-- he alkavat kiistellä keskenänsä, ja tarpeellista on, että sinun
laulusi tulee asettamaan heidän mieliänsä. Anna meille tänään todistus
taiteestasi, ja jos sinun voimassasi on, laula heille jotakin iloista.
-- Mikä on häirinnyt tasapainon heidän mielessänsä? -- kysyi runoilija,
joka oli tottunut harjoittamaan taidettansa kuten taitava lääkäri.
-- Vihoittelevatko he taaskin Bisino kuninkaan ylenpalttisesta
hovielämästä, vai väittelevätkö he romalaissodasta?
-- Nuot nuoret miehet eivät pysy sovinnossa keskenään, -- vastasi
ruhtinaan tytär.
-- Eikö mitään muuta? -- lausui runoilija huolettomalla äänellä. --
Olisipa turha vaiva, jos kokisi estää heidän sotaisia leikkejänsä
vihriällä tanhualla. -- Huomattuansa kuitenkin neitsyen vakaiset
kasvot, lisäsi hän: -- Jos ne ovat hovin villipäitä, pelkään,
neitsyeni, ett'ei minun lauluni voi häätää heidän kateuttansa. Jospa
minä voisin sovitella lauluuni sinun ystävällisen hymysi ja laulaa
sitä kaikkein korviin, tulisi he kaikki tottelemaan minua kuin
lampaat. Mutta ne viestit, joita minä tänään tuon, -- lisäsi hän
muuttuneella äänellä, -- ovat niin huolettavia, että he varmaankin
niiden kuultua tulevat unohtamaan riitansa. Ne ovat huonoa tarjoamista
juhlatilaisuudessa. Mutta sittekin täydyn minä mennä sisään kertomaan
heille tarinani, en tiedä, josko he sitten haluaisivat kuulla minun
lauluanikin.
-- Aiotko ilmaista surusanoman ruokapöydässä? -- kysyi neitsyt
alakuloisena, -- se tulee perin ärsyttämään heidän mieltänsä ja
herättämään heidän kiukkuansa.
-- Kaiketi tunnet sinä minut, vastasi runoilija, -- minä annan heille
vaan niin paljon, kuin he voivat sietää. Keitä on ruhtinas kutsunut
pitoihinsa?
-- Meidän vanhoja heimolaisiamme.
-- Onko heidän joukossansa muukalaisia?
-- Ei muita, -- vastasi neitsyt epäröiden, -- paitsi muuan köyhä
matkustaja.
-- Ole siis pelotta, -- lopetti runoilija keskustelun, -- meidän
miesten mielipiteet minä tiedän, ja miten heidän iltajuomansa on
valmistettava.
Sillävälin kun neitsyt meni erään sivuoven kautta lehtimajaan, astui
runoniekka saliin. Näyttäytyessään kynnyksellä, kohosi mieltymyshuudot
ja tervehdykset salissa korkealle kaikumaan. Ylpeydellä huomasi
Volkmar olevansa suosittu, hän astui kepein askelin ruhtinaan pöydän
vieressä olevalle tyhjälle sijalle ja kumarsi syvään ruhtinaalle sekä
ruhtinattarelle.
-- Ollos tuhatkertaisesti tervetullut, sinä kansan lemmikki, --
huudahti ruhtinas hänelle, -- linnut, jotka olivat menneet pois
talveksi, ovat jo kau'an lehdoissamme laulelleet suvilauluansa, vaan
urhojen laulajaa olemme me turhaan odottaneet.
-- Minä en ole kuullut ilman lintujen laulelevan suvea, vaan jumalan
sotakoirat kuulin minä ulvovan myrskyssä ja minä näin pilvein
monivärisen sillan, jota myöten urhot lukemattomissa joukoissa menivät
jumalien asumukseen. Rhen-virran näin minä vierivän punaisissa
aalloissa, täynänsä miesten ja hevoisten ruumiita, taistelutantereen
näin minä ja sen verisen laakson, jossa kaatuneitten joukot makaavat
korppien ruokana, ja minä tiedän kuninkaita, jotka kahleissa olevilla
raajoilla odottavat piilun iskua Romalaisten leirissä. -- Korkeaäänisiä
huutoja seurasi näitä sanoja. -- Kerro, Volkmar, me kuultelemme, --
lausui ruhtinas.
