kokeneet soturit, Answald-ruhtinaan asuntoon ja sijoittuivat niille
istuimille, jotka olivat heille järjestetyt lieden kumpaisellekin
puolelle. Heidän keskellensä istautui isäntä, ja hänen istuimensa
takana seisoi Theodulf. Tallipäällikkö sulki oven, ja ruhtinas
puhutteli läsnäolijoita: -- Minun huoneeseni on tullut Ingo,
Ingbert-kuninkaaan poika, joka vuorovieraisuuden lailla on minun
kanssani liitossa aina esi-isien ajoilta. Nyt pyydän minä kansalta
hänelle vuorovieraan oikeuksia, että hän saattaisi olla ei ainoastansa
minun huoneessani vaan teidänkin aluellanne suojeltuna kaukaisilta sekä
kansankin seassa olevilta vihollisilta, jotta hän saavuttaisi oikeutta
pahantekijöitä vastaan ja turvaa naapurein aseilta jokaista vastaan,
joka vihollisena vainoo hänen kunniaansa ja henkeänsä. Anelevana
tuon jalon sankarin puolesta seison minä teidän keskellänne: teidän
vallassanne on myöntäminen tahi kieltäminen. -- Syvä äänettömyys
seurasi hänen sanojansa, vihdoin nousi Isanbart seisovallensa, hänen
pitkä, hopeanharmaa tukkansa liehui hänen arpisten kasvoinsa ympärillä,
hänen korkea vartalonsa nojasi sauvaan, mutta voimallisesti kaikui
vanhuksen ääni, ja miehet kuultelivat häntä kunnioituksella. -- Sinun,
ruhtinas, sopii puhua niin, kuin olet puhunut. Me olemme tottuneet
siihen, että sinä lähestyt kansaasi lahjoilla, ja kun sinä lähestyt
meitä pyynnöillä, ovat meidän sydämmemme halukkaat myöntymään. Hyvä
maine on sillä urholla, ja että se on hän itse, eikä mikään petollinen
maankuleksija, siitä on meillä takauksena runoilijan lauseet, se
vuorovieraisuuden merkki, jota hän on verrannut meidän isäntämme
hallussa olevaan merkkiin, ja ennen kaikkea hänen kasvoissansa ja
vartalossansa ilmestyvä majesteetillisyys. Mutta me olemme pantu monien
menestyksen vartijoiksi ja varovaisuuteen kehoittaa levotoin aikakin,
sentähden on vakava neuvotteleminen tarpeen ja ajatusten kuulustaminen,
jotka kentiesi jakavat kansan urhot eri puolueihin.
Hän istui jälleen ja naapurit kumarsivat kunnioittaen päätänsä. Mutta
äkkiä nousi seisovallensa Rothari, ruhtinas vanhaa päämiessukua ja
paksu mies, punaisilla kasvoilla sekä punaisella tukalla ja joka oli
mainio juomatoveri, urhollinen sodassa ja hauska karkeloissa, miehet
nimittivätkin häntä pilallaan "turpeaksi kuninkaaksi." -- Aamulla
annetun neuvon, -- sanoi hän, -- pitää oleman kuin aamujuoman, lyhyen
ja voimakkaan. Minun ajatukseni mukaan ei tässä tarvita pitkiä
mietintöjä, me olemme nykyään juonut hänen muistoansa viinissä, emme
kait tänä päivänä kaada vettä hänen maljaansa; hän on urho, jolla on
kaksi hyvää takausta, runoilijan laulu ja meidän suosiomme, se riittää
minusta; minä äänestän hänelle vuorovieraan oikeutta.
