kuningas, nuot uhkeat, joiden melu nyt pihalta tunkee tänne kivitorniin
saakka, nekin kunnioittavat runoilijaa; sillä jokaisen ilkityön antaa
hän kuulua pitkin maita, ja jos hänen suunsa ainaiseksi tukitaan,
kostavat hänen urholliset virkatoverit hänen kuolemansa. Sinun vihasi
ei minua peloita, mutta vastenmielisesti menettäisin minä sinun
suosiosi, sillä runsaasti olet sinä palkinnut uskollisen palvelukseni.
En voi käsittää, mintähden minun kuninkaani tyytymättömyydellä kuulee
muukalaisen nimeä; minusta näyttää pakolainen urholliselta mieheltä,
uskolliselta ystävillensä eikä haluavalta toisten omaisuutta.
-- Sinä puhut, kuten pitääkin, -- sanoi kuningatar ystävällisesti, --
ja kuningas tuntee hyvin sinun arvosi. Ota tässä kuninkaan palkinto
tiedonannostasi, vaikka se oli surullinenkin.
Hän viittasi eräälle palvelijattarelle, joka työnsi tuon raskaan
lippaan hänen jalkojensa eteen. Kuningatar pisti kätensä siihen ja
tarjosi valitsematta runoilijalle kultaisen juoma-astian. Runoilija
katsoi siihen hämmästyneenä, kunnes kuningatar närkästyneenä
rypisti silmäkulmiansa, silloin otti hän maljan ja kumartui syvään
kuningattaren tarjoavan käden yli. -- Jos sinun nopealla jalallasi
vielä on aikaa viipyä meillä, niin opeta minun naisilleni tuo uusi
tanssileikki, jota sinä viimein näytit meidän salissamme. Ja tule sitte
minun luokseni.
Hän nyökkäsi runoilijalle armollisen jäähyväisen; kuningas katsoi
tyytymättömänä hänen jälkeensä.
-- Sinä olet hupa lippaassa olevan kultasi kanssa, -- lausui hän
kolkosti.
-- Kuningas tekee hyvän kaupan, jos hän kullalla voi sovittaa sen
vääryyden, jonka hän on tehnyt alhaiselle miehelle. Eipä tuota se
suurta kunniata minun puolisolleni, että hän ilmaisee levottomuutensa
tuolle kuljeksivalle miehelle, joka käy talosta taloon palkan edestä
laulamassa. Silloin ei sinun auta muuta, kuin joko sulkea hänen suunsa
maljalla tahi ainaiseksi miekaniskulla. Sentähden annoin minä hänelle
sovituslahjan, jotta hän olisi vaiti, sillä mies on laajalta ylistetty,
ja vaarallista olisi tappaa sinun pelkosi todistajan.
Hämmästyneenä, kuten hänelle usein tapahtui, kuningattaren ylpeistä
ajatuksista, jatkoi kuningas alla päin: -- Mitä neuvot sinä minua
tekemään muukalaisen suhteen, jonka vuorelaiset vasten minun tahtoani
ovat ottaneet vuorovieraaksensa? Pitääkö minunkin tarjota hänelle
kultaa, tahi kentiesi rautaa?
-- Suosiotasi, Bisino-kuningas, sillä Ingo, Ingbertin poika, on
kuninkaallista verta.
-- Onko se minun hyödykseni, että hän voi tehdä kuninkaanhypyn? --
kysyi taaskin kuningas.
Gisela-rouva katsoi häneen ja vaikeni. -- Jaloa mieltä hillitsee
ainoastansa ystävyys, -- lausui hän vihdoin, lähestyen kuningasta.
-- Jos minun puolisoni tahtoo välttää vaaraa, kutsukoon itse vieraan
hoviinsa ja osoittakoon hänelle sen kunnian, jota hänellä on oikeus
vaatia. Kuninkaan poika on kentiesi varallinen talonpoikain joukossa
metsässä, vaan ei sinun kuninkaanlinnassasi ja sotajoukkojesi keskellä.
