muukalaiset niitä kivestä tehtyjä ulkovarustuksia kohti, jotka
olivat rakennetut sillan eteen, ja joiden rintavarustuksien taakse
oli sijoitettu aseellisia sotureja. -- Miehet ovat sulkeneet portit
varustaaksensa itseään meidän vastaanottoomme, -- lausui Berthar ja
löi portille rautaisella portinkolkuttimella. Korkeudesta kysyi tornin
vartija heidän nimiänsä ja asiatansa. Ingo vastasi. Mutta kauan sai
joukko odottaa ja maltittomina polkivat hevoset maata, ennenkuin tuo
raskas portti naristen avattiin, ja sen takana oleva silta laskettiin
ales. Ratsastajat ryykäsivät linnapihaan, jokaisessa ovessa tunkeili
aseellisia miehiä; kuninkaan tallipäällikkö tuli vieraita vastaan,
vielä kerta uudistettiin kysymys ja vastaus, sitten käski mies heitä
synkällä katsannolla laskeumaan hevoisiltansa ja johti heidät, näiden
taluttaessa hevoisiansa suitsista, kuninkaansalin eteen. -- Missä
isäntä on? -- kysyi. Berthar äreästi tallipäälliköltä, -- minun herrani
ei ole tottunut astumaan huoneiden kynnyksen yli, ennenkuin isäntä
seisoo siellä vastaanottamassa. -- Mutta samassa silmänräpäyksessä
aukeni salin ovi, ja Bisino-kuningas seisoi ovella etevimpäin miestensä
seurassa ja hänen rinnallansa Gisela-kuningatar. Ingo nousi portaita
myöten ylös ja kumarsi itsensä. -- Kau'an olemme me turhaan odottaneet
sinua, muukalainen, ja hidas oli sinun ratsusi juoksu metsästä minun
linnaani, -- alkoi kuningas synkällä katsannolla. Mutta Gisela-rouva
astui heti askeleen eteenpäin, ojensi valkoisen kätensä urholle
tervehdykseksi ja nyökkäsi tervetuliaiset hänen seuruellensakin. --
Lasna ollessani, ei suurempana kuin tämä minun poikani nyt on, näin
minä sinut, herra, Burgundein salissa; mutta me muistamme menneitä
aikoja ja vanhaa ystävyyttä. -- Anna kättä orpanallesi, -- käski hän
poikaa, -- ja laita niin, että sinustakin tulee yhtä mainio urho kansan
keskuudessa, kuin hänkin on.
Poika antoi kättä vieraalle, Ingo nosti pienokaisen syliinsä ja
suuteli häntä, ja poika karkasi heti ystävällisesti hänen kaulaansa.
Nyt astui kuningaskin lähemmäksi; kuningasparin välissä kulki Ingo
saliin, vaihtaen tervehdyssanoja heidän kumpaisenkin kanssa, kunnes
kuningas käski tallipäällikköä saattamaan vieraat heidän asuntoonsa.
Ingo palasi seurueensa luokse, Thüringein kasvot kirkastuivat hiukan,
yksi ja toinen soturi lähestyi muukalaisia, tervehti heitä ja saattoi
heitä siihen saliin, joka oli määrätty vieraiden asunnoksi. Palvelijat
kantoivat sinne ruokaa ja juomaa, patjoja ja peitteitä. Ja taaskin tuli
kuninkaan tallipäällikkö kutsumaan Ingoa kuninkaan illallis-aterialle.
Vasta myöhään illalla palasi Ingo erään kuninkaan palvelijan ja
soihdunkantajan seuraamana miestensä asuntoon. Salin ovella istui
Berthar yksinänsä, pitäen miekkaansa jalkojensa välissä: hänen kilpensä
oli nojallaan ovenpieltä vastaan ja hänen harmaja partansa sekä nutun
alla oleva panssaripaitansa kimalteli soihdun valossa. Ingo päästi
tervehtien kuninkaan palvelijat menemään. Berthar asetti soihdun
erään rautaisen kynttiläjalan, joka oli miehen korkuisena keskellä
laattiaa, isoon torveen. Soihdun valo kohtasi urhojen rivejä, missä he
makasivat patjoillansa laattialla, miekka vieressänsä ja kypäri sekä
panssaripaita päänalustan kohdalla.