Vanhat hymyilivät tuon rehellisen miehen innolle, ja nuoremmat
huusivat hänelle myönnytystänsä; silloin nousi seisovallensa Sintram,
Theodulfin setä, mies ilman silmäripsittä, tummilla silmillä ja
laihoilla kasvoilla, ankara isäntä, hirmuinen vihollisillensa, mutta
viisas neuvoissa ja suuresti arvossa pidetty kuninkaan hovissa. --
Sinä, ruhtinas, olet ystävällisellä mielellä muukalaista kohtaan, ja
hän itse ansaitseekin sen, sanotte te; tämä antaa suunnan minunkin
toivomuksilleni, ja mielelläni tahdon tervehtää häntä vieraanamme,
samoin kuin me myös väliin tervehdimme muukalaista matkamiestä, jonka
ylistystä runoilijan suu ei ole lausuellut. Mutta epäluulo hätää tämän
toivomuksen rinnastani, ja minä kysyn: tuleeko hän kaukaa meidän
ystävänämme? Eihän kaikki meidän nuoret sotilaamme ole viihtyneet
kotimaisemillaan, ja minä muistelen niitäkin, jotka läksivät etsimään
kunniata ja onnea. Kuka meidän veriheimolaisistamme on taistellut
Allemanein puolesta? Minä en tunne yhtäkään. Mutta Romalaisten
sotajoukossa on rohkeita urhoja meidän heimostamme, ja jos nämät ovat
muukalaisen vihollisia, kuinka voimme me ruveta hänen ystäviksensä? Jos
ne ovat kaatuneet, kuuluu meidän kylissämme kuolonvalituksia. Kuka on
heidät lyönyt? Kentiesi se mainehikas miesi, joka itse kerskaili siitä
kisatanhualla. Kuinka voimme me tarjota vierasvaraisuutta viholliselle,
joka vihollisella kädellään on vuodattanut meidän omaisiemme verta? En
minä tiedä, onko hän sitä tehnyt, mutta joll'ei hän ole sitä tehnyt, on
sattumus ollut siihen syypäänä; se oli kuitenkin hänen tarkoituksensa,
sotiessaan Athanarik-kuninkaan puolesta. Olen kuullut romalaisjoukossa
väitettävän Caesarin saavan voitoistansa kiittää ainoastaan niitä
kansakuntia, jotka puhuvat meidän kieltämme; ikäänkuin jättiläiset
kohouvat meidän maan punaposkiset pojat mustasilmäisten muukalaisten
yli. Caesar palkitsee heitä rannerenkailla ja kunniamerkeillä sekä
korkeimmilla virkasijoilla. Kysykäätte Romassa suurista sotureista ja
ylhäisistä miehistä, niin tulevat romalaiset kaupustelijat kateisilla
silmäyksillä vastaamaan: he ovat germanilaista verta. Missä tulee
meidän nuorisomme voittamaan sotamainetta ja jumalien rakkautta, kun
aseet saavat rauhallisina ruostua kotimaassamme? Maamme liika voima --
mihin se joutuu, että veljet kotona saisivat nauttia perintöä, joll'ei
Caesar avaa aarreaittaansa muukalaisille? Sentähden sanon minä hänen
valtansa olevan meille hyödyllisen, ja ken häntä vastaan taistelee,
vastustaa meidänkin etujamme. Pitäkäät huolta, ett'ei muukalainen sulje
meidän miehiltämme sitä tietä, joka johtaa jalomielisiä urhoja kultaan
ja kunniaan.
