luvannut minulle turvallisuutta. Minkälainen hänen sydämensä aivoitus
lieneekin, täytyy minun totella hänen kutsuansa. Ainoastansa yksi
seikka estää minua, ja häpeällä puhun minä siitä; enhän minä voi
näyttäytyä kuninkaan hovissa typö tyhjänä miehenä, ja muistathan sinä,
herra, miten minä tulin sinun tykösi.
-- Huolestuneena vastasi ruhtinas: -- Hevoista ja aseita ei sinulta,
urho, tule puuttumaan, ja Wolf voisi seurata sinua palvelijanasi, mutta
kuitenkin neuvon minä sinua, ett'et luota kuninkaan sanaan, etkä usko
itseäsi hänen henkivartijainsa kirveiden sekaan, sillä sinä voisit
kadota näkymättömiin hänen kivimuuriensa sisäpuolella. Se matka olisi
surkea loppu sinun sankarielämällesi.
Volkmarkin rupesi sanelemaan: -- Sinulle, urho, sopii pitää vaaraa
vähäpätöisenä, ja tiedäthän sinä rohkean työn joskus onnistuvan
miehelle parhaiten. Mutta jos sinä tottelet kuninkaan kutsua,
kuten sinä aijot, niin älä tee sitä millään tavalla yksinäisenä
matkustajana, Kuningas ja hänen palvelijansa ylönkatsoisivat sinua
ja kohtelisivat sinua loukkaavasti, vaikkeivät he väijyisi sinun
henkeäsikään. Sillä kuninkaiden hoveissa on tapana, että ainoastansa
komea puku, hevoiset ja seurue tuottavat miehelle arvoa. Sentähden
pitää sinun hankkimasi kaikki tämä, ennenkuin ratsastat kuninkaan
luokse, Mutta jos sinua seuraa tämän metsäseudun miehet, herätät sinä
ankarata vihaa kuninkaan luona.
-- Viisaasti puhut sinä kaikessa, Volkmar, vastasi Ingo. -- Jos sinä
rohkenet mennä takasin kuninkaan silmäin eteen, sano hänelle, että minä
olen kiitollinen hänen kunniaatuottavasta kutsustansa, ja että minä
tulen hänen kasvoinsa eteen, niinpian kun olen varustettu siten, kuin
hänen ja minun kunniani vaatii.
-- Minä tulen viemään hänelle sinun vastauksesi, -- lausui Volkmar, --
ja minä toivon osaavani väistyä sukkelasti syrjään, kun hän heittää
juomamaljansa minun jälkeeni.
Answald-ruhtinaskin yhtyi tähän vastaukseen; sillä hän oli salaa
levotoin kuninkaan vaatimuksesta, vaikka hän miehekkäästi salasi
huolensa.
Kun Ingo ja Volkmar olivat kahden kesken, lausui Ingo: -- Se, joka on
antanut yhden hyvän neuvon, antaa kyllä toisenkin. Sinä näet minun
olevani kuin lapsen, joka on nostettu ylös vedestä ja tullut nykyään
maailmaan. Miehet täällä ovat hyvänsuopia, mutta sotaan menevät he
harvoin; kuulustele sinä, uskollinen toverini, eikö millään haaralla
maata olisi mainehikasta työtä miekalle.
-- Varro vaan vielä vähän aikaa, -- vastasi Volkmar hymyillen, --
ja suvaitse sillävälin kuunnella neitsy Irmgardia, kun hän laulelee
sinulle minun laulujani, sillä hän on hyvin harjaantunut laulamaan ja
soittamaan kielillä. Kun minä saan kuulla rehellisestä sodasta, annan
minä sinulle siitä tiedon; mutta sinä tiedät sotilaan mielen syksyllä
haluavan kotiin ja keväällä taisteluun.
