joka makaa hyvin ansaitun iskun tapaamana, on uhittanut koirat meidän
vieraamme kimppuun. Jos minä olen tämän talon tytär, on sairas
tästälähin minulle vieras ja vihollinen.
-- Sinä puhut kuin mieletöin. Hyvin tiedän minä sen hupsun toiveen,
joka sinun mieltäsi on varannut. Liian kau'an olen minä suvainnut tätä
sietämätöintä uppiniskaisuutta.
-- Hän nosti kätensä tytärtänsä vastaan. -- Tapa minut, isä, -- lausui
Irmgard, -- siihen on sinulla valta, mutta omilla jaloillani en minä
koskaan mene sen tylyn miehen vuoteen viereen.
-- Taikka sinä nyt olet kuinkakin uppiniskainen, -- ärjyi ruhtinas
vimmastuneena, -- täytyy sinun kuitenkin taipua pakosta. Minä menen
johtamaan pois sen lähteen, joka tuo tämän surkeuden minun talooni.
Mutta sinun pitää elämäsi yksinäisyydessä kuin vanki, kunnes sinun
röyhkeä mielesi on kukistettu. -- Uhkaavana astui hän huoneesta ja meni
pihan poikki salin liedelle. Sinne kokoontuivat myöskin liittokunnan
miehet, ja sinne saattoivat kaksi kansan päämiestä Ingonkin.
Ruhtinaan kasvot leimusivat vihasta ja hänen äänensä vapisi, kun hän
liedellänsä alkoi puhua kokoontuneille: -- Sinä, Ingo, Ingbertin poika,
olet antanut kuolettavan haavan minun aseenkantajalleni, Theodulf'ille,
joka on yksi kansan jalosukuisista, minun puolisoni heimolainen ja se
poika, jolle minä olen luvannut antaa tyttäreni puolisoksi; sinä olet
vahingoittanut hänen henkeänsä ja ruumistansa salaisessa taistelussa,
jota aurinko vihaa; sinä olet häväissyt minun kunniaani, loukannut
vuorovieraisuuden lakeja, rikkonut valasi, sentähden kiellän minä
sinulta tästä hetkestä turvaa minun huoneessani ja talossani, minä
rikon sen liiton, joka muinoin yhdisti meidän isämme, minä sammutan
tulen siitä liedestä, joka sinua vielä lämmittää ja heitän pois veden,
jonka yli me lupaisimme toisillemme vuorovieraisuuden rauhaa. -- Hän
nosti ylös kattilan ja valoi sen sisällön valkeaan, että valkoinen
höyry sihisten levisi ympäri salia.
Mutta Ingo vastasi: -- Minun kunniani oli kurjasti loukattuna ja
itsepuolustuksen työn minä tein, kuten jokaisen täytyy, joka ei tahdo
elää ylenkatsottuna kansan keskuudessa. Sinun vieraanvaraista liettäsi
minä muistin silloin, kun se ilkeä mies makasi minun miekkani alla, ja
minä vedin sen karjan takasin. Siitä hyvästä, jota minä olen nauttinut
sinun kattosi alla, kiitän minä sinua vielä erotessammekin; siitä
pahasta, jota sinä ja sinun sukusi tästälähin aikovat minulle tehdä,
osaan minä kyllä suojella itseäni. Samoinkuin sinä sammutat sen liekin,
joka vieraanvaraisesti on minulle suonut valoa, heitän minäkin sen
vuorovieraisuuden merkin, jonka isäsi jätti minun isälleni, liedessä
oleviin, kylmiin hiiliin; minä irroitan itseni siitä valasta, joka
sitoi minua tällä; vieraana tulin minä ja vieraana lähden minä täältä;
jumalien, noiden valamme korkeiden todistajien, edessä valitan minä
sitä vääryydestä, jota sinä teet minua ja minun sukuani vastaan, ja
heidän siunaustansa rukoilen minä jokaiselle, joka tässä talossa ja
tässä maassa on ystävällistä mieltä minua kohtaan. -- Hän kääntyi
mennäksensä pois, vaan silloin nousi Isanbart seisovallensa ja lausui:
-- Jos sinä itse puolustuksesi takia olet tehnyt vihamieheksesi meidän
ruhtinaamme, jota me kunnioitamme, et sinä sillä ole tehnyt itseäsi
kansan vihatuksi, joka meidän suumme kautta on luvannut sinulle turvaa.