Miehet istuivat synkkinä, heihin koski kipeästi, että hänen sanoissansa
oli totuutta. Silloin keskeytti vaitiolon Bero, Fridan isä, joka oli
jyhkeä talonpoika; hän veti tyytymättömänä tuuheat kulmakarvansa
pystyyn. -- Sinä lähetit veljesi romalaisjoukkoon, -- lausui hän
vitkaan ja karhealla äänellä, -- ja sinä istut veltossa rauhassa hänen
tiluksillansa: minua ei kummastuta sinun ylistelevän noita vieraita
sikiöitä. Mutta talonpoika ei iloitse noista korskeoista sotilaista,
jotka palajavat sotaretkiltänsä romalaismaasta, sillä heistä tulee
huonoja naapureja, he ylenkatsovat meidän tapojamme, kerskailevat,
eivätkä, tee mitään hyötyä. Sentähden sanon minä nuot Romalaisten
luo matkustamiset olevan kirous meidän kansallemme. Jos meidän nuoret
soturit lähtevät muualle hankkimaan itsellensä mainetta vieraiden
sotapäällikköjen palveluksessa, tekevät he sen omalla uskalluksellansa,
eikä kansa ole valinnut eikä määrännyt heitä siihen. Sitä vastoin minä
ylistän vakinaista kotielämää, kelpo kirveeniskua ja myöskin rehellistä
rauhaa naapurein välillä, jotka kunnioittavat samaa jumalaa ja samaa
kieltä kuin minäkin. Nyt on meillä rauha kaikkein kanssa ja, jos tänä
päivänä tulee joku urhollinen toveri Allemaneista meidän liedellemme,
suomme me hänelle sijaa tulen ääressä, ja, jos huomenna tulee romalainen
soturi, joka näyttää meistä rehelliseltä mieheltä, teemme hänelle
kentiesi samoin. Kumpaisenkin täytyy elää hiljaisuudessa meidän
lakiemme mukaan, ja jos he kadehtivat toisiltansa ilmaa ja lieden
tulta, ottakoot miekkansa ja ratkaiskoot taistelunsa kylän rajamerkkein
ulkopuolella. Iskut, joita toisillensa antavat, ovat heidän asiansa
eikä meidän. Sentähden on minun sanani: tänne on tullut urhollinen
sankari; olkoonpa hän Romalainen tahi Vandali, on hän tervetullut
meidän liedellemme, me pysymme kaikissa tapauksissa isäntinä
huoneissamme ja pidämme hänet aisoissa, jos hän haluaisi häiritä maan
rauhaa.
Näin puhui hän sekä laskeutui äreänä istuimellensa, ja vanhat jupisivat
myöntymystänsä. Silloin nousi seisovallensa Albwin, muuan jalo mies;
hänen kartanonsa ylisillä sanottiin haltijan ikivanhoista ajoista
pitäneen asuntoansa ja yöllä tuuditelleen hänen su'ussansa syntyneitä
lapsia, ja että nämät siis eivät kasvaneet samoin kuin muut ihmiset;
sillä hienojäsenisiä ja vähänläntiä olivat kaikki hänen verestänsä
syntyneet, mutta samalla kertaa jaloja olennoltansa ja kaunopuheisia
miehiä; Ja hän lausui: -- Kentiesi voit itse, ruhtinas, sovittaa
yhteen herrojen ja talonpoikain mielipiteet; kaikki suovat he mitä
parahinta urholle, joka saapui sodasta sinun liedesi ääreen. Heitä vaan
huolettaa, että hänen kohtalonsa kentiesi tulevaisuudessa saattaisi
tuottaa onnettomuutta meidän kansallemme. Sillä jalosukuinen mies ei
voi virua toimetoinna isäntänsä katon alla, vaan kerää itsellensä
ystäviä ja hankkii myöskin vihamiehiä; jota enemmän jonkun sankarin
maine kulkee maassa, sitä voimakkaammin vetää hän puoleensa seuraajia
teillänsä. Me emme ole niin saitoja, että me lukisimme, kuinka monta
päivää me olemme pitäneet matkustavaa miestä huoneessamme, niin me
emme tiedä tuon urhon aikomuksia; ja sen tähden olkoon minun sallittu
kysyä isännältä. Jos muukalainen haluaa lepopaikkaa ja asumusta täällä
ainoastansa lyhyeksi ajaksi, ei tarvita mitään neuvottelua. Jos hän
taas tahtoo päättää tulevat päivänsä meidän kansamme seassa ja rakentaa
majansa meidän maallemme, silloin täytyy meidän viisaasti punnita ei
ainoastansa muukalaisen vaan omaakin parastamme.
