muukalaisille ja kehoitti kumpaisenkin puolen miehiä olemaan
hyvässä sovussa keskenänsä. Sitte ratsasti hän edelläpäin Irmgardin
kanssa antaaksensa Ingolle tilaisuutta häiritsemättä puhua noiden
vastasaapuneiden kanssa. Vandalein päästyä yksinänsä, nostivat he vielä
kerta riemuhuudon ja ratsastivat ilolla toistensa rinnalla. Taaskin
tehtiin kysymyksiä ja annettiin vastauksia, kunnes Berthar vei joukon
taloon. Järjestyksessä pysyminen oli vaikeata, sillä yhä tunkivat
nuot uskolliset miehet herransa luokse ja heidän huutonsa kajahteli
vuoristosta. Mutta tiellä sanoi Ingo Bertharille: -- Ihmeeltä näyttää,
että minä pidän sinun kättäsi, isä. Mutta kerro vielä kerran kaikki
minulle, miten te pelastuitte tappelusta ja löysitte minut.
-- Kalojen teitä kulki meidän kuninkaamme, -- alkoi Berthar
hymyillen puhua, -- ja hänen miehensä seurasivat häntä. Me annoimme
pakoretkellämme monta miekaniskua peräänajavalle laumalle, kunnes
minä rannalla huomasin hyppäykseen soveliaan paikan; sammakon lailla
hyppäsivät sinun miehesi Rhen-virtaan, -- eivät kuitenkaan kaikki,
herra, muistathan nekin, jotka tänään ovat poikessa. Kilpemme
kannatuksella pyrimme eteenpäin suuressa hädässä vihollisten nuolten
lentäessä. Silloin lähetti armelias jumalainen meille apunsa. Eräs
halava-puu, jonka virta oli temmannut rannasta, ajelehti suurena
möhkäleenä juurineen ja oksineen vitkallisesti virran mukana; se soi
suojaa väsyneille, ja me vedimme sen pois romalaiselta rannalta. Näin
kuljimme me tiheässä joukossa pakenevien Alemani-sankarien joukossa
ikäänkuin angeriasparvi, joka häärää kuolleen syötin ympärillä. Kun
me pelastuneina pääsimme maalle kansalaistemme rannalle, piileilimme
me synkissä metsissä ja hankimme yön aikana ihmisasumuksissa tietoja
sinusta. Me aijoimme tehdä kuninkaallemme viimeisen palveluksen ja
ratsastaa hänen hautakumpunsa ympärillä. Mutta turhaan tiedustelimme
ja kyselimme; ei yksikään pakolainen ollut nähnyt sinun kasvojasi.
Silloin kuljimme me vaivaloisesti Schwartswaldin yli Burgundein maahan
roomalaisjoukkojen ahdistamina. Kun burgundilaiset vartiamiehet
veivät meidät kuninkaansa, Gundomarin, luokse, oli tieto sinun
hyppäyksestäsi jo ennättänyt hänen korviinsa ja hänkin luuli sinun jo
menneen manalan majoihin. Hän oli ollut nurjamielinen sinua kohtaan,
mutta nyt hän huokasi, kun minä mainitsin sinun nimeäsi, hän muisti
sinun urhollisuuttasi ja sääli jättää meitä kahleissa Romalaisille.
Hän pyysi meitä seuraamaan soturejansa eräällä sotaretkellä, jonka
hän aikoi tehdä itäänpäin Tonavan varrella asuvia naapurikansoja
vastaan. Me olimme suuressa rahan ja vaatteiden puutteessa, sillä me
olimme ikäänkuin naakanpojat untuvissansa ja me haluisimme myöskin
saalista. Sentähden lähdimme me hänen kanssansa, ja onni oli meille
myötäinen; sinun miehesi saivat hyviä hevosia ja kulkevat nyt uljaina
kukkaro pullollansa. Toissa kuukautena viruimme me eräänä iltana
Tonavan rannalla; Burgundilaiset laahasivat kokoon saaliinsa, antoivat
maljan rivakkaasti kulkea mies mieheltä ja ilkkuivat, kuten he aina
mielellänsä tekevät, romalaisten kaupustelijain ja silmänkääntäjien
kanssa, jotka olivat rientäneet sinne lahjan eli antimien toivossa.