-- Ja kuulehan nyt vielä, -- jatkoi Ingo, -- mikä vaikuttaa, että minä
yöllä unetoinna vierittelen vuoteellani. Hyppäys Rhen-virtaan eroitti
minut miehistäni, minun takanani tunkivat Romalaiset sotajoukot kuten
hyökylaine maahan, naispappi sai minut töin tuskin piiloitetuksi,
siihen asti, että lähetti minut pohjoiseen päin; hyvästijätössä lupasi
hän tiedustella niiden kansalaisieni kohtaloa, jotka olivat taistelleet
minun rinnallani venheiden vieressä. Mutta äsken kuulin minä eräältä
ilveilijältä, että soturia minun heimostani oli tämän kuukauden ajalla
ollut Burgundein luona ja yksi näistä näyttää olleen Berthar, jonka
sinäkin tunnet. Jos sinä olet ystävällinen minua kohtaan, Volkmar, niin
etsi, jos voit, minun uskolliset mieheni; sillä kuinka ystävällisiä
moni niistä, jotka minua täällä ympäröivät, ovatkin, en voi kuitenkaan
olla iloinen, ennenkuin saan tietää, josko yksikään minun miehistäni
pääsi väistämään Romalaisten rautoja.
Runoilija nyökkäsi päällänsä ja kääntyi menemään: -- Ruhtinas täällä on
ystävällisellä mielellä sinua kohtaan, -- lausui hän, -- mutta ihmisten
mieli-ala on muuttuvainen, ja se väsyy helposti, joka nojaa ainoastansa
yhdelle jalalle. Sinä kunnioitit minua luottamuksellasi, kertoessasi
äsken, miten sinä pääsit veden vallasta. Sentähden pyydän minäkin
sinulta yhtä suosionosoitusta. Muinoin annoit sinä minulle tämän
kultasormuksen, ota se nyt, herra, takasin, jotta minä saisin antaa
sinulle myöskin todistuksen minun uskollisuudestani; kaiketi lahjoitat
sinä minulle tulevaisuudessa enemmänkin, jos jumalat suovat sinulle
menestystä. Sormuksella saat hevoisen ja vaatteet tahi hankit itsellesi
kunnollisen palvelijan.
-- Mieluimmin minä lainaan sinulta, kuin keltään muilta, -- vastasi
Ingo, -- mutta sinä tiedät, että soturi ei lähde kullatta sotaan.
Minun vaatteissani on vielä kätkössä se kulta, jonka Berthar antoi
samana päivänä, jona minä hänestä erosin, jotta, jos minun ruumiini
jäisi yksinänsä makaamaan arolle, joku löytäisi minun kultani ja
kiitollisuudesta toimittaisi minut kunnialliseen hautaan.
-- Siinä tapauksessa, urho, ajattele myöskin viisaasti elossa olevien
suhteen; ja jos minä rohkenen neuvoa sinua, niin anna kullastasi
Frida-neitsyellekin, sillä talossa kuiskataan hänen sinun eduksesi
riistäneen kaulastansa hopeahelyn, tehdäkseen hallitsijattarellensa
mieliksi; ja annan palveliallesi, Wolfillekin, lahja, ett'eivät
toiste herjaisi hänen palvelevan perin köyhää isäntää. Älkäätte panko
pahaksenne, että minä puhun näin suoraan, mutta se, joka on tottunut
etsimään suosiota, tietää myöskin miten suosio voitetaan.
Ingo tarjosi hänelle hymyillen kätensä. -- Ainoastansa sinulle en minä
tarjoa mitäkään, -- lausui hän,-- sillä mielelläni olen minä sinulle
velassa.
-- Ja, minä sinulle, niin kauan kuin hengin, -- sanoi Volkmar
jäähyvästiksi ja kumarsi itsensä syvään kynnyksessä.
