minä, joka itsekin joskus olen ollut kristittyjen joukossa, ja minä
vakuutan sinulle, kuninkaani, heidän noitumisensa olevan tehokkaamman
kuin kenenkään muiden. Minä opin heidän salaiset merkkinsä ja erään
loitsuluvun, jota he nimittävät _nosterpater'iksi_ [Isämeidäksi]
ja jota lukemalla voi parantaa kaikkia ruumiinvammoja. -- Hän teki
hartaasti ristinmerkin viinisarkkonsa yli.
-- Sittekin on minun uskoni se, -- väitti Berthar itsepäisesti, --
että Romalaisillekin, huolimatta heidän muureilla varustetuista
kaupungeistansa ja uusista jumalistansa sekä taidostansa tehdä kivistä
sorsia, valkenee se päivä, jolloin he saavat kokea, että toisessa
paikassa maailmaa elää voimakkaimpia miehiä, jotka antavat tuulen
vapaasti puhaltaa puu-kattojensa harjalle.
-- Meillekin on Romalaisten taito hyödyllinen -- päätti kuningas. --
Kuninkaalle on kunniaksi, jos hän tekee hyödyksensä sen, mitä viisasta
muut ajattelevat. Kuitenkin ilahuttavat minua sinun sanasi, Berthar,
sillä se mies on järkevä, joka ajattelee parempaa omastaan kuin
vieraasta kansasta.
Ja kun aterian loputtua kuningas istui Ingon kanssa yksinänsä maljan
ääressä, alkoi hän puheliaasti lausua: -- Minä huomaan, urho, kohtalon
jumalattarien lahjoittaneen sinulle syntyessäsi monta murhetta,
mutta myöskin paljon hyvää, sillä he ovat sovittaneet niin, että
ihmisten sydämet aukenevat sinulle ystävällisesti. Minäkin haluan olla
suosiollinen sinua kohtaan, kuullessani sinun puhettasi ja nähdessäni
sinun uljaana astuvan minun sotilaini joukossa. Yksi seikka kuitenkin
minun mieltäni häiritsee, se, nimittäin, että sinä olet oleskellut
minun talonpoikieni luona metsämajoissa, sillä heidän luonteensa on
aina ollut kapinallinen, ja minä pelkään sinun siellä olosi olleen
minulle vahingoksi.
-- Te, kuningas, olette levotoin ilman syyttä, -- vastasi Ingo
vakaisesti; -- tuskinpa minä enään tulen lepäämään Answald-ruhtinaan
liedellä.
-- Unohtuiko vala ja liitto niin äkkiä? -- kysyi kuningas mielissänsä.
-- Uskoakseni sinua, mainitessasi niin kummallisia asioita, täytyy
sinun kertoa, jos suvaitset, mikä vaikutti sinun erosi hänestä.
-- Vastenmielisesti näkee isäntä vieraita muukalaisia asuvan
talossansa, -- lausui Ingo kierrellen.
-- Haltijoiden välillä oleva ystävyys pakoittaa palkollisetkin olemaan
sovussa, -- vastasi kuningas, -- sinä et sano minulle kaikkia, ja
sentähden en minä voi luottaa sinuun.
-- Jos te, kuningas, lupaatte minulle miekkanne nimessä, että syy
minun riitaani Answald-ruhtinaan kanssa jää salaisuudeksi meidän
kahden kesken, tahdon toden mukaisesti sen sinulle kertoa, sillä
sinun epäluulosi olisi minulle vahingoksi, ja minä toivon hyvää sinun
suosiostasi. -- Kuningas nosti äkkiä miekkansa, laski sormensa sen
päälle ja vannoi lupauksensa.
-- Noh, tiedä siis, kuninkaani, että ruhtinaan tytär, Irmgard, on
minulle rakas, ja että hänen isänsä sentähden vihastui minuun, koska
hän on luvannut tyttärensä puolisoksi eräälle miehelle Sintram-sankarin
suvusta.