Jos tahdot varrota, kunnes kansa on lausunut tuomiona sinun riidassasi
Answald-ruhtinaan kanssa, olet tervetullut tämän vanhan miehen taloon
ja liedelle, joka muinoin on seisonut sodassa sinun isäsi rinnalla.
Ingo lähestyi vanhusta ja kumarsi syvään hänelle: -- Laske kätesi
siunaten minun pääni päälle, isä, ennenkuin minä lähden täältä. Sillä
häpeällistä olisi minulle kau'emmin viipyminen kihlakunnassa ja
eripuraisuuksien herättäminen kylissä. Sinun uskollisuuttasi tulen minä
kuitenkin muistamaan niin kauan, kuin elän.
Ukko laski ääneti kätensä hänen päänsä päälle, ja sitten astui Ingo
ulos kynnyksestä. Vihalla ja levottomuudella näki ruhtinas osan
liittolaisistansa nousevan ylös saattamaan poismenevää. Isanbart
tarjosi hänelle kätensä ja vei hänet muiden seuraamana talon
sotilasparven läpi, joka aseissansa ja uhkaavilla liikkeillä tunkeili
oven eteen; näiden vastapäätä odottivat Vandalit hevoisensa seljässä,
valmiit lähtemään ja, jos olisi tarvis, taistelemaankin. Mutta
kunnioitus päämiehiä kohtaan hillitsi nuorempien vihaa; Ingo hyppäsi
ratsullensa, jonka Berthar hänelle talutti, heitti vielä kerran pitkän
silmäyksen takasin taloon ja ratsasti sitten ulos portista miestensä
seuraamana. Kun talon soturit huusivat uhkasanoja heidän jälkeensä,
käski Isanbart'in vihainen ääni vaitioloa. Mutta ruhtinas istui ääneti
raskaissa ajatuksissansa sammuneen lieden ääressä.
Hevoisen kavion kopsetta routaisessa maassa kuului poismenevien
jäljestä, ja Bero ohjasi hevoisensa Ingon rinnalle; hetken
ratsastettuansa tämän vieressä, lausui hän: -- Minäpä johdin sinun
miehesi luoksesi, ja tänään haluaisin minä antaa todistuksen
hyväntahtoisuudestani; kylä, jossa minä asun, on sinun tiesi varrella;
suvaitse, urho, poiketa luokseni ja maistaa talonpoikaisruokaa.
-- Minä kehoitan sinua, kuningas, -- lausui Berthar, -- käyttämään
hyväksesi tämän miehen tarjousta; sillä minä olen huomannut hänet
hyväntahtoiseksi ja viisaaksi neuvoissa.
-- Sinä et ole ainoa heimostasi, jolla on ollut rehelliset aikomukset
meitä kohtaan, ollessamme ruhtinaan talossa, -- vastasi Ingo
alakuloisesti hymyillen. Ja urhot päättivät mennä vieraisille, jonka
jälkeen Bero tyytyväisenä ohjasi ratsunsa eräälle syrjätielle.
Häntä seurasi Rothari korkea-äänisillä tervehdyshuudoilla. -- Teidän
ensimäinen olinpaikkanne olkoon minun talossani, -- huudahti tuo turpea
mies ja ojensi kätensä hevoisen seljästä pudistaaksensa kättään monen
kanssa. -- Heitä huolet jälkeesi, urho, äläkä pidä vihaa meille muille
sentähden, että sinä erosit epäsovussa yhdestä. -- Ja ratsastaen Ingon
rinnalla jatkoi hän avosydämisemmin: -- Meidänkin kihlakunnassamme
tulee moni kummeksimaan sitä, ett'ei sinun miekkasi, suonut tuolle
riitelijälle viimeistä kunniapalvelusta, sillä tällä miehellä ja hänen
suvullansa on vihamiehiä kansassa syystä, että he ovat kohtuuttomia, ja
minä olen yksi noista. -- Sitten ratsasti hän, lohdutellen sanoilla,
vieraiden joukossa, huiskutteli väliin keihästänsä ilmassa ja kertoi
lystillisiä seikkailuja, kunnes hän sai kuuntelevat muukalaisetkin
nauramaan.
