istuivat kihlakunnan vanhat ja viisaat koolla ruhtinattaren lieden
ääressä. Mutta nyt ei enään ollut suvi-ilma, jommoisena aikana
ihmismieli riemulla vallitsee maailmata, vaan kireä talvi-aika,
jolloin suru ja viha heräjävät. Tällä kertaa oli ruhtinaan kasvot
murheelliset, kun hän alkoi lausua: -- Toisenkin sanan lähetti
kuningas, joka koskee Ingo-sankaria ja hänen miehiänsä, ja tällä kertaa
minun liittolaisilleni ja minulle, eikä runoilijan, vaan Sintram-urhon
kautta. Kuningas vaatii muukalaisia tulemaan hänen linnaansa, ja
nyt kysyn minä, josko me kieltäymme tottelemasta hänen käskyjänsä,
tahi mietimme mitä meidän menestykseemme tulee ja noudatamme hänen
tahtoansa. -- Sitten nousi Sintram seisovallensa ja kertoi kuninkaan
uhkauksen: -- Väkivallalla tuottaa hän muukalaiset, joll'emme heitä
lähetä hänen luoksensa; hänen miehensä pitävät suurta melua ja ovat
iloissansa, kun luulevat saavansa tehdä ryntäyksen meidän kyliimme.
Kerta ennenkin olen minä varovasti varoittanut. Nyt uhkaa vaara
meitä läheltä. Taikka me olemmekin luvanneet suojella muukalaista
vuorovieraanamme, ei ole nyt hän yksinänsä maan rasitukseksi, vaan
vieras heimo ratsastaa meidän laaksoissamme ja tuo suuri joukkio on
kansallemme rasitukseksi. Pitkä äänettömyys seurasi tätä puhetta,
kunnes Isanbart vihdoin kohotti äänensä: -- Minä olen vanha mies, eikä
minua kummastuta nähdessäni, kuinka helposti ihmismieli muuttuu; jo
ennenkin olen minä nähnyt monen isännän, joka oli iloinen lausuessaan
vierasta tervetulleeksi, mutta vieläkin iloisempi hänestä päästessänsä.
Sentähden, ruhtinas, lausuos meille ennen kaikkia: onko tuo vieras
sankari rikkonut kotirauhan, tahi loukannut sinun kunniaasi, tahi
ovatko hänen miehensä tehneet pahaa kansalle? Epäröiden vastasi
Answald-ruhtinas: -- Ei minulla ole minkäänmoista konnamaisuutta
valitettavana vieraani puolelta, mutta vallattomia ja omituisia hänen
sankarinsa ovat olennossansa, eikä se sovi yhteen meidän maamme
tapojen kanssa. -- Silloin nyökkäsi Isanbart harmaata päätänsä ja
lausui: -- Samaa olen minäkin huomannut, ollessani Irmfried-isäsi
kanssa vierailemassa Vandalein maassa. Mekin näytimme, sikäli kuin
muistan, vallattomilta ja omituisilta Vandalein silmissä. Meidän
isäntämme hymyilivät kuitenkin ystävällisesti tälle ja sovittelivat
riidat miesten välillä, milloin niitä ilmestyi; yhä pyysivät he meitä
viipymään kau'emmin, ja kun me vihdoin ratsastimme kotia, erkanivat
he meistä runsailla lahjoilla. Sentähden on minun ajatukseni, että
varovaisuus on isännälle tarpeen, ennenkuin hän ottaa vieraita vastaan
ja kohteliaisuus niin kau'an, kun nämät viipyvät hänen kattonsa alla.