Mutta sinun miehesi olivat yksitotisia ja katselivat kuivia lehtiä,
joita syystuuli lennätteli kaikkialle. Silloin astui eräs matkustaja
minun luokseni ja sanoi tervehtien: -- Jos sinä, urho, suvaitset,
tahdon sanoa sinulle arvoituksen, saas nähdä, osaatko sen arvata.
Kuka heitti soittoniekan laivaan, kuka sukelsi keihäiden välissä kuin
vikuutettu joutsen? -- Minä säpsähdin ja vastasin: -- Ingo-kuningas
heitti Volkmarin venheesen, ja kuningas hukkui virrassa kuten
vikuutettu joutsen. -- Silloin vastasi muukalainen: -- Sinä olet se,
jota minä etsin, ja pitkältä olen minä kulkenut sinun takiasi toverieni
sanansaattajana. Koska minä nyt olen löytänyt sinut, niin kuule vielä
toinenkin arvoitus, jonka Volkmar sinulle lähettää: -- Irmfriedin
salissa istuu joutsenien paimen, Thüringiläisten lieden ääressä vartoo
hän poislentäneitä.
Silloin me riemuitsisimme enemmän kuin minä rohkenen sinulle
sanookaan, sillä me ymmärsimme, mitä Irmfriedin nimellä tarkoitettiin.
Grundomar-kuningas tahtoi pitää meitä luonansa, mutta minä pyysin häntä
sallimaan meidän lähteä kotia. Minä en sanonut hänelle sinun miestesi
kodin olevan siellä, johon heidän herransa ruumiin varjo lankeaa.
-- Miesparat, valitti Ingo alakuloisena, -- varjo on muuttunut
pieneksi, se ei enään peitä teidän jälkiänne.
-- Sinullekin nousee kait uusi aurinko, -- lohdutti ukko; -- se tulee
heittämään sinun varjosi pitkälle maata. Nyt on kysymyksessä hankkia
sinun väsyneille miehillesi kattoa pään päälle talven myrskyjen
suojaksi. Niin pian kuin puiden urvut puhkeavat, seuraamme sinua
uudelle sotaretkelle. Lausu minulle, kuningas, tulevatko nuot katot,
joita minä näen tuolla, suomaan meille suojaa talven yli.
-- Jumalat sen armossa niin sallikoon, -- vastasi Ingo miettien. --
Suuremman onnen saavutin minä täällä kuin aavistinkaan, vähemmän
turvallisuutta kuin toivoinkaan.
Portti ruhtinaan pihaan oli selko seljällänsä; isäntä otti vastaan
muukalaiset ja jahti heidät saliin; siellä valmistettiin heille
tervetuliaisateria, ja Vandalit istuivat penkkilöille ruhtinaan
miesten joukkoon. Seuraavana aamuna alettiin ahkerasti takomaan ja
tekemään työtä; siitä hirsi- ja parruvarastosta, joka oli korkeassa
pinkassa pihassa salvettiin Ingon huoneen viereen makuuhuone hänen
miehillensä ja sen lähelle toistaiseksi aitaus hevoisille. Muutamassa
päivässä oli rakennus valmiina, sillä monet kädet olivat avullisna
työssä. Naapuritkin tulivat, tervehtivät vieraita ja ihmettelivät
sotasaaliiksi otettuja hevoisia; he ostivat ja vaihtoivat ja ottivat
halvalla hinnalla saaduista hevoisistansa syöttääksensä toisia talven
yli. Ruhtinaan hiljaisen kartanon ympärillä pitivät nyt talonpojat
elämöimistänsä ja siellä vilisi miehiä ja hevoisia; rotevakasvuiset
Vandalit astuskelivat muukalaisessa sotapuvussansa huoneiden välissä
ja viruivat ruhtinaan miesten joukossa salin portailla huolettomina
hymyillen ja halulla jutellen toisille, kuten heikäläisten tapa
oli; metsienkin kautta saattoi heitä talon väki, ja he ratsastivat
tervetulleina vieraina kyliin.
Mutta ruhtinaan talossa olevat herrasmiehet huomasivat muutaman viikon
perästä rauhan ylläpitämisen heidän seuralaistensa kanssa olevan
vaikean. Sillä nuoret olivat ylpeitä ja kiivasluontoisia ja vanhemmat
miehet olivat kateellisia herroinsa kunnian puolesta. Täten joutui
Vandali Radgais ja Agino, ruhtinaan palveluksessa oleva tuittupäinen
mies, riitaan keskenänsä syystä että Vandali oli lahjoittanut
rannenrenkaan eräälle kylän tytölle, joka oli ystävällisesti hymyellyt
hänelle. Tästä suuttui Agino ja lausui pilkallisesti: -- Muutoin
olisimme me luulleet sinun herrasi varat olevan mitättömät, mutta nyt
näemme me teidän omaavan aarteita kukkarossanne. -- Se, ken uskaltaa
henkensä sodassa, -- vastasi Vandali, -- saa rahaakin lakkariinsa,
mutta se, joka pui riihtä, saa käsniä käsiinsä.