Kun seuraavana aamuna ensimäinen sarastus tunki Irmgardin hämärään
huoneesen, nousi neitsyt hiljaa vuoteeltaan, jott'ei hän herättäisi
nukkuvaa palvelijatarta, ja lausui itseksensä: -- Minä uneksin tuolla
metsäpuron luona olevan jonkun, joka minua vartoo. Jään peittäminä on
tuon juoksevan puron rannat, honganvesa, joka tarttui kiinni meidän
maahamme, on irtautunut ja nyt ajelehtelee se veden mukana ales
laaksoon päin hyyhmän ja kivien välitse, enkä minä saa nähdä sitä
enään milloinkaan. En tiedä, mitä minä tästälähin enään elämässä tulen
rakastamaan, kun hän on lähtenyt meiltä. -- Hän heitti tumman viitan
pukunsa yli, avasi hiljaa oven ja kävi tyhjän pihan poikki. Kuka auttaa
minua siirtämään salvan portista? -- sanoi hän, ehdittyänsä sinne,
mutta koskettaessansa porttia, huomasi hän salvan puuvaajan olevan
poissysättynä. Hän meni ulos portista ja riensi lumen läpi vuorta kohti
sille paikalle, jossa hän jo kerran ennenkin oli kohdannut lemmittynsä.
Mutta päästyänsä lähemmäksi ja huomattuansa hämärässä pitkävartaloisen
henkilön, säikähtyi hän ja pidätti askeleitansa. Silloin riensi Ingo
häntä vastaan. -- Minä luotin tapaavani sinut täällä, -- sanoi hän, --
aavistus ajoi minua yön läpi nopeajalkaisella ratsullani.
-- Kuningas ratsastaa vihamiesten läheisyydessä, -- vastasi Irmgard,
-- koska minun sukuni rikkoi uskollisuutensa häntä kohtaan. Katkera on
minusta se ajatus, kiusallista on minusta elämä. Sillä sinäkin tulet
vihastumaan meihin, kun sinä hädässä ollessasi muistelet minun isieni
huonetta.
-- Sinua minä ajattelen, missä ikänänsä ollenkin, -- lausui Ingo, --
sinulta toivon minä koko elämäni onnea. Sinä olet minusta rakkahin,
ja reipas on sinun mielesi, sentähden lasken minä nyt sinun käteesi
ne langat, joista naispappi sanoi minun kohtaloni riippuvan. -- Hän
tarjosi Irmgardille pienen saukonnahkaisen laukun, jossa riippui vankat
remelit. Irmgard katsahti arasti lahjaan. -- Siinä on lohikärmeen
taika, -- jatkoi Ingo hiljaa, -- Romalaisten voitto, kuten meidän
soturit luulevat, ja minunkin kohtaloni. Romalainen on tuhlannut kultaa
kuninkaanlinnassa; mahdollista on, että kuninkaan miehet aikaansaavat
minulle onnettomuutta. Jos he tappavat minut, ei Romalaiset sittenkään
tule saamaan takasin sitä, joka kansan puheen mukaan tuottaa heille
voiton. Talleta siis purppurakangas minun varaltani, kunnes minä
vaadin sen sinulta takasin; mutta jos minun viholliseni onnistuvat
toimessansa, tuo tämä ihmeellinen kapine kummulle, jonka he kohottavat
minun haudalleni, ja kaiva se siellä niin syvään maahan, ett'ei se
koskaan tule muukalaisen käsiin.