-- Sinä olit uskollinen vahti, isä, -- lausui Ingo, -- miltä tuntuivat
meidän uudet isännät sinusta?
-- He ovat kierosilmiä, -- hymyili ukko, -- ja sananparsi on oikeassa,
kun se lausuu: mitä suurempi kuningas, sitä äkäisempiä kirppuja
peitteessä, jonka hän levittää saapuneen vieraan ylle. Laiha oli
kuninkaan tarjoama illallis-ateria, mutta kuningatar lähetti meille
viiniä sekä hyvää haukkapalaa, ja sinun miehesi lepäävät nyt kylläisinä
ja väsyneinä matkastansa sota-asunsa vieressään. Tämä on avara
asumus, -- jatkoi hän, samassa kuin hänen silmäyksensä tähystellen
lensi pitkin noita pimeitä nurkkia, -- tuolla korkealla paikalla on
sinun herrasvuoteesi valmistettu. Ota se huomioosi, kuninkaani, että
jättiläislinnan kivimuurien joukossa on tämä sali yksinänsä puusta, ja
syrjässä se on muurin vierustalla, joka nouseikse sen takana, ja jos
joku kuninkaan palvelijoista kentiesi yön aikana tuo soihdun lähelle
puuseinää ja sulkee oven, palaa sali kaikessa hiljaisuudessa, ja tulen
sähinä ei tule suuresti häiritsemään linnan isännän lepoa. Ingo heitti
vanhukselle salaisen silmäyksen ja kysyi hiljemmällä äänellä: -- Miten
kohtelivat teitä kuninkaan miehet?
-- He hiipivät kuin ketut pesänsä ympärillä, he eivät ole tottuneet
hovitapoihin, vaan kerskailivat herransa mahtavuudesta ja tutkivat
tarkasti meidän aseitamme. Minä huomaan, herra, että kaikki toivoi
saada vaihtaa aimo iskuja meidän kanssamme. Sinä, kuninkaani, olet
jonkun kerran ollut vihollisen saarroksessa, mutta ei koskaan ennen ole
aitaus ollut niin luja.
-- Bisino-kuningas ei tiedä vielä, minkälaisia käskyjä hänen pitäisi
antaa, -- vastasi Ingo, -- ja kuningatar on meille suosiollinen.
-- Ei yksikään hovin palvelijoista kehunut kuningattaren kauneutta,
-- lausui vanhus, -- ja siitä päätän minä heidän pelkäävän
hallitsijatartansa. Kentiesi auttaa tämä minun pelkoni kuningastani
saamaan rauhallista unta tänä yönä. Minä sammutan soihdun, ett'ei sen
valo ilmaisisi kenenkään keihäälle sinun makuupaikkaasi. Ensimäinen yö
makuuhuoneessa on aina huolellisin vieraalle.
-- Kentiesi on se viimeinenkin, -- vastasi Ingo.
-- Minun tulee pitää vahtia, isä: sinut lähetän minä yösijallesi.
-- Luuletko sinä vanhuksen voivan nukkua, missä sinä et ummista
silmääsi? -- Hän nosti Ingolle istuimen lähelle ovea, jossa varjo
peitti istujan, sitte istahti hän itse jälleen paikallensa rahille,
laski kätensä miekan kahvaan, kuulteli pihasta tulevaa jyryä ja
silmäili väliin viileän talviyön tähtitaivasta. -- Tähtienkin
sanotaan tuolla ylähällä istuvan hopeaisilla istuimilla ja poistavan
onnettomuuksia hädässä olevilta ihmisiltä, jotka rukoillen heitä
silmäilevät, -- lausui Berthar hurskaasti. Minä olen vanha puu, ja
minun kaatamiseni aika on jo tullut: sinunkin takiasi, kuninkaani,
olen joskus ikävöinyt taistelua jaloja vihollisia vastaan, joka tekisi
kunniakkaan lopun sinun vaivoistasi. Mutta nykyään näin minä metsässä
jalon immen, joka sinua lempii ja on sinulle uskollinen, ja nyt pelkään
minä sinun puolestasi yön synkkää pilveä, joka eroittaa meidät tähtien
valosta, ja minä pelkään öistä myrskyä, kun se vinkuu tämän puukaton
harjalla. Sillä pimeässä, niin minä arvelen, tulee kuningas panemaan
toimeen, mitä hänen ilkeä luonteensa neuvoo.
