Mutta kuninkaan urhot olivat liittyneet heihin ja ääntäneet
myönnytystänsä sekä puheelle että vastaukselle, kovemmin, kun Harietto
puhui, mutta oli Ingonkin sanat saaneet hyväksymistä, ja viimeiseksi
lausuttuansa näki hän itse kuninkaankin myöntäen nyökkäävän päätänsä.
Lähettiläs meni kuninkaan kanssa saliin, jossa hänen seuralaisensa
latoivat esille Caesarin lahjat. Bisino silmäili iloisena
kulta-astioita sekä maljoja ja noita jalokivillä koristettuja teoksia
ja vakuutti lähettiläälle olevansa Caesarin ystävä ja taipuva tekemään
hänelle monta hyvää palvelusta. Silloin pyysi Harietto salaista
keskustelua, ja kun kuningas oli lähettänyt pois kaikki salaiset
kuultelijat, vaati Romalaisten lähettiläs, että Ingo annettaisiin hänen
valtaansa.
Bisino säikähti; hän istui kau'an epäröivänä ja vastasi vihdoin
sellaisen vaatimuksen olevan liian ankaran hänelle, ja että hän
tarvitsi aikaa miettiäkseen vastausta; sillä välin voisi lähettiläs
nauttia talon vieraanvaraisuutta. Mutta Harietto vaati äkillistä
päätöstä, tarjosi enemmän lahjoja ja uhkasi. Silloin heräsi kuninkaan
ylpeys, ja hän huusi vihoissansa, että mitä hän kielsi ystävälliseltä
pyynnöltä, sitä ei hän millään ehdolla myöntäisi sillenkään, joka
esiintyi uhkauksilla. Sitte päästi hän vieraansa menemään ja tämä
liittyi seuralaisinensa kuninkaan miehiin ja joi heidän kanssansa
sekä jakeli heille lahjoja. Mutta Bisino-kuningas istui huoneessaan
levottomalla mielellä; vihdoin meni hän aarre-aittaansa, istahti
eräälle tuolille ja tarkasteli raskaalla sydämellä vielä kerran
noita uusia lahjoja, ja laski sitten niiden nauhojen luvun, joihin
kultaisia rannerenkaita oli pujoteltu sekä suuret astiansa ja
kannunsa, kultamaljansa ja juomasarvensa. Vaivalla nosti hän erään
hopea-astian, katseli siitä kuvaansa ja lausui huolissansa: --
Murheelliset ovat ne kasvot, jotka tuossa näen. Muukalainen, on
tuonut minulle runsaita lahjoja, vaikka suurin astia onkin kullatusta
hopeasta, eikä sellainen, kuin suurelle kuninkaalle lahjaksi sopii.
Sittekään en tahtoisi mielelläni menettää niitä muita lahjoja, joista
hän puhuu, eikä Romalainen anna niitä minulle, joll'en anna hänen
käsiinsä miestä joko elävänä tahi vaikkapa kuolleenakin. Mutta jos
minä teen tämän vääryyden ja jätän hänet vihollistensa käsiin, tulen
minä kauhistukseksi kaikelle kansalle, ikäänkuin olisin muukalaisten
palkkalainen ja sentähden, että annoin vuorovieraani häpeällisen
kuoleman uhriksi. Ja minuun koskee kipeästi hänen itsensäkin takia,
sillä hyväsydäminen ja rehellinen hän on sekä uskollinen toveri
maljan ääressä ja ratsun seljässä. Mutta jos minä tahtoisin suojella
häntä, huolimatta Romalaisista, on minun edessäni uuvuttava työ, sota
tyhjentää kentiesi aarrekammioni, vähentää kansan voimaa ja saattaa
valta-istuimeni horjumaan. -- Hänen silmäyksensä sattui erääseen
miekkaan, joka riippui seinällä kiiltävän metallin yli. -- -- Tämä on
minun kuninkaallinen sukumiekkani, ylistetty lauluissa ja peljätty
kansan keskuudessa; monta vaikeaa työtä on se tehnyt ja joku jumala
on muinoin, kertoo tarina, takonut sen terän; minua kummastuttaa,
ett'en minä tänään voi kääntää silmiäni siitä pois. -- Ja huoaten
jatkoi hän: -- Minä olen juonut ja metsästänyt hänen kanssansa sekä
taistellut hänen rinnallansa ja minä soisin hänen loppunsa tulevan yhtä
mainehikkaaksi, kuin hänen esi-isiensäkin on ollut, joilla myöskin oli
kiire saamaan kuolinhaavan rintaansa. Jos en minä voi pelastaa häntä,
tahdon kuitenkin osoittaa hänelle kaiken kuninkaallisen kunnian.