Täällä on hän sinun vuorovieraasi ja sidottuna valastansa ja sinun
voimastasi.
Kuningas mietti: -- Viisaasti sinä neuvot, Gisela, ja sinä tiedät
minun kunnioittavan sinun sanojasi. Minä tahdon odottaa, mitä
tulevaisuus tuo mukanansa. -- Hän nousi menemään, ja kuningatar
viittasi palvelijatarta poistumaan. Huomattuaan olevansa yksin, alkoi
kuningatar käydä edestakaisin huoneessa kiivailla askeleilla: -- Minä
olen tuomittu jakamaan vieraassa maassa halpamielisen miehen ilotointa
vuodetta. Jo vuosikausia istuu Burgundein kuninkaan lapsi köyhänä
valtaistuimellansa, ja minun ajatukseni lentävät takasin omaisteni
maahan ja lapsuuteni päiviin. Siellä näin minä hänet, jonka minun
isäni muinoin oli määrännyt puolisokseni, minun vielä ollessani
pienenä lapsena ja hänen nuorena poikana. Ingo, maanpaossa oleva
mies, kova oli sinun leipäsi ja karvas sinun juomasi maanpakolaisena,
karvaampi kuitenkin minun suruni kuninkaanlinnassa. Niin usein kuin
joku matkustava sankari palasi vieraista maista, kuulustelin minä sinun
kohtaloasi. Nyt lähestyy sinun jalkasi sitä polkua, jolla minä vaellan;
ole tervetullut, joko saatat minulle iloa tahi surua, sillä minä olen
kyllästynyt yksinolemiseeni.
Ulkoa kuului neitojen naurua ja laulua, ja kuningatar istahti
kuultelemaan kädet ristissä polvellansa niitä tanssin säveliä, joita
runoilija lauloi. Palvelijatar saattoi hiljaa sisään runoilijan.
-- Sinä olet kertonut kuninkaan pöydässä paljon, sanoi hän hymyillen
runoilijalle, -- joka aikaansai minun herrassani raskaita ajatuksia;
suo minun kaikessa ystävyydessä tietää, kuinka sinä itse vältit
Romalaisten kahleet, sillä vaara oli sangen lähellä, että minä olisin
menettänyt jalomielisen miehen, joka usein on saattanut minulle iloa.
Jos sinulla on laulu omasta hädästäsi, huvittaa minua sen kuuleminen.
-- Vähänpä minä sillä hetkellä ajattelin itseäni, kuningatar, minä
katselin toista, joka pelasti minut ja heitti itsensä pahempaan
vaaraan. -- Varmaankin oli se tuo muukalainen, josta olet puhunut, --
sanoi kuningatar, -- aloita laulusi ja hiljennä äänesi, jos voit, ettei
suomattomia korvia tunkeudu ovelle.
Volkmar alkoi hiljaisella äänellä kertoa venheretkestä ja hyppäyksestä
Rhen-virtaan. Pienen akkuna-aukon läpi tunki ilta-auringon kultaiset
säteet ja heittivät kimalluksensa runoilijaan, missä hän seisoi ja
syvällä liikutuksella lauloi siitä, mikä oli pannut hänen sielunsa
väräjämään; kuningatar istui varjossa, ja taaskin valui hänen runsaat
hiuksensa käden yli, joka tuki hänen alesvaipunutta päätänsä;
liikkumatoinna istui hän siinä, vajonneena omiin ajatuksiinsa, kunnes
runoilija lopetti laulunsa jälleennäkemiseen ruhtinaan salissa.
-- Se laulu on kunniaksi kahdelle, hänelle ja sinulle, -- lausui
kuningatar lempeästi runoilijan lopetettua laulunsa. -- Vaella jumalien
siunaamana saleihin ja liesien ääreen, jotta tieto tästä leviäisi
kansassa.