Irmgard otti laukun ja piteli sitä kummallakin kädellänsä, jolloin
hänen kyyneleensä vierivät laukulle. Vieraaksi olet sinä tullut minun
isäni liedelle, minun vuoro-vieraanani pysyt sinä, Ingo, kuitenkin ja
sydämessäni tulet sinä aina olemaan. Tänne minä piiloitan, mitä sinä
olet minulle antanut, ja minä rukoilen kohtalon jumalia, että tämä
taikakapine tekisi minutkin osalliseksi sinun kohtalostasi. Jos olisin
syntynyt poikana, kuten minun vanhempani olivat toivoneet, saisin minä
nyt seurata sinua matkallasi. Mutta yksin täytyy minun istua suljetuin
suin ilottomassa kodissa, ja sinua minä ajattelen, jota ainoastansa
haukat, nuot kesyttömät linnut, saavat nähdä, lentäessänsä taivaan ja
maan välillä. Sillä rauhatta vaellat sinä, jalomielinen, vihollisen
maassa, tuulen suhistessa ja huurteen peittäessä maan.
-- Älä sure, kultani, -- pyysi Ingo, -- sillä minä en pelkää sitä,
että vihollinen voisi ottaa minun henkeni; jospa kylmä lumi minun
ympärilläni tuprueleekin, riemuitsee kuitenkin minun sydämeni, sillä
minä luotan sinuun, jota minä lemmin. Yöt ja päivät minä ajattelen,
miten voisin saada sinut omakseni.
-- Keneen isä vihastuu, ja ketä äiti vihaa, häntä lempii tytär, -- onko
tuskallisempaa oloa maailmassa, -- valitti Irmgard.
Silloin kietoi Ingo käsivartensa Irmgardin ympärille ja lausui
hellästi: -- Salaa lempesi muilta, samoinkuin puu salaa voimansa
maahan, tulevata kevättä odottaessa. Nyt meitä ahdistaa Puhurin julma
voima, niityn vihannes on jo peittynyt valkoiseen lumivaippaan. Kanna
sinäkin, lemmittyni, jääkylmää taakkaasi. Kun urvut heilimöivät, ja
nurmi vihriöi, silmäile silloin kevät-aurinkoa ja kuultele, josko
kuulisit noiden villijoutsenten laulua, kun ne viiltävät ilmaa.
-- Minä vartoon ja odotan, -- vastasi Irmgard hiljaa, -- mutta myrskyn
raivotessa läheisyydessäsi, ajatellos silloin minun muistavani ja
kaipaavani sinua, ja kun ihanainen aurinko hymyilee sinulle, että
minä itken sinun tähtesi. -- Hän repi nauhan vaatteistansa ja solmisi
sen hänen käsivartensa ympärille. -- Näin sidon minä sinut itseheni,
tietääksesi sinun olevasi minun omani samoinkuin minä olen sinun. --
Ja hän kietoi käsivartensa hänen kaulallensa ja piti häntä kovasti
puristettuna rintaansa vasten.
Läheisyydessä kuului petolinnun ilkeä rääkyntä. -- Vartija muistuttaa
meille, että sinun on luopuminen minusta, -- sanoi Ingo. -- Siunaa
minua, Irmgard, jotta minun matkani tulisi onnelliseksi minulle ja
sinulle. -- Hän kumarsi päänsä, Irmgardin pitäessänsä ylhäällä käsiänsä
sekä liikuttaen sormiansa ja kuiskaten hänelle siunauksen. Sen jälkeen
puristi urho häntä vielä kerran sylihinsä eron hetken katkerimmilla
tuskilla ja syöksyi sitte honkametsään. Taaskin oli Irmgard yksinänsä,
vuori ja metsä lähellänsä, ja hänen ympärillänsä tuprusi lumipyry.
Varhain aamulla ratsastivat Vandalit ulos Rotharin talosta, näiden
joukossa Ingokin rohkaistuneella mielellä, vaikka hän oli vaiti, sillä
hänen ajatuksensa lensivät takasin ruhtinaan talossa olevan neitsyen
luokse. Puolipäivän aikana saapuivat he siihen kylään, missä Beron
kartano oli. Aurinko paistoi iloisesti valkoiseen lumipeitteeseen
ja jalavan latvassa kimalteli huurre. Kylää ympäröivän kaivannon
yli johtava silta oli koristettu vihriöivillä honganoksilla,
ja sen vieressä olevan vahtimajan luona seisoivat talonpojat
juhlapuvuissansa, etimäisenä Bero ja hänen kuusi poikaansa, rotevia
nuorukaisia jyhkeillä jäsenillä ja suurilla käsillä. Ja Bero sanoi:
-- Kihlakunnan rajalaisina asumme me sinun tiesi varrella ja me
aiomme pitää teidät lämpöisinä meidän kaislakattomme alla, kunnes
te ratsastatte vieraasen maahan. -- Ratsastajat astuivat riemulla
hevoisiltansa ja menivät kylään maanmiesten seurassa: -- Me jaamme
isännöitsemisen välillämme, -- jatkoi Bero, -- jotta kukin meidän
naapureistamme olisi tilaisuudessa kunnioittaa meidän vieraitamme ja,
jos noita nuoria miehiä haluttaa, voivat he aterian perästä meidän
omien nuorukaistemme kanssa viedä meidän nuoria tyttäriämme tanssimaan
avaraan tupaan tahi puhdistettuun luhtiin, kuten meillä on tapana.