Kuningas nousi seisovallensa ja tempasi aseen. Silloin tunsi hän
itseänsä hiljaa otettavan käsivarresta; hän säpsähti ja veti miekkansa;
hänen edessänsä seisoi Gisela-rouva ja katsoi häneen ivallisesti: --
Aikooko kuningas lähteä sotaan pöytähopeittensa kanssa, koska hän pitää
katselmusta niiden kanssa?
Missäpä kuninkaan voima on, joll'ei rikkauksissa?-- kysyi vuorostansa
kuningas närkästyneenä, -- miten voin minä voittaa ahnaiden mielet
ja saada heiltä uskollisuuden valaa, joll'en lahjoita heille tuota
vierasten metallia? Harvoilla sitä on minun maassani, ja kaikki sitä
vaativat, mistä minä sitä ottaisin, jos en ostaisi sitä muukalaisilta?
-- Aiotteko, kuningas, myydä urhon Romalaisille? -- kysyi kuningatar,
ja hänen silmänsä säkenöivät tulta.
-- Miettisinkö minä sitten, jos sen tahtoisin tehdä? -- mörisi
kuningas. -- Mutta tämä muukalainen istuu nyt kuin tarhapöllö minun
puissani; kaikki ilman linnut kokoontuvat tänne kirkumaan häntä
vastaan, eikä kait kulu pitkää aikaa, ennenkuin Oderin varrella asuvat
kuninkaat lähettävät tänne miehiänsä vaatimaan hänen henkeänsä.
-- Sinä et petä minua, -- lausui kuningatar hirveästi vihastuneena;
-- mietipä, kuningas, voisitko elää semmoisen häpeän perästä; minä
en suinkaan tahdo sitä. En koskaan tahdo minä jakaa vuodettani ja
asumustani valapattoisen miehen kanssa, joka romalaisesta kullasta myy
hänen valansa saaneen vuorovieraan.
Kuningas katseli häntä kieroilla silmillä: -- Rajusti riehuvat sinun
ajatuksesi, Gisela-rouvani; minä arvelen niiden menevän liiallisuuksiin.
-- Kellä on suurempi oikeus suojella kuninkaan kunniaa kuin
kuningattarella? -- vastasi Gisela-rouva, koettaen pakoittaa itseänsä
tyyntymään. -- Jos et sinä luule voivasi suojella häntä Romalaisilta,
päästä hänet menemään kartanostasi. Parempi on näyttäytyä heikolta kuin
petolliselta.
-- Ja hän eläisi tämän häväistyksen perästä minun vihollisenani, --
lausui kuningas.
-- Sido hänet kalliilla valalla; hän on, luullakseni, niitä, jotka
täyttävät lupauksensa.
-- Tahtooko minun kuningattareni puhutella häntä, ett'ei hän koskaan!
muistelisi häväistystänsä? -- kysyi linnan haltija viekkaasti.
-- Tahdon, -- vastasi Gisela-rouva kolkosti, -- jos se hyödyttää
kuningasta. -- Kumpikin seisoi toisensa edessä synkillä ajatuksilla;
vihdoin lausui kuningas: -- Hädän ollessa pitää toimia rivakkaasti;
koetapa onneasi, Gisela, ja lähetä hänelle tänä iltana sana, että hän
saapuisi sinun torniisi salaiseen neuvotteluun, kentiesi voit sinä
siellä auttaa häntä onnelliseen poispääsöön.
Kuningatar antoi silmäyksensä vajota, hänen kasvonsa olivat kalpeat,
kun hän vastasi: -- Minä tahdon kehoittaa häntä lähtemään, koska sinä
sen käsket. -- Hän käänsi äkkiä selkänsä kuninkaalle, joka katsoi
synkästi hänen jälkeensä.