Runoilija kosketteli sormin soittokoneensa kieliä, ja salissa syntyi
niin suuri hiljaisuus, että voitiin kuulla läsnäolijain syvät
hengähdykset. Sitten liikutteli hän kieliänsä ja alkoi kertoella
Allemanein ja Romalaisten välillä olleesta tappelusta, ensin kertoen,
sitten, laulaen korkealla äänellä ja sointuvilla sävelillä. Hän
mainitsi nimeltänsä ne kuninkaat ja kuningasten pojat, jotka olivat
Allemanein kanssa menneet Rhen-virralle Caesaria vastaan ja ensin
ajaneet pakoon Romalaisten ratsujoukot sekä sittemmin jalkaväen
ensimäisen rivin. Vielä lauloi hän, että romalaisjoukon toisen rivin
takana ratsasti Caesar uljaana sotahevoisensa seljässä ja hänen päänsä
yläpuolella kieppui jättiläissuuri lohikäärme renkaisella ruumillansa,
Romalaisten pyhä sotamerkki; lohikäärme oli purpurapunainen ja sen
avonaisesta kidasta pisti esiin tulinen kieli. Ja Caesar huusi
eturiviin Batavit ja Frankit. -- Tännepäin, te Germanian urhot,
minun velsiläiset mieheni eivät voi torjua vihollisen ryntäystä.
-- Sota-airut ratsasti heidän luoksensa, ja uljaina ryntäsivät
Frankilaiset järjestetyissä joukoissa esiin ja etimäisenä taistelussa
heilutti Aimo, Arnfridin poika, miekkaansa miehuudella.
-- Hän on minun veljeni, -- kuului huuto yhdestä pöydästä. -- Terve,
Aimo! -- kuului kolkosti eräästä salinnurkasta.
-- He ryntäsivät eteenpäin suljetuissa riveissä, ja valkoiset kilvet
olivat kaunistetut villihärjän kuvalla; tuima oli ottelu, ja heidän
miekkansa raivasi taistelutanteretta päällehyökkäävistä Allemaneista
samoinkuin tulen liekit metsää. Vaajan muotoisessa sotajärjestyksessä
riensivät kuitenkin Allemanit uudestansa ryntäämään, kuninkaansa
eturivissä, ja taaskin peräytyivät Romalaiset. Silloin kutsui Caesar
esille viimeisen joukkonsa, jota Romalaisessa sotaväessä nimitetään
sotapäällikön vartijapiiriksi.
-- Archimbald! -- kaikui tuimasti salissa. Ja toiselta puolen nimi: --
Eggo!
-- Siellä seisoi sadan miehen päällikkönä jättiläisen tapainen
sankari, Archimbald Thüringenistä, ja tämän rinnalla hänen veljensä
poika, Eggo, hyvin tottuneet Romalaisten sotatapaan. He ponnistivat
polvensa lujasti maahan, suojelivat ruumistansa kilvellä ja puolustivat
itseänsä eteenpäinojennetulla keihäällä kuten kolmenkertaisen suojan
sisäpuolella. Ja taaskin ryntäisivät Allemanit esiin, kilvet paukkuivat
kirveiden iskuista, keihäät tunkivat teräsasun ja ruumiin läpi,
kuolleita kaatui pitkissä riveissä, ja kaatuneiden yli kävi miestulva
kilpi kilvessä ja kylki kyljessä samoinkuin sonnein taistelussa
tarha-aitauksessa. Silloin petti sota-onni Allemanit, he peräytyivät
hirveissänsä kaatuneiden sotatovereinsa paljoudesta. Aurinko laski, ja
kaikki menestyksen toivo katosi. Hajaantuneet joukot painuivat paeten
virranrantaan päin ja heidän jäljessänsä tulivat Romalaiset ahdistaen
miekalla ja keihäällä, samoinkuin metsäkoirat juoksevat hirven
jäljissä; pakeneva kansa syöksyi Rhen-virtaan, ja korkeaäänisillä
huudoilla lingoittivat rannalla olevat keihäänsä tuohon sikisokin
olevaan joukkoon miehiä ja hevosia, kuolleita ruumiita ja uppoavia
urhoja. Virran peikko kohotti ylös kynsillä varustetut kätensä ja veti
urhot ales syvyydessä olevaan asuntoonsa.