Talonväki oli kuullut tämän puheen, ja kun Berthar seuraavana aamuna
tuli miehinensä luhtaan ottamaan hevoisille kauroja läheisiksi
päiviksi, kieltäytyi Hildebrand, joka jakoi ulos talon varoja,
antamasta puituja kauroja ja virkkoi: -- Koska te olette tehneet
pilkkaa meidän miestemme käsnäisistä käsistä, saatte te itse survoa
jyvät lyhteistä joko omilla jaloillanne tahi hevoistenne, kummanka vaan
tahdotte; minun mieheni eivät tahdo tehdä työtä teidän edestänne, koska
te puhutte niin törkeästi.
Berthar vastasi sovitellen: -- Väärin tekivät minun mieheni,
ylönkatsoessaan teidän maanne tapaa. Mutta olethan itsekin kulkenut
loitolta maailmassa ja tiedät tapojen olevan erilaisten kaikkialla.
Muissa seuduissa latovat kuninkaan miehet ainoastansa lyhteet
puimalavalle, he leikkaavat ja pohtavat elon, mutta he pitävät varstan
ja auran käsittelemistä häpeällisenä. Suo siis anteeksi toverilleni,
jos hän muukalaisena kummeksii teidän tapojanne.
Mutta Hildebrand vastasi jyrkästi: -- Se, ken syö meidän leipäämme, saa
noudattaa meidän tapojammekin; ota siis lyhteet, sillä tästälähin saat
sinä ainoastansa niitä.
Vandalein täytyi lyhdesylyyksillänsä palata talliinsa, ja Berthar
komensi äkäisenä: -- Heittäkää lyhteet leikkuukoneesen ja leikatkaa,
kunnes leikkuri särkyy.
Tämän Radgais'in varomattoman lauseen jälkeen syntyi usein
riitaisuuksia miesten kesken, mutta kumpikin puolue teki kaikki
salatakseen niitä isänniltänsä. Taisteluleikeissä olivat he alussa
seisoneet samassa rivissä ja koettaneet oppia toisiensa temppuja,
kuten ruhtinaat olivat heitä neuvoneet tekemään, mutta nyt
sitävastoin taistelivat he eriksensä, jonkatähden ruhtinas, ennenkuin
ratsastusleikki kilvellä ja keihäällä alkoi, lausui Theodulf'ille:
-- Miksi ovat meidän vieraamme etäällä hevosinensa? Mielellämme
haluaisimme nähdä, kuka parhaimmat arvolauseet ansaitsee. -- Theodulf
vastasi: -- He eivät itse tahdo ruveta kilpaisille, Thüringein aseet
paukuttavat liian kovaa heidän kilpihinsä. -- Ruhtinas ratsasti
Bertharin luokse: -- Noh, urho, johdapa miestesi rivit meidän miestemme
joukkoon! -- Silloin vastasi vanhuskin: -- Ainoastansa rauhan vuoksi
pidän minä meidän miehet erillänsä, jottei taistelun kiivaudessa joku
varomatoin isku nostaisi tappelua. -- Ja ruhtinaan täytyi vaijeten
nähdä, miten kukin joukko ratsasti eri haarallensa. Hänen täytyi
myöskin kuulla miten hänen ratsastajansa pilkallisesti nauroivat, kun
muukalaiset heiluttivat nuijiansa; väliin huusi joku rohkea veitikka
Thüringein rivistä tuon loukkaavan haukkumasanan: koirantappaja!
Ja taaskin kun talon miehet työskentelivät kiviä lingoittamalla ja
jonkun heitto ei onnistunut, tekivät Vandalit ivallisia osoitteluja
ja kuiskasivat keksimiänsä herjasanoja, koska Thüringiläiset
aterioidessansa pitivät pyöreitä palloja vehnätaikinasta kaikkein
parahimpina.