-- Sinä tiedät, isä, meidän usein voittaneemme petollisesta
vuorovieraisuudesta syntyneet vaarat, -- vastasi Ingo.
Ukko hymähti tätä muistellessansa ja jatkoi laverrellen: -- Avonainen
kenttä ja parempi valo, kuin minkä savuavat puut antavat, on minusta
mieluinen, aseiden kiitäessä ilman läpi. Kuitenkin puhut sinä
viisaasti, kuningas, sillä paljon epävarmaa on maailmassa, mutta ei
mikään petä niin usein kuin aavistukset tappelun edellä. Jota kau'emmin
olemme vaeltaneet keihään ja miekan välillä, sitä vähemmin ajattelemme
loppuamme. Ja sanoakseni sinulle kaikki, luulen minä kohtalon mahtavan
jumalattaren hymysuin määräävän meidän arpamme jo ennen tappelua. He
paiskaavat meidät ikäänkuin leikillänsä suurimpaan hengenvaaraan, ja
vetävät meidät siitä taas veikeästi tukasta takasin ja toisen kerran
lumoavat he meidän mieltämme voiton unelmilla ja sallivat meidän kaatua
taistelutantereelle. Mutta kuinka he koettelevatkin miehen rohkeutta,
iloitsevat he kumminkin meistä, sotilaista, täällä maan päällä ja sitte
muualla.
Hiljaa suhiseva ääni sekä jysäys keskeytti puheen, ja eräs nuoli tuli
lentäen pihasta sitä paikkaa kohti, missä Ingo istui; sen rautainen
kärki kilahti hänen rautaista miekanhuotraansa vasten, ja nuoli
putosi laattialle. Molemmatkin miehet pysyivät liikkumattomina, mutta
ei minkäänlaista melua eikä mitään uutta hyökkäystä seurannut tätä
murhayritystä. -- Mene makaamaan, houkko, -- lausui Berthar, osoittaen
erästä epäselvää haamua, joka katosi pimeässä huoneiden läheisyyteen.
Hän otti ylös kuolon airuen. -- Nuoli, -- lausui hän, -- on jostakin
metsästysviinistä.
-- Se on kapine, jonka Tertullus on jättänyt tänne meidän varaltamme,
-- vastasi Ingo, -- niin mitätöintä tervehdystä ei Bisino-kuningas
lähetä.
-- Urhot istuivat odottaen, mutta ei mitään enää kuulunut; tähdet
kulkivat istuimillansa vitkallisesti eteenpäin taivaslaella, ja pimeänä
oli kuninkaan linna kolkossa äänettömyydessään. Vihdoin lausui Berthar:
-- Nyt kait on uni vaivuttanut meidän isäntämme viinistä juopuneet
urhot, ja nyt on aika sinunkin ajatellaksesi lepoa. -- Hän meni
makuulla olevien miesten luokse ja nykäsi kamaripalvelijan, Wolfin,
hereille; nuori soturi kavahti vikkelästi jaloillensa ja saattoi
herransa vuoteelle; sitte otti hän kilpensä ja keihäänsä sekä seisoi
oven edessä, kunnes ensimäinen hämärä valo ilmautui taivahalle.