Ingo seurasi tuon uskollisen miehen neuvoa. Kun hän laski
palvelijansa käteen kaksi kultarahaa, joissa tuon mahtavan romalaisen
Konstantin-keisarin kuva oli nähtävissä, huomasi hän miehen
onnellisuutta ilmaisevista kasvoista ja sydämellisistä kiitoksista,
kuinka kallisarvoisena sellainen lahja pidettiin metsämajoissa. Ja
aterian loputtua astui hän toisten läsnäollessa Irmgardin luokse ja
lausui:
-- Sinun leikkisiskosi, Frida, on palvelijalle lahjoittamalla
hopeallansa ostanut minulle iloisen sanoman; mielelläni haluaisin
minä osoittaa hänelle siitä kiitollisuuttani ja minä pyydän sinua,
neitsy, näillä rahoilla palkitsemaan hänen lahjansa. -- Silloin kulki
vieraan kulta kädestä käteen naistenkin joukossa, ruhtinas ja kaikki
hyvänsuovat riemuitsivat, että heidän vieraansa oli käyttäynyt siten,
kuin hänen arvonsa vaati. Ingo huomasi miesten nöyryydestä, että heidän
hyvä tahtonsa oli lisääntynyt, sittenkun voivat toivoa palkintoa
tehdyistä palveluksistansa; sillä kaikkein mielipide oli, että
runsaasti antaminen oli isännälle ja runsaasti saaminen palkolliselle
kunniaksi.
Mutta Ingo ajatteli lahjaa myöskin hänelle, jota hän lempi. Irmgardin
seisoessa pihassa seljapuun lähellä, astui hän nopeasti syrjästä
tämän luokse; Irmgard kuulikin hänen askeleensa, mutta hän ei
kääntynyt ympäri, sillä hän ei suonut kenenkään näkevän iloa hänen
kasvoillansa. Kääntyneinä poispäin muista, katsoivat he toistensa
silmiin, ja tällä kertaa ei kumpikaan heistä huomannut satakieltä,
joka oksalla hätäisesti kehoitti poikiansa pakenemaan. Ingo aloitti
ystävällisen puheen: -- Joutsenen puvussa lensi muinoin Svanhilda,
minun sukuni kanta-äiti, maan päällä; siitä ajasta asti on joutsenen
ulommaiset siipisulat olleet pyhänä merkkinä, jota miehet ja vaimot
minun heimostani kantavat kypärissään tahi otsakoristeessaan koska he
koristeleiksevat juhlaan. Me ryöstämme sulat elävältä linnulta, sillä
joutsenen surmaaminen pidetään meidän kansassamme rikoksena. Tänään on
minulle onnistunut voittaa senlainen koristus. Sinulle, ihana impi,
minä sen tarjoan, jos sinä tahdot vastaan ottaa ja säilyttää sitä.
Kynään olen minä piirustanut sen merkin, jolla minä kaikki omani
merkitsen.
Irmgard peljästyi, sillä hän aavisti Ingon sulilla tarjoavan hänelle,
mitä tämä ei rohjennut lausua sanoilla, ja hän kysyi epäröiden: --
Kuinka voi se olla minun, joka on sinun omasi?
Ingo vastasi syvästi liikutettuna: -- Siitä syystä ainoastansa on elämä
minulle kallis, että minä tunnen neitsyen, joka kerran tulee kantamaan
tätä merkkiä päässänsä julkisesti kaikkein ihmisten edessä. -- Ja hän
tarjosi taaskin neitsyelle sulkia.
Silloin otti Irmgard ne ja kätki ne vaatteisinsa. Melkein huomaamatta
pyyhkäsi Ingon käsi hänen kättänsä, mutta hän tunsi koskettamisen
sydämensä pohjassa.
-- Irmgard! -- kuului ruhtinattaren käskevä ääni pihassa. Vielä
vaihtoivat näiden kahden silmäykset sydämellisen tervehdyksen, jonka
jälkeen neitsyt riensi huoneesen päin.