Kuningas istui illanvietossa miestensä kera; tuon voimakkaista miehistä
kootun henkivartija-joukon riemu ja nauru kaikui lieden ympärillä, ja
suurista sarkoista sekä maljoista juotiin tuota maustettua juomaa. --
Soita sitä tanssileikkiä, runoilija, -- huudahti muuan noista hurjista
miehistä, -- jota sinä tänään olet opettanut kuninkaan naisille, jotta
mekin osaisimme hyppiä taitavasti sävelten mukaan kentällä. -- Anna
hänen olla, -- pilkkasi Hadubald, muuan arpinen soturi, joka ennen oli
ollut henkivartijana romalaishovissa ja nyt oli kuninkaan palkkalainen,
-- hänen laulunsa on juuri sopiva kurkien hyppiessä kanapihassa. Siitä,
ken on nähnyt tanssijattaria, noita suloisija neitoja Aleksandriasta,
tuntuu talonpoikien tallusteleminen nurmikolla hanhiparven astunnalta.
-- Hän on käynyt ylpeäksi, -- huudahti toinen, -- siitä alkaen, kun hän
salaisi kuningattaren antaman kultamaljan viittaansa; ole varoillasi,
Volkmar, sillä vaarassa on sen vaeltajan kulta, jonka tie kulkee aron
poikki.
-- Wolfgang on sinun nimesi, -- vastasi runoilija, -- ja suden tavalla
kuljeksit sinä vaanien aron poikki; huonosti sopii kuninkaan penkillä
sinun ahne silmäyksesi kuningattaren antamaan lahjaan.
Hän otti soittimen käteensä, kosketteli sen kieliä ja lauloi
tanssileikin säveleitä. Silloin tempoi urhojen kinttuja, he löivät
käsivarsillansa tahdissa pöytään ja polkivat tahtia jaloillansakin;
kuningaskin naputteli kädellänsä viinimaljan kanteen ja nyökkäsi
päällänsä onnellisena viinistä. Mutta toista säveltä laulettaessa
nousivat nuot simasta päihtyneet miehet jaloillensa, ainoastansa vanhat
vastustelivat ja puristivat vakavasti kättänsä juomasarven ympärille,
vaan toiset sitävastoin alkoivat tanssia pitkässä jonossa penkkien
ympärillä, että sali kaikui. Kuningas hymyili. -- Sinä ymmärrät vallita
heitä, -- lausui hän runoilijalle, -- tule lähemmäksi, Volkmar, sinä,
jolla on tuo viisas kieli, istaudu minun rinnalleni, jotta minä
ystävällisesti saisin sanoa sinulle ajatukseni. Minä olin tänään
kiukkuinen sinua kohtaan, mutta tarkoitukseni ei ollut paha, vaan sinun
tuomasi viestit olivat vielä raskaina mielessäni. Mutta mitä tulee
tuohon kultamaljaan, jonka kuningatar on sinulle lahjoittanut, ei minun
vanha asetoverini ollut väärässä siinä, mitä hän lausui minulle. Kulta
on herrojen metalli, eikä sovi alhaisempien miesten laukulle; laulathan
sinä itsekin sen tuottavan onnettomuutta maailman ihmisille. Viisaasti
tekisit sinä, jos sinä hiljaisuudessa ja vapaasta tahdostasi veisit
lahjan takasin minun aarre-aittaani.
Runoilija halusi mielellänsä pitää kalleuden omanansa ja vastasi:
-- Se, jota haltijan silmä himoitsee, ei tuota minkäänmoista onnea
palvelijalle; muistakaa toki, herra, että kuninkaankin aarre-aitassa
kasvaa kirous siitä kullasta, johon on tarttunut niiden ihmisten murhe
ja mielipaha, jotka sen ovat menettäneet.
-- Ole huoletta siitä asiasta, -- vastasi kuningas viekkaasti, -- minua
ei se laisinkaan sureta.