-- Sitten tarttui hän itse Ingon hevosen ohjaksiin ja johti jaloja
vieraitansa portista sisään. Sill'aikaa kun hänen poikansa sitoivat
kiinni hevoiset ja jakelivat näille kauroja, menivät miehet tuvan
ovelle, jonka kynnyksellä Fridan äiti seisoi palvelijattarinensa,
odottaen muukalaisia, joille hän tarjosi päivettyneen kätensä.
Avaran etehisen tiivistetyllä savipermannolla oli katettu pöytä ynnä
puusta tehtyjä istuimia, ja tuolta peremmällä olevalta korkeammalta
paikalta kurkisteli sinisilmäisiä, valkotukkaisia lapsia, jotka ujoina
piilottivat päänsä puitteiden taakse, kun vieraat heille hymyilivät.
-- Kutsu aterialle, -- kehoitti isäntä vaimoansa, -- ja pane esille
parasta, kuin meillä on, sillä meidän vieraamme ovat tottuneet
herrasruokiin. -- Ingo pyysi emäntää istumaan viereensä, mutta hän
hylkäsi tämän tarjoamisen ja kantoi itse pöytään sekä vei pois ruoat.
-- Se on minusta hyvä tapa, -- selitti Bero, -- sillä emännän silmä
näkee nopeimmin, mitä hänen vieraaltansa puuttuu, ja se tuntuu pahalta
isännästäkin, jos palkolliset saavat kuulla mitä puhutaan.
Emäntä tarjosi vieraille joukon ruokalajeja, hän toi esille tuomistansa
ruoka-astioita ja pakoitti vieraiden syömään kaikkia. Lopulta vei
isäntä kuninkaan ja Bertharin huoneesensa, siellä istahtivat nuot
kolme miestä pienen pöydän ympärille, ja isäntä tarjosi heille väkevää
simaa, joka oli tummankarvaista vanhuudesta ja paksua kuin hunaja.
-- Tämän juoman teki minun äitini, tultuansa taloon, -- lausui hän,
kehoittaen juomaan simaa. Hän kohotti sarkkonsa, joi vieraidensa maljan
sekä alkoi juhlallisesti lausua: -- Vanhat sanovat jumalan muinoin
vaeltaessansa maan päällä luoneen jalosukuiset, vapaat talonpojat ja
orjat. Kullekin säätyluokalle jakeli hän erilaisia lahjoja, teille,
jalosukuiset, antoi hän tehtäväksi sodassa kansan johtamisen, kun
me teitä seuraamme; meille sitävastoin kesällä ja talvella peltojen
yli vallitsemisen ja orjille raskaan, selkä köyryssä tehtävän työn.
Jalosukuinen ja vapaa talonpoika -- ne molemmat eivät voi olla
toistansa paitsi. Te, sankarit, ette voi saavuttaa kunniaa, joll'emme
me seuraa teitä taistelutantereelle, ja me emme voi turvassa viljellä
maatamme, joll'ette te neuvolla ja toimella suojele meitä vihollisilta
naapureilta. Teille tulee suurin kunnia sodassa, sillä harvoin ylistää
laulaja talonpoikain urhotöitä, mutta levotointa on teidän elämänne,
ja pian sammuu jalo suku. Mutta me istumme pysyväisessä rauhassa
tiluksellamme, ja vaikka talonpoika tapetaankin, ja hänen talonsa
poltetaan, astuvat pojat isänsä jälkiä ja rakentavat uudestansa samalle
paikalle.