Runoilija teki pienen pysähdyksen, korkeaääninen valitushuuto kuului
kuultelijain joukosta, ainoastansa yksityisiä riemuääniä kohosi sekaan:
ruhtinas kuulteli jännitetyllä tarkkaavaisuudella tuskan ja riemun
ääniä. -- Sitten, jatkoi Volkmar, vaihtaen valittavat säveleensä
miehekkäämpiin ääniin, -- Caesar astui virran rannalle ja katseli
hymyillen miesten kuolemanhätää. Hän huusi sille soturillensa, joka
kantoi punaista lohikäärmettä, tuota purpurasta ommeltua petoa, johon
Romalaisten jumala oli kiinnittänyt voittamisen tai'an ja vihollisten
kuoleman: -- Anna lohikäärmeen rientää virran yli näyttämään kuolevalle
joukolle hampaitansa ja tulista kieltänsä. Korkealla lentää se ilmassa
kuolleiden taivallista asuntoa kohti; kun he nousevat ylös pitkin
pilvistä siltaa, näyttää se hampaitansa; romalainen lohikäärme estää
heidän kulkunsa, että he syöksyvät ales kalojen teitä pimeyteen,
Hel'in asumuksiin. Silloin kosti pilkan viimeinen urho, joka vielä ase
kädessänsä vastusti Romalaisia, Ingo, Ingbertin poika Vandalein maasta
jumalansukuinen kuninkaan poika. Hän oli taistellut Athanarik-kuninkaan
rinnalla etimäisenä sodassa, Romalaisten hirmuna. Kun sodan onni
vaihtui, vetäytyi hän takaperin miehillensä, jotka hänen seurassansa
olivat käyneet sotimassa maasta maahan; vitkalleen ja vihastuneena
kuin mörisevä karhu taantui hän rantaan päin, jossa venheet olivat
kallion juurella. Sinne keräsi hän sotajoukossa olevat naispapit
ja taikailijattaret, ja pakoitti heidät lähtemään pois, joten nuot
pyhät naiset välttivät Romalaisten miekkaa. Runoilijankin työnsi hän
venheesen ja itse puollusti hän jalomielisesti tätä heidän pakosalle
lähtemisensä paikkaa aseillaan ja ruumiillaan. Kokkanuora laskettiin
irti, venheet keinuivat Romalaisten keihäiden lennellessä vihertävällä
virralla; viholliset tunkivat päälle, ja vaikeudella taisteli
kallion juurella oleva joukko viimeistä tappeluansa. Silloin huomasi
sankari kalliolla päänsä yli olevan Caesarin sotamerkin, tuon julman
lohikäärmeen, ja yhdellä hyppäyksellä ryntäsi hän Romalaisten vantein
läpi; hän juoksi kalliolle ja iski karhunkämmenin kiinni jättiläiseen,
joka kantoi sotamerkkiä, ja lingoitti hänet ales kalliolta. Hengetöinnä
vaipui Romalainen aaltoihin, ja liehuttaen korkealla sotamerkkiä, nosti
sankari voimakkaalla äänellä sotahuutonsa ja syöksyi lohikäärmeen
kanssa virtaan. Raivon kiljahdus kuului Romalaisten huulilta; soturit
ja hevoset heittäytyivät hurjistuneina virtaan kostaaksensa Caesarin
nähden tuon katkeran häväistyksen ja tappaaksensa tuon rohkean sekä
pelastaaksensa Romalaisten pyhän sotamerkin. Mutta eteenpäin ajelehti
virrassa tuo punainen lohikäärme sekä voitolle päässyt sankari. Vielä
kerran näin minä hänen kohottavan käsivarttansa ja heiluttavan
sotamerkkiä, vaan sitten en minä häntä enään nähnyt. Caesar antoi
etsiä häntä virrasta kumpaiseltakin puolelta, synkkänä mielessänsä:
kaksi päivää tämän jälkeen löysi eräs vakoja kaukana sieltä Allemanein
rannalla katkaistun lipputangon, mutta vihollisen lohikäärmettä ei
tuonut kukaan takaisin. Silloin palasi Rhen-virran varrella olevien
miesten rohkeus, se taika, joka oli tuottanut Caesarille voiton, oli
hukkunut virtaan ja koston turmio lähestyi romalaisjoukkoa. Kattein
lähettiläät, jotka olivat tulleet tarjoamaan Romalaisille liittoa,
pysähyttivät matkansa tuon pahan enteen kuultuansa. Voimakas käsi oli
kostanut voittajan pilkan, mutta Ingo-kuningas, sankari, oli kadonnut
maan päältä.