-- Sinä muistutat syystä tätä, -- lausui ruhtinas vakavasti, -- ja
sittenkin täydyn kieltäytyä vastaamasta kysymykseesi. Sinä tiedät itse,
että kestittäjän ei sovi tiedustella, millä hetkellä hänen vieraansa
lähtee pois, ja jos sen voisinkin, en kuitenkaan sitä tässä tapauksessa
tekisi, sillä onnetoin se jalo urho on, eikä hän itsekään tiedä,
sallitaanko hänen pian, vai ei koskaan, palata isänmaahansa.
Taaskin nousi Rothari, tuo hillitsemätöin sankari, seisovallensa
ja puhui vihaisesti: -- Mitä veroittaa tinkiminen ajasta? Kun me,
Thüringin miehet, avaamme sydämemme, emme tee sitä joksikuksi ajaksi.
Antakaa hänelle vuorovieraan oikeudet kansassa ja lopettakaa siten asia.
Miehet huusivat ääneen myönnytystänsä ja ryykäsivät seisomaan
istuimiltansa. Silloin juoksi Sintram piirin keskelle ja huudahti
kimakalla äänellä kiukustuneelle joukolle: -- Pidä huolta, ruhtinas,
ettei meidän kansamme päämiehet rupea juoksemaan kuin pojat kauniin
linnun perässä tuntemattomaan kuiluun; minä vaadin äänettömyyttä, sillä
vähänpä on tähän asti ajateltu, mitä meidän menestyksemme vaatii.
Ruhtinas viittasi sauvallansa, nuristen laskeusivat miehet istumaan,
ja uhkaava kohina syntyi Sintram'ia vastaan, mutta joutumatta tästä
hämille jatkoi tämä: -- Voimakas sinä olet, ruhtinas, ja terävät ovat
miestesi aseet, mutta Thüringissä me elämme ja asumme, ja kuningas
meitä on hallitsemassa; sehän on paikallansa, että kuningas antaa
tuolle vieraalle kuninkaan pojalle suojeluksensa, emmekä me. --
Bisino-kuningasko, Mustikka-kuningasko? -- huusi vihaiset äänet. --
Vaatiiko Sintram kuninkaan käskyn määräämään niitä lupauksia, joita
me liedemme tulen ääressä teemme? -- huudahti eräs tummaverinen
Thüringiläinen.
Kuningas on korkein hallitsija, sanoi Answald-ruhtinas varovasti, --
kansan neuvostossa pitää hänen nimeänsä kunnioituksella mainittaman.
-- Sen minä kyllä tiedän, -- vastasi tuo pelkäämätöin Sintram
uhkaaville miehille, ett'emme kysy kuninkaalta neuvoa, kun joku
väsynyt matkustaja, jonka nimeä ei kukaan ole kuullut, ottaa sijan
meidän penkillämme; mutta hän, joka nyt on tullut, on mainio sotilas,
Romalaisten vihollinen. Me emme tunne kuninkaan ajatuksia, josko
vieras olisi hänelle hyödyksi tahi vahingoksi, ja josko hän, joka
valvoo kansan rauhaa, ylistäisi tahi moittisi meitä lahjoittamistamme
vuorovieraan oikeuksista.
