettiin vuotakatoksen
alle. Näiden jälkeen menivät vaimot tuohon ahtaaseen asuntoon, ja
ainoasti miehet istuivat vielä hetkisen ystävällisesti yksissä maljan
ääressä, kunnes heidänkin silmänsä uupuivat, ja kylmä yö-ilma jäähdytti
heidän riemunsa. Sitten kietoivat he itsensä nahkasiin ja peitteisiin
sekä laskeusivat maata valkeain viereen tahi vankkurein alle. Seutu
kävi yhä hiljaisemmaksi; ainoastansa tuuli puhalsi vuorilta, vartijat
kulkivat vankkurilinnoituksen ja tarhan ympäri sekä heittivät väliin
puita leimuaviin rovioihin. Mutta koirat haukkuivat lakkaamatta, sillä
etäältä kuului käheää ulvontaa, ja rovioiden ympärillä juoksentelivat
saaliinhimoiset pedot, jotka näyttivät varjoilta maasta nousevassa
sumussa.
Tällä tavoin matkustivat siirtolaiset kolme päivää metsäseudussa
vitkallisesti eteenpäin; sade valui heidän päällensä, ja tuuli
kuivasi jälleen heidän läpimärjät vaatteensa. Väliin pysähtyivät
he kansalaistensa taloihin, joissa he tapaisivat joko vallattomia
veitikoita, jotka olivat karaistut taistelussa metsän hankaluuksia
vastaan, tahi köyhiä uutisasukkaita, jotka valittivat kivisistä
pelloistansa ja masensivat matkustajienkin rohkeutta. Neljäntenä aamuna
kulkivat he sen puisen tornirakennuksen ohi, joka oli rakennettu
Thüringiläisten rajalle; kummastuksella katseli heitä tornin juurella
sijaitsevassa talossa asuva vartija, joka harvoin joutui tekemisiin
matkustavien joukkojen kanssa; mutta siirtolaiset tervehtivät häntä
ilolla, sillä vaikka hän olikin yksinäinen metsänasukas, oli hän
kuitenkin viimeinen heidän heimoansa. Sitten kulkivat he hetken aikaa
rajakorven läpi hedelmättömien, räkämäntyjä kasvavien hiekkamaiden
poikki, johon seutuun ei yksikään uutisasukas ollut sijoittunut
asumaan ja jossa harvoin kirveen kajahdus oli kuulunut, sillä maisema
oli synkkä ja kolkko, ja pahojen henkien sanottiin liikkuvan sen
rajalla, koska ne olivat suljetut pois niistä maaseuduista, joita
kansan suopeat jumalat vartijoitsi näiden vakinaisille asukkaille.
Mutta mäntymetsän toisella puolen näkivät siirtolaiset riemulla avaran
laakson, jota korkeat kummut ja tiheä lehtometsä ympäröi. Sinne
polveili Idispuro niittyjen lävitse, ja kukkuloiden juurella oli taloja
ja viljavainioita. Aurinko paistoi herttaisesti vihannalle nurmikolle
ja hiirenkorvalla oleviin lehtiin, hevoiset korskuivat, haistaessaan
raikkaan ilman laaksosta, ja härjät tervehtivät laiduinta ammumisella,
mutta siirtolaiset nostivat kätensä, rukoillen sitä jumalatarta, joka
laaksoa hallitsi ja joka kyllä voisi suojella miesten henkeä: jos he
vaan pääsisivät hänen suosioonsa.
Muuan ratsastaja laukkasi matkustajia vastaan ja antoi jo kaukaa
keihäänsä heilua ilmassa tervehdykseksi; siirtolaiset vastaanottivat
häntä riemulla, tuntiessaan hänessä kansalaisensa, Wolf'in; naisetkin
tunkivat hänen hevoisensa ympärille, ja lapset ojensivat hänelle pieniä
kätösiään vankkureista. -- Tervetultuanne, rakkaat kansalaiset, --
huudahti Wolf, -- teidän matkanne on lopussa. Sijoittukaatte taloihin,
sillä tuolla kummulla odottavat kihlakunnan vanhimmat uhrikiven luona,
tehdäksensä vahvan liiton teidän kanssanne, jotta te pääsisitte
osallisiksi kansan oikeuksista ja saisitte maa-osuutenne. -- Silloin
lähtivät taaskin kaikki liikkeelle uudella innolla ja kulkivat laaksoon
kuivaa niittytietä.
Ja Baldhard lausui ystävällisesti Wolf'ille, joka ratsasti hänen
rinnallansa: -- Thüringiläisten kuninkaanlinnasta kuljitte te meidän
talon ohitse öisessä sumussa ikäänkuin pimeässä kummittelevat peikot.
Silloin ehdimme tuskin lyödä kanssasi kättäkään ja sopia matkallemme
määrätystä päivästä. Sen koomin emme ole teitä kuulleet emmekä nähneet;
minä olin kovin levotoin teidän kohtalostanne, ja kuitenkin täytyi
minun salata levottomuuteni muilta.