Vieraat iloitsivat tuosta järkevästä puheesta ja nyökkäsivät
myönnytystänsä. Ja Bero jatkoi varovasti: -- Nyt olen minä monta
viikkoa tarkastellut teitä, urhot, ja minä olen nähnyt sekä huomannut
teidän olevanne rehellisiä miehiä ja elävänne säädyllisesti. Sentähden
on minun ajatukseni, että me voisimme olla toisillemme hyödyksi.
Älkäätte luottako vähintäkään meidän jalosukuisiimme; monet heistä
eivät voi auttaa itseänsäkään, älkäätkä odottako mitään kuninkaalta,
sillä hän on epäluuloinen ja kadehtii kaikkia, jotka ovat hänen
palveluksessansa. Koettakaatte siis onneanne talonpoikain kanssa.
Kun minä saatoin sinut, Berthar, tänne etelästäpäin, mainitsin minä
jo silloin hiukan minun salaisuudestani, niinkuin vieraan kanssa
puhutaan; mutta tänään tahdon minä puhua teidän kanssanne täydellä
luottamuksella. Aina esi-isäin ajoilta olen minä vuorovieraisuuden
liitossa Idispuron varrella olevien vapaiden miesten kanssa. He ovat
rehellistä kansaa, ja heitä nimitetään Marvingeiksi. He ovat meidän,
Thüringiläisten, veriheimolaisia, mutta jo ammoisista ajoista asuvat he
itseksensä pienenä heimokuntana sen virran varrella olevassa laaksossa,
joka on pyhitetty Idikselle, ihmis-onnen suurelle jumalattarelle. He
ovat muutama vuosi takaperin menettäneet herrassukunsa ja parhaat
soturinsa, koska nämät joutuivat riitaan heidän kanssansa ja läksivät
länteenpäin voittamaan saalista ja kunniaa Frankilaisten luona.
Siitä ajasta alkaen hätyyttelevät noita jäljellä olevia meidän vuorien
toisella puolen olevat uutisasukkaat ja etelästä, Main-virran puolelta,
Burgundit. Tämä kaksinkertainen ahdistus on tullut heille tukalaksi, ja
yksi osa heistä varustaikse salaisuudessa myöskin lähtemään maailman
ja seuraamaan ylimyksiänsä, kun puut taaskin rupeavat viheriöimään.
Sentähden ratsastin minäkin viime syksynä vuorten yli vaihtamaan
hevosiani ja vetohärkiäni heidän sikoihinsa, joita he eivät itse tahdo
teurastaa. Siellä näin minä lihavia laitumia, jotka olivat kaupaksi
kohtuullisesta hinnasta, ja minä ajattelin täällä kotona olevia
poikiani. Mutta ne minun vuorovieraistani, jotka vielä halusivat
jäädä paikoillensa, valittivat, että heidän pieni siirtokuntansa
puuttui johtajaa, sillä heillä ei ole yhtään ruhtinassukua, joka voisi
hankkia heille hyvän sovinnon naapurien kanssa tahi käydä mainehikasta
sotaa saaliinhimoisten naapuri ylimysten kanssa. Mutta Idislaaksossa
asuvat talonpojat eivät tahdo olla Thüringiläisiä eikä Burgundeja,
vaan pysyvät omana heimonansa ja ennemmin tahtovat he tehdä liiton
vieraan suvun kuin meidän ylhäistemme kanssa, mutta kaikkein vähimmin
kuninkaiden kanssa. Sentähden ajattelen minä sinua, Ingo. Sillä te
olette harvalukuiset, he ovat lukuisemmat, ettekä te voisi sortaa
heitä. Sinne neuvon minä sinua kevään tullessa menemään. Pitäkäät
itse huolta siitä, että se tulee teille hyödyksi, mutta se olisi
menestykseksi monelle, joka viljelee maata, ja sentähden neuvon minä
teitä näin tekemään.