-- Mitä sanoi muukalainen sinulle äsken? -- kysäsi äiti tyttäreltänsä;
-- hänen kätensä kosketti sinun kättäsi ja minä näin sinun poskesi
punastuvan.
-- Hän näytti minulle erään linnun sulkia, jotka ovat tunnusmerkkinä
hänen suvussansa, kun urhot kantavat niitä päässänsä, -- vastasi
Irmgard, mutta taaskin lensi tuo kielivä puna hänen poskillensa.
-- Kerran kuulin minä tyttöhupakon kohottavan niin korkealle äänensä
sankarein salissa, että kaikki vaikenivat, samoinkuin metsän laulajat
vaikenevat nuoren kä'en alkaessa kukkua.
-- Jos häntä osoittaminen olikin rohkea teko minulta, ei se kuitenkaan
ollut sopimatoin; minun sydämeni oli täysi, ja ystäväni tulevat suomaan
sen minulle anteeksi. Älä sinäkään, äitini siitä vihastu.
Mutta ruhtinatar jatkoi: -- Ei minua ilahuta nähdessäni muukalaisen
viipyvän meidän liedellämme. Talon isännälle sopii hyvin olla
vieraanvarainen turvaa etsivää kohtaan, mutta emäntä pitää avaimet
tukevassa kädessänsä, ettei tavaroita tuhlattaisi pois ja hän suojelee
kanatarhaansa, ettei kärppä pääsisi tunkemaan sinne sisälle. Jos
muukalaisella on aikomus hyppäämällä hevoisten yli päästä osalliseksi
minun puolisoni perintömaihin, varasto-aittoihin ja keittiöön tulee
hänen uhkarohkeutensa häntä varsin vähän hyödyttämään. Mutta sinun
täytyy minun tyttärenäni pysymän vieraana miehelle, joka elää kuin
raakalainen, ilman koditta, maapakolaisena ja yhtä köyhänä, kuin
kuljeskeleva mierolainen, joka anelee almua meidän ovellamme.
Irmgard ojensi itsensä suoraksi. -- Kenestä sinä, ruhtinatar, puhut?
Tarkoitatko sinä sitä sankaria, jonka ruhtinas kutsui kunniaistuimelle?
Sitäkö syytöintä, joka tuli meidän luoksemme täydellisesti luottaen
isiemme valaan? Minä olen kuullut kerrottavan, että minun isoisäni
pyhään juomaan sekoitti pisaroita verestänsä erään kuningassuvun
veren kanssa, jotta heidän jälkeentulevaisensa rakastaisivat ja
kunnioittaisivat toisiansa. Jos sen kuninkaan poika onkin vieras
muille, ei minun isoisäni huoneessa saa kuitenkaan kukaan nimittää
häntä siksi, et edes sinäkään.
-- Kuullessani sinun uppiniskaista puhettasi, -- lausui äiti --
virkistyy uudellensa minun vanha suruni siitä, ett'ei sinun veljesi
enään ole elävitten joukossa. Sinä kovan onnen päivänä, jolloin
eräs kuninkaan miehistä tappoi hänet, jäit sinä ainoaksi lapsekseni
ja huolenpitoni esineeksi ja pahasti palkitset sinä äitiäsi hänen
vaivoistansa.
-- Jos minun veljeni olisi elossa, tulisi hänkin pitämään suurimpana
kunnianansa päästä sen sankarin asekumppaliksi, jota sinä nimität
kerjäläiseksi.
-- Veljesi kadottua maan päältä, pääsit sinä perintöoikeuteen tässä
maassa, ja sinun äitisi täytyy pitää varalta, kenelle sinun isäsi antaa
sinut puolisoksi.
-- Jos minulla on perintöoikeus tähän taloon, olen myöskin perinyt
liiton velvollisuuden ja vannotun valan ja minä aijon pitää ne pyhänä.