Ja Rothari ryykäsi seisovallensa sekä puhui: -- Jokaisella kansalla
maailmassa on, minun ymmärrykseni mukaan se laki, että palkolliset
ovat isäntänsä omat. Se, ken ottaa vastaan isännän, ei voi myöskään
kieltää suojaa hänen seuralaisiltansa, joll'eivät muukalaiset itse
pahoilla töillänsä saata itseänsä turvattomiksi. Hyvinhän minä
ymmärrän, että nuot monet sankarit ovat suureksi rasitukseksi sinun
talollesi, ruhtinas, sillä miesten ja hevoisten luku on liian suuri
yhdelle talolle. Mutta kun he tulivat, vaadit sinä kunnian saada
nimenomaan yksinäsi majoittaa heidät. Jos heidät oltaisi jaettu
heidän syntyperäisen arvonsa mukaan tilallisten taloihin, eivät he
olisi tulleet rasitukseksi kenellekään ja olisivat voineet ehtoisin
takkavalkean ääressä ilahuttaa monta kertomuksillaan vieraista maista.
-- Loukattuna vastasi ruhtinas: -- Minä en ole pyytänyt neuvottelua
vierailemisesta minun talossani, vaan kuninkaan käskystä, joka
ankarana meitä uhkaa. -- Silloin vastasi hänelle Bero, talonpoika:
-- Uhkaa, meitä, herra, muutakin kuin nuot parikymmentä muukalaista.
Kuningas etsii tilaisuutta saadakseen kymmenykset meidän karjastamme
ja lyhteistä meidän pelloillamme, mutta me huomaamme karjat ja pellot
ilman sitäkin käyvän liian pieniksi meidän tarpeitamme. Kaikki kylät
ovat täynänsä voimakasta nuorisoa; tämä vaatii alaa uusien kartanojen,
peltojen niittyjen ja laitumien raivaamiselle. Kuka tulee antamaan
kaiken tämän? Kaikki on jo jaettu ja rajapyykit pystytetyt, paimenet
valittavat tilanomistajien karjan karttuvan liian suureksi, ja
tammenterhojen vähenevän, kansa ja vielä enemmän ruhtinaat eivät tahdo
sallia metsää kaadettavan. Sentähden on monen miete, että se aika on
käsissä, jolloin meidän kansamme taaskin täytyy sijoittaa asuntonsa
maan rajojen ulkopuolelle samoinkuin meidän isäimme ja esi-isäimme
aikoina. Ja me kyselemme kylissä: missä on maan päällä asumatointa
maata tehdäksemme uutisviljelyksiä? Näin vallitsee tyytymättömyys
kansassa, ja meidän nuoret miehemme tulevat seuraamaan sitä, joka
tarjoaa heille peltomaata, vaikkapa se sitte olisi kuningaskin. Tätä
sanon minä varoittaakseni, sillä isoisten saaliinhimo on vaarallinen,
kun he tahtovat houkutella puolellensa kansan aseet. Siitä huolimatta
en minä neuvo meitä jättämään muukalaisia kuninkaan valtaan. Jos hän
tahtoo ottaa heitä väkivallalla, koettakoonpa. Minuakin suututtaa
ajatellessani, että kuninkaan miehet tulevat viemään pois minun karjani
ja polttamaan minun latoni, mutta meidän oikeuksistamme en minä luovu,
ja kukin pitäisi sen häpeällisenä, jos me ajaisimme vieraamme talven
selkään. Ja ennen tahdon minä menettää itseni ja taloni, ennenkuin
pelvosta rikkoa lupausta, jonka me heille olemme antaneet. Taaskin
ryykäsi Rothari seisovallensa, löi voimakkaasti kättä talonpojan
kanssa ja huudahti: -- Niin puhuu kunnon talonpoika, kuunnelkaat hänen
sanojansa.
Vihdoin rupesi Albvin'kin puhumaan viekkaalla katsannolla: -- Siihen,
mitä tuo vapaasukuinen mies on sanonut yhdyn minäkin. Minä neuvon meitä
pitämään valamme, vaikka se kentiesi kävisi meille tukalaksikin, jos
meidän vieraamme sitä vaativat ja anovat meidän suojelustamme. Jos
he taas vapaaehtoisesti tahtovat lähteä pois, niin auttakaamme heitä
lahjoilla ja antimilla, jotta he rauhassa pääsisivät, minne heidän
mielensä tekee. Mutta kuninkaan käsiin me emme heitä jätä ilman heidän
vapaata tahtoansa.