Kuningas hymyili mielissänsä. -- Väärin teit sinä, Ingo, vaikka oletkin
mainehikas urho, pyytäessäsi ruhtinaan tytärtä. Kuinka voisi hänen
isänsä antaa tyttärensä ja perillisensä perinnöttömälle muukalaiselle?
Koko kansa nimittäisi häntä mielettömäksi, eikä koskaan suvaittaisi
muukalaisen istuvan metsäseudun ruhtinasistuimella. Vaikkapa isä itse
todistajien läsnäollessakin tahtoisi kihlata sinulle tyttärensä, en
kuitenkaan minä, joka olen kuningas, voisi koskaan sallia sitä, vaan
täytyisin antaa miesteni ratsastaa ulos keräämään sotajoukon teitä
estääkseni.
Ingo heitti niin hirveän silmäyksen kuninkaasen, että tämä veti
miekkansa lähemmäksi.
-- Sinä puhut vihollisia sanoja maanpakolaiselle. Paljon häväistystä
olen minä vieraana kärsinyt penkkilöillä, mutta vaikeasti tottuu miehen
mieli suvaitsemaan ylenkatseellisia puheita, ja minusta nähden pitäisi
kuninkaan jalomielisyyden sääliä onnettoman miehen ylpeyttä.
-- Suosiollisemmalla mielellä minä nyt olen sinua kohtaan kuin koskaan
ennen, -- vastasi kuningas iloisesti. -- Mutta vieläkö sinä yhä toivot
voittavasi hänen isänsä vastahakoisuutta?
-- Ruhtinasta sitoo hänen valansa, Sintramin suku on mahtava
metsäseuduissa, ja ruhtinaan puolisokin on hänen sukulaisensa.
Kuningas napsahutti viinisarkkohonsa, kuten hänen tapansa oli, kun
jotakin tapahtui hänelle mielen mukaan. -- Ennemmin naittaisin minä
sen tytön jollekin minun sotilaalleni; minusta ei olisi laisinkaan
mieluista, jos Sintramin suku kerran tulisi saamaan haltuunsa ruhtinaan
tilukset ja aarteet, sillä minä tunnen heidän ilkisisuisuutensa. Matta
kaikkein enin vastenmielistä olisi minulle, jos sinä hänen isänsä
suostumuksella tulisit hänen vävyksensä. Sillä niinkuin hunajan haju
houkuttelee karhuja metsän puille, tulisi runoilijani ylistykset
keräämään sinun talohosi kaikki sotaisat käsivarret, Vandalit ja
muut kuljeksivat soturit, ja sinä tulisit pian Thüringein suojelijana
minun vihollisekseni, vaikka et tahtoisikaan. Mieti tätä, -- lopetti
kuningas houkutellen ja täytti omin käsin vieraansa maljan. -- Juo,
Ingo, ja ole iloinen! Kun sudet pitävät kestiä tappotantereella,
ylistävät he miekan, ystävällisyyttä, joka hankkii heille runsaan
aterian, mutta älä sinä enään ajattelekaan juomakemuilla houkutella
minun metsämajoissa asuvia Thüringiläisiäni.
-- Kuule siis sinäkin, kuningas, muukalaisen neuvoa, -- huudahti
Ingo vihastuneena: -- älä sinäkään ajattele sen immen naittamista
toiselle miehelle, sillä niin kau'an, kuin minä elän ja voin liikuttaa
käsivarttani, ei kukaan muu tule viemään häntä puolisonansa kotiinsa.
No on minun miekkani yhden kerran kaatanut Theodulf'in maahan ja
sattumasta vältti hän kuoleman; minä estän hänen ja jokaisen muun
sinunkin miehesi häämatkan.