Seuraavaksi päiväksi oli suuri metsästysretki aijottu. Kuninkaan salin
edustalla olevalla avonaisella paikalla kuoppivat hevoset maata, jänis-
ja villisikakoirat alkoivat haukkua, jotta voimakkaiden metsästäjien
oli vaikea pitää niitä vitjoissansa, ja soturit kokoontuivat iloisiin
ryhmiin odottamaan kuningasta. Ingokin seisoi muutamain miestensä
kanssa, nojaten hevoseensa, ja odotti lähtöä. Vihdoin tuli kuningas,
joka rakasti metsästämistä vielä enemmän kuin hyvää juomaa lieden
ääressä; hän oli metsästyspuvussa ja kantoi kädessään paskasta
keihästänsä. Torvet puhalsivat hyvänhuomenen, ja ystävällisesti meni
kuningas Ingon luokse sekä kysyi kaikkein kuullen: -- Saitko hyvää
unta, orpanani? En minä vielä tähän asti tietänytkään sinun isäsi
puolelta olevasi minun puolisoni, kuningattaren, sukulaisen; ole siis
heimolaisenakin tervetullut minun hoviini.
Kuninkaan miehet kuultelivat hänen sanojansa ja silmäilivät
hämmästyneinä toisiansa. Mutta Ingo vastasi kunnioituksella: -- Minä
kiitän kuningasta niin ystävällisestä tervehdyksestä.
-- Noh niin, -- jatkoi Bisino, -- koettelepa tänään keihääsi
kelvollisuutta meidän rinnallamme. -- Hän nousi ratsullensa, portti
lensi auki, vipu-silta laskeusi ales, ulos ryykäsivät koirat ja
metsästäjät heidän jäljessänsä. Ingo antoi iloisena hevoisensa ravata,
joka samoinkuin omistajansakin riemuitsi, nähdessään aukean kentän
jalkojensa alla. Hän ratsasti kuninkaan lähellä, ja tämä silmäili
tutkistellen Ingon uljasta vartaloa ja ihmetteli sitä navakkata
voimaa, jolla hän ohjasi vankkaa hevoistansa. Välistä kutsui hän Ingon
rinnallensa ja jutteli ystävällisesti hänen kanssansa ikäänkuin vanhan
tutun kanssa, jonka tähden kuninkaan miehet kuiskailivat keskenänsä:
-- Miksi silittelee kissa hiirtä, vaikka se on hänen kynsissänsä?
-- Mutta sellainen ei kuninkaan tarkoitus kuitenkaan ollut, hän oli
mielistynyt Ingoon ja vielä kaikui hänen korvissansa ne ylistyssanat,
joita kuningatar oli lausunut muukalaisesta ja kuninkaan omasta
pojasta, joka oli hänestä rakkain maailmassa. Ja kuningas ajatteli: --
Hän on todellakin hauska toveri, ja häntä katselee iloksensa; miksi
en osoittaisi hänelle hyvyyttä, niin kau'an kuin voin sallia hänen
olevan elävitten joukossa? Onpa niitäkin, joiden kuolemasta minulle
olisi suurempi hyöty. -- Sentähden lähti hänen lempeytensä todellakin
sydämestä, ja hän salli iloisena kertoa itsellensä erään jalopeuran
voimasta, jonka Ingo oli nähnyt Alemanein kuninkaan eläintarhassa.
Pian katosivat kuninkaat korkeaan tammimetsään. Tähän asti oli
kuningattaren silmä tornin harjalta seurannut poismeneviä. Nyt
kutsui hän luokseen kamaripalveliansa sekä hovinaisensa ja meni
tyhjään pihaan. Seurueensa suureksi hämmästykseksi pysähtyi hän
keittiörakennuksen luokse ja mainitsi muutaman sanan juhlapaistista
keittäjälle, jolle tänlainen kunnia harvoin tapahtui ja joka iloisena
lupasi tehdä parastansa juhlapäivällisen suhteen. Tultuansa saliin,
jossa muukalaiset makasivat, kuuli hän vasaran pauketta. Berthar istui
ovella teroittamassa vasaralla kiveä vastaan keihäänkärkiä ja lauleli
sillä välin hiljaisella äänellä loitsulaulun aseiden pystymiseksi.