Silloin nousi seisovallensa Thuribert, ylimäinen pappi, joka istui
ruhtinaan oikealla puolella ja alkoi korkealla äänellä, joka kaikui
mahtavasti pilarikatoksen alla: -- Sinä kysyt, josko kuningas
tulee lempeänä osoittamaan meille suosioansa, tahi vihastuneena
kääntämään pois kasvonsa meistä. Minä en moiti sinun levottomuuttasi,
tiedusteleehan moni jäniksen polkua ja huuhkaimen ääntä. Mutta minä
ilmoitan teille, mitä meille ilman näkemistäkin on tunnettua. Ihmisten
jumalat ovat käskeneet, että viattomalle muukalaiselle pitää suoda
maata ja vettä, ilmaa ja valoa. Jos kuningas vihastuu meihin siitä,
että me käyttäymme kunniallisina miehinä turvaa rukoilevaa kohtaan,
täydymme sen kärsiä, sillä jumalien viha on ankarampi kuin kuninkaan
epäsuosio. Jos tuo mies on teidän vihollinen sen vuoksi, että hän löi
Romalaiset, sammuttakaa heti tuli liedestä, jonka ääressä hän istuu,
ja saattakaatte hänet pois tuonne metsärajan toiselle puolelle. Mutta
sellaisen ajatteleminen, että hänestä kentiesi saattaisi tulla meille
huolta, kentiesi ei, se ei ole tapa meidän maassamme eikä jumalien
tahto. -- Kuunnelkaat hänen sanojansa, -- alkoi Isanbart uudestansa.
-- Minä näin poikieni kaatuvan sodan temmellyksessä, myös minun
poikani pojat ovat kadonneet maailmasta, enkä tiedä, minkätähden
minä yksinäni olen jätetty taistelemaan yön ja päivän, kesän ja
talven, miesten sydämessä vallitsevan vihan ja rakkauden välillä.
Mutta kentiesi ovat jumalat jättäneet minut eloon, voidakseni kertoa
nuoremmille heidän isäinsä kohtaloista. Muinoisena aikana, niin ovat
vanhat minulle kertoneet, asui jokainen Thüringen'issä vapaana miehenä
maatilkullansa, ja valalla vahvistettu yhteysliitto oli olemassa kunkin
kihlakunnan välillä. Mutta eripuraisuutta syntyi kansassa, pohjoisissa
kihlakunnissa asuvat miehet taistelivat menestyksettä Sachsilaisten
aseita vastaan. Silloin valitsivat edellämainitut itsellensä kuninkaan,
he valmistivat valtaistuimen ja asettivat hallitsijan-merkin erään
sankarin otsalle, joka oli saavuttanut mainetta sotaisissa toimissa.
Ja tästä syntyi mahtava hallitsijasuku, se rakensi itsellensä
kivilinnan kedolla olevista kivistä ja keräsi kansan soturit sen
muurien sisäpuolelle. Mutta meidän esi-isämme, metsissä asuva kansa,
viljelivät vapaina perittyä maatansa, eivätkä tahtoneet kuullakaan
minkäänmoisesta kuningasvallasta. Kau'an kesti kansamme riita
kuninkaan miesten kanssa. Kun kuninkaan joukot ryntäsivät meidän
rajoillemme, ajoimme me karjamme metsään ja katselimme synkeällä
mielellä, miten laaksoissa asuvat miehet sytyttivät meidän kartanomme
tuleen. Me keräännyimme rytöhakkauksien taakse ja luimme, minä päivänä
voisimme saada kostoa kuninkaan karjalaumoille ja sotureille. Vihdoin
tarjosi kuningas keskinäistä sopimusta. Minä olin lapsi, kun meidän
kihlakuntamme miehet ensi kerran taivuttivat niskansa kuninkaan
punaisen lipun alle. Siitä ajasta alkaen lähetimme me nuoret miehemme
hänen sotiinsa ja palkinnoksi asettautuivat kuninkaan soturit meidän
riveihimme, kun meikäläiset joutuivat riitaan Kattein kanssa. Nuristen
ovat kuninkaat katselleet meidän penseätä nöyryyttämme, usein ovat
heidän lähettiläänsä koettaneet veroittaa meidän karjojamme ja lukea