Samana iltana seisoi kuningatar odottamassa tornikamarissansa; öiset
linnut istuivat muurilla ja valittivat sitä onnettomuutta, jota tuolla
sisällä hankittiin eräälle ihmiselle; kovassa ilmavedossa, joka tunki
sisään avatusta akkunasta, liehui vahasoihtu ja heitteli tuon kauniin
naisen varjoa sinne tänne seinällä. Gisela-rouva seisoi keskellä
huonetta, puettuna juhlavaatteisiin ja punainen, kuninkaallinen
valtija-koristus otsallansa; hänen kalpeat kasvonsa olivat
kumarruksissa eteenpäin ja kätensä lujasti kokoonpuristetut, ikäänkuin
aikoisivat ne tehdä jonkin väkivaltaisen työn -- Jos sinä, Ingo,
lähdet täältä pois, -- lausui hän itseksensä, -- tuotat sinä minulle
tuskan, katkeramman kuin kuolema, ja jos sinä jäät tänne, silloin
on kolmesta hengissä olevasta yksi liikaa. Hän säpsähti ja kuulteli
taaskin, alahaalta kuului puhetta ja hiljaista aseen kalsketta. Silloin
tempasi hän soihdun sen korkeasta jalasta ja piti sitä ulkona akkunasta
niin, että savu ja leimuava liekki liehui tornin räystään lähellä, ja
tarhapöllöt lensivät peljästyneinä ilmaan. Muutaman silmänräpäyksen
kuluttua vastasi kaukaa yksinäinen metsästyshuuto, kuningatar veti
soihdun takasin ja asetti esiripun akkunan aukon eteen.
Kiviportaissa kuului miehen askeleita. -- Hän se on, lausui
kuningatar hiljaa. Mutta kun ovi aukeni, säpsähti hän takaperin,
sillä Bisino-kuningas astui sisään; synkät olivat hänen kasvonsa, ja
tuo kömpelö mies oli puettu panssaripaitaan; päässänsä oli hänellä
teräskypäri ja hänen miekkansa kahvassa säkenöi veripunainen kivi.
-- Kuningatar on koristettuna ikäänkuin juhlaa varten, -- lausui hän
vihaisesti.
-- Sinähän sen olet tahtonut.
-- Minä tahdonkin olla näkymätöin todistaja sinun keskusteluusi hänen
kanssansa, ja että hänelle sanoisit kaikki niin, kuin minä olen
käskenyt, kuultele nyt minun varoitustani: tornin juurella odottaa
kaksi kovakouraista miestä minun seurueestani; jos hän menee ales minun
olemattani mukana, ei hän pääse elävänä kynnyksen yli.
-- Viisas oli kuninkaan keksintö, -- lausui Gisela kolkosti. Silloin
sattui hänen silmäyksensä kuninkaan miekkaan, ja hän lausui: --
Verisenä loistaa kivi kuninkaan miekassa, se on sinun esi-isäisi
surma-ase. -- Ja koettaen väkisin voittaa kauhuansa, jatkoi hän:
-- Kuningattaren huone on muutoin tavallisesti rauhoitettu miesten
miekoilta. Miksi loukkaa kuningas minun oikeuttani?
-- Se tapahtuu ainoastansa varovaisuudesta, Gisela, -- vastasi kuningas
tuikeasti. Hän meni huoneen perälle, avasi pienen syrjä-oven ja katosi
sen kautta.
Taaskin seisoi kuningatar yksinänsä, ja hänen ajatuksensa riehuivat
tuimassa kapinassa. -- Kuunteleva kuningas miettii väkivaltaa, ja minun
pitäisi auttaa häntä konnamaisessa työssänsä.
Silloin kuului ulkoa Ingon askeleet, ja hän astui sisään
panssaripaidatta sekä miekatta. -- Kiitän sinua, orpanani, -- lausui
hän sydämellisesti, -- että tänään aukaisit minulle tornisi. -- Hän
katsahti ympärillensä koristetussa huoneessa, silmäili seinillä olevia
ommeltuja verhoja ja noita vieraista maista tuotuja kalliita astioita.
-- Äidistäni jäätyä, en ole konsanaan sittemmin ollut kuningattaren
loistavassa makuuhuoneessa. Miksi näytätte niin vieraalta, orpanani?
-- jatkoi hän surullisesti; suo minulle anteeksi, jos en niin, kuin
pitäisi, riemuitse siitä kunniasta, jonka sinä osoitat köyhälle
Ingolle, ottaessasi häntä vastaan kuninkaallisessa loistossa. -- Hän
tarttui kuningattaren käteen; huolimatta tuskastansa lensi rusoittava
puna tämän kalpeille kasvoille, vetäessänsä pois kätensä. Helpompi on
ylöstulo kuningattaren huoneesen kuin alasmeno ulos tornin ovesta, --
lausui hän hiljaa.