Tähän yhtyi useammat mielellänsä, ruhtinas ja Sintramkin. Mutta Rothari
huudahti äkäisesti. -- Te tahdotte tehdä kuin kettu tytön kanssa,
kun se lausui tälle: otanpas kanasi, mutta minä en pyydä mitään. Ja
Isanbart vastasi: -- Kuinka tahdotte te heittää vieraan niskoille sitä
edesvastausta, joka on tuleva teidän ja teidän lastenne niskoille? Kuka
voi kehua sitä isäntää, joka kerjää vieraansa jalomielisyyttä.
Näin riitelivät miehet keskenänsä ja mielipiteet jäivät erilaisiksi.
Sill'aikaa lauloi Hildebrand pihassa korkealla äänellä metsästäjien
tervehdyslaulua ja puhalsi suurella torvella metsästystoverit kokoon.
Keihäällä ja jousipyssyllä varustettuina ja metsäkoirat kaulittuna
riensivät Thüringiläiset ulos portista; Vandalit, joilla ei ollut
koiria, tulivat varustettuina rautakeihäillä, luusta tehdyillä
jousipyssyillä ja nuijilla. Hildebrand eroitti metsästäjät kahteen
joukkoon, talonväkeen ja vieraisiin, ja talonpojat jakoi hän
heidän kesken. Metsästäjät rukoilivat hiljaa sopertaen onnellista
metsästysretkeä, sitten kääntyi Berthar metsästysretken johtajan
puoleen ja lausui: -- Huono onni tulee sinun vieraillasi olemaan ilman
koiritta liukkaalla maalla, pidä kumminkin sinä, urho, joka tunnet
otusten polut, huolta, ett'ei minun osastoni suotta polje lunta, sillä
rivakkakin jalka ei voi koskaan saavuttaa otusta, missä sitä ei ole.
Monta kertaa olet sinä johtanut meitä väärään, kau'aksi villihärjän
poluilta; suvaitse tänään pitää huolta, ett'emme joudu naapureimme
pilkan alaisiksi.
Se, keltä puuttuu onnea ja taitavuutta, pilkkaa uhittajaa, -- vastasi
Hildebrand, -- sinä valitat syyttä, minä olen jakanut oikein. Torvi
helisi, koirat tempoivat vitjojansa ja ilomieliä lähtivät metsästäjät
liikkeelle ja tervehtivät vaimoja, jotka portilta katselivat heidän
lähtöänsä. Kun Vandalit kulkivat Irmgardin ohitse, nostivat he äkkiä
riemuhuudon ja antoivat aseensa vajota sekä notkistivat polvensa hänen
edessänsä. Ingokin lähestyi häntä syrjästä.
Sinäkö urho yksinäsi et kuultele metsästyslaulua? -- kysyi Irmgard.
-- Muutkin kun minä jäävät kotia, -- lausui Ingo osoittaen kädellänsä
saliin.
-- Älä epäile heidän uskollisuuttansa, -- pyysi Irmgard. -- Jos sinä
menet urhojesi kanssa, on meillä vähemmän pelkoa, että taaskin syttyisi
riita heidän ja meidän miestemme välillä. Täten kehoitti häntä juuri
se, jota hän rakasti, ottamaan osaa metsästykseen, joka tuotti niin
paljon murhetta monelle.
Ingo varustiihe joutuisasti metsästysretkelle ja riensi tovereinsa
jäljestä; hän saavutti heidät jo ennenkuin he olivat hajoutuneet, ja
hänen miehensä tervehtivät häntä riemuhuudoilla; lähellä olijatkin
ihastuivat hänen tulostansa, ja hyvänä sovussa kulkivat kaikki
metsään. Hildebrand neuvoi tietä, ja kylän nuorukaisten johtamana
katosi joukko toisensa perään laaksoihin ja metsän puiden väliin.