Wolf nauroi. -- Vandalit, -- lausui hän osaavat tehdä itsensä
näkymättömiksi, ja erittäinkin näyttää minusta Berthar-urho olevan
keijukaisten sukua, sillä hän liikkuu saniaiskasvien alla yhtä
varmasti kuin me omassa kylässämme, silloinkin kun hän matkustaa
tuntemattomissa seuduissa. Heidän hevoisensakin lyykistyvät maahan
metsän piilopaikoissa ikäänkuin koiranpennut vaaniessansa. Me
pääsimme kenenkään huomaamatta tähän maahan. Täällä otettiin meidät
hyvin vastaan, sillä sinun isäsi oli ennakolta valmistanut kaikki.
Minun herrani, Ingo, hallitsee nyt päämiehenä täällä ja minä huomaan
Marvingein talonpoikain olevan tyytyväiset häneen. Täällä asuvan kansan
tulet sinä huomaamaan vanhanaikuiseksi ja rehelliseksi. Se juo vielä
oluttansa puisevista, tammesta tehdyistä sarkoista, jotka todellakin
ovat raskaita käsitellä, mutta heidän juomansa on oivallista. Meillä ei
ole kuitenkaan ollut paljon jouto-aikaa, sillä osa meistä työskentelee
vasaroilla ja kirveillä linnoituspuuhissa vuorilla, ja toiset ovat
seuranneet kuningasta etelään päin Main-virran yli Burgundein luokse;
tänään tulette te otolliseen aikaan, sillä ruhtinas, jolle te aiotte
vannoa uskollisuutta, on juuri ikään palannut takasin. Ingo-ruhtinas
odottaa teitä uhrikivellä.
Jos sinä tapaat Berthar-urhon, -- vastasi Baldhard, -- niin jätä tämä
hänelle minun Frida-sisareltani; hän uskoi sen minun erinomaiseen
huostaani, ja se on käärittynä hänen varaltansa ruhtinaan kartanossa.
-- Ja hän laski kerän hänen käteensä.
Leiripaikalta menivät Thüringit eräälle vuorelle, joka kohoitti
pyöreätä lakeansa muiden kukkuloiden yli. Viimeisen pengerryksen edessä
oli Ingo seuruenensa hevoisensa seljässä. Siirtolaisten lähestyessä
laskeusivat Vandalit ratsuiltansa ja tervehtivät iloisesti tulijoita.
Thüringiläistenkin rohkeus kasvoi, nähdessänsä edessään urhon, jolle
he tätä onnen olivat suoneet vieraanvaraisuutta synnyinseudullansa,
ja josta nyt voisi tulla heille hyvä johtaja vaaroissa ja puolueetoin
tuomari. Ingo vei joukon vuorta ylöspäin uhrikiven luokse, jossa
laakson miehet seisoivat taajoissa ryhmissä, ja kaikkein etimäisenä
vanha Marvalk, heidän uhraajapappinsa. Uhraavat jakautuivat kolmeen
joukkoon kiven ympärille, kolme kertaa kolme sonnia talutettiin esille
uhriksi hyville jumalille, kolme kunkin kansan puolesta. Uhrikattilan
yli yhtyivät miehet liittoon ja lupaisivat kunnioittaa Ingo-urhoa
päämiehenänsä. Sitten valmistettiin uhri-ateriat puiden varjossa, ja
kaikista tuntui ikäänkuin ruhtinaalliselta lahjalta, kun päämies nousi
seisomaan ja ilmoitti kansallensa tuon vanhan rajariidan Burgundein
kanssa nyt olevan sovitun.
Uhri-aterian jälkeen ratsasti Ingo Bertharin kanssa ales laaksoon
päin ja eräälle toiselle kukkulalle, jossa Vandalit valmistelivat
linnoituksiansa. Tiellä lausui hän iloisesti: -- Nyt olemme siis
tehneet liiton kahden kuninkaan kanssa, ja voimme menestyä täällä
hyvinkin, jos jumalat pysyvät meille suosiollisina. Sinun Burgundein
kanssa tekemääsi sotaretkeä tulee minun kiittää siitä menestyksestä,
joka minulla oli Gundomar-kuninkaan luona; hän nureksii nyt Romalaisten
ylpeyttä ja pysyne, kuten toivon, lähimäisessä tulevaisuudessa
alallansa.
-- Ja sillä välin rakennamme me itsellemme täällä, kivien välissä,
vahvan jalansijan, -- hymyili Berthar, -- ja muutaman vuoden kuluttua
käy mahtavallekin kuninkaalle vaikeaksi hävittää meidän uutta kotiamme.
Tuolla, kuninkaani, näet oman kartanosi sijan.