Ja kun kilpataistelun jälkeen alkoi tanssi, silloin saatiin nähdä talon
tyttöjen kokonansa pysyvän kansalaistensa parissa, ja kun muukalaiset
eivät löytäneet ketään tyttöä, joka olisi halunnut tanssia heidän
kanssansa, täytyi heidän seista ja katsella. Tästä närkästyi ruhtinas
ja kysyi Vandaleilta: -- Miksi minun vieraani halveksivat minun
talonväkeäni? -- Ja Berthar vastasi: -- Talon tytöt valittavat meidän
hypyillämme vääntelevän heidän nilkkansa sijoiltaan. Silloin astui
rivakka Frida esille, lyykistyi ukolle ja lausui: -- Vähätpä minä siitä
välitän, jos se ei ole toisten mieleen, että minä tartun muukalaista
käteen. Minä tunnen, nimittäin erään miehen talossa, joka on lausunut
uhkauksia tytöille, jos nämät tanssisivat muukalaisten kanssa. Jos
sinä, Berthar, suvaitset, etkä minua halveksu, niin käy kanssani
tanssiin!
-- Berthar hymyili ja samoin ruhtinas, vanhus tarttui tytön käteen,
hypiskeli kuten nuorukainen ja pyöri nopeasti ympäri hänen kanssansa
niityllä, että kaikki näkivät ja huusivat myönnytystänsä.
Muukalaiset huomasivat tosin, ett'ei ruhtinatar ollut heille laisinkaan
hyvillänsä ja puhutteli vaan harvoin heidän vihaisimpia miehiänsä,
ei edes Berthar-urhoakaan, vaikka tämä oli ylhäistä sukua. Mutta
ruhtinattarellakin oli valituksen syytä, sillä kaksi Vandalia,
veljekset Alebrand ja Walbrand, olivat vaihtaneet jyrkkiä sanoja
kahden ruhtinattaren nais-palvelijan kanssa ja olivat eräänä iltana
väijyneet heitä ja suudelleet heitä väkivaltaisesti sekä saattaneet
heidän pukunsa epäjärjestykseen. Tämän johdosta meni ruhtinatar Ingon
luokse ja valitti korkea-äänisesti hänen miestensä ra'asta käytöksestä,
ja Ingo, syvästi loukattuna ruhtinattaren kovista sanoista sekä
palvelijainsa huonosta käytöksestä, piti oikeutta heidän kanssansa
vierasmajassa. Ja vaikka tutkinnossa tulikin selville, että asiaan
oli enemmän syynä nuoruuden ylpeys kuin rikoksellinen ilkisisuisuus,
rankaisi hän kuitenkin heitä kovasti sanoilla ja häpäsi heitä kaikkein
edessä muuttamalla heidät kaikki alimaiselle penkille. Murheellisina
istuivat sitten pahantekijät toverinsa seurassa. Mutta ruhtinattaren
suosioa eivät muukalaiset sittekään saavuttaneet. Kun Ingo kerta
tavallista varhemmin palasi ruhtinattaren liedeltä majaansa, kuuli
hän tämän vieressä olevasta uudesta rakennuksesta myllynkivien
jyreän kahinan ja kysyi kummastuneena Bertharilta: -- Pyörittävätkö
palvelijattaret myllynkiviä miesten makuuhuoneessa? -- Silloin vastasi
vanhus: -- Koska sinä itse sitä kysyt, täytyy sinun saada se tietää. Ei
palvelijattaret kiviä pyöritä, vaan sinun miestesi täytyy toimittaa
orjattaren häpeällisiä töitä, jos he tahtovat syödä leipää; sillä
naiset kieltäytyvät meille enään jauhamasta ja ruhtinatar pitää heidän
puoltansa. Raskaita ovat sellaiset toimet kuninkaan sankareille.
Mielellämme olisimme pitäneet sinulta salassa, mikä on sinun
isännällesi huonoksi kunniaksi.
Ingo meni erään pylvään taakse ja peitti käsillään kasvonsa.