Kuningatar pysähtyi, viittasi käskien seurueellensa vetäytymään pois
ja seisoi portaiden lähellä, silmäillen tuota takovaa urhoa, kunnes
tämä katsahti ylös, heitti pois rintineensä sekä vasaran ja astui
kunnioituksella tervehtien kuningatarta vastaan. -- Minkä otuksen aijot
kaataa tällä aseella, Ingo-kuninkaan urho, -- kysyi Gisela-rouva, --
koska sinä jäit linnaan, kun metsäkoirat samoavat ulkona.
-- Minä teroitan aseitamme, odottaessamme toista metsästyshuutoa, --
vastasi Berthar, -- kuninkaan metsästyshalua kehutaan laajalta maassa.
-- Eipä sinun isäntäsi taida mielellänsä metsässä olla
asekumppanittansa.
-- Sen otuksen, joka juoksentelee päivän valossa, minun kuninkaani
kyllä tappaa miestensä kanssa; jos taas on kysymyksessä yöllä
liikkuvain susien pyydystelemistä, ei hän tule puuttumaan minun
läsnäoloani. -- Kuningatar katsoi vakavasti hänen silmiinsä ja astui
askeleen eteenpäin. -- Minä en tällä hetkellä näe sinua ensi kertaa,
Berthar; vaikka sinun hivuksiisi siitä ajasta onkin satanut lunta,
tunnen minä sinut kuitenkin.
-- Vanhan miehen muisto on epävakainen; monta ihmistä olen minä nähnyt
siitä ajasta, kuin minun kuninkaani rupesi koditoinna kuljeskelemaan
ympäri maailmaa; kypeniä sattui minun silmiini, kun taloni
kotiseuduillani paloi poroksi, jonka vuoksi en enään tunne niitä ihania
kasvoja, joita nyt näen.
-- Syystä sinä, vanhus, olet vihoissasi minun sukulaisilleni. Muinoin
tekivät sinun kuninkaasi isä ja minun isäni liiton keskenänsä,
mutta Gundomar-veljeni unohti vannotut valat; hän taisteli teidän
vihollistenne liittolaisena Oder-virralla, ja minut lähetettiin vielä
lapsena Thüringein kuninkaan puolisoksi. Tunnetko minua nyt, Berthar?
-- Vesa on kasvanut komeaksi puuksi; toiset linnut sen latvassa nyt
laulavat kuin ennen aikaan.
-- Kuitenkin kantaa puu joka vuosi samanlaisia kukkia. Ja sinä, ijäkäs
urho, saat kuningattaresta ystävän. Oletko tyytyväinen asuntoosi
linnassa, ja ovatko kuninkaan miehet kohdelleet sinua kohteliaasti?
-- Hovissa kohtelevat palvelijat samalla lailla kuin heidän
isäntänsäkin; sinun suosiosi, kuningatar, takaa meille hyvää tahtoa
sinun palvelijaisikin puolesta.
-- Kuningattaren otsa synkistyi. -- Tuo on ylpeiden vieraiden puhetta,
-- jatkoi hän väkinäisellä hymyllä, -- minä arvelen elämän tuntuneen
sinusta hauskemmalta metsämajoissa.
-- Me olemme matkustelevaisia, kuningattareni; sitä, kun koditoinna
kuljeskelee ympäri kansojen kesken, auttaa iloinen mieli; hänen
täytyy olla ilman talotta ja vaimotta ja nauttia, mitä kukin päivä
hänelle suo, saalista, juomaa, naisia; hänellä ei ole valitsemisvaltaa
eikä tuskiakaan; huoletoinna ajattelee hän erotessaan seuraavan
päivän työtä. -- Vanhus huomasi kuningattaren taaskin ystävällisesti
hymyilevän hänelle ja lähestyvän häntä, lausuen: -- Tuolla tornissa
on kuningattaren huone, ja jos sinä joskus vilkaiset keihäistäsi
ylös tuonne akkunaan, palaa siellä kentiesi lyhty, joka edeltäkäsin
varoittaa sinua susijahdista. Hän viittasi vanhukselle tervehdyksen ja
palasi jälleen seurueensa luokse. Mutta vanhus katseli kummastuneena
hänen jälkeensä, sitten otti hän taaskin vasaran ja antoi sen paukkua,
mutta hän ei enään laulanut.