Nyt nauroi kuningas katketaksensa. -- Jota kau'emmin sinä minulle
puhut, sitä mieluummin minä sinua kuultelen, vaikka sinä puhutkin
minulle ynseästi. Sinä ajattelet urhon tavoin, ja minä olen vakuutettu
sinun töissäsikin näyttäyväsi urholta. Kukista tytön isä, kaada
Theodulf, tuo pitkäkinttuinen houkko, verisellä taistelutantereella
ja nosta tyttö häävuoteellesi. Kaikesta sydämestäni tahdon minä olla
avullinen, että onnistuisit.
Ingo tähysteli epäluulolla kuninkaan kasvoja, hänen istuessansa noin
iloisena Ingon edessä; hän ihmetteli, josko viini olisi kentiesi
hämmentänyt kuninkaan ajatuksia ja lausui: -- Sinun sanasi tarkoitus,
herra, on minulle epäselvä, sinä kehut ja moitit minua samasta
asiasta. Kuinka voit sinä olla minulle avullinen kosimisessa, jota
sinä itse tahdot estää, vaikk'ei morsiamen isäkään tekisi esteitä?
-- Mutta Bisino-kuningas vastasi ylpeästi: -- Istu jälleen maljasi
ääreen. Sinulla on paljon sellaista, mikä on miehelle kunniaksi; mutta
kaikkein vaikeinta et sinä ole onnistunut itsellesi saamaan, sinä et
tunne hallitsemisen taitoa. Sinun ajatuksesi rientävät esiin suoraa
tietä kuin hirvenjäljillä oleva koira, mutta kuningas ei saa olla
suora suosiossansa eikä kostossansa; paljon täytyy hänen miettiä, ei
kenellekään saa hän täydellisesti uskoa itseänsä ja jokaista täytyy
hänen ymmärtää käyttää hyödyksensä. Siispä suon minäkin Irmgardin,
ruhtinaan tyttären, ennemmin sinulle kuin monelle muulle; käsitä
minua oikein: neitsyen, mutta ei hänen perintöänsä eikä hänen isänsä
kuolemansa jälkeen herrautta metsämajain yli.
Ingo istahti hänen viereensä ja kallisti nöyrästi päänsä kuullaksensa
häntä kau'emmin. -- Aina siitä asti kun minä tulin kuninkaaksi, --
jatkoi Bisino, -- on minun valtani ollut epävarma metsänasukkaiden
uppiniskaisuuden ja heidän ruhtinaansa Answald'in voiman vuoksi, ja
minä olen kau'an etsinyt tilaisuutta heitä kukistaakseni. Sentähden
olikin sinun olosi metsämajoissa minulle vastenmielinen, koska
sinusta olisi voinut tulla johtaja heidän laumoillensa. Ja jos sinun
Vandalilais-sikiösi olisivat halunneet sijoittua siellä olevan
valta-istuimen ympärille, olisin täytynyt tappaa sinut vihollisenani,
vaikka olisinkin sinua kohtaan suosiollinen. Mieti tätä, urho! Jos
sinä sitävastoin voitat tyttären hänen isänsä vihollisena sellaisella
väkivallalla, jota sankarit harjoittavat, kun lemmenhalut heitä
pakoittaa, niin katoaa perillinen talosta, eikä minulla ole enään
syytä olla levotoin siitä, että valta heidän ylitsensä menisi uudelle
ruhtinassuvulle. Käsitätkö nyt, mitä minä tarkoitan, sinä juropäinen
Ingo.
Neitsyttä minä haluan, enkä valta-istuinta sinun maassasi. Kuitenkin
tuntuu minusta julmalta, että minun vaimoni pitää menettämän
perintö-oikeutensa sentähden, että hän menee naimisiin minun kanssani.
-- Anna minun pitää huolta siitä, lausui kuningas kolkosti. -- Jos sinä
haluat viedä neitsyen mukanasi vieraasen maahan, tulen minä olemaan
sinun uskollisena auttajanasi; älä vaan pakoita minua kuninkaana
puolustamaan maani oikeutta sinua vastaan. Toimita niin, Ingo, että
sinä voitat neitsyeen uhkarohkeudella, niin tulen minä sinua ylistämään.