Runoilija vaikeni ja antoi päänsä vajota soittimensa yli ja salissa
oli hiljaista kuin kuoleman virren kuultua; miesten silmät loistivat
ja liikutus näyttiihe kaikkein kasvoilla. Mutta ei kenenkään siihen
määrään kuin muukalaisen. Runoilijan astuessa sisään ja ohimennessä
pyyhkäisten hänen vaatteitansa, oli hän antanut päänsä vajota ja oli
sitten kuten hänen naapurinsa, Wolf, suuttumuksella näki, suonut
vähemmin huomiota runoilijan sanoille, kuin sotilaan tuli tehdä, ja
miehet olivat osoitelleet hänelle sormea sekä lausuneet pilkkasanoja.
Mutta kun runoilija alkoi kertoa lohikäärmeen ympärillä tapahtuneesta
tappelusta, silloin kohotti hän päänsä, ruusunvärinen loiste lensi
hänen kasvoillensa, ja niin säihkyvä sekä kirkas oli silmäys, jonka
hän loi runoilijaan, että kukin, joka hänet näki, ei voinut kääntää
silmiänsä hänestä pois; ikäänkuin sädekehä olivat nuot vaaleat kähärät
hänen ihastuksesta loistavien kasvojensa ympärillä. Ja runoilijan
vai'ettua istui muukalainen vielä liikkumatta paikallansa. --
Katsohan tuonne, Volkmar, -- kuului sointuva naisen ääni, joka värisi
liikutuksesta, ja kaikkein silmät kääntyivät sille suunnalle, jota
Irmgardin käsi osoitti seisoessaan solakkana lehtimajassa.
Runoilija säpsähti ja tuijotti muukalaiseen: Virran peikko antoi urhon
takasin, -- huudahti hän kauhistuneena, mutta heti senjälkeen riensi
hän lähemmäksi: -- Autuas on se päivä, jona näen sinut, Ingo, sankari,
Ingbertin poika, pelastajani, viimeinen urho Allemanein taistelussa.
Vieraat ryykäsivät ylös istuimiltansa ja sali kaikui riemuhuudoista.
Runoilija riensi Ingon luokse, tarttui hänen käteensä ja lausui:
-- Elävänä näen minä sinut. Ei koskaan tätä ennen ole lauluni saanut
suloisempaa palkintoa. -- Sitten vei hän muukalaisen ruhtinaan pöydän
luokse, ja tämä riensi häntä vastaan vettynein silmin. -- Siunattu
ollos sinä, urho, raskas paino putoaa tänään sydämeltäni; arvasinhan
sen, ett'ei sankarin kunniaa voida pitää salassa. Ole tervetullut
minun asuntooni, sinä lempivieras isäimme ajoilta. Muuttakaatte tänne
hänen istuimensa, miehet, että ruhtinas saisi sijan minun kansani
päämiesten joukossa. Tuo tänne viiniä, juomanlaskija; juhlamaljasta,
romalaisjuomalla romalaisesta kullasta, juomme tämän kuninkaallisen
sankarin, jumalaimme jälkeläisen, muistoksi.
3.
Avonaisia sydämiä.