En milloinkaan ole kieltänyt kunnioitustani sinun heimolaisiltasi, en
Sintram-enolta enkä veljesipojalta Theodulf'ilta, mitä tahansa minä
heistä sydämessäni ajatellenkin. Älä siis nuhtele minua siitä, jos minä
näytän ystävällistä mielialaa niitäkin kohtaan, jotka ovat ystäviä
minun isänikin suvulle.
-- Vaiti, sinä uppiniskainen, -- vastasi äiti kiivaasti; -- liian kauan
on ruhtinaan tahto sallinut sinun olla kodissasi; aika on jo käsissä,
että sinun uhmaileva mielesi tulee avioliiton kautta masennetuksi.
Ruhtinattaren mentyä huoneesta, Irmgard katseli liikkumattomana eteensä
ja puristi kovasti yhteen käsiänsä. -- Ruhtinatar puhuu ankaria sanoja
palvelijattarelle, lausui sisään-astuva Frida, -- kerma on päässyt
happanemaan maitohuoneessa.
-- Ankara on hän meitä muitakin kohtaan, -- vastasi Irmgard, ääntäen
vaivaloisesta sanojansa.
Sinä olet minulle uskollinen, eikä minulla ole ketään paitsi
sinua, jolle voisin uskoa itseni, jos sinulla on rohkeutta kärsiä
haltijattaresi nurinata.
-- Minä olen vapaana syntynyt; sinun palvelijattaresi olen minä
luvannut olla, enkä ruhtinattaren, ja sinun tähtesi jään niinä
ruhtinaan hoviin, vaikka minun isäni tahtoisi minun tulemaan kotia.
Monta kertaa olemme me saaneet ruhtinattaren vihan; usko minulle
nytkin, mikä sinun mieltäsi pahoittaa.
-- Minun äitini suuttui meidän vieraaseemme, jota hän alussa kohteli
niin ystävällisesti, ja minä pelkään häntä pahoin kohdeltavan; sillä
missä perheen emäntä ei kehoita, ovat palvelijattaret hitaita.
-- Ole huoletta niin kau'an, kuin nuori Wolf on hänen palvelijanansa.
Jos minä annan tälle luvan, kertoo hän herrastansa enemmän, kuin me
tahdomme kuullakaan. -- Lausu minun kuullakseni kaikki, -- sanoi
Irmgard, -- sillä hyvä on, että tiedetään, mitä vierailta puuttuu.
-- Ja me kuulemme myöskin halulla kerrottavan yhdestä ja toisesta --
vastasi Frida hymyillen. Paljon miellyttävämpi on minusta muukalainen,
kuin tuo Theodulf-haikara, joka kantaa nenänsä pystyssä. Ja sen sanon
minä sinulle: kun Theodulf'in puhemiehet tulevat taloon ja heitä
tervehditään tervetulleiksi, tulevat he löytämään luudan portilla,
jonka kautta he menevät pois, jotta he tietäsivät, mitä me, tytöt,
ajattelemme heidän kosimisestansa.
Nämät rohkeat sanat kuullessansa, kätki Irmgard kasvonsa käsillään;
kyyneleet vierivät ales hänen sormiensa lomista, ja koko hänen
ruumiinsa värähteli tuskasta. Frida kietoi käsivartensa ruhtinaan
tyttären ympärille, lankesi hänen eteensä polvilleen ja antoi hänelle
kosolta suudelmia sekä helliä sanoja.
Eipä ollutkaan sattumus syynä, että Sintram-sankari vähän jälkeen äidin
ja tyttären välillä olleen jupakan ratsasti pihaan. Hän istui kau'an
ruhtinattaren huoneessa ystävällisessä keskustelussa isännän kanssa
ja puhui taaskin sukulaisensa, Theodulf'in, puolesta naimisasiasta.