Seuraavana yönä ei mitkään nuolet, eikä kuninkaan sutten ulvonta
häirinnyt vieraiden muukalaisten lepoa. Päivä päivältä muuttui
kuningas ystävällisemmäksi heitä kohtaan ja kehui soturilleen
heidän kohteliaisuuttansa ja heidän kykyänsä hevoisen ohjaamisessa
leikkitaisteluissa. Hermin, tuo nuori kuninkaan poika, tuli usein
Ingo-orpanansa luokse tämän asuntoon lapsellisten aseidensa kanssa ja
silitteli Bertharin harmaata partaa sekä pyysi häntä kertomaan jonkun
hauskan tarinan. Eräänä aamuna metsästysretkellä tuli Ingo vieläkin
rakkaammaksi isännällensä, kuin hän tätä ennen oli ollutkaan. Kuningas
oli metsästysinnossansa ratsastanut kau'aksi muiden edelle ja oli
erään kallioseinän vieressä laskeunut ratsultansa sekä luiskahtanut
kumoon iljanneella ja makasi nyt silmänräpäyksen turvattomana erään
villihärjän sarvien edessä. Silloin astui Ingo oman henkensä vaaralla
kuninkaan ruumiin suojelukseksi ja tappoi tuon raivoisan eläimen.
Kuningas nousi seisomaan ja lausui, ontuen kaatumisestansa: -- Nyt,
ollessamme kahden kesken, ja kun ei ketään sotureistamme ole ollut
läsnä, olen minä tullut tuntemaan sinun rehellisen mielialasi; sillä
jos et sinä olisi juossut apuun kuin metsäkoira, olisi tuo raivoisa
elukka lingoittanut minut ilmaan turmioksi kylkiluilleni, eikä kukaan
olisi voinut moittia sinua siitä. Mutta minä tiedän kuitenkin nyt, mitä
ei kenenkään muun tarvitse tietää.
Sinä päivänä istui kuningas iloisena kunniaistuimellaan
aterioidessansa; hänen rinnallansa oli Gisela-kuningatar ja
hänen toisella puolellansa Ingo. -- Tänään riemuitsen minä
metsästysonnestamme, -- alkoi kuningas lausua, -- minä riemuitsen
vallastani ja kullasta, jonka te kaikki näette tässä silmäinne edessä,
ja minä juon Ingo-urhon muistoa, koska hän oli hyvä kumppali ottelussa
villihärjän kanssa. Riemuitkaatte tänään kaikki minun kanssani,
nähdessänne hopea-astiat ja kultamaljat, jotka ovat asetetut silmäinne
eteen minun ja teidän kunniaksenne. Sinäkin, Ingo, olet käynyt monen
mahtavan hallitsijan hovissa; lausu minulle, urho, oletko koskaan
nähnyt komeimpia aarrekammiosta tuotuja astioita?
-- Mielelläni ylistän minä sinun rikkauttasi, kuninkaani, sillä missä
aarrekammio on täysi, siellä arvelemme me kuninkaan hallitsevan
turvallisena ja vihollisten naapureinsa sekä kansassa olevien
pahanelkisten pelkäämänä. Kahta avua olen minä aina kuullut kehuttavan
mahtavassa hallitsijassa, niitä, nimittäin, että hän ymmärtää oikealla
ajalla hankkia aarteita ja oikealla ajalla jaella niitä urhollisille
miehillensä, jotta nämät seuraisivat häntä hädän hetkenä.
Nämät sanat olivat täydellisessä sopusoinnussa kuninkaan pöydässä
istuvien urhojen mielipiteiden kanssa, ja he nyökkäsivät sekä lausuivat
hänelle hyväksymisensä.
-- Alemanitkin olivat rikkaita kullasta, ennenkuin Caesar hävitti
heidän maansa, -- jatkoi Ingo. -- Kuitenkin on minun luuloni heidän
tulevan voittamaan paljon takasin, sillä he ovat kärkkäät saaliisen
ja osaavat tinkiä kaupustelijain kanssa. Sitäpaitsi elävät he enemmän
kuin muut kansakunnat romalaiseen tapaan; siellä asuu talonpojatkin
kivikartanoissa, vaimot ompelevat neulalla kankaasen kirjavia kuvia,
joiden ympärillä riippuu ihanoita rypäleitä viiniköynnöksissä.