Varhain eräänä aamuna vaelsi Irmgard kosteisella nurmikolla metsään
päin. Valkoinen sumu aaltoili maassa ja ympäröi puita ikäänkuin veden
hengettärien hunnut. Niityn usvista kohosi neitsyeen valkoiseen puettu
vartalo, hän lauloi ja riemuitsi punaposkisena ja pitkällä, liehuvalla
tukallaan sekä iloisella sydämellään; sellaisena liihoitteli hän
aaltoelevien usvapilvien läpi ikäänkuin kentän jumalatar. Sillä hän
oli kuullut ja nähnyt, mitä sankarin miehuus on, ja mikä se on, joka
nostaa miestä kuolon kauhistuksien läpi korkeiden jumaloiden pariin;
kaikki hänen heimolaisensa olivat kunnioituksella kumartaneet päänsä
sen ainoan miehen urhoudelle, joka salaisuudessa oli voittanut hänen
sydämensä ja joka oli hänelle rakkaampi kuin kukaan muu. Hän vaelsi
vuoripolkua ylös aina siihen paikkaan asti, jossa hänen isänsä huone
katosi puiden lehvien taakse, siinä seisoi hän yksinänsä metsän ja
kallioiden välissä, hänen läheisyydessänsä lirisi metsäpuro ja hänen
päänsä päällä liihoitteli sarastavan aamun valkosia pilviä. Hän kiipesi
kivelle ja lauloi kalliolle ja lirisevälle purolle runoilijan säveliä
ja niitä sanoja, joita hän salissa oli kuullut. Hän lauloi iloisesti
kaikki, mitä muisti Volkmarin laulusta ja ehdittyänsä sille kohdalle,
jossa kerrotaan hyppäyksestä Rhen-virtaan, miellytti se häntä suuresti,
ja hän lauloi ihastuksissaan: -- Te sievät linnut puissa, jumalien
lähettiläät ja te, pienet keijukaiset saniaisten alla, kuulkaat se
vielä kerran. -- Ja hän kertoi taaskin laulunsa. Ja kun sankari
vihdoin katosi virtaan, suri hän tämän katoamista, ja koska hän oli
älykäs nainen, puki hän tunteensa uusiin sanoihin sekä lauloi vielä
yhden runoilijan murhelauluista. Ja nuoren neitsyen laulu kajahteli
korkeoilta kallioilta ja kuului yli metsän lintujen äänen sekä lähteen
hiljaisen lirinän.
Silloin vieri hänen läheisyydessänsä kiven sirpale puroon; hän vilkasi
syrjään ja huomasi kappaleen matkaa siitä ihmis-olennon, joka, puettuna
veden neitoisten kuultavaan vaippaan, nojausi alapuolellansa olevaa
puunrunkoa vastaan; urho, jonka maineesta hän oli metsälle, laulanut,
seisoi elävänä hänen läheisyydessänsä, ja kun hän peljästyneenä vetäysi
takaperin, kuuli hän tämän rukoilevan äänen: -- Laula vielä, neitsy,
että saisin sinun suustasi kuulla sitä, mikä minun sydäntäni ilahuttaa.
Mieluisempi kuin Volkmarin taito on minulle laulu sinun suustasi.
Sillä kun runoilija lauloi, ja sali kaikui miesten mieltymyshuudoista.
ajattelin minä yhä sinua, ja minun ylpein iloni oli, ettäs kuultelit
hänen sanojansa.
-- Hämmästyksestä sinua nähdessäni kuolevat sanat huulillani, --
vastasi Irmgard, koettaen toipua hänen lähestyessänsä. -- Seljapuun
alla oli minulla enemmän rohkeutta puhutella sinua, -- jatkoi hän
vihdoin, -- vaikka sinä, urho, et silläkään kertaa kaivannut minun
neuvoani, ja sitä ajatellessani täydyn kummastella mielettömyyttäni;
mutta älä pilkkaa minua siitä. Sillä suoraa on meidän, vuorelaisten,
puhe ja yksinkertaiset meidän ajatuksemme. Mutta minua pahoittaa sinun
kaksi kertaa saaneesi kuulla minun suustani, mitä jo tiesit; jos minä
olisin arvannut sinut siksi, mikä sinä olet, olisin paremmin laulanut
hyvän ajatukseni sinusta, ja nytkin olen minä näpeilläni, koska sinä
olet kuunnellut minua.
-- Älä salaa minulta, Irmgard, -- pyysi vieras, -- jos sinä minua
lemmit, sillä, usko minua, harvoin kuulee maanpakolainen sydämellistä
sanaa jalosukuisen naisen suusta. Vaikka runoilijakin ylistää hänen
kunniaansa, ja kestitsijänsä juo maljan hänen muistoksensa, on hän
kuitenkin suljettuna pois sukulaisistaan ja ystävistään; tuskinpa
antaa rikas mies tytärtänsä vaimoksi köyhälle, eikä pakolainen jätä
jälkeensä yhtäkään poikaa maailmassa, jotka kerskailisivat hänen
urhotöistänsä.