Pian kuului kaukaa ajomiesten kopisteleminen puun runkoja vastaan,
koirain haukuntaa, ja välistä raikas torvenhelähdys. Tällä kertaa
oli Vandaleilla parhain metsästysonni, he pääsivät huomaamatta erään
villihärkälauman kimppuun ja niiden joukossa sen uljaan sonnin,
josta jo talossa oltiin mainittu, ja heille onnistui ajaa lauma
kukkulalta ales laaksoon, missä lumikinokset estivät noita kömpelöitä
eläimiä juoksemasta. Siellä ahdistivat miehet ylhäältä päin noita
jättiläissuuria villihärkiä, he tunkivat ne ales laaksoon kukkuloiden
reunoilta kimakoiden metsästyshuutojen kaikuessa ja ampuen nuoliansa
sekä heittäen keihäitänsä. Ja heille onnistui tappaa eläimet;
ainoastansa yksi eläinten johtajista, muuan suuri hirviö, murtausi
itsensä heidän käsistänsä aukeammalle paikalle. Silloin heitti Ingo
raskaan keihäänsä sen jälkeen, ja verivirta pulppuili sattumakohdalta.
-- Se on saanut kylläksi, -- huudahti Ingo, ja toisten riemuhuudot
olivat vastauksena hänen sanoillensa. Mutta tuo jättiläiseläin
taisteli itsensä ylöspäin metsään asti ja aimo harppauksilla seurasi
Ingo perästä keihäättä ja heilutellen puukkoansa. Taaskin heittäysi
eläin syvään laaksoon, laahaten keihästä mukanansa, ja Ingon
rynnätessä eteenpäin, kukkulalle päästäkseen edelle lumettomalla
olaalla, kuuli hän alhaaltapäin koirien haukunnan, metsästyshuutoja
ja torventoitotusta, ja kun hän riensi laaksoon, näki hän eläimen
kaatuneena maahan, Theodulf'in keihäs ruumiissansa, ja Theodulf seisoi
itse eläimen päällä ja antoi metsätorven ilmoittaa voittoansa. --
Minun on otus metsästyssääntöjen mukaan, -- huudahti Ingo ja hyppäsi
tapetun eläimen päälle, -- minun keihääni antoi sille kuolemaniskun.
-- Kumpaisetkin miehet seisoivat vastakkain otuksen päällä ja tulinen
viha hehkui kumpaisenkin silmistä. -- Minun on ase ja minun on sonni,
-- huudahti Theodulf. Silloin tempasi Ingo hänen keihäänsä eläimen
ruumiista ja lingoitti sen kau'aksi pois, jotta se jäi riippumaan
erääsen männyn oksaan. Theodulf kiristeli hampaitansa raivossaan,
hetkisen näytti siltä, kuin olisi hänellä ollut halu koetella voimiansa
Ingon kanssa nyrkkitaistelussa, mutta tämän uljas ryhti saattoi hänet
hämille; hän vetäysi takaperin ja uhitti koirat Ingon kimppuun. Ulvoen
syöksivät nuot hurjat eläimet urhon päälle, suotta huusi Hildebrand: --
Voi! -- Ingo tappoi raivoisimman näistä puukollansa, mutta Vandalitkin
juoksivat pelastamaan kuningastansa hädästä ja työnsivät keihäänsä
koiriin. -- Metsästys on nyt lopussa, -- huudahti Berthar käskevällä
äänellä, -- nyt alkaa toinen leikki; se konna, joka on uhittanut
koirat meidän kuninkaamme kimppuun, ei tule näkemään huomispäivän
aurinkoa. Tänään olemme olleet koirantappajia, joiksi sinä meitä
nimitit, ja viimeinen koira, jonka me tapamme olet sinä. -- Hän kohotti
nuijan heittääksensä, mutta rautakouralla tempasi Ingo häntä kiinni
käsivarresta: Älköön kukaan rohjetko ryhtyä häneen, se mies on minun
miekkaani varten. Mutta sinä, Hildebrand, kutsu ratkaisijat tekemään
oikeutta tässä metsästysasiassa, päättäkäätte minun oikeudestani
tässä paikalla verijäljen tuntuessa ja tapetun otuksen vieressä.