-- Tunnetko sinä romalaiset naisetkin? -- kysyi kuningatar. -- Monta
ihmeellistä asiaa kertovat kuninkaan miehet heidän kauneudestansa,
vaikka heillä on ruskea iho ja tumma tukka.
-- He ovat vikkelöitä puheissansa ja ruumiinsa liikunnoissa, ja
suloisesti viehättävät heidän silmänsä, mutta heidän siveyttänsä en
kuullut koskaan kehuttavan, -- vastasi Ingo.
-- Oletko sinäkin ollut Romalaisten maassa? -- kysyi kuningas uteliaana.
-- Siitä on nyt kaksi vuotta sitten; -- myönsi Ingo, -- silloin
ratsastin minä nuoren Athanarik-kuninkaan seuralaisena rauhallisesti
suuren keisarikaupungin, Trierin, muurein sisäpuolelle. Minä näin
korkeita holveja ja kivimuureja ikäänkuin jättiläisten käsillä
rakennettuja. Siellä vilisee iloisia ihmisiä kaduilla, mutta niillä
sotureilla, jotka siellä seisovat vahdissa porteilla, Romalaisten
merkki kilvessään, on meikäläisten silmät, ja he puhuvat meidän
kieltämme, vaikka he väärin kerskaavat olevansa Romalaisia.
-- Muukalaiset jakavat meille viisauttansa, he myyvät meille kultansa
ja viininsä, ja me taaskin lainaamme heille jäsentemme voiman; sitä.
vaihtokauppaa minä ylistän, -- lausui Hadubald, joka ei mielellänsä
suonut romalaispalvelusta ylenkatsottavan.
-- Mutta minä, kuninkaani, -- alkoi Berthar, -- en anna paljon arvoa
romalaiselle viisaudelle, jota muut niin suuresti ylistelevät. Olin
minäkin kerran noissa suurissa kivilinnoissa, joita Romalaiset ovat
rakentaneet, ensi kerran, kun Ingo-kuningas lähetti minut eteläänpäin
Tonavan yli Augusta-linnaan, jossa Schwabilaisia nyt asuu. Suurella
vaivalla ratsastin minä kaupungin murtuneiden muurein sisäpuolelle;
siellä näin minä monta seikkaa, jotka ovat vastenmielisiä sillekin,
joka on paljon nähnyt maailmassa. Romalaisten huoneet olivat
niin yhteenpakatut kuin lammaslauma raju-ilmalla; en ainoatakaan
sellaista minä nähnyt, jossa olisi ollut pihan sijaa, eipä edes
tunkioläjänkään. Minä kysäsin tätä asiata isännältäni, ja hän sanoi
heidän ujostelematta tekevän tarpeensa kadulle kuin koiranpennut.
Minä makasin sellaisessa kivikolossa, jonka seinät ja laattia olivat
siloiset ja kimaltelivat monivärisinä ja näiden yli olivat nuot hyvät
Schwabilaiset asettaneet olkikaton; minä vakuutan teille, että minulle
yöllä tuli tukala olo näiden kivien välissä, ja että minä olin iloinen
aamulla kuullessani pääskysen visertelevän oljissa. Yöllä oli satanut
ja eräässä vesilätäkössä näin minä aamuhämärässä kaksi sorsaa. Nämät
eivät kuitenkaan olleet eläviä, vaan ikäänkuin laattiaan maalatuita.
Minä lähestyin, löin kirveelläni kivi-permantoon ja huomasin sen
olevan naurettavaa tekoa monesta pienestä kivestä; jokainen kivi
oli vajoitettu maahan ja ylhäältäpäin tahkottu niin siloiseksi
kuin kivikirves; sellaisista kirjavista kivistä olivat nuot kaksi
lintua, joita me nimitämme sorsiksi. Ja tässä työssä oli monta miestä
kuluttanut useita päiviä ainoastansa kovien kivien siloittamisella.