Irmgard katsoi vakaisesti eteensäpäin ales.
-- Mutta salli minulle, -- jatkoi Ingo, -- että ilmaisen sinulle sen
salaisuuden, jota minä kannan mielessäni. Jos et ylenkatso minun
luottamustani, niin istaudu tälle kivelle, että minä sen sinulle
kertoisin.
Irmgard istahti, kuten hän oli pyytänyt, ja sankari seisoi hänen
edessänsä sekä alkoi kertoa:
-- Kuulehan, mitä minulle Allemanein taistelun perästä tapahtui!
Tähdet paistoivat, ja minä makasin kuolion väsyksissä virran kivisellä
rannalla, Romalaisten punainen sotamerkki kiedottuna voimattoman
käsivarteni ympäri, öinen tuuli vinkui ruumislauluansa, aallot
loiskivat, kylmä oli ruumiini, ja sekaisin aivoni. Silloin kumartui
minun ylitseni surulliset kasvot, ne olivat Allemanein naispapin
viisaan vaimon, jumalien ystävän. -- Sinua, Ingo, minä etsin,:-- lausui
hän, -- pelastaakseni henkesi, samoinkuin sinä olet pelastanut minun.
Hän veti minut rannalle, kietoi jäseneni lämpöiseen peitteesen ja
tarjosi minulle virvoitusjuomaa: sitte irroitti hän tangon vieraasta
lipusta ja lingoitti sen katkaistuna virtaan takasin, lausuen
rukouksiansa. Hän piiloitti väsyneen miehen metsän pensastoon ja istui
hänen vuoteensa vieressä kuin äiti yöt päivät. Hyvästi jättäessään otti
hän purppuraisen sotamerkin ja lausui: -- Tässä näytän minä sinulle ne
langat, jotka johtavat sinun elämääsi, sillä jumalat sallivat sankarin
vapaasti valita. Jos sinä heität pois tuon taikakalun, jonka Romalaiset
ovat kehränneet, saat elää ikäsi rauhallisessa levossa kansain
keskessä ja elää huoletointa sekä onnellista elämää. Mutta jos sinä
säilytät purppuraista sotamerkkiä, jolla on noidutut silmät ja tulinen
kieli, tulee kaiketi runoilijat laulamaan sinun ylistystäsi sankarein
kokouksissa ja sinun muistosi elää kunniassa kansain keskuudessa, mutta
kuitenkin pelkään minä lohikäärmeen nielevän sinun onnesi ja elämäsi.
Valitse nyt, Ingo, sillä jumalat ohjaavat miehen onnen hänen oman
toivomuksensa mukaan, ja hänen töistänsä syntyy kohtalo, joko kova tahi
keveä: niinkuin hän on kylvänyt, saa hän niittää. -- Silloin vastasin
minä: -- Jo aikoja sitten, emo-rakkaani, ovat jumalat ja esi-isieni
sankarityöt määränneet elämäni arvan; jumalista tulin minä maailmaan,
veltostuttavaa lepoa pehmoisilla vuoteilla minä en voi valita, sen sinä
itse tiedät; sotaanmeneminen miesteni eturivissä, maailman urhojen
johtaminen ylähällä pilvissä olevaan sankarein saliin on minun toimeni.
Vaikka minä olenkin muukalainen vieraiden kansain keskellä, en pelkää
sittekään sitä määrää, jonka onnen jumalatar on minulle suunnitellut,
masentumattomalla rohkeudella tahdon käydä eteenpäin urhojen joukossa
ja iloisena luottaa miehuuteeni. Nostakoon lohikäärme vihaa minua
kohtaan, mutta maine tuottaa ystäviä, enkä minä koskaan tule peittämään
päätäni auringon valolta.
Silloin otti nainen purppurakankaan ja eroitti lohikäärmeen päät sen
kierteissä olevasta ruumiista; päät piti hän itsellänsä, mutta sen
osan kangasta, jossa ruumis oli heitti hän liedessä olevaan tuleen.