-- Jos sinä, kuningas, suot minulle neitsyen, niin suo minulle myöskin
linna tahi kartano, johon minä voin viedä hänet turvaan vainojiltansa,
-- huudahti Ingo ja tarttui anellen kuninkaan käteen. Bisino-kuninkaan
kasvot menivät syviin ryppyihin, mutta taas loisti hänen silmistänsä
rehellinen hyväntahtoisuus, kun hän vastasi: -- Taaskin pakoittaa minua
valtioviisaus hylkäämään, sinun rukouksesi. Kuinka voisin minä suojella
valtaani kansan yli yleiseltä suuttumukselta, jos minä julkisesti
auttaisin sinua salaamaan saalistasi? Jos minä voin salaisesti auttaa
sinua, teen sen mielelläni ystävyydestä sinua kohtaan, ja koska se
hyödyttää minuakin. Mutta miten minä voisin auttaa sinua neuvoilla
ja salaisella toiminnalla, sen saat itse punnita. Ainoastansa
aarre-aittaani en voi sinulle avata, sillä rannerenkaita ja romalaista
rahaa täytyy minun säilyttää itseni varalta, jotta minun soturini
taistelisivat puolestani hädän hetkellä.
-- Kansan mahtava yliherra osoittaa siten suosiotansa, että hän jakelee
lahjojansa tahi pitää suojelevan kilpensä hädässä olevan yli. Miten
aikoo kuningas auttaa minua, koska hän kieltää minulta kummankin? --
kysyi Ingo, petettynä toiveissansa.
Bisino-kuningas vinnisti silmiänsä ja iski niitä viekkaasti. --
Kuningas, -- sanoi hän, -- ummistaa silmänsä, niinkuin minä nyt teen;
tyydy sinä, urho, siihen! -- Vaikka suutuksissansa täytyi Ingon nauraa
kuninkaan leveälle naamalle, tämän istuessa ja kurkistaessa häneen
ummistettujen silmäluomiensa välistä. Ja kuningas oli hyvillään
vieraansa naurusta. -- Se on oikein, -- sanoi hän; -- häädä nyt
mielestäsi se levottomuus, joka sinua vaivaa, ja ole iloinen minun
seurassani, sillä mieluummin juon minä sinun kuin muiden kanssa,
tiedettyäni, ettei tällä nuorella karhulla ole muuta tyys-sijaa
kuin minun häkkiini. Sentähden tahdon minä nyt uskoa sinulle yhden
salaisuuden. Romalainen Tertullus on nykyään kuiskannut minun korvaani
kaikenlaisia asioita ja tehnyt minulle suuria tarjoumuksia, jos minä
jättäisin sinut Caesarin käsiin. Ja sinun tänne tullessasi ei minulla
juuri ollut aivan ystävällisiä aikomuksia sinua kohtaan. Mutta nyt, kun
minä tunnen sinut, minkälainen sinä olet, tahdon minä mieluummin pitää
sinut itselläni.
8.
Viimeinen yö.