Tämä näytti minusta aivan järjettömältä. Ja niin arveli minun
isäntänikin, tuo schwabilainen soturi.
-- Kentiesi se on heille pyhä ja harvoin nähty lintu; sillä monta
lintulajia on kaikkialla maailmassa ja toisia taas ei, -- lausui
Valda, muuan järkevä mies kuningattaren seuruesta.
-- Niin minäkin luulin, mutta minun isäntäni tiesi kertoa, että lie
tekivät sellaisia töitä huviksensa ja saadakseen astua niiden päälle.
-- Urhot nauroivat. -- Tekeväthän meidänkin lapset pieniä karhuja
savesta sekä leivin-uunia hiekasta ja leikittelevät koko päivän turhan
kanssa. Romalaiset ovat muuttuneet lapsiksi uudestaan, -- huudahti
Valda.
-- Sinä lausut totta. He ovat tahkonneet pieniä kiviä linnuiksi,
mutta heidän metsissänsä on schwabilaiset soturit rakentaneet heille
linnoituksia. Ja syödessänsä makaavat he ruoka-pöydässä kuin naiset
lapsisaunan jälkeen.
-- Mitä sinä tässä kerrot meille sorsista, -- huudahti kuninkaan
kamaripalvelija, Wolfgang, suuttuneena, -- on aivan väärin ja hullusti.
Sillä Romalaisilla on se omituisuus, että he voivat jäljitellä kaikkea
väreillä ja kivillä, ei ainoastansa lintuja vaan jalopeurojakin ja
taistelevia sotureja. He osaavat kuvailla kaikki jumalat ja sankarit,
että ne ovat kuin eläviä. Sen tekevät he omaksi kunniaksensa ja
muistoksensa.
-- He kehnäilevät kiviänsä, ja meidän verta ovat ne urhot, jotka
taistelevat heidän sotansa. Jos heidän tapansa on orjain toimien
rakastaminen, on meidän tapamme orjain hallitseminen. Minä en ylistä
sitä urhoa, joka menee orjain palvelukseen, -- vastasi vanhus.
-- Orjiksiko nimität sinä heitä, jotka kuitenkin hallitsevat milt'ei
puolen maailmaa? Vanhempi on heidän sukunsa ja mainehikkaampi heidän
elämänsä tarina kuin meidän, -- huudahti Wolfgang taaskin.
-- Jos he ovat lörpötelleet sinulle sellaista, ovat he valehdelleet,
-- vastasi Berthar. -- Josko heidän maineensa on ansaittu ja heidän
elämänsä tarina tosi, sen voi kukin huomata siitä, onko nämät
taistelussa kiihoittaneet niiden rohkeutta, jotka näistä kerskailevat.
Sentähden vertaan minä Romalaisten kunniaa hyökylaineesen, joka kerran
on tulvannut yli maan ja sitten muodostunut lätäköksi, mutta meidän
urhojemme kunnia on kuin virta, joka hölisee kivien yli ja ajaa
laineitansa alas laaksoihin.
-- Kuitenkin luottavat Romalaisten viisaat siihen, -- keskeytti
Ingo, -- että heidän valtansa on tullut entistä lujemmaksi. Sillä he
kerskaavat erään uuden jumalan tulleen heidän esi-isäinsä aikoina tähän
valtakuntaan, joka antaisi heille voiton.
-- Minä olen usein kuullut, -- lausui kuningas, -- että heillä pitäisi
olla suuri salaisuus Kristuksessansa. Eikä heidän uskonsa olekaan
turha, sillä he ovat nyt todellakin voittorikkaampia kuin ennen.
Monenlaista saa tästä kuulla puhuttavan, mutta ei kukaan tiedä siitä
tarkallensa mitään.
-- Heillä on aivan harvalukuisia jumalia, -- selitti Berthar
salaperäisesti, -- tahi kentiesi vaan yksi ainoa, jolla on kolme nimeä;
yhden nimi on isä, toisen poika ja yhden nimi on kolmas.