Metsää kasvavasta vuoriharjanteesta pistäytyi Idispuron varrella
olevaan laaksoon jyrkkä vuorenkukkula, joka notkolla oli eroitettu
sen takapuolella olevasta harjanteesta. Kukkula kohousi mahtavana
vihriän laakson yli; laellansa oli sillä vanhoja tammipuita ainoana
koristuksena. Sillä vuoren kupeilta oli puut hakattu maahan ja ladottu
päällättäin yli vuoren puolen korkeuden, joten ne kivien ja mullan
kanssa olivat vankkana varustuksena, ja tämän edustalle oli kaivettu
vallihauta, joka oli niin etäällä kukkulasta, ett'ei sinne ennättäneet
mitkään heittoaseet. Vanhus oli viisaasti käyttänyt hyväksensä
vesi-ojia ja pieniä solateitä, saadaksensa varmoja polkuja kukkulalta
ympärysmuurille, joten piiritetyt sodan aikana voivat mennä ylös ja
tulla ales vihollisen aseiden tapaamatta heitä alhaaltapäin; mutta
tuon linnoituksella varustetun vierun oli hän tehnyt niin jyrkäksi,
että kivillä ja heittokeihäillä oli vapaa tie ales ylimmäiseltä
kukkulalta. Siellä, missä kukkula yhtyi vuoriharjanteesen, oli hauta
syvempi ja muuri korkeampi. Tällä puolen pulppuili runsas vesilähde
erään kalliolohkareen alta ulommaisen muurin sisäpuolella eikä erittäin
kaukana vuoren kukkulasta. Siihen olivat hakkuumiehet jättäneet puut
seisomaan, että lähteelle vievällä tiellä olisi siimestä ja suojaa.
Myöskin oltiin tasoitettu kukkulan laki ja sen reunalle rakennettu
toinen muuri kivistä ja puunrungoista. Tämä ympäröi tammipuita ja
alan, joka oli kylläksi avara hätätilassa suomaan tilaa siirtolaisten
karjalle, vaimoille ja lapsille. Siellä, missä ratsumiehille
raivattu jyrkkä tie johti laaksosta ympärysmuurin läpi linnaan,
sulki sisäänpääsöä portti ja vartijata varten rakennettu, puinen
torni. Kukkulan korkeimmalla paikalla, puiden keskellä, salvoivat
Ingon miehet kuninkaan salia suurista hirsistä; lähellä olevat,
maahan lyödyt palikat osoittivat niitä paikkoja, joihin oli aikomus
rakentaa asumuksia miehille, suojia hevoisille ja sarvikarjalle sekä
varastohuoneita. Mutta ett'ei kuningas olisi huoneetta, sillä aikaa,
kun rakentaminen kesti, oli hänelle valmistettu asumus korkeimman
tammen latvaan. Sen vahvojen oksien väliin olivat miehet sovittaneet
vaakasuorassa olevia salkoja ja näiden yli olivat he naulanneet
palkkeja, karsineet pois sisimmäiset tammenoksat, tahi taivuttaneet
ne ulospäin, ja ympäröineet tuon lehtimajassa olevan aukon laudoilla
siten, että kaksi huonekerrosta oli päällättäin tammen latvassa. Kaidat
portaat johtivat sinne ylös pitkin tammenrunkoa, ja kumpikin noista
pienistä huoneista oli alhaaltapäin suljettu laattialuukulla.
Riemulla katseli Ingo tehtyä työtä. Vieläkin suuremmalla riemulla vei
häntä tuo vanha rakennusmestari paikasta paikkaan: -- Maanpakolaisina
tulimme me kuin linnut tähän maahan, -- lausui hän nauraen, -- ja
lintujen joukossa pitää teidän, kuninkaani, asua, kunnes liesi ja sali
ovat valmiina. Ja katso, tuolla alahalla, onnen jumalattaren purolla,
tekevät jo thüringiläiset nuorukaiset vankkurilinnoitusta sille
paikalle, jolle he tulevat rakentamaan kylänsä. Minä lähetin sinun
kamaripalvelijasi, Wolf'in, heidän luoksensa, sillä hän on tottunut
heidän tapoihinsa. Katsopas alemmaksi laaksoon, siellä on oivallinen
laiduin karjalaumoille, ja sen takana olevassa metsässä liikkuu hirvi,
ja villihärkä ammuu. Mutta kaukana eteläänpäin, missä Idispuro juoksee
Main-virtaan, näet sinä Burgundein synkät metsät ja kukkulat, joille he
ovat rakentaneet rajalinnansa.
Häkki on valmis, -- vastasi Ingo, ojentaen kätensä tuolle uskolliselle
sotilaalle, -- mutta metsälintu, jonka minä aioin siihen sulkea,
kujertelee vielä vuorien tuolla puolla. Tärkein on vielä tekemättä.
Ilottomana minä kuljeskelen, ja pelko erään toisen kohtalosta ei salli
minun vapaasti henkiä.