Ulkona meurusi pohjatuuli katon ympäri ja heitti harmajan lumivaipan
sekä hyytä pihaan. -- Raju veitikka ryntää katonkannattajia vastaan,
-- jatkoi Berthar, -- se on nyt hallitsija kedoilla ja saattaa
kentiesi estää minun kuningastani lähtemästä tästä talosta. Kuitenkin
aavistan minä sellaista olevan sinun mielessäsi. Kuule sentähden
vielä yksi seikka, jonka Isanbart-sankari, minun vanha sotatoverini,
ilmaisi minulle, kun minä eilen olin häntä tervehtimässä. Romalainen
kaupustelija, Tertullus, on tavarakuorminensa tullut tähän seutuun;
lännestäpäin hän tuli ja meni kuninkaan linnaan. Sinä tunnet miehen;
Alemanein luona pidettiin häntä Caesarin etevimpänä vakojana. Nyt on
hän karttanut sitä taloa, jossa me vierailemme, vaikka täällä olisi
parhain myymäpaikka kaupustelijalle. Kaikkialla kihlakunnassa on
hän kysellyt sinua ja meitä sekä lausunut vihollisia sanoja, että
Caesar etsii sinua ja tahtoisi maksaa korkean hinnan, jos hän saisi
sinut valtaansa joko elävänä tahi kuolleena, jotta se paha aavistus
hälvenisi, joka rasittaa romalaisten soturein mieltä siitä ajasta
alkaen, jolloin sinä valloitit lohikäärmeen. Jos tuo romalainen
kaupustelija menee Bisino-kuninkaan luokse, on hänen arkussansa
pikemmin kuninkaalle aiottuja lahjoja kuin kauppatavarata, sillä hän
ei tehnyt mitään kiirettä tavarainsa näyttelemisellä, joka kuitenkin
muutoin on niiden miesten tapa. Sentähden oli Isanbart-sankari täynänsä
huolta ja hän käski varoittamaan sinua vähemmin kuin tähän asti
luottamasta kehenkään kuninkaan sanansaattajaan.
Ingo laski kätensä tuon uskollisen miehen olkapäille: -- Tahtoisithan
sinäkin, urho, ennemmin ratsastaa siihen ansaan, jonka kuningas meille
virittää, kuin kau'emmin kuunnella tätä myllynkivien kahinaa, jolla
vihamielinen nainen loukkaa meidän kunniaamme. Ja kuitenkin pitää minua
täällä ikäänkuin rautakahleet. Minä lähden pyytämään ruhtinaalta apua
tätä häväistystä vastaan, mutta tätä seutua en minä jätä, ennenkuin
olen saanut varmuuden eräässä asiassa, jonka toteutumista minä
palavalla halulla toivon.
Answald-ruhtinaan istuessa seuraavana päivänä miestensä kanssa
aamiaisaterialla muukalaisten olematta joukossa, avattiin ovi, ja
Irmgard astui kynnyksen yli; hänen jäljessänsä tuli Frida, kantaen
jauhosäkkiä. -- Suo anteeksi herra, -- lausui Irmgard, -- että minä
rohkenen tarjota sinulle, mitä sinun tyttäresi käsi on auttanut
myllynkivillä jauhamaan. -- Neitsyet asettivat säkin ruhtinaan
jalkain juureen. Kummastellen katseli ruhtinas säkkiä. -- Mitä tämä
tomuinen lahja merkitsee, onko se aijottu uhriksi Jumalalle, koska
vapaasukuisten neitsyjen kädet ovat pyörittäneet myllynkiviä?
-- Ei uhriksi, -- vastasi Irmgard, -- vaan sovinnoksi rikotusta
vuorovieraisuudesta ovat vapaat kädet jauhaneet viljan. Minä pyydän
sinua herra, jos se näyttää sinusta oikealta, lähettämään nämät jauhot
vieraillesi. Sillä minä olen kuullut sinun väkesi jo kieltävän heiltä
jauhoja puuroksi ja leiväksi, ja että nuot jalot vieraat täytyvät itse
sinun kattosi alla tehdä orjattarien töitä.
Silloin paisuivat verisuonet ruhtinaan otsassa ja hän kysyi, nousten
uljaana seisovallensa: -- Kuka on tehnyt minulle tämän häpeän? Sano,
Hildebrand, sillä sinun huolenasi on vieraiden ravitseminen.
Hildebrand kumartui, hämillänsä ruhtinaan vihasta. -- Naiset, --
lausui hän, -- olivat närkästyneet Vandalein epäkohteliaisuudesta sekä
itkivät raskaan työn takia, ja ruhtinatar arveli heillä olevan syytä
valituksiinsa.
-- Kuinka rohkenet sinä rangaista muutamain epäkohteliaisuutta
tekemällä kaikille suuren vääryyden? Herraasi olet sinä häväissyt hänen
vieraidensa silmissä ja saattanut hänelle pahan maineen kansassa.