-- Kantiesi poistan minä täten tuon uhkaavan onnettomuuden sinun
elämästäsi, -- puhui hän lieden ääressä. Liekki leimahti korkealle,
musta savu täytti huoneen, hän syöksyi ulos ja veti minutkin
ulko-ilmaan. Sitten sitoi hän päät yhteen norjalla pajuvitsalla,
solmisi sen, lausui taikalauluansa ja ojensi minulle tuon nahkalaukkuun
pannun kimpun, että minä voisin salata sen kaikkein silmiltä. -- Se
suojelee vedeltä, se ei suojaa tulelta, minä jätän henkesi jumalien
liuostaan. -- Näin lausuen antoi hän minulle siunauksensa matkalle ja
osoitti pohjoista kohti.
Tämä, neitsyt, on minun elämäni salaisuus; sinulle sen mielelläni
ilmaisen. Minkä kohtalon jumalat minulle ovat aikoneet en tiedä,
mutta sinulle uskon minä, mitä ei kukaan muu tiedä. Sillä aina siitä
asti, kun minä tulin tähän maahan, on minun mieleni muuttunut, ja
minusta tuntuu paremmalta sinun luonasi istuminen tahi ratsastaminen
rinnallasi tanhuvilla, kuin korppein seurassa etsiminen tappelun
hälinää. Muuttuneet ovat minun ajatukseni monessa, ja minun mieltäni
rasittaa kovin, että olen pakolainen; ennen en huolinut vähääkään
kohtalostani, vaan luotin käsivarteeni ja jumalan apuun, joka kentiesi
kerran tulisi johtamaan pakolaisen omaan isänmaahansa. Mutta nyt näen
minä ajelehtelevani samoin kuin hongan vesa tuolla mättäällä vierivässä
virrassa. Hän osoitti nuorta honkaa, jonka vesi sammalen ja maan kanssa
oli temmannut paikaltansa ja joka nyt pystyisessä asemassa ajelehteli
veden pyörteissä. -- Yhä pienemmäksi tulee maalohkare, -- lausui Ingo
kolkosti -- multa murenee ja lopulta murskaantuu se kallioita vastaan.
-- Irmgard nousi seisovallensa ja seurasi jännitetyillä silmäyksillä
metsäisen vesan kulkua; se meni ales laaksoon päin, kiekahteli ympäri
vesipyörteissä ja riensi taaskin eteenpäin, kunnes sitä vihdoin oli
mahdotoin eroittaa usvasta ja vedestä. -- Se pysähtyi, -- huudahti hän
vihdoin riemuiten ja juoksi pitkin puron vartta sille paikalle, missä
vesa oli tarttunut erääseen ulospistävään niemekkeesen. -- Katso, --
huudahti hän urholle, -- täällä meidän rantamalla se tulee vihriöimään,
onhan mahdollista, että se juurtuu maahan.
-- Sano minulle, -- lausui Ingo ihastuneena, -- olisiko se sinulle
mieluista?
Irmgard oli vaiti.
Nyt tuli aurinko näkyviin pilven takaa, sen säteet paistoivat
kirkkaasti valkoisiin vaatteisiin puetun neitsyen vartalolle, hänen
hiuksensa loistivat kultana päänsä ja olkansa ympärillä, seisoessansa
urhon edessä maahan kiinnitetyillä silmäyksillä ja punastuneilla
poskilla. Urhon sydän paisui riemusta, kunnioittamalla lähestyi hän
neitsyttä, joka seisoi kuin lumouksella maahan kiinnitettynä sekä
viittasi kädellänsä hiljaa ja kieltämällä, kuiskaen rukoilevalla
äänellä: -- Aurinko näkee sen. -- Mutta Ingo suuteli häntä hellästi
ja huudahti hymyilevälle auringolle: -- Terve, sä päivän lempeä
ruhtinatar, ole meille laupias, äläkä ilmoita, mitä nyt näet. --
Hän suuteli neitsyttä uudestaan ja tunsi hänen lämpöiset huulensa
kohtaavan omiansa. Mutta kun hän tahtoi syleillä häntä, nosti Irmgard
käsivartensa, katsoi häneen äärettömällä rakkaudella, mutta hänen
poskensa oli vaalennut, ja viitaten kädellänsä osoitti hän ylös
vuorelle. Ingo totteli sekä poistui tytöstä, ja kun hän taaskin kääntyi
ympäri heittääkseen häneen silmäyksen, oli tuo valkoiseen puettu
neitsyt laskeutunut polvillensa tuon pienen honganvesan eteen ja nosti
rukoillen käsiänsä taivasta kohden.