Sillä niin kau'an, kun tuo urho oli valallansa sidottuna ruhtinaan
palvelukseen, ei voinut julkinen kosiminen tapahtua. Mutta uudeksi
vuodeksi päästäisi ruhtinas hänet valastansa, jolloin Theodulf saapuisi
puhemiestensä kanssa, ja kevään tultua vietettäisiin häät. Kaikki
määrättiin tarkoin, myötäjäisetkin, ja ruhtinatar kehoitti miehiä tämän
salaisen sopimuksen jälkeen uudistamaan vanhan lupauksensa toisilleen.
Sintram hymyili tyytyväisenä, ja kun hän taaskin nousi hevoisen
selkään, ja kun hänen isäntänsä saattoi häntä portille ja siellä
erkani hänestä huolettomana lämpöisellä käden puristuksella, katseli
poismenevä täydellisellä ylenkatseella luutaa, jonka vihastunut Frida
oli ripustanut portin pieleen; mutta Theodulf, joka oli tullut ottamaan
jäähyväisiä, potkasi luutaa, että se lensi kau'aksi pois ja hän lähetti
silmäyksen, joka ilmaisi katkerinta vihaa, Fridalle, jonka hän kohtasi
pihassa.
Näin kului auringonpaisteen ja ukkoisenpilvien ohella herttainen
suviaika. Elot olivat korjatut, ja talonpojat halukkaat pitämään
kekkerejä. Mahtavimmat talot kihlakunnassa tahtoivat vuorostansa
kestittää vierasta, juomakekkerit vaihettelivat metsästysretkien
kanssa, ja ruhtinas sekä Ingo olivat nyt harvoin kotona. Vieras muuttui
ruhtinalle yhä rakkaammaksi, kun tämä näki, kuinka talonpojat pitivät
häntä arvossa ja kuinka jalosti sekä miehekkäästi hän käytti itsensä.
Vaimonsa huoneessa vallitsevista murheista ei ruhtinas huomannut
vähääkään, sillä tuo viisas emäntä oli vaiti siitä, mikä olisi voinut
herättää levottomia ajatuksia hänen puolisossansa, ja oli mielissänsä,
että urho nyt viikkokausittaan samoeli kartanon ulkopuolella. Mutta
Ingo huomasi Irmgardin kasvot olevan murheellisen näköiset ja hän oli
pahoillaan siitä, että hänen oli niin vaikea saada puhua tämän kanssa
kahdenkesken.
Eräänä päivänä ratsasti Ingo ruhtinaan kanssa samaan aitaukseen,
johon hän ensiksi oli saapunut, vaeltaessansa vuorten yli. Metsässä
putoilivat kellastuneet lehdet kahisten maahan, uutisviljelysten
ympärillä kuului miesten metsästyshuudot ja koirien haukunta. Lihava
karja juoksenteli ammuen ympäris, paimen valmisteliihe lähtemään
sydänmaasta ja kulkemaan kotiin, ja herrastalon palvelijattaret
työskentelivät taaskin viimeisen kuorman, tekemisellä maitokamarista
vaunuille. Answald-ruhtinaan katsellessa varsoja seisoi Ingo Irmgardin
vieressä. Neitsyt osoitti Fridaa, joka meni ohitse, maitokiulu
kädessänsä. -- Tästä lähteestä, -- lausui hän, -- sait sinä ensimäisen
juomasi meillä, ja siinä, missä nyt seisot, näin minä sinut ensi
kerran. Sen jälkeen on vihanta nurmi kadonnut, ja muuttolinnut
lentäneet pois. -- Sinunkin kasvoiltasi on ilo paennut, -- vastasi Ingo
sydämellisesti.
Mutta Irmgard jatkoi: -- Onnelliset olivat muinoin ne jalot naiset,
jotka ikäänkuin höyhen liihoittelivat pois, minne heidän halunsa oli.
Minä tunnen erään tytön, joka seisoo puron rannalla ja toivoilee
omaavansa lintujen taidon. Kaksi höyhenpukua haluaisi hän ommella
joutsenelle ja sen morsiamelle; mutta turha on hänen toivonsa, ja
hän katsoo surullisena tuon höyhenisen lauman jälkeen, kun se lentää
kau'aksi avaruuteen synnyinseudultansa.