Molempikin puolue valitsivat kukin joukostansa miehen, nämät valitsivat
kolmannen. Ratkaisijat tutkivat haavat, seuraisivat verijälkiä siihen
paikkaan asti, missä Ingon keihäs oli sattunut sonniin. Sitte tulivat
he takasin, neuvottelivat keskenänsä ja lausuivat päätöksensä. --
Ingo-urholle tulee saalis. -- Hirveä hymyily kuvautui kuninkaan
kasvoille, ja hän kääntyi sonniin seljin. -- Minun neuvoni on, --
lausui Hildebrand synkällä katsannolla, -- etteivät molemmat joukot
yht'aikaa mene taloon; jos te, urho, suvaitsette, niin menkää edellä.
-- Teillä on pieni taakka, -- vastasi Berthar, -- minun toverillani
taitaa olla tekemistä saaliin kotiinlaahaamisessa metsästä. Siitä
huolimatta en luule meidän jäävän osattomaksi metsästyksen tuottamasta
kunniasta, sillä tästä metsästyksestä taidetaan kyllä tulla puhumaan
pitemmältäkin maassa. -- Vaitonaisina menivät Answald-ruhtinaan miehet
kartanoa kohti, ainoastansa Theodulf puhui korskealla tavallansa,
hillitäksensä sanoilla sitä raivoa, joka hänessä riehui; metsästys
huudotta kulkivat he pihaan, ja Hildebrand riensi ruhtinaan puheille.
-- Oli pimeä, kun tuo voitolle päässyt joukko tuli saaliinensa. --
Puhaltakaa riemusäveleitä, -- huudahti Berthar, -- kuten sopii näin
runsaan saaliin saatua. Riemusävelet kaikuivat, mutta ei kukaan
avannut pihan porttia, ja Wolfin täytyi juosta työntämään pois sen
poikkipuolin olevan salvan. Vandalit laskivat saaliin ruhtinaan huoneen
edustalle, erkanivat tervehtien Thüringin talonpojista ja kokoontuivat
hiljaisuudessa majaansa.
Kartanolla oli pimeä ja talvimyrsky vinkui kattojen harjalta, mutta
kaikissa huoneissa ja salissa kuului kuiskaavien äänien suhinaa.
6.
Jäähyväiset.
Hämärässä seuraavana aamuna meni Ingo miestensä Bertharin ja Wolfin
kanssa kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta, jota taistelua
aurinko ei saa katsella. Heidän jalkoinsa alla narisi lumi, yötuuli
vinkui heidän korvissansa ja tuprutteli lumipilviä vuorilta ales
laaksohon; musta pilven hattara peitti taivaanvalon, ainoastansa
kuolon henget vallitsivat maan päällä; ne kirkuivat tuulessa, ne
kahisivat alastomissa puissa ja hölisivät hyisessä vedessä lauluansa,
että kahdesta valansa tehneestä vuorovieraasta toinen erkanisi päivän
valosta astuaksensa alas usvien kylmään maahan. Berthar osoitti
äänetöinnä hämärään, kolme miestä seisoivat puron toisella puolella,
ne olivat Theodulf seuralaisinensa, Sintramin ja Aginon kanssa. --
Heidän jalkansa olivat nopeammat, -- sanoi Ingo pahoilla mielin,
-- heitä me kehukaamme, jotka ensiksi kääntävät selkänsä usvaista
ketoa kohti. -- Heidän edessänsä oli taistelutanner, hiekkainen
saari ohuella lumipeitolla ja kummaltakin puolen virtaavan veden
ympäröimä. Taisteluun kutsutut todistajat tervehtivät ääneti toisiansa
puron yli, sitten menivät he rantavierulla olevien halavien luokse,
leikkasivat niistä paksuja oksia ja kuorivat ne puukoillansa.