Kuninkaanlinnan tornien ympärillä raivosi talvijättiläisten ikivanha
taistelu niitä hyviä jumaluusvoimia vastaan, jotka suojelevat maan
kasvullisuutta. Nuot julmat henget nostivat harmajan pilven taivaan
valon ja maan välille, ja ne häiritsivät Ingo-urhoakin synkillä
ajatuksilla ja murheella niiden henkilöiden menestyksestä, jotka olivat
hänen sydämellensä rakkaat. Myrskyn henget tuiskuttelivat asumuksen
seinäin ra'oista lumikinoksia aina muukalaisten peitteiden päälle asti;
sekin soturi, joka oli puettu karhunnahkaan, tunsi pakkaisen kireän
puremisen, lähenteli päivällä lieden tulta isäntänsä saleissa ja lauloi
huolissansa: "Ei talvi oo ystävä kuljeksivan, hän turvaapi silloin puun
palahan." Elon tuimat viholliset eroittivat myöskin virran raskaalla
jäävaipalla vapaasta ilmasta, ja Ahti, jonka asunto on syvyydessä,
löi ja koputteli vihoissansa alhaaltapäin kristallikattoa. Mutta mitä
sen jäävaipan alla liikkui, joka peitti kuningattaren ajatukset,
ei tietänyt kukaan; hän yksinänsä istui vaitonaisena riitelevien
miesten keskellä; hänen valju ystävyytensä muukalaisia kohtaan oli
aina yhtäläinen; kuningas ainoastansa luuli huomaavansa Gisela-rouvan
käyttäyvän vähemmin ylpeästi kuin ennen. Pohjatuulen vinkuessa
kuolonvirsiänsä kuninkaanlinnan tornin ympärillä, nurisi Bisirid väliin
vieraillensa, mutta yhä voitti ystävyys muukalaiseen hänen kiukkunsa,
ja niin usein kuin joku auringon säde valoi rusokimallettansa
lumivaipalle, huudahti hän: -- Tätä talvea minä kiitän, sillä hyviä
sanoja saan minä kuulla kunnia-istuimella ja kamarissa. -- Niiden
metsästysretkien joukossa, joita kuningas pani toimeen urhoille, oli
myöskin sotaretki erästä Sachsilaisosakuntaa vastaan; sinne ratsastivat
Vandalit kuninkaan soturein seurassa, ja kun urhot palasivat kotia
voittajina sekä runsaalla sotasaaliilla, ylisti kuningas kovin Ingon
hyvää miekkaa, ja hänen soturinsa elivät tästälähin hyvässä sovussa
muukalaisten kanssa.
Lumi suli kevätauringon paisteessa, uusi vihannes nousi maasta,
koivussa ja pähkinäpuussa riippui ruskeita norkkoja; ihmistenkin
rinnassa elpyi toivo uudesta elämästä ja halu päästä ulos
talvipesästänsä. Ensimäiset muuttolinnut saapuivat etelästä ja niiden
mukana Volkmar, runoilija; hän kertoeli kuninkaan salissa jumalien
ja sankarein urhotöistä muinaisina aikona ja lauleli hiljaa Ingon
korviin erään metsälinnun murheesta ja kaipauksesta. Sitten kertoi hän,
että metsämajoissa kiukku ja vihaiset sanat herättivät levottomuutta
viisaiden mielissä. Theodulf oli vielä potilaana ruhtinaan talossa,
Sintramin suvulla oli suuri valta siellä, ja Answald-ruhtinas hallitsi
tylysti miehiänsä ja oli kutsunut runoilijan tyttärensä Toukokuussa
vietettäviin häihin. Mutta kuninkaan linnastakin lähetettiin
ystävällisiä viestiä metsä-asukkaille. Wolf sai luvan ratsastaa
kotiansa. Ennen lähtöänsä oli hänellä salainen keskustelu herransa ja
Bertharin kanssa, hän viivähti välillä Rotharin ja Beron taloissa ja
ratsasti Beron kanssa harvastaan kuljetuilla metsäpoluilla etelään
päin Main-virtaa kohti. Hänen palatessaan nähtiin iloisia kasvoja
muukalaisten asumuksessa.