-- Mutta kun kuningatar saa kuulla minun antaneeni niin vähän arvoa
hänen lahjallensa, tulee hän syystä minuun närkästymään, -- lausui
runoilija.
-- Hän tuskin sitä tunteekaan, Volkmar, usko minua, -- jatkoi kuningas
houkutellen. -- Hänestä on tykkänänsä yhdentekevää, josko se on
kullasta tai vaskesta. Kun metsän asukkaat ensi syksynä lähettävät
hevoisiansa minun kartanohoni, saat valita itsellesi oivan juoksijan
pyöreillä kavioilla, ja minun kamaripalvelijani tulee antamaan sinulle
komean pu'un vaatearkuista, joka tulee tuottamaan sinulle suurempaa
arvoa kansan seassa kuin malja. Sillä minä tarkoitan sinun parastasi,
Volkmar, minä pelkään sinun puolestasi minun miesteni kateutta.
-- Loukkaavia sanoja on minun täytynyt kuulla kuninkaan lieden ääressä,
-- lausui runoilija mielipahoissaan.
-- Älä niistä ole pahoillasi, Volkmar, -- neuvoi kuningas
sovinnollisella äänellä, -- tosi on, että heidän puheensa on
välistä raakaa, ja töin tuskin saan minä hillityksi heidän
väkivaltaisuuksiansa; mutta kuninkaan taito on osata saada hyötyä
jokaisesta tavallansa, ja kullan sekä lämpöisen sijan edestä minun
penkilläni toimittavat he rivakkaina kuninkaan palvelijoina kaikki,
mitä minä tahdon, eivätkä pidä lukua josko työ on verinen tahi ei.
Kuinka voisi kuningas hallita kansaa ilman semmoisitta palvelijoitta?
Sillä ylpeä on näiden miesten mieli, kukin tekee mitä hän haluaa,
kukin uhmailee oikeuksistansa ja täyttää kostonsa, eikä kukaan taivu
toisen tahdon alle. Kaikki haluavat taisteluja ja arpia oman kunniansa
vuoksi, ja heillä on kiirut mennä jumalien luokse. Minäkin aijon
viimeiseltä vaatia sijaa jumalien asumuksissa, mutta vielä tahdon minä
mieluimmin hallita maailmassa nöyryyteen taivutettuja niskoja; ja
vaikka minun täytyykin tapattaa miehiä, milloin ne ovat minun tielläni,
on niiden joukko kuitenkin vähälukuinen; mutta huolenpitäminen siitä,
että muut saavat elää rauhassa perityllä maatilkullansa, on minun
etuni ja kunniani, mietihän sitä, Volkmar, sillä sinä olet järkevä
mies. Uppiniskainen on kansa, ja röyhkeä sen mieli, mutta kuninkaan
velvollisuus on huolenpitäminen, mitä yleinen etu ja maan menestys
vaatii. Älä soimaa siis minun uskollisia miehiäni. Parempi on, että
he joskus tekevät jonkun kiivauden työn, kuin että kaikki muut
mietiskelisivät väkivaltaisuuksia toisillensa, ja Thüringiläiset
tulisivat vieraan sukukunnan palkkalaisiksi.
Runoilija oli vaiti. Kuningas jatkoi viekkaudella: -- Viini on
avannut minun sydämeni, ja minä tahdon puhua sinulle kuten ystävälle.
Sano minulle suoraan ikäänkuin veljellesi, minkälainen mies on se
muukalainen? Minä haluaisin mielelläni luottaa häneen, mutta hän on
sitä hillitsemätöintä sukua, joka kerskaa jumalan muinoin maanneen
heidän kantaäitinsä aviovuoteella. Senkaltaisista miehistä on vähän
hyötyä maan päällä, heidän verensä on tummentunut kuin vanha sima
tervatussa kivi-astiassa, he tuottavat kansalle pahan pöhnän, he
käyttäyvät, ikäänkuin olisivat he sotajumalan heimolaisia ja pitävät
kaikkein muiden kohtaloa akanana, jota he edessänsä puhaltelevat. Onko
muukalainen sitä laatua?