Tämän jälkeen juoksivat Berthar ja Sintram veteen, kumpikin
ennättivät yht'aikaa kuivalle maalle ja rajoittivat taistelupaikan
valkoisilla kepeillä. Sitte menivät he kumpikin eri niemekkeesensä
saarta, toinen myötä- toinen vastavirtaan päin, ja viittasivat
kädellään taistelijallensa. Taistelijat notkistivat polvensa
suojelusjumalillensa, sopersivat rukoillen apua taistelussa, sitte
kahlasivat he vettä myöten toistensa luokse. Todistajat siirtyivät
takasin puron yli, ja kumpikin verivihollinen syöksi toistansa vastaan
kilvettä, kypärillä ja panssaripaidalla, sekä paljastetulla miekalla.
Teräs kalskahti terästä vastaan, heidän ympärillänsä vinkui tuuli
ja hyinen vesi hölisi. Tämä oli kova sankari-ottelu, eikä Theodulf
näyttäinyt ansaitsemattomaksi sitä mainetta, jonka hän sotatovereinsa
keskuudessa oli saavuttanut. Hetkisen kesti taistelu, joka niin pian
johtaa kuolemaan, ja levottomuudella katseli Berthar aamuruskoa, päivän
ennustajaa. Silloin horjui Theodulf eräästä aimo iskusta, ja taaskin
juoksi Ingo hänen jäljessänsä ja tapasi voimakkaalla miekanlyönnillä
häntä päähän rautakypärin läpi, että verivirta pulppueli esiin ja
ruhtinaan soturi kaatui seljällensä lumelle. Ingo ryntäsi hänen
kimppuunsa ja kohotti miekkansa, lävistääksensä sen kärjellä hänen
kurkkunsa. Samassa silmänräpäyksessä tunki ensimäinen auringonsäde
kukkuloiden yli, sen punainen valo sattui haavoitetun miehen kasvoille,
Sintram unohti tuskissansa käsketyn äänettömyyden ja huusi puron yli:
-- Säästä häntä, aurinko näkee sen. -- Auringon säteen nähtyänsä
ja kuultuansa huudon heltyi voittajan kiukustunut sydän, hän veti
miekkansa takasin ja lausui. -- Päivän kuningatar älköön nähkö minun
lävistävän vuorovieraani soturia. Elä, jos voit, -- ja hän kääntyi
pois. Theodulf mutisi maassa, pudistaen hänelle nyrkkiänsä: -- Tästä
minä en tule sinua kiittämään. Mutta Ingo juoksi hyistä vettä myöten
rannalle ja käänsi selkänsä saarelle sekä kaatuneelle, jolloin Berthar
nuhdellen lausui: -- Ensimäisen kerran oli minun kuninkaani saita, kun
oli kysymys maksaa viholliselle matkarahoja usvien maahan.
-- Minä en paljon pelkää sen miehen kostoa, joka on maannut minun
miekkani alla, -- vastasi Ingo. -- Ääneti seurasivat häntä hänen
miehensä, sill'aikaa kuin sen toisen auttajat menivät veden yli ja
alkoivat puuhailla haavoitetun miehen sotapuvun kanssa.