Ottakaa heti säkki ja kantakaa se vieraiden asuntoon, ja sinua, ukko,
neuvon minä menemään mukana ja antamaan sellaisen selityksen, jonka he
mielellänsä hyväksyvät. Mutta sano naisille, että jos he vielä kerran
tästälähin valittelevat, tulee ankara käsi tuottamaan heille vieläkin
suurempaa tuskaa.
-- Älä vihastu vaimoihin, herra, -- sanoi Irmgard, -- he ovat kylläkin
halukkaita ja toimittaisivat mielellänsä karttuneen työnsäkin; mutta
eräs mies rohkenee sinun talossasi olla olevinansa isäntänä sinun
palkollisillesi, ja tämä mies on sinun asemiehesi Theodulf. Monet
pelkäävät hänen jyrkkää luontoansa ja tahtovat päästä hänen suosioonsa
nyt tahi tulevaisuudessa. Hän kieltää mielensä mukaan tyttöjä tekemästä
työtä vieraiden hyväksi tahi tanssimasta heidän kanssansa. Ei yksikään
rohkene kannella sinulle; mutta minä en aijo sinun tyttärenäsi suvaita,
että minun isäni talossa palveluksessa oleva loukkaa meidän kunniatamme.
Kun ruhtinas kuuli tämän, ajatteli hän tosin tyttärensä olevan
oikeassa, mutta samalla kertaa tunsi hän salaista levottomuutta
sentähden, että neitsyt niin suurella halveksimisella puhui miehestä,
jonka hän salaisesti oli määrännyt hänen puolisoksensa ja joka juuri
nyt seisoi niin synkkänä hänen edessänsä. Sentähden vihastui hän
heihin kaikkiin ja lausui vihdoin tyttärellensä: -- Et ole sinä suotta
pyörittänyt myllynkiviä; samoinkuin kova kivi, jauhavat sinun sanasikin
rikki sinun heimolaisesi hyvän maineen. Kuitenkaan en moiti sinua
lahjastasi, sillä se voi kentiesi sovittaa suuren loukkauksen. Mutta
sinä, -- jatkoi hän, nostaen uhkaavasti kättänsä Theodulf'ia kohden, --
älä unohda _minun_ olevan isäntänä tässä talossa, niin kau'an kun minä
elän, jott'en unohtaisi talon emännän suovan sinulle hyvää. Jos joku
teistä tästälähin rohkenee loukata minun vieraitani pahoilla sanoilla
tahi salaisilla juonilla, niin tulee sekä talo että hänen oma nahkansa
sille ahtaaksi.
Answald-ruhtinas ajoi heidät kaikki pois ja äkäili yksinäisyydessänsä.
Vihdoin meni hän ruhtinattaren asuntoon ja puhui hänellekin kovia
sanoja sekä sätti heimolaistansa, Theodulf'ia. Gundrun-rouva vaaleni,
hän kyllä huomasi menneensä liian pitkälle, ja että hänen puolisotansa
syystä hänen takiansa voitaisiin moittia, ja hän lausui lepytellen: --
Palvelijattarien vastahakoisuus oli ainoastansa aijottu varoitukseksi
muukalaisille, että pitäisivät kotirauhan pyhänä; asia on nyt
selvillä ja tulee vast'edes vältetyksi; älä siis sinäkään enään ole
siitä huolissasi. Ja mitä minun sukulaiseeni tulee, niin tiedäthän,
kuinka uskollisesti hän on sinua palvellut, ja että hänellä sinun
tautiasi on arpensa. -- Ja kun hän jokseenkin oli onnistunut ruhtinaan
lepyttämisessä, jatkoi hän: -- Vallitsipa vielä muutama kuukausi
sitten huoleton levollisuus meidän talossamme ja tanhuvillamme,
mutta nyt on rauha pois talosta, sopu maasta, ja kovalla hädällä
uhkaa meitä kuninkaan viha. Jalosukuinen mies on sinun vieraanasi,
mutta onnettomuus riippuu hänen kintereillänsä. Minä ajattelen sinun
tytärtäsi, herra, hän rukoilee, että kihlaus hänen sukulaisensa
kanssa julistettaisiin mitättömäksi. Lapsen mieli joutuu joskus
toivomuksillansa ristiriitaisuuteen hänen vanhempainsa tahdon kanssa.
-- Mitä yhteyttä on Ingolla tytön uppiniskaisuuden kanssa? -- kysyi
ruhtinas vihaisesti.