Vihdoin mursi virtakin jääpeitteensä ja loi valtaavana laineensa
niittyjen vihoittavalle nurmelle; sen kohiseva vesitulva nousi äkkiä
äyräidensä yli, ja pelvolla katselivat ihmiset tuon hillitsemättömän
voimaa. Mutta itätuuli nosti sitä vastaan ankaran myrskyn ja masensi
sen laineet sekä kuivasi maan kukkuloiden juurelta. Haukkamies
oli opettanut kuninkaanpojan vavalta kaksi nuorta hiirihaukkaa
pyydystämään pienempiä lintuja, ja eräänä aamuna pyysi Hermin isältänsä
saada ratsastaa kukkuloille, koetellaksensa noiden siivekkäiden
metsästäjien taitoa. Jo seisoi kuninkaan hevonen valmiiksi satuloituna
metsästysretkeen, kun eräs sanansaattaja nelisti pihaan, tuoden
viestejä, jotka panivat kuninkaan julmasti rypistämään kulmakarvojansa.
Hän antoi taluttaa hevoisensa pois ja lähetti poikansa sekä
kuningattarensa ja Ingon kukkuloille. Aurinko paistoi lämpimästi ja
ensi kerran ratsasti Ingo ulkona kuningattaren kanssa seuruetta.
Haukkamies irroitti hiirihaukan hunnun, ja nuori kuninkaan poika
riensi Valda-urhon sekä seuralaistensa kanssa riemuiten eteenpäin
tuon linnun kohdalla. Vitkallisemmin seurasi kuningatar. Hän antoi
tulisen ratsunsa temmeskellä, hänen poskensa hohtivat, ja hän hymyili
seurakumppalillensa, joka riemuitsi tuosta rinnallansa olevasta
ihanasta naisesta ja huolellisesti silmäili hänen hevoisensa hyppyjä.
Kun Ingo kerran, auttaaksensa kuningatarta, tarttui hänen hevoisensa
suitsiin, pysähtyi kuningatar ja lausui: -- Minä muistan sen päivän,
jona sinä teit lapselle saman palveluksen, kun me kaukana täältä
ratsastimme toistemme rinnalla kukoistavalla niityllä; sillä kertaa
olin minä arempi mielessäni, mutta minä en tahtonut antaa sinun huomata
sitä.
-- Pulleammat olivat sinä päivänä minun kuninkaallisen orpanani
kasvot, -- huudahti Ingo iloisesti, -- ja lyhyempi oli kiemura, joka
liehui hänen päänsä ympärillä. Mutta kun sinä tulit minua vastaan
täällä salissa ja niin ystävällisesti muistutit kuningasta menneistä
ajoista, silloin tunsin minä taaskin uljaasta silmäyksestä tuon pikku
tytön kasvot ja minä käsitin kyllä, että minä tulisin olemaan sinulle
kiitollisuuden velassa, jos minulle kuninkaanlinnassa osoitettaisiin
suosioa.
Kuningatar hymyili ja temmellytti taaskin hevoistansa hurjissa
hypyissä, kunnes hänen edellänsä kulkevat ratsastajat olivat kadonneet
erään kukkulan taakse, jolloin hän taaskin hillitsi ratsunsa ja
lausui sydämellisesti: -- Kiitä minua Ingo, sillä riemulla kuulen
minä olevani sinulle rakas. Kumpikin olemme me karkoitetut kodistamme
vieraaseen maahan, sittekuin minun sukuni viha meidät eroitti. En ole
minäkään unohtanut sinua; usein olen minä kysellyt sinua, milloin
vaan joku matkustaja etelästäpäin saapui linnaan. Minä pidin sinua
veljenäni onnettomuudessa ja ylpeydellä kuulin minä sinun käyttäyneesi
jalosti kovassa kohtalossasi. Vihdoin saapuessasi meille, tulin minä
iloisemmaksi kuin koskaan ennen. -- Hän katsoi niin ystävällisesti
Ingoon, että tämä lumottuna hänen silmäyksistänsä innokkaasti tapasi
hänen kättänsä; hän ojensi Ingolle valkoisen käsivartensa ja ratsasti
näin hetkisen hänen rinnallansa, kasvot käännettynä Ingoon päin. Sitten
veti hän leikitellen kätensä takasin, ratsasti uudestansa hurjissa
hypyissä kentän poikki ja käänsi päänsä takaperin, nähdäkseen, josko
Ingo häntä seuraisi. Ja taaskin alkoi hän hymyillen lausua: -- Eräs
toinen aikoo pitää sinua kuin jahtihaukkaa huntu silmilläsi, mutta
minun luuloni on, että kotka kerran tulee vapaana kiitämään avaruudessa
ja ohjaamaan kulkunsa omilla teillään auringon valossa. Sillä sinä,
orpana, et ole luotu olemaan toisen palvelija, ja ken tahtoo pidättää
sinua, katsokoon, ett'ei sinun kyntesi häntä raapaise.