-- Minusta näyttää hänen rohkeutensa hauskalta ja hänen olentonsa
huolettomalta, vaikka raskas kohtalo häntä rasittaa, -- vastasi Volkmar.
-- Miten käyttäytyy hän maljan ääressä? -- kysyi kuningas, -- minä
katselen mielelläni punaposkista nuorukaista, jonka kielen kannan viini
voi irroittaa.
-- Hän osaa kunnollisesti suoriutua juomingissa ja puheessansa, --
vastasi runoilija.
-- Sittenpä on hän tervetullut minun huoneeseni, -- huudahti kuningas
ja löi viiniastiaansa.
-- Mutta sinut olen minä valinnut uskotuksi lähettilääkseni tuomaan
muukalaisen metsämajoista tänne minun linnaani; saata hänet minun
kasvojeni eteen.
Volkmar nousi seisovallensa sekä neuvotteli itseksensä. --. Minä
vien sinulta viestin muukalaiselle, -- lausui hän. -- Mutta, että
hän ensiksikin huomaisi minun kuninkaani ystävällisen mielialan,
minä pyydän sinua ensin lupaamaan hänelle rauhaa ja antamaan hänelle
turvaa hoviin tullessa ja hovista mennessä, sinua, kuninkaani ja sinun
salissasi olevia miehiäsi.
-- Mitä sinä mietitkään, runoilija? -- huudahti kuningas närkästyneenä,
-- miten voin minä antaa lupaukseni tuolle ventovieraalle miehelle,
jonka mielipiteitä minä en tunnekaan?
-- Sinä vaadit kuitenkin, herra kuningas, hänen antamaan itsensä
sinun valtaasi. Helppoa on vaatia valaa yksinäiseltä mieheltä. Minun
kuninkaani, pitäisitte kaiketi muukalaista hupsuna, jos hän rohkenisi
tulla tänne sinun miestesi joukkoon ilman rauhan takeita.
-- Mitä tarvitsee kuningas tuon kuljeksivan miehen apua sellaisessa
asiassa? -- huudahti Wolfgang, -- lähettäkää meidät, me tuomme
muukalaisen tänne joko jaloillansa tahi kilpensä päällä, ja retki
noiden röyhkeiden talonpoikien kyliin on kau'an ollut mielessämme.
-- Vaiti, -- lausui kuningas, -- minulla ei ole nyt mitään hyötyä
teidän kömpelöstä kielestänne, kun minun on keskusteltava vuorelaisteni
kanssa. Volkmar tulee olemaan minun lähettilääni, sillä tänäpäivänä
tarvitaan hyviä sanoja; jos vast'edes tulee päivä, jolloin tarvitaan
rivakkaa toimintaa, kutsun minä teidät. -- Sinä arvelet siis, ett'ei
hän olisi sellainen hupakko? -- jatkoi hän utellen, ja hänen sumeista
silmistänsä lensi vihainen silmäys kuin tulinen juova savupilvestä,
mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi suopeasti:
-- Noh, minä tahdon luvata hänelle kaiken. Ja te siellä, olkaat vaiti!
-- huudahti hän kohottaen ääntänsä, meluaville miehillensä. Tulkaat
tänne lupaamaan kädenlyönnillä rauhaa Ingolle, Ingbert'in pojalle,
matkalla hoviin ja hovista pois. -- Miehet tekivät valan.
-- Ja nyt, runoilija, -- lopetti kuningas uhaten, -- panen minä
mieleesi, että viipymättä saatat hänet tänne.
-- Minä olen ainoastansa sinun lähettilääsi herra, en minä voi
pakoittaa häntä tulemaan.