-- Tottele hänen sanojansa, kuninkaani, -- huudahti Berthar, --
tämä on parhain sanoma, kuin sinä isoon aikaan olet kuullut, ja
jokainen sana on totta; minä olen itse nähnyt maan ja puhellut sen
asujanten kanssa. Me ratsastimme pohjoiseen päin Burgundein rajan
yli laihojen mäntymetsäin ja hiekka-arojen kautta, sitten huomasimme
me kukkulalta avaran laakson ja siinä virtaavaan veden, jota he
nimittävät ihmis-onnen jumalattaren, pyhän Idiksen, puroksi. Siellä,
on lehtometsää kasvavia, jyrkkiä mäkiä, ja niityllä oli ruoho niin
korkeata, että meidän hevoisemme töin tuskin pääsi sen lävitse. Siellä
tiedän minä myöskin erään jyrkän kallion, jolle hyvin sopii rakentaa
kuninkaan linnan; ikäänkuin vahtitornista voi tästä nähdä Idislaakson
ja metsäin yli kau'aksi Mainvirran toiselle puolelle.
-- Ingo hymyili. -- Sinäkin harmajapäinen matkamies, -- lausui hän,
-- haluat rakentaa itsellesi pirtin ja saada lämpöisen paikan oman
lietesi ääressä? Kummallinen on matkamiehen kohtalo, ruhtinas ajaa
minut pois talostansa, ja talonpoika tarjoaa meille maata juuri
silloin, kun me olemme lähdössä pois omaamatta jalan sijaa maailmassa,
ikäänkuin pilvet, jotka kulkevat edestakasin auringon alla. Vaan
yhtä minä kuitenkin pelkään, kuulehan sinä, meidän viisas isäntämme:
Bisino-kuninkaan muurein kautta täytyy minun ratsastaa Idispurolle.
-- Vältä kuningasta, -- neuvoi Bero, -- lähde rajan yli, niin pääset
hänestä.
-- Älä närkästy, -- vastasi Ingo, -- vaikka minä tällä kertaa juoksen
vaaran keskelle kuten ympäri kuljeskeleva sankari sen sijaan, että
kierteleisin sitä kuten mies, jolla on vakinainen asunto. Minä olen
itse vastannut kuninkaan kutsuun tulevani ja minä pidän sanani,
vaikka hän olisikin tyly minua kohtaan. Sinullakaan ei pitäisi oleman
mitään sitä matkaa vastaan. Sillä jos minä nyt kartan kuningasta,
huomaa hän siitä meidän vihollisen mielialamme, ja jos meidän miehet,
kuten sinä toivot, tulevana keväänä rupeavat asumaan hänen maansa
rajain läheisyydessä, tulisi hänen kostonsa luomaan surkean kohtalon
Idispurolla oleville uutisasukkaille. -- Hän tarttui talonpojan
käteen. -- Muussa tahdon minä seurata sinun neuvoasi, ja sano nyt
minulle siis, millä lailla minun tulee ryhtyä maan ostamiseen sinun
vuorovierailtasi, että me vihannalla poislähtöajallamme solmisimme
liiton keskenämme. Urhot kallistivat päänsä yhteen ja istuivat kau'an
neuvotellen, mutta tuolla ulkona soivat sorapilli sekä sakkipeli, ja
riemuitsevat joukot riensivät tanssimaan.
7.
Ingo kuninkaan hovissa.
Erään mäen kukkulalle pysähtyi Wolf, joka johti etujoukkoa, ja
osoitti kädellänsä etäisyyteen. Tuon kulkevan joukon edessä kohosi
lumellapeitetyssä maisemassa erään kuninkaanlinnan suunnatoin
kivirakennus, korkeita muureja, paksuja, harjoilla varustettuja
torneja, ja sen vieressä kuninkaan asumusten punaiset tiilikatot,
hirveä näky maan talonpojille. -- Varsin helppoa on linnuille pääsö
tuollaiseen häkkiin, mutta sieltä uloslentäminen jälleen ei mahtane
onnistua kaikille, -- murisi Berthar. Lyhyt torventoitahdus helähti
etäisiltä harjoilta. -- Tuolla rupeaa torninvartija liikkumaan,
antakaapa nyt ratsunne ravata, että meidän intomme nähtäisiin.