Gundrun-rouva katseli häntä suurilla silmin. -- Ken ratsastaa, huolii
sangen vähän maassa olevasta ruohosta. Huomatkaapa, herra, hänen
silmäyksensä ja poskensa, kun hän joskus puhuu muukalaisen kanssa.
-- Eipä ihmeellistä, jos tyttö häntä miellytti, -- vastasi ruhtinas.
-- Mutta jos hän ajattelee naimista?
-- Se on mahdotointa, -- lausui ruhtinas pahasti kaikuvalla naurulla.
-- Onhan hän maapakolainen ilman maatta, mannutta.
-- Metsämajan lieden ääressä on lämpöinen istua, -- jatkoi ruhtinatar.
-- Muukalainenko rohkenisi ajatella sellaista hulluutta, mies, joka ei
ole meidän heimoakaan ja jolla ei ole muita oikeuksia, kuin että tämän
maan miehet hänen läsnäoloansa suvaitsevat? Sinä huolehdit suotta,
Gundrun; sellainen ajatuskin herättää minussa mielikarvautta.
-- Jos sinä olet sitä mieltä, jatkoi ruhtinatar vakavuudella, -- niin
älä iloitse siitä päivästä, jona hän astui meidän kynnyksemme yli,
äläkä laululle salissa, äläkä niistä kuljeksivista miehistä, jotka
meillä vierailevat vaatien vierasvaraisuutta ja kuluttaen minun herrani
omaisuutta. Kuningas tahtoo muukalaista luoksensa; anna hänen mennä
pois ennenkuin hän ja hänen miehensä matkaansaattavat meille surkeutta.
-- Tiedätkö sinä muuta hänen ja minun lapseni välillä olevasta
ystävyydestä, kuin mitä sinä minulle olet ilmaissut? kysyi ruhtinas,
asettaen itsensä hänen eteensä.
-- En muuta, kuin mitä näkyy sille, joka nähdä tahtoo, -- vastasi
ruhtinatar varovasti.
-- Suurilla juhlallisuuksilla ja iloisella sydämellä olen minä hänet
vastaanottanut -- jatkoi Answald-ruhtinas, -- nyt en minä voi lähettää
häntä pois suomattomana vieraana. Aviopuolison valitseminen tyttärelle
on isän oikeus, eikä lapsi voi millään tavalla mennä naimisiin muutoin
kuin isänsä suostumuksella, sen sinunkin tyttäresi tietää, koska
hänellä on hyvä järki. Minä en unohda sitä valaa, jonka minä olen
ystävillesi vannonut, mutta hillitse sinä, jos voit, sukulaisesi
ylpeätä mieltä ja toimita niin, että hän tekee itsensä ansaitsevammaksi
meidän lastamme, kuin hän nyt on, jott'ei neitsyen uppiniskaisuus
uudestansa heräisi keväällä, jolloin me aijomme koristaa hänet
morsiuspukuun.
-- Siitä aamusta alkaen oli Answald-ruhtinas levotoin mielessänsä
niin usein, kun hän kohtasi muukalaiset; mielipahoissansa ajatteli
hän vieraansa rohkeutta ja tutki epäluulolla hänen sanojansa sekä
liikkeitänsä ja välistä tuntui hänestä itsestänsäkin vieraiden jääminen
hänen luoksensa talven yli tukalalta. Näissä ikävissä ajoissa tuli
Sintram-sankari lähetettynä onnettomuuden sanansaattajana kuninkaan
luota ruhtinaalle ja kihlakunnalle. Sillä kuningas teki ankaria
valituksia siitä, että he olivat salaa pitäneet luonansa tuon vieraan
joukon ja vaati uhkauksilla, että he jätettäisiin hänen käsiinsä.
Ruhtinas huomasi lähellä olevan vaaran uhkaavan joko hänen vierastansa
tahi häntä itseänsä ja hänen alustalaisiansa. Koska hän ei ollut mikään
halpamielinen mies, muuttui hän jälleen arvokkaaksi, astui Ingon eteen
ja sanoi tälle avosydämisesti aikovansa kutsua muka metsästämään
kihlakunnan päämiehet kokoon salaiseen neuvotteluun. Kun hän oli
lopettanut puheensa, nyökkäsi Ingo myöntäen päätänsä ja vastasi: --
Ensin on tässä suunvuoro isännällä, sitte vierailla.