-- Kerro minulle, -- pyysi Ingo hiljaa, -- mikä sinun mieltäsi vaivaa.
Irmgard oli vaiti. -- Se päivä on tuleva, jolloin muut, vaan en minä,
tulevat sen sinulle sanomaan, -- vastasi hän vihdoin. -- Jos sinä
viivyt talven yli meillä, en pelkää mitään, mitä huolia se mukanansa
tuonekin.
Heidän puhettansa keskeytti hurja riemu ja vieras sotahuuto. Ingo
säpsähti; hänen kasvonsa loisti kuten kerta ennenkin ruhtinaan salissa,
sill'aikaa, kun muut miehet juoksivat kokoon ja kävivät aseisiin.
-- He tulevat rauhallisissa aikeissa, -- huudahti Beron tytär, -- minun
isäni ratsastaa heidän kanssansa, -- ja hän osoitti ratsastajajoukkoa,
joka riemuiten ja heiluttaen keihästänsä laukkasi mäkeä ales. Ingo
riensi heille vastaan, ratsastajat hyppäsivät hevoisensa seljästä,
suutelivat hänen käsiänsä, syleilivät hänen polviansa ja kerta toisensa
perään kaikuivat hurjat riemuhuudot. Ingo huusi heitä nimeltänsä
yhtä toisensa perään, syleili ja suuteli heitä ja kyyneleet valuivat
hänen silmiinsä; hänen silmäyksensä harhaili myöskin turhaan etsien
miehestä mieheen, vaan kaikki eivät enään seisoneetkaan elävänä hänen
edessänsä, joille hän oli toivonut saavansa lausua tervetuliaiset.
Ja niin suuri oli kuitenkin hetken riemu, että hän ja muukalaiset
unohtivat toisten läsnäololon. Ruhtinaan ympärillen kerääntyivät hänen
miehensä, joita sotahuuto oli houkutellut tulemaan metsästä; myöskin
ruhtinaan ja neitsyen silmiin tuli kyyneleet, ja he kuultelivat
ihastuksella nopeasti vaihtelevia kysymyksiä ja vastauksia,
muukalaisten riemua ja valitusta. Suuremmalla tyyneydellä katseli Bero
joukkoa, kertoessaan ruhtinaalle: -- Minä olin ratsastanut eteläänpäin
vuortemme yli Idispurolle saakka, jossa Marvingein kansa asuu, ja
tehdessäni karjakauppaa talonpoikain kanssa, tapasin minä tämän
metsäjoutsenparven, joka etsii johtajaansa. Minä tiesin antaa neuvoa,
ja koska heidän rivakka olentonsa oli minulle mieleen, saatoin minä
heidät tänne.
Ingo astui ruhtinaan eteen: -- Suo anteeksi, herra, että me ilossamme
unohdimme pyytää sinun suosiotasi. Nämät miehet ovat maanpakolaisia
kuten minäkin, minun takiani jättivät he armaan kotinsa eikä heillä
ole vanhempia eikä ystäviä; ainoastansa kasvinveljeksiä olemme
toisillemme elämässä ja kuolemassa, ja meidän ylpeytemme on toistemme
kunnioittaminen ja yhteisen onnen ja onnettomuuden jakaminen niin
kauan, kuin me isänmaattomina vaellamme ympäri maailmata. Heidän
uskollisissa sydämissänsä ainoasti on köyhän Ingon kuninkaanistuimen
noja; mihin he kallistavat päänsä levolle, siellä täytyy hänenkin
levätä. Minua olet sinä, ruhtinas, ystävällisesti vastaanottanut, mutta
nyt olen minä kasvanut joukoksi ja epäröiden astun minä sinun silmiesi
eteen.