lyhteet meidän pelloillamme, useamman kuin yhden kerran on teidän
elinaikananne tappelu syntynyt kuninkaan miesten kanssa. Yhteinen etu
pakoitti taaskin rauhaan, mutta kateellisina katselevat kuninkaan
neuvonantajat linnan harjalta meidän vapaata metsäämme. Vielä elämme me
rauhassa; sormuksen ja viitan lähettävät he vielä kuninkaan linnasta
meidän päämiehillemme, ja korkea-ääniset tervetuliaishuudot kaikuvat
meidän miehillemme kuninkaan linnassa. Kuitenkin varoitan minä teitä,
ett'emme nöyränä antaunnu herrain palvelukseen, ett'emme mene kysymään,
eikä Bisino-kuninkaan tarvitse antaa vastausta, jott'emme pyytäisi
hallitsijalta armolahjaa. Sillä pieninkin syy saadakseen osoittaa
ylivaltaansa on tervetullut kuninkaan hovissa. Olkoon muukalainen
tullut iloksi tahi suruksi kuninkaan miehille; jos me kysymme heiltä
neuvoa, saattavat he meille murhetta. Jos me tänään kysymme jotakin
vuorovieraisuuden suhteen ja pyydämme sieltä turvaa, tuovat kuninkaan
lähettiläät meille huomenna käskyjä. Sentähden näyttää minusta
parhaalta, että pysytään entisellään. Suojan antaminen muukalaiselle on
meidän yksityinen oikeutemme eikä kuninkaan. Tällainen loppu tehtäköön
asiasta. Ollessani parhaissa voimissani, olin minä seuralaisena meidän
isäntämme isälle hänen retkillänsä vieraissa maissa; minä seisoin
sodassa sen sankarin rinnalla, jonka poika nyt odottaa turvaa meidän
lietemme ääressä. Lempeä mies, jalomielinen ja miehekäs, oli hänen
isänsä, ja minä näen pojan olevan samaa luontoa. Nähdessäni äsken tuon
nuoren urhon kisatantereella, heräsi minussa taaskin muisto muinaisista
ajoista, ystävän silmän minä näin; enkä vihamiehen ja minä uneksin
uudestaan tarttuvani siihen kuninkaalliseen käteen, jota minä kerran
vieraassa maassa olin kosketellut; ja sentähden tahtoisin minä hankkia
hänelle kansan suosion ja sijan meidän penkillämme. -- Vanhus laskeusi
vitkallisesti istumaan, mutta korkeaäänisiä huutoja kajahteli lieden
ympärillä, ja miekat kahisivat huotrissansa. -- Terve, Isanbart,
terve Ingo; me suomme hänelle vuorovieraan oikeuden! -- Ruhtinas
nousi seisovallensa ja lopetti kokouksen: -- Minä kiitän teitä,
kansalaiset. Mitä tässä on keskusteltu, pitäköön paikkansa ja tulkoon
täytäntöön, älköönkä kukaan kantako vihaa toisellensa sanoista, jotka
jo ovat olleet ja menneet; sillä yksimielinen päätös on tarpeen kansan
päämiesten kesken, ett'ei epäröiminen ja väitteleminen rikkoisi rauhaa
kansan keskuudessa.
Answald-ruhtinas kävi jokaisen miehen luona ja sai jokaiselta
kädenlyönnin tehdyn sopimuksen vahvistukseksi; Sintram'kin löi kättä
ja hymyili ystävällisesti, kun ruhtinas katsoi häneen. Mutta Rothari
paiskasi kätensä ruhtinaan käteen, että mäjähti ja huudahti samalla:
-- Minua se ilahuttaa. -- Ja kuullen tuon innostuneen miehen sanoja
ilmestyi hymyily toistenkin vakaisille kasvoille. Tallipäällikkö
avasi oven, ja urhot menivät arvokkaalla ryhdillä salista kentälle,
johon yleisö oli kokoontunut. Siellä suotiin kansan suostumuksella
vuorovieraan oikeus muukalaiselle, häntä kutsuttiin astumaan heidän
joukkoonsa ja hänet saatettiin sitte pyhänä pidetyn tavan mukaan
ruhtinaan suuren liesikattilan luokse. Tämän ääressä vannoi kansa ja
Ingo valansa.