-- Minä näin kuninkaan miesten seisovan väijymässä, -- vastasi Ingo,
-- eikä se minua kummastuta, sillä minä tiedän Harietton yllyttäneen
minua vastaan kuningasta, joka ennen oli minulle ystävällinen;
sentähden pyydän sinua, jos mahdollista, pitämään huolta, ett'ei mitään
häväistystä minulle tapahdu. Minä olen, kuningattareni, suuttunut
kohtalooni maailmassa, kaikki minun ystäväni ovat kyllästyneet minuun,
köyhyys seuraa minua kaikkialla, ikäänkuin hullua sutta ahdistetaan
minua talosta taloon, sellainen elämä herättää minussa ylenkatsetta,
sillä minä tiedän ansaitsevani paremman onnen, ja itse aion minä
pitää huolta siitä, ett'en elävänä joudu Romalaisten kahleisiin. Mutta
joll'et sinä voi muuttaa minun kohtaloani, rukoilen sinua pelastamaan
minun asekumppalini, tuon kuljeksivan joukon, häpeällisestä kuolemasta.
Mielellänsä tulevat he sotimaan ketä vastaan tahansa, mutta he
pelkäävät vaaraa, joka heitä lähestyy näkymättömässä muodossa, sillä me
olemme varmasti salvatut kivimuurein sisään.
Sanaakaan lausumatta tuijotti kuningatar sala-oveen päin; äkkiä parahti
hän käheästi huutamaan, sillä kuningas astui esiin ja kiljasi: --
Salvattu olet sinä itse, saadaksesi viimeisen haavasi. -- Nostetulla
miekalla syöksyi hän Ingoa vastaan, mutta ikäänkuin naaras jalopeura
juoksi Gisela puolisoansa vastaan ja väänsi hänen käsivarttansa, että
miekka putosi helisten laattiaan. Ingo otti miekan ylös lattiasta,
heilutti sitä ja lausui: -- Sinun henkesi, Bisino-kuningas, on minun
kädessäni, vähänpä sinun panssarisi sinua suojeleisi, jos minä
tahtoisin tehdä sen työn, jonka sinä aioit tehdä minulle. Kiitä sitä
jumalaa, johon sinä luotat, että minä pidän vuorovieraisuuden valan
pyhempänä kuin sinä. -- Ja hän heitti miekan kuninkaan jalkoihin.
Heikko ääni ikäänkuin naisen valitus värähteli huoneessa.
Kuningas silmäili tuimasti ympärillensä: -- Sinä puhut kuin mies; noh,
ota tänne miekkasi portailta, taistelkaamme keskenämme.
-- Minä olen vannonut sinulle pitäväni rauhaa, -- lausui Ingo
liikahtamatta.
-- Ja minä sinulle, -- vastasi kuningas, -- vala on rikottu, sinä olet
vapaa, ota ylös aseesi!
-- Sinun kanssasi en minä taistele hengestäni, -- vastasi Ingo, --
sinun kuninkaallista päätäsi pidän minä kunniassa, vaikka sinulla
välistä onkin ollut pahoja aikomuksia minua vastaan. Enkä minä
ikinä tule olemaan avullisna siinä, että sinun kuningattaresi maine
pilataan vuodattamalla joko sinun tahi minun vertani hänen vuoteensa
vieressä. Jos minun täytyy kuolla, en valita, vaikka sinä itse teet
työn; lävistä minut siis miekallasi, kuninkaani, ja paljon kiitoksia
antimestasi!
Kuningas kumartui ales ottamaan miekkaansa; silloin kuului melua ja
sotahuutoja alhaalta päin, ja Ingo säpsähti. -- Voi minua, -- lausui
hän, -- oman hätäni vuoksi olen unohtanut toverini onnettomuudessa.
Minä kuulen joutsenieni äänen, minä tulen. Ole varoillasi, kuningas,
minä löydän kyllä sen, joka voi sinua pakoittaa. -- Ikäänkuin rajutuuli
riensi hän ulos ovesta; kuningas kuiskasi käheästi: -- Ne, jotka tuolla
alahalla häntä vartoovat, eivät tunne minkäänmoista armeliaisuutta, --
ja riensi paljastetuin miekoin hänen jäljessänsä.