-- Muista omaa menestystäsi, Volkmar, -- lausui kuningas ja kohoitti
puristetun nyrkkinsä. -- Paha olisi sinulle, jos tulevaisuudessa
täytyisit paeta isänmaastasi.
-- Minä tahdon olla rehellinen lähettiläs, -- sanoi runoilija vakavasti.
-- Silloinpa on kaikki hyvin, Volkmar, -- lausui kuningas leppyneenä
ja nousi seisovallensa. -- Juominki olkoon lopussa, nouskaat pois
istuimiltanne, ja sinun, Volkmar, täytyy tänään tehdä palvelusta
kamaripalvelijana, tue minua! -- Kuningas nojasi raskaasti Volkmarin
olkapäähän ja kulki hänen kanssansa pihan poikki kuningattaren
makuuhuoneesen. Tiellä kuiskasi hän leikillisesti runoilijan korvaan:
-- Noh, veitikka, mihin malja joutui?
Volkmar avasi laukkunsa, jota hän kantoi vyöllänsä, ja tarjosi
kulta-astian kuninkaalle.
-- Piiloita se minun levättiini, -- lausui kuningas, -- sinun tähtesi
tahdon pitää huolta, ett'ei Gisela-kuningatar huomaa maljaa.
Seuraavana aamuna lähti runoilija linnasta. Kuningas katseli
epäluuloisena lähettiläänsä jälkeen ja mietti mielessänsä: -- Nuot
metsärevot eivät taida lähettää muukalaista minun linnaani. Jos
he kieltävät täyttää minun vaatimustani, antaa se minulle syytä
ryntäämään heidän kimppuunsa, lannistaa heidän talonpoikaisylpeytensä
ja hävittää heidän vapaan yhteytensä. Mutta silloin valitsevat he Ingon
päämieheksensä, hän näyttää minusta miehuulliselta urholta, ja saattaa
syntyä kova ottelu halkopinojen ja metsäsienien seassa. Mikä asian
lopuksi tulee, ei tiedä kukaan, eikä minulla ole halua antaa ruumistani
astinlaudaksi, jonka päällä toinen kiipeää kunnia-istuimelle. -- Näin
joi hän simaansa surullisissa ajatuksissa, mykkänä ja umpimielisenä
kuningatartakin kohtaan, joka suurilla silmillänsä tutkistellen
häntä katseli ja väliin arvasi hänen ajatuksensa, vaikk'ei hän niitä
lausunutkaan ilmi.
Päivä päivältä kului, vaan Ingoa ei kuulunut. Sitävastoin kolkutti
Sintram, Theodulfin setä, eräänä iltana linnan portille. Kuningas otti
hänet vastaan avosylin, pitäen hänen kanssansa kahdenkesken pitkän
keskustelun, ja Gisela-rouva kuuli, miten kuningas, puristaen hänen
kättänsä, antoi päämiehelle seuraavan vakuutuksen:
-- Sinun etusi ja minun tulevat juoksemaan metsään yhdessä kuin
kaksi sutta. -- Mutta kun Sintram oli ottanut jäähyväiset, heitti
kuningas hänenkin jälkeensä tyytymättömän silmäyksen ja nimitti häntä
kierosilmäksi repolaiseksi.
5.
Metsämajoissa.
Ruhtinaan hovissa ja kylässä ratisivat elonkorjuuvankkurit, päämiesten
urhot välistä unohtivat työn kiireessä kilpailuleikkinsäkin
ja auttoivat työntekijöitä, leikkuumiehet sitoivat hurskaiden
riemuhuutojen kaikuessa viimeisen lyhteen kansan mahtavalle jumalalle
ja veivät tanssien rukiintähistä tehdyn seppeleen ruhtinaan kotiin.