Mutta ruhtinas kääntyi vieraansa puoleen lausuen: -- Valalla on nyt
liitto vahvistettu, ja minun talossani pitää laitettaman huone sinun
asuttavaksesi, Ingo, niin kau'an kuin haluat. Mutta valitse itse
kamaripalvelijasi, ota minun miehistäni kenen tahdot, ainoastansa
tallipäällikköä, Hildebrand'ia ja Theodulfia, joka itsekin on
jalosukuinen, en minä mielelläni antaisi. Jokainen niistä muista
tulee pitämään itsellensä kunniana saada vannoa sinulle uskollisuutta
ja seurata sinun askeleitasi, niinkau'an kuin sinä viihdyt meidän
luonamme, erittäinkin kun saavat kuulla sen olevan minun toivomukseni.
-- Silloin meni Ingo Wolf'in luokse ja sanoi: -- Sinä olit ensimäinen,
joka tarjosit muukalaiselle suolaa ja leipää teidän maanne rajalla
ja ystäväksi olet sinä sittemminkin näyttäinnyt. Rohkenetko ruveta
maanpaossa olevan miehen seuralaiseksi? Muita aarreaittoja minulla
ei ole paitsi metsää ja aroa, jos ruhtinas sallii minun niissä etsiä
riistaa, kuin taistelukenttä kaatuneiden vihollisten rannerenkailla.
Köyhää isäntää tulet sinä seuraamaan, eikä minulla ole muuta palkkaa
sinulle tarjottavana kuin rehellinen sydän ja uskollinen apu keihäällä
ja kilvellä. -- Wolf vastasi: Opeta minulle, haltijani, sotataitoasi,
niin olen minä vakuutettu voittavani kultaa ja aarteita, jos Jumalat
suovat minun olla hengissä tappelun loputtua. Mutta jos ne kutsuvat
sinut asuntoihinsa, tiedän minäkin saavuttavani kunniata seuratessani
sinun jälkiäsi. -- Näin puhui hän ja vannoi vieraalle uskollisuuden
valan.
Theodulf'kin oli halunnut sovintoa Ingon kanssa. Jo pitojen jälkeisenä
iltana, kun ruhtinas oli saattanut vieraansa kunniaistuimelle, oli
Sintram muiden samaan sukuun kuuluvien miesten kanssa Theodulfin
puheilla. He olivat salaa neuvotelleet, miten taistelu näiden
kumpaisenkin vastustajien välillä olisi estettävä, ja Theodulf oli
senjälkeen sukulaistensa seuraamana tullut Ingon luoksi ja sanonut:
-- Toisenlaiselta näyttää maisema silloin, kun aurinko on pistäynyt
näkyviin pilvien takaa. Niinpä en minäkään tuntenut sinun arvoasi,
lausuessani sinulle kiivaita sanoja. Minun puheeni ei tarkoittanut
sinua, vaan nimetöintä miestä, joka nyt on kadonnut; unohda siis
sinäkin nuot loukkaavat sanat, että minä en olisi ainoa meidän
joukossamme, jota kohtaan sinä syystä kannat vihaa. -- Ja ruhtinas
lisäsi. -- Hän puhuu järkeviä sanoja, eikä kukaan meidän joukossamme
suo sinulle pahaa, uros. Minä itsekin toivon sovintoa hänen
puolestansa, sillä minähän salasin sinun nimesi meidän talon miehiltä.
Silloin vastasi Ingo: -- Pilkkasanat unohdin minä, Theodulf, runoilijan
laulaessa ja vastenmielisesti miettisin minä enään kostoa.
Rusottavassa kullanloisteessa nousi Ingolle uusi aurinko. Mutta
vuoriseuduissa seuraa lämmintä aamua ukkoisen jyrinät, ja sydämenkin
lämpö haihtuu helposti vihamielisten ajatusten myrskyssä.
4.
Kuninkaan hovissa.