-- Tervetulleita ovat he kaikki, -- lausui Answald-ruhtinas lämpöisestä
sydämestä, -- kartano on suuri ja aitat täynänsä, olkaat tervetulleita,
te jalot vieraat.
-- Minun neuvoni on kuitenkin, lausui Bero miettien, -- että sinä,
maan päämies, jaat heidät kyliin. Kaikki naapurit tulevat mielellänsä
pitämään heitä vierainansa, ja silloin on kullakin osansa, rasittamatta
ketäkään. Sillä heillä on myöskin mukanansa hevoisia, joita he ovat
ottaneet sodassa, ja näiden joukossa täysirotuisia oriitakin; katsopas
tuota kimoa, herra! Moni naapureista olisi iloinen saadessansa ostaa
hevoisen ja talvella takkavalkean ääressä kuunnellessansa kertomuksia
vieraiden sotaretkistä.
Answald-ruhtinas hymyili, mutta hän vastasi vilkkaasti: -- Sinä mietit
viisaasti, Bero, mutta minun talollani on etuoikeus, ja tällä kertaa,
naapuri, en minä tahdo siitä luopua. Parissa päivässä voitte te,
vieraat, minun miesteni avulla salvaa teidän makuuhuoneenne, jossa te
voitte turvallisina oleilla, kunnes talvimyrskyt ovat menneet ohitse.
-- Minun tarkoitukseni oli hyvä, lausui Bero. -- Tuo tänne hevoiseni
Frida, -- Hän meni yhden vanhan vandalilaisen soturin luokse, ojensi
tälle kätensä ja sanoi: -- Muistakaatte meidän sanojamme. Nyt seisotte
te ruhtinaan maalla, ja, jos teitä haluttaa astua sisään talonpojan
katon alle, tulette te olemaan tervetulleita meidän vapaalla maalla.
-- Hän lausui vielä joitakuita sanoja tyttärellensä, sitte hyppäsi hän
raskaasti hevosen selkään, tervehti ja ratsasti ales laaksoon päin.
Mutta Ingo vei kansalaisensa yhden toisensa perään ruhtinaan luokse ja
mainitsi heitä nimeltään. Kaikkien etimäisenä seisoi vanha sankari,
jonka jäsenet olivat ikäänkuin raudasta valetut, kasvot miehekkäät
ja katsanto uljas; hänen harmaja partansa valui pitkälle ales hänen
rinnallensa. Saattoipa nähdä sankarin olleen karaistun jokaista
vaaraa vastaan. -- Tämä on Berthar, korkeasukuinen mies, -- lausui
Ingo. -- Minun ollessani poikana, kantoi hän minut kilpensä alla
palavasta talostansa, joka oli minun ja hänen tyyssijansa maan rajalla.
Burgundilaiset, jotka silloin olivat liitossa minun setäni kanssa,
olivat pistäneet sen tuleen. Siitä ajasta alkaen on hän ollut minun
opettajani aseiden pitelemisessä; isän tavalla on hän valvonut minun
nuoruuttani; ja häntä tulee minun kiittää, ett'en tähän saakka ole
esi-isiäni huonompi.
Ja kun Answald ruhtinas tarjosi tälle kättänsä vastasi tämä: -- Minä
muistan sen päivän, jona minun isäni kestitsi sinun isääsi talossansa;
silloin oli syyspäivä kuten nytkin, ja metsästys oli hyvä vuoristossa,
jota me nimitämme jättiläisvuoristoksi. Silloin tapoin minä ensi
kerran villisian, ja Irmfried-sankari kutsui minua pilkallansa
tulemaan metsästämään Thüringin metsissä. Kauan olen minä matkustellut
ja valkoista huurua on tullut hiuksiini, ennenkuin olen saapunut
sinun maahasi, mutta nyt olen minä täällä herra, ja valmis, jos sen
suvaitset, seuraamaan sinua metsästysretkellä.