Paljassääriset lapset hääräsivät kuin rastaat metsänreunassa ja
poimivat marjoja ja pähkinöitä suuriin, puunlastuista tehtyihin
tuutteihin. Kaikki olivat innostuksissansa korjaamaan niitä hedelmiä,
joita kedon jumalatar lahjoittaa tilanomistavalle miehelle. Ruhtinaan
rinnalla katseli Ingo noita rauhallisia toimia, joita hän tähän saakka
ainoastansa oli nähnyt uljaan sotaratsunsa seljästä; hän kuunteli
tyytymättömyydellä, miten hänen isäntänsä päivitteli ikäänkuin
talonpoika, että sudet olivat syöneet häneltä mullikan, mutta useimmin
hymyili hän iloisesti, nähdessään Irmgard'in palvelijattarien
joukossa, joille hän jakeli käskyjänsä. Sekä hänen että neitsyen sydän
sykki riemusta, kun he muiden läsnäollessa kartanolla tahi kedolla
tervehtivät toisiansa kohteliaasti ja joskus vaihtoivat muutaman
sanan keskenänsä. Sillä tavat olivat ankarat hovissa, miehet elivät
erillänsä naisista, ja sittenkun Ingo oli tehnyt vuorovieraan valan,
karttoi hän häiritä talon rauhaa liiallisella likenemisellä. Melkein
kaikki katselivat häntä ystävällisillä silmäyksillä, ainoastansa
ruhtinattaren silmä oli synkkänä häntä katsellessansa. Hänen ylpeätä
mieltänsä katkeroi, että Ingo vasten hänen neuvoansa oli voittanut
hänen heimolaisensa urhojen kisassa, samoinkuin runoilija oli
tehnyt mitättömäksi hänen toivonsa, että Ingoa kohdeltaisiin kuten
tuntematointa matkailijaa. Ja muutkin seikat tuottivat hänelle
levottomuutta. Hän oli valinnut heimolaisensa, Theodulfin, tyttärensä
puolisoksi, ja hänen oma sukunsa sekä Answald-ruhtinas olivat jo monta
vuotta sitten sopineet tästä. Nyt piti hän kaiheksivilla silmillä
varalta tytärtänsä ja vierasta. Eräänä päivänä tuli kuljeskeleva
ilveilijä taikalaatikollansa siihen seutuun, hän soitti pilliänsä
ruhtinaan kartanon edustalla, kunnes kylän väki kokoontui sinne
juoksujalassa; ruhtinaan urhotkin ja palvelijat astuivat ulos kartanon
portista. Kun väki oli kerääntynyt piiriin miehen ympärille, alkoi
tämä mongertaen kertoa, että hänen laatikossansa oli romalainen
sankari kätkettynä, jota hän tahtoi näytellä, jos se miellyttäisi
sotureja ja noita ihanoita impiä. Hän naaputti laatikkoon; silloin
aukeni sen kansi ja pieni, ilkeännäköinen kummitus ihmisen kasvoilla
ja romalainen kypäri korviensa yli pisti irvistellen päänsä näkyviin.
Moni hätkähti takaperin, mutta rohkeammat nauroivat kummitukselle.
Mies avasi laatikon, ja apina pujahti ulos, puettuna panssaripaitaan
samoinkuin romalainen soturi. Se hyppi edestakasin nurmikolla
laihoilla säärillänsä, heitti kuperkeikkaa ilmassa ja tanssaili.
Alussa talonpojat hämmästyivät, sitten syntyi korkea-ääninen nauru ja
ilohuutoja, jolloin Hildebrand juoksi saliin ilmoittamaan herroille:
-- Eräs ilveilijä tanssii portin ulkopuolella villin miehen kanssa,
jota nimitetään apinaksi. -- Silloin meni ruhtinaskin ja Ingo sekä
naiset ulos, ja heistä oli hupaista nähdä apinan hullunkurisia hyppyjä.