Vieras-salin edustalla seisoivat Vandalit aseilla varustettuna
joukkona; heidän riemuhuutojansa, nähdessään kuninkaansa palajavan
saaressa käynnistänsä, tukahdutti Berthar. Pihaan kerääntyi ruhtinaan
miehet ja liittolaiset kolkkoina odottamaan, kunnes Sintramin
suruhuudot kuuluivat ja hänen takanansa kantoivat kaksi soturia
kaatunutta urhoa paarilla pihaan. Kun paari oli laskettu ales
vaimojen asunnon edustalle, syöksi ruhtinatar ulos, heitti itsensä
korkea-äänisesti parkaisten sukulaisensa viereen ja ojensi rukoillen
käsivartensa puolisoansa kohti. Sen syvän äänettömyyden sijaan, joka
ennen oli pihassa vallinnut, seurasi nyt hirveä levottomuus, hälinä
ja kostonhuudot; naapurit, kansan päämiehet riensivät ympäri yhden
joukon luota toisen luokse rauhoittamaan näitä, mutta hekin ajattelivat
murheella, että nyt oli tuli sytytetty, jota viisaat neuvot tuskin
saisivat sammumaan.
Ensimäinen, joka joutui ahdistuksen alaiseksi oli Wolf. Kun hän
lähestyi entisiä toveriansa, jotka tiheässä ryhmässä seisoivat sen
huoneen edustalla, missä haavoitettu makasi, katselivat he häntä
karsain silmin sekä käänsivät hänelle selkänsä ja Agino lausui: --
Se, joka on ollut riidassa meidän toverimme kanssa, on eronnut meidän
joukostamme, ja jos tahdot viimeisen kerran saada minulta hyvän neuvon,
niin väistä meidän läsnäoloamme, ett'ei kylmä rauta palkitsisi sinua
petoksestasi.
-- Te teette häpeällisesti toverianne kohtaan, -- vastasi Wolf
kiivaasti, -- rehellisesti olen minä käyttäinnyt vannottuani valan,
jota te sillä kertaa kaikki ylistitte; kuinka voin minä jättää herrani
hengenhädässänsä veden ja aron välillä? -- Jos sinä olit hänen
seuralaisensa vaarassa, -- vastasi toinen, -- niin piilolta itsesi
hänen huoneesensa ja juo muukalaisten kanssa sitä simaa, jota hän
sinulle kaataa; sillä vastenmielinen on meille sinun nimesi, ja sinun
muistosi tulee katoamaan meidän joukostamme.
Hildebrand'kin lähestyi häntä ja sanoi vakaisesti: -- Minä olen
tuntenut sinut lapsesta saakka ja mielelläni tahtoisin minä auttaa
sinua, jos voisin, mutta vanha sananparsi lausuu: "missä isäntä
kompastuu, siinä kaatuu palvelija." Vaikka Answald-ruhtinas olisikin
sinulle suosiollinen, ei hän voi suojella sinua talonväen vihalta. Ken
tiesi voin minä taivuttaa häntä päästämään sinut valastasi; lähde
silloin miekkoinesi maailmaan ja etsi onneasi vieraassa maassa.
Wolf meni syrjään piha-aitauksen luokse ja salasi hehkuvat kasvonsa
tovereinsa silmiltä.
-- Onko sinun matkakamsusi niin raskaat, että sinä itket kuin
lapsi, joka pelkää matkustamista? -- kysyi eräs naisen ääni hänen
vieressänsä. Wolf vastasi katkerasti: -- Että sinäkin, Frida, pilkkaat
minua, on pahempi kuin kaikki muu, sillä sinun takiasi iloitsin minä
hovipalveluksestani.
-- On kait muitakin hoveja kuin tämä sali, joka on syrjässä urhojen
teiltä, missä sotilas kentiesi helpommin voittaa herransa suosion ja
kentiesi tavaraakin ja tiluksia, jotta hän voi ottaa itsellensä vaimon.
Minusta ei ole sellainen urhojen kokouspaikka mieluinen, jossa naisella
on ylivalta.
-- Sinä neuvot minua lähtemään, -- vastasi Wolf nähtävällä
hämmästyksellä, -- ja kuitenkin jäät sinä itse tänne.
-- Minä olen syntynyt pyörittämään värttinätä ja minun täytyy varrota,
kunnes joku mies nostaa minut ratsunsa selkään ja vie minut kotiansa.