Mutta Ingo juoksi ainoastansa muutaman portaan ales kuningattaren
makuuhuoneen alla olevaan kamariin, johon hän oli jättänyt miekkansa,
ja jossa kuningattaren nuori poika Valda-urhon kanssa makasi. Hän
tempasi pojan vuoteelta, likisti häntä itseensä ja kuiskasi hänelle:
-- Auta minua, Hermin, turmio uhkaa minua. Minä en tee sinulle mitään
pahaa, joll'ei kuningas tee minun miehilleni mitään vahinkoa. --
Poika riippui unen horroksissa hänen käsivarrellansa ja kietoi kätensä
hänen kaulallensa. -- Mielelläni autan minä sinua, orpana, lausui
hän aavistamatta mitäkään. Ennenkuin tuo vanha soturi oli ennättänyt
nousta ylös vuoteeltansa, kantoi Ingo pojan kuningattaren ovelle,
jossa kuningas juoksi häntä vastaan paljastetuin miekoin. Mutta Bisino
säpsähti kauhistuneena takaperin, nähdessään lapsensa Ingon miekan
alla. Mene edelläpäin, Bisino kuningas, -- huudahti Ingo käskien, --
raivaamaan tietä minulle; tässä on minulla se, joka pakoittaa sinua.
Sinun poikasi henki on takauksessa minun miesteni päistä. Hyvästi,
Gisela-rouva, rukoile jumalaa, ett'ei kuninkaan huone romahda kokoon
tänä yönä.
Molemmatkin miehet riensivät kiviportaita ales ja Gisela-rouva kuulteli
liikahtamatta, josko hän kuulisi mitään aseenkalsketta ja portaan
juurelle putoavan esineen ääntä. Toivoiko hän sen miehen pääsevän
pakoon, joka oli vienyt hänen poikansa pantiksi? Ingokohan palajaisi
hänen makuuhuoneesensa, vai kuningasko, tahi kentiesi ei kumpikaan.
Sellaisia ajatuksia raivosi hänen sielussansa: hän tunsi vihaa sitä
kohtaan, joka oli ylenkatsonut hänen apunsa, ja samalla kertaa pelkoa
hänen hengestänsä ja pelkoa kuninkaan palajamisesta. Hän juoksi
akkunaan ja katseli yön pimeyteen. Hän kuuli kaukaista sorinaa ja
kimakan parkaisun, sitten oli kaikki hiljaista; hän näki tulisoihdun
leimahtavan, mutta sekin sammui pian, ja yö oli pimeä ja synkkä kuin
hänen oma kohtalonsakin. -- Viimeisillä portailla pysähtyi Ingo tornin
edustalla ja lausui: -- Aja pois koirasi, kuningas, ett'eivät he purisi
sinun omaa poikaasi. -- Vastenmielisesti astui kuningas esiin, mutta
käski kuitenkin vartijansa menemään. Ingo juoksi kuin pakeneva peura
hänen ohitsensa miestensä asumukseen. Vaikka kuningas kuinka koettikin,
ei tämä voinut häntä saavuttaa.
Asumuksen ympärillä seisoivat kuninkaan miehet varustetut kilvellä
ja keihäällä ja monella oli soihtukin kädessänsä. Maassa, portaan
edustalla, leimusi punainen liekki ja loi himmeätä valoa pimeään saliin
ja Vandalein julmistuneille kasvoille. -- Miksi pöllöt eivät siedä
valoa, vaan kääntävät pois silmänsä? -- huusi Berthar portailta. --
Minua kummastuttaa, että kuninkaan miehet häpeävät konnamaista työtä,
sillä ovathan he, kuten olen kuullut, tottuneet murhaamaan yön aikana.
Kansa sanoo heidän olevan häpeämättömiä. Senkö vuoksi he vapisevat,
että minun miekkani sammutti valkean heidän soihdunkantajaltansa?
Tulkaat lähemmäksi, te kurjat pelkurit, että rauhanrikkojina olisitte
kirotuita kaiken kansan seassa. Tulkaa tänne, että minun mieheni
antaisi teille viimeiset matkaeväät.
-- Ra'at sanat ovat maapakolaisen kerjäläisen viimeinen hätävara, --
huudahti Hadubald vastaukseksi, -- ja hyvin sinä osaat niitä jaellakin,
kuljeskellessasi ympäri maailmaa ja laiskana loikoellessasi vieraiden
penkkilöillä. Hyödyttömiä olette te maailmassa, ettekä te enään taida
tulla häiritsemään muiden taloja rähinällänne.