Kun kuningatar alkoi ystävällisen puheensa Ingon kanssa, aikoi tämä
kertoa hänelle jotakin olostansa metsämajoissa, joka muutoin aina oli
hänen mielessänsä, mutta kuningattaren sanat ja silmäykset estivät
häntä siitä, kunnes tämä vihdoin itse lausui muuttuneella äänellä: --
Ja kuitenkin istui jalohaukka sidotuin siivin talonpojan kartanossa.
Minä ylistän sen isän typeryyttä, joka katkaisi nuot kehnot siteet,
sillä sinun tulee tähdätä mitä korkeimmalle. Ainoastansa uhkarohkeus
voi kohottaa sinut muiden pään yli, muista se, Ingo. Tule nyt minun
poikani luokse, minua ilahuttaa, että poikanen liittyy sinuun, sillä
parempaa opettajaa kaikissa urhotöissä, kuin sinä olet, en voi hänelle
toivoakaan. -- Taaskin ratsasti hän Ingon edellä; hänen kuninkaallinen
viittansa ja kiemuratukkansa liehuivat tuulessa, hän lennätti pientä
keihästä, joka hänellä oli kädessään edellänsä ilmassa ja tempasi sen
taas käteensä lennosta; mutta Ingo pysyi nyt etäämpänä, kunnes kumpikin
liittyivät metsästäjäjoukkoon ja huudoillansa kehoittivat taistelevaa
haukkaa, joka laskeusi ales, nokikana kynsissänsä.
Kun metsästäjät palasivat takasin kuninkaanlinnaan, huomasivat he
siellä tavattoman liikkeen. Ratsastajia tuli ja meni, palvelijat
kantoivat mattoja ja patjoja siihen kivirakennukseen, jota pidettiin
ylhäisten vieraiden varalta, ja kuninkaan salista päin kuului
aseenkalsketta ja monilukuisten hevoisien kavionkopsetta. Ingo sekä
kuninkaan nuori poika laskeusivat hevosiltansa Vandalein makuuhuoneen
edustalla, ja Bertha riensi hänen vastaansa lausuen: -- Silläaikaa,
kun siellä ulkona tähystelit jahtihaukkoja, laskeusi toinen petolintu
kuninkaan kartanoon. Caesar on lähettänyt uuden viestin, ja kenenkähän
luulet tulleen tänne hänen airuenansa? Julmin heittiö koko romalaisessa
sotajoukossa, Frankilainen Harietto, joka kerran metsässä katkaisi
päät ryöstäviltä Sachsilaisilta ja kantoi ne kaupunkiin, ikäänkuin
ne olisi olleet junkkia. Jo ennen hänen tuloansa käveli kuningas
synkällä katsannolla huoneiden väliä; hän oli hämillänsä vastatessaan
minun tervehdykseeni ja hänen miehensä katselivat meitä yli olkansa
sekä väistivät meidän seuraamme. Äsken juuri oli eräs kuninkaan
kamaripalvelijoista meidän asunnossamme ja ilmoitti änkyttäen tuovansa
sinun ateriasi tänne, ett'et tapaisi Romalaista kuninkaan pöydässä.