Kuninkaanlinnassa istui Gisela-kuningatar korkeaselkäisellä istuimella;
hän nojasi päätään valkoista käsivarttansa vastaan, ja hänen
kiharainen tukkansa valui alas kuninkaallisen pääkoristeen alta hänen
kätensä yli ja peitti hänen silmänsä. Hänen jalkainsa juuressa istui
muuan palvelijatar, asetellen kuningasparin ateriassa käytettyjä
kulta-astioita takasin lippaasen, hän laski niiden luvun, ennenkuin
sulki lippaan ja vei tämän kuningattaren aarreaittaan; hymyillen
näki hän kasvonsa rumennettuina tuossa mutkistetussa metallissa ja
katsahti hallitsijattareensa; mutta kuningatar ei pitänyt lukua
kullasta. Muutaman askeleen päässä heistä istui Bisino-kuningas,
urhollinen soturi, rotevasti kasvanut jyhkeillä jäsenillä ja leveillä
kasvoilla: poskessansa oli hänellä musta luomi, joka meni perinnöksi
hänen suvussansa, ja yksi hänen esi-isistänsä oli saanut kärsiä ivaa
ja pilkkaa tämän takia, mutta nyt pidettiin sitä kuninkaanmerkkinä,
ja vaikka se ei ollutkaan kauneudeksi, oli se kumminkin ylpeydeksi.
Kuningas ei ollut leppeä mielessänsä, hän oli ryyppinyt niin
ylellisesti, että verisuonet hänen otsassansa olivat paisuneet, ja hän
tiuski Volkmar-runoilijalle, joka seisoi hänen edessänsä.
-- Minä olen käskettänyt sinut tänne aterian jälkeen, -- sanoi
kuningas, -- jotta kuningatar saisi kysellä sinulta, mutta hän ei näytä
huomaavankaan meidän olevamme täällä.
-- Mitä suvaitsee minun puolisoni käskeä? kysyi Gisela-kuningatar,
nousten ylpeästi seisovallensa.
-- Onpa todellakin syytä, -- mörisi kuningas, -- pitää silmänsä auki,
kun Rhen-virran varrella asuvat kuninkaat kantavat rautakahleita ja
viruvat kosteoissa vankiholveissa.
-- Miksi ojensivat he kätensä kahleisiin? -- vastasi Gisela
kylmäkiskoisesti. -- Sille, joka johtaa tuhansittain sotureja manalan
majoihin, soveltuu huonosti, että hän itse jää jälkeen. Minä näen
nuot urholliset kuolemanhaavoissansa kukkivalla kedolla, vaan nuot
verettömät kasvot vankeudessa eivät minua liikuta.
-- Urhollisiakin voi onni pettää, -- lausui kuningas, silmäillen arasti
puolisoansa. -- Mutta sinä, mies, et ole vielä kertonut kaikkia. Muuan
uros pääsi pakoon ja tuli minun maahani; ruhtinaan talossa nousi riemu
korkealle, sali kaikui eläköönhuudoista Ingolle, sinä, soittoniekka
puheliaalla kielellä, olit läsnä, miksi olet sinä nyt muuttanut
laulusi? Toisin kaikui sinun laulusi metsäisessä salissa.
-- Vähänpä kunniaa olisi runoilijalle, jos hänen laulunsa yksiäänisenä
jurisisi yhdellä kielellä. Minun toimeni on omansa antaminen kullekin,
jotta kuulijoiden sydämet riemuitsisi. Minä en salannut kuninkaaltani
urhojen nimiä, sillä mainehikkaat toimet menevät jälkimaailmalle minun
suuni kautta. En minä kuitenkaan luullut pakolaisen voivan herättää
levottomuutta meidän suuren hallitsijamme sielussa.
-- Minä tunnen sinut, -- huudahti kuningas, päästäen vihansa
valloilleen, -- sinä sukellat käsistäni nopeasti kuin saukko virrassa,
varo nahkaasi minun miesteni lyönneiltä.