Näin valmistelivat miehet itseänsä vihaisilla sanoilla taisteluun;
silloin juoksi Ingo, pitäen kuninkaan poikaa sylissänsä, tuon meluavan
joukon läpi. Hän kiiruhti portaille ja seisoi nyt urhollisten
miestensä keskellä; raikuva riemuhuuto kaikui Vandalein joukossa
salissa; mutta Ingo huudahti käskevällä äänellä kuninkaan miehille:
-- Astukaat takaperin, te sankarit, sillä tämä nuori kuningas, jota
minä kanniskelen, käskee teitä pitämään sovintoa. Jos te tahdotte
hänen päänsä säilymään, niin lakatkaat herjaamasta minun miehiäni.
Olkoon kuningas tervehditty majassamme, -- jatkoi hän, Bisinon ehdittyä
paikalle, -- ja tietäköön hänen tulonsa rauhaa. Astu armollisena,
kuningas, vieraidesi makuuhuoneesen, sillä aseettomina luulen minä
meidän tänään ratkaisevamme riitamme. Ole minulle avullinen saattamaan
kuningasta sisään, Hermin-orpanani! Hän laski poikasen laattialle, piti
miekkansa koholla hänen päänsä päällä ja meni näin kuningasta vastaan.
Poika tarttui isänsä käteen ja seisoi näin kumpaisenkin urhon välillä.
-- Kaikki vetäytykööt syrjään ja te, Vandalit, tehkäät vahtipalvelusta
portailla kuningasten neuvotellessa.
Nuristen antoi Bisino käskyn palvelijoillensa jättämään ovipuoli
tyhjäksi ja sitte käski hän Hadulbaldia miehittämään portaat yhtä
monella henkilöllä hänen omistakin seuralaisistansa. Ingo seuraisi
kuningasta salissa olevalle korkeammalle paikalle, jossa urhon vuode
sijaitsi, ja itse asettui hän kuninkaan vastapäätä ja kietoi kätensä
nuoren kuninkaan pojan kaulalle. Bisino istahti vastenmielisesti ja
katseli synkästi ympärillensä. -- Sinä aiot käyttää minun poikani
päätä pakoittaaksesi minua säästämään sinua ja sinun maankulkijoitasi.
Mutta hirveästi on viha leimunnut raivoon minun ja sinun välilläsi, ja
minä pelkään, ett'ei sovinto meidän välillämme tulisi kau'an kestämään.
Jos sinä tänään pelastut minun vihaltani, saavuttaa se sinut kuitenkin
huomenna tahi jonakin muuna päivänä, sillä jos poikani esirukoukset
avaakin sinulle oven vankihuoneesta, niin tiedäthän kuitenkin minun
voimani ulottuvan kau'as ympäristöön, ja että kuninkaan tahto saartaa
sinut kuin ahdistetun metsäotuksen.
-- Tosin kunnioitan minä sinun voimaasi, kuningas, -- vastasi Ingo,
-- ja minä tiedän, että minulle kävisi vaikeaksi päästä sillan yli ja
ratsastaa aron poikki, jos sinun vihasi minua vainoaisi. Kuitenkin
on minun ajatukseni, että kuningas toimii jalosti, jos hän täyttää
minulle annetun lupauksensa niin pitkälle, kuin meidän valamme vaatii.
Kuningas on tarjonnut minulle kaksintaistelua; tarjoumus tuottaa
kunniaa sekä on sankareille sopiva, ja joll'et sinä voi suvaita minua
maan päällä, tiedän, ett'ei minulla voisi olla kunniakkaampaa kuolemaa
kuin kuninkaan miekan kautta kaatuminen tahi joutuminen miesteni kera
Thüringein raivon uhriksi, siinä tapauksessa, että lähettäisin sinut
edeltäkäsin kuolleiden asuntoon. Siitä huolimatta en voi hyväksyä
ajatusta taistelemisesta sinun kanssasi, minun herrani ja isäntäni,
sillä hyvä sinä olet minua kohtaan ollut, ja hyviä töitä olet sinä
minulle hovissasi tehnyt; minä kunnioitan puolisoasi ja tätä poikaasi,
jota minä pidän käsivarrellani, ja iloisia tulevaisuuden toiveita on
minussa herännyt sinun suosiosi johdosta. Sentähden minua surettaa, jos
minun pitäisi sinun kanssasi taistella hengestäni, vaikka minä pidänkin
sotakunniaa suuressa arvossa.