Joll'ei se tapahdu aterialla, tapahtukoon se pihassa, -- vastasi Ingo,
me emme peitä pedolta kasvojamme; jos hänen viestinsä koskee minua,
on hyvä, että me saamme sen ajoissa tietää. Tule, orpana, -- lausui
hän kuninkaan pojalle, -- käykäämme katsomaan, miten muukalaiset
ratsastavat, ja miten kuningas tervehtii Romalaisten lähettilästä. --
Poika kävi hänen rinnallansa pihan poikki kuninkaan salin edustalla
olevalle suurelle avonaiselle paikalle. Siellä seisoivat muukalaiset
hevoisiensa edessä, mutta kuningas esitteli etevimmät miehensä
lähettiläälle, joka kävi miehestä mieheen, tervehtien soturin tavalla
ja lausuen siellä täällä sanasen. Lähes päätänsä pitempi kuin kuninkaan
kookkaat sankarit oli Roomalaisten lähettiläs. Ikäänkuin jättiläinen
seisoi hän siinä, hartiakkaana ja jyhkeänä, renkaita käsivarsissaan ja
keisarin kuvalla leimattu kultaraha panssaripaidassaan. Kypärin alta
pistäysivät hänen tuuheat kulmakarvansa näkyviin, synkkä oli hänen
katsantonsa, ja tuskin huomattava hänen kohtelias hymyilynsä.
Kun Bisino vieraansa kanssa kääntyi ympäri, seisoi hän äkkiarvaamatta
Ingon edessä, joka ääneti tervehti kuningasta ja jätti pojan hänen
huostaansa. Kuningas tarttui kiihkoisesti poikansa käteen ja veti
hänet luoksensa. Mutta muukalaisen silmäys oli hellittämättä kiintynyt
Ingoon, ja vaistomaisesti tapaili hänen kätensä miekkaansa, ikäänkuin
aikoisi hän yksin tein tappaa herransa vihollisen. Ingo astui
kuitenkin tervehtien hänen luoksensa ja lausui: -- Kun me, urho,
viimeiseksi tapasimme toisemme, oli kuuma päivä; rehellisempi oli
sinun silmäyksesi, heiluttaessasi miekkaasi minua vastaan verisellä
taistelukentällä, kuin täällä, jossa vieraan hallitsijan tahto estää
sinun kättäsi minua tervehtimästä.
-- Mielelläni sanoisin sinulle, Ingo, olevan; iloissani, että
kohtaisimme toisemme, mutta minä seison tässä mahtavan Romalaisen
lähettiläänä, ja hänen mielialansa ei ole juuri ystävällinen sinua
kohtaan.
-- Mutta minä en ylistä sellaista asiaa, -- lausui Ingo, -- joka estää
urhollista miestä rauhan aikana ojentamasta kättänsä sotakumppalille,
jonka kanssa hän sitä ennen on vaihtanut kelpo iskuja.
-- Vihastuneet jumalat heittivät sinut ja minut kotiseuduiltamme
vihollisiin sotajoukkoihin, molemmatkin noudatamme me valaa, joka
meidät sitoo, -- lausui frankilainen mies.
-- Sinä seuraisit muukalaisten lippua, minä omien kansalaistemme
sotahuutoa.
-- Romalaisten riveissä laulaa runoilija samoja lauluja kuin tässäkin
maassa, -- vastasi Harietto.
-- Minua opettivat ne laulut, joita minä poikana opin, kammoksumaan
muukalaisten iestä, -- vastasi Ingo.
-- Tulkaat, te kaikki, Caesarin lippujen alle; silloin olemme me
Romalaisia.
-- Kaikkia sinä, Harietto, kutsut, jotka tässä seisovat; yhtä sinä
vaan, luulen minä, et kutsu ja sentähden ällös vihastuko, jos minä
pidän niskani taivuttamisen Caesarin hirsipuun alle sopimattomana.