Lopulta otti apina kypärin päästänsä ja juoksenteli sinne tänne,
jolloin mies sanoi: -- Lahjoittakaatte, urhot, romalaiselle soturille
ne romalaiset rahat, pienet ja suuret, joita teillä on kukkarossanne;
jota jaloin sankari, sitä suuremman rahan. Jolla ei ole rahaa, pankoot
munia ja makkaraa laatikkoon. -- Silloin talonpojat nauroivat, ja
monen käsi meni vyöhön; toiset toivat talosta kaikkea, mikä voisi olla
soveliasta matkustajan eväslaukkuun. Herrojakin lähestyi muukalainen,
ja ruhtinas sekä Theodulf ottivat esille romalaisia vaskirahoja
lakkaristansa, ja Frida kuuli Theodulfin osoittaen Ingoa lausuvan
ilveilijälle: -- Tuo suuri sankari tuolla taitaa tulla antamaan
sinulle runsaimman lahjan. -- Kun mies apinansa kanssa lähestyi
Ingoa, mietiskeli Frida levottomuudella, josko muukalainen ja hänen
palvelijansa, Wolf, voisivat löytää mitään annettavaa ruhtinattaren
lahjoittamien vaatteiden lakkarista ja estääkseen häpeätä, tempasi hän
äkkiä irti yhden noista hopeahelyistä, joita ruhtinatar oli antanut
hänelle kaulakoristeeksi, sekä lausui rientäen esille: -- Tämän antaa
sinulle tuo sankari, joka tuntee Romalaisten hypyt paremmin kuin sinä,
jos sinä vastaat hänelle yhteen kysymykseen: missä pu'ussa on sinun
kummituksesi, kun sinä anelet lahjoja Romalaisilta?
Mies otti hopean, vilkasi arasti Ingoon ja vastasi hävyttömästi
tytölle: -- Vandalein tervehdykset tiedän minä loukkaaviksi ja
raa'oiksi. Mutta sinulle minä vastaan: Ken tahtoo tanssissa olla
Romalaisten mieleinen, hänen täytyy tanssia alastomana. Mitä minun
apinani tuossa tekee, neuvon minä sinuakin tekemään. -- Frida huusi
närkästyneenä hänen jälkeensä: -- Minä luulen sinun tanssivaisen
apinasi muualla pilkkaavan meidän kansamme sotureja, samoten kuin se
meillä tekee muukalaisista. -- Silloin nyökkäsi miehet myönnytystänsä
ja kääntyivät nauraen pois ilveilijästä. Mutta Ingo astui hänen
luoksensa ja kysyi: -- Mistä tiedät sinä minut Vandaliksi?
-- Sinulla on kylläksi selvä merkki päässäsi, -- vastasi mies
osoittaen Ingon kypäriä, johon oli kiinnitetty muutamia metsäjoutsenen
siipisulkia. Tuskin on kahdeksan päivää kulunut siitä, kun tuollaiset
sulat menettelivät pahoin minun kanssani Burgundein luona, -- Ingo
punastui, hän tarttui miestä kiivaasti käsivarteen ja veti hänet
syrjään. -- Montako heitä oli, -- kysyi hän, -- jotka kantoivat
tällaista merkkiä?
-- Useampi kymmentä vaan vähempi kolmeakymmentä, vastasi mies; --
kovia sanoja he minulle lausuivat, kun minun apinani siellä tanssi
joutsenensulissa, ja he uhkasivat lyödä ja piestä minua.
-- Oliko se, joka sinua nuhteli, vanha, harmajaparta soturi ja arpi
otsassansa?
-- Sinä mainitset hänet sellaiseksi, kuin hän oli, herra, ja sitä
paitse oli hän raaka mies.
Irmgard huomasi urhon töin tuskin voivan hillitä mielenliikutustansa;
hän erkani muista ja meni yksinänsä jälleen kartanolle.
Kun Volkmar vähän tämän jälkeen saapui taloon, otti Ingo häntä vastaan
kuten hartaasti odotettua ystävää; hän kuulusti tämän asiaa ja saattoi
hänet ruhtinaan luokse, ja nuot kolme miestä pitivät siellä salaista
neuvottelua.