-- Järkevät sinun sanasi ovat, -- vastasi kuningas, -- ja minä luulen
sinulla olevan rehellisen tarkoituksen ja sinun vastenmielisesti
syöksyväsi turmioon, mutta minua pakoittaa vaarallinen asemani
kuninkaana, jota ei kukaan muu voi käsittää paitsi se, joka itse
hallitsijana istuu kansan valta-istuimella. Tiedä siis, maanpakolainen,
että Caesar vaatii minua antamaan sinut hänen lähettiläänsä käsiin.
-- Aiotteko te, voimallinen kuningas, ikäänkuin voitettu mies totella
kateellisen Romalaisen käskyä?
-- Hän on ärsyttänyt Kattein kansaa, jotka ovat halulliset saamaan
orjia ja karjaa minun maastani; sinun takiasi tulevat Thüringit
laulamaan sotalauluansa.
-- Suo minulle sija sotajoukossasi, kuningas; -- keskeytti häntä Ingo,
-- niin minä palajan voittajana tahi en koskaan.
-- Luuletko sinä voittajana olevasi minulle tervetulleempi kuin nyt,
sinä perintöruhtinattaresi kanssa? -- kysyi kuningas synkästi. --
Thüringein sodat määrää kuningas yksin!
Silloin laski Ingo kätensä kuninkaan pojan päälle ja lausui
surullisesti: -- Samoinkuin tämä lapsi, kasvoin minäkin ilossa
kuninkaallisen kruunun loisteessa, viattomana kuin sinunkin poikasi,
kun minut karkoitettiin isänmaastani. Muista, kuningas, että ihmis-onni
nopeasti vaihettelee; et sinäkään tiedä, mikä kohtalo tulevaisuudessa
on suotu sinun pojallesi. Kuinka jumalat meidän onnen määrännevätkin,
vaativat he kuitenkin meitä aina uskollisesti pitämään sanamme. Pidä
sinäkin, kuningas, huolta siitä, ett'eivät he joskus poikasi päähän
kosta valaa, jonka olet tehnyt onnettomalle Ingolle.
-- Poikaani minä muistan ja että voisin turvata hänelle vallan,
rikkoessani sinulle antaman valani, -- vastasi kuningas.
-- Riko kuitenkin vuorovieraisuuden vala sillä tavalla, ett'eivät
jumalat sinuun vihastu, -- jatkoi Ingo rukoillen, -- salli minun
miehineni vauriotta lähteä linnastasi ja maastasi. Enempää ei kansasi
sinulta vaadi, ja jos Romalaiset vaativat sinulta pahempia, loukkaavat
he sinun kunniaasi. Auta minua, poika, ja rukoile isääsi minun
puolestani!
Herrain laskeusi maahan ja syleili kuninkaan polvia: -- Älä tee, isä,
orpanalleni mitään pahaa.
Kuningas katseli kau'an poikaa, jonka pään päällä Ingo piti aseella
varustetun kätensä. -- Sinä et tiedä, lapsi, mitä sinä pyydät, --
lausui hän vihdoin. Ja katsoen lempeämmin Ingoon, jatkoi hän: --
Lupaatko, Ingo, minulle pyhällä valalla, ett'et teoskaan vaadi kostoa
tästä yöstä ja ett'et koskaan vahingoita minua etkä minun poikaani etkä
koskaan hanki minkäänmoisia liittoja Answald-ruhtinaan kanssa, niin
sallin sinun lähteä rauhassa linnastani ja maastani.
-- Sen valan otan tehdäkseni, -- lausui Ingo hiljaa, -- jos sinä,
kuningas, puolestasi tahdot vannoa tämän poikasesi pään nimessä
omistavasi niitä sanoja, joita sinä äsken minulle lausuit, ja ummistat
kuninkaallisen silmäsi minua hankkeiltani, joll'ei kansan melu sinua
välttämättömästi pakoita.
Kuningas nauroi synkästi. -- Sen tahdon tehdä, jos sinä ilmaiset
minulle kaikki hankkeesi. Ingo nyökäytti päätään myönnytykseksensä. --
Noh, istu siis minun viereeni, kuten ennenkin, ja kuiskaa salaisuutesi
minun korviini. -- Kuninkaat puhuivat hiljaa keskenänsä, ja Hermin
istui heidän kummankin keskellä sekä syleili heidän kummankin polvia.