Mutta iljettävältä näyttää minusta sellainen isäntäväki, joka ensin
avaa sylinsä vieraalle ja sitten on pahoillaan hänen läsnäolostansa.
Nouse hevosesi selkään, ratsasta rohkeasti aron poikki ja etsi
itsellesi uskollisempi isäntä.
-- Sinä olet harvoin ollut minulle ystävällinen, Frida; mutta sittenkin
tuntuu minusta raskaalta jättää sinut tänne talon miesten joukkoon, --
sanoi tuo rehellinen Wolf.
-- Kentiesi minäkin kerta jätän tämän talon, -- lausui Frida uljaasti.
-- Ja jos minä joskus olen ollut tyly sinua vastaan, Wolf, niin tiedä
että minä vihaan noita hölmöjä tuolla, sittenkun ne hylkäsivät sinut
toveruudestansa. -- Frida katsoi ystävällisesti häneen ja katosi, ja
Wolf meni lohdutettuna muukalaisten asuntoon.
-- Mistä nuot uljaat miehet tuolla keskenänsä kuiskaavat? -- kysyi
häneltä Berthar tiedustellen.
-- He ovat hyljänneet minut, -- vastasi Wolf kolkosti, -- siitä syystä,
että minä olin Ingo-kuninkaan mukana saarella käydessä.
-- Ja mitä sinä, nuori Thüringiläinen, nyt aijot?
-- Minä olen vannonut sinun herrallesi uskollisuutta, -- vastasi Wolf.
Berthar tarttui hänen käteensä.
-- Niin puhuu rehellinen mies. Aina olet sinä ollut minulle mieleen,
sillä sinä olet ollut uskollinen palveluksessa ja käyttänyt itsesi
hyvin minun sotakumppaneitani kohtaan. Nyt tahdon minä, mikäli minun
voimassani on, pitää huolta siitä, ett'ei sinun tarvitse katua
päätöstäsi. Pysy aluksi erossa meistä ja seurustele Isanbart-sankarin
kanssa, jotta hän ottaisi sinut suojelukseensa ja puolustamallansa
auttaisi sinua pääsemään vapaaksi sitä valasta, joka sitoo sinut
ruhtinaasen. Tule sitte meidän luoksemme. Jumalat eivät ole suoneet
minulle poikaa, ja sinua tahdon minä pitää omana verenäni. Viimeisen
juomani tahdon jakaa sinun kanssasi, ja viimeinen miekaniskuni
tapahtukoon sinun rinnallasi. Ole tervetullut meidän joukkoomme
samoelemaan ympäri maailmaa, voittamaan saalista ja saamaan
autuaallisen lopun taistelussa.
Mutta Irmgard'kin sai tuta tämänaamuisen onnettomuuden seurauksia.
-- Missä meidän tyttäremme on? -- kysyi ruhtinas haavoitetun vuoteen
vieressä; -- tulkoon hän auttamaan äitiään parantamistaidollansa.
Hiljaisella äänellä, ett'ei kukaan sitä kuulisi, vastasi vihastunut
ruhtinatar: -- Hän kieltäytyy uppiniskaisesti lähestymästä tätä
vuodetta. -- Answald-ruhtinas meni kiivaasti Irmgardin huoneesen;
neitsyen poski oli kalpea, mutta hänen silmänsä eivät väistäneet isänsä
vihaisia silmäyksiä. -- Sulhaisesi vuoteen vieressä on sinun paikkasi,
sinä kylmäkiskoinen! -- huusi tämä hänelle.
-- Minä vihaisin itseäni, jos minä olisin luvannut elämäni hänelle, --
vastasi Irmgard tyynesti.
-- Isäsi on tehnyt sen sinun sijassasi, ja vaikkapa en sitä olisi
tehnytkään, on hän kuitenkin sinun sukulaisesi ja minun asekumppalini.
Pidätkö sinä niin vähän lukua siitä, mitä säädyllisyys sinulta vaatii?