Päivä seurasi toistaan, elleivät kokonaan, niin ainakin osaksi tämän
päivän kaltaisina.
* * * * *
Kuuma huhtikuun aurinko paahtoi jo kaupunkia. Illalla taivas hehkui
kuin sula metalli. Pölyn ja kuivuneen heinän sekainen kesän tuoksu teki
ilman melkein tukahduttavaksi.
Kerran illalla Regina oli ruhtinattaren luona, jonka piti parin päivän
perästä matkustaa Albanoon tavatonta hellettä pakoon.
— Aiotteko viipyä siellä kauankin! vanha posliinikalloinen herrasmies
kysyi ranskaksi saaden sanat suustaan vain suuresti ponnistamalla.
Mutta kun hän puhui hiljaisenpuolisesti, ruhtinatar käänsi pöhöttyneet,
kelmeät kasvonsa häneen päin sanoen:
— Anteeksi?
— Viivyttekö kauan Albanossa?
— Kolme viikkoa.
— Minne sitten matkustatte? ukko itsepintaisesti tutkaili melkein
järkyttävän totisena.
— Viareggioon, monsieur. Entä te itse?
— En vielä tiedä. Ehkä Vichy'hin. Mutta se on vielä epävarmaa. Ettekö
matkusta ulkomaille?
— Tuskinpa vain tänä vuonna. En ole oikein terve, enkä tahdo rasittaa
itseäni. Huh, kuinka kuuma jo nyt on! On täytynyt ottaa jouhipatjat
esille. Mutta silti ei saa unta.
Ruhtinatar huokasi. _Monsieur_ huokasi vielä syvempään. Molemmat
näyttivät hyvin onnettomilta, vanha rouva kuumuuden vuoksi, vanha herra
siksi, ettei vielä tiennyt, minne lähtisi viettämään kesäänsä.
— Luulen, että tulee maanjäristys, Marianna virkkoi saattaakseen heidät
virkeämmälle tuulelle tuodessaan teetä.
Vanha herra, joka jo jonkin aikaa oli hellin katsein silmäillyt
Mariannaa, tuijotti nytkin häneen himmeillä silmillään ja sanoi:
— Montako kupillista teetä olette tarjonnut elämässänne, _mademoiselle_
Marianna? Kun näen teidät ilman teekuppia, teidän pieni olemuksenne
näyttää minusta epätäydelliseltä.
Mutta _mademoiselle_ oli pahalla tuulella eikä tahtonut puhua eikä
kuulla puhuttavan pötyä. Kuumuus vaivasi häntäkin. Kulkiessaan Reginan
ohi hän sanoi aivan ääneen:
— Jokaisesta minun tarjoamastani teekupista hän on menettänyt
hiuskarvan.
Mutta Reginakin oli huonolla tuulella eikä ollut kuulevinaan.
Yleensä kuumuus teki ihmiset häijyiksi ja tylsiksi. Regina sitäpaitsi
tunsi, että hänen voimansa olivat loppumaisillaan. Hänen ylpeytensä ja
omanarvontuntonsa lannistuivat lannistumistaan.
Sinä päivänä hän odotti Antonion tuloa syvän ahdistuksen vallassa.
Ehkä tämä lopulta vahingossa tulisi ilmaisseeksi salaisuutensa; miten,
se oli Reginalle tietymätöntä, mutta hän odotti. Hän istui odottamassa,
mutta häntä hävetti, että istui vastapäätä vanhaa rouvaa, ja sitten
taas tämä häpeäminen kiusasi häntä.
Hän palasi ajassa taaksepäin muistoihinsa. Nyttemmin riitti pieninkin
aihe palauttamaan hänet menneisyyteen ja voimakkaasti ja selvästi
kiinnittämään hänen huomionsa joka tekoon ja joka sanaan, jolla
mahdollisesti saattoi olla kaksinainen merkitys. Sinä päivänä
palauttivat sireenit, joita oli salissa kaikkialla ja jotka väkevällä
tuoksullaan täyttivät ilman, hänen mieleensä toisen käynnin täällä pari
vuotta sitten ja hänen omat sanansa, jotka olivat yhtä kirpeät kuin
sireenientuoksu, sekä Mariannan kaamean vastauksen:
— Köyhä on Roomassa kerjäläinen, joka jyrsii luuta palatsin suljetun
oven edessä.
— Ja toisinaan rikkaan koira juoksee ohi ja sieppaa kerjäläisen kädestä
tuon luunkin...
Ah, _mademoiselle_ tunsi hyvin elämän. Reginan palauttaessa mieleensä
tuon surullisen ja ivallisen silmäyksen, jonka ruhtinatar oli
luonut häneen sinä päivänä, jolloin hän oli tullut jäähyväisille
ennen pakoansa, Marianna ojensi hänelle kupin teetä ja alkoi kertoa
rumia juttuja eräästä hyvin hienosta herrasta, joka tiheään kävi
ruhtinattaren salongeissa.
— Hoetaan, että hän antaa rakastajattariensa ylläpitää itseään, ja
sitten kun ei enää saa kiskotuksi heistä irti mitään, hän heittää
heidät menemään kuin tyhjiin puserretun sitruunan... Niin kerrotaan.
— Sen pahempi noille rakastajattarille, Regina sanoi
ylenkatseellisesti. Tuo mies on heitä voimakkaampi, ja...
— Niin, unohdin, että tekin olette yli-ihminen... Marianna virkkoi
puoliääneen. Sitten hän äkkiä naurahti: Haluatteko lisää teetä?
Hirvittävänä, herpaisten kuin salama, iski Reginan mieleen ajatus:
— Marianna tuntee Antonion ja ruhtinattaren salaisuuden ja luulee
minunkin tietävän sen ja mukautuvan siihen. Hänen kasvonsa hulmahtivat
hehkuvan punaisiksi. Hän ei koskaan voinut unohtaa sitä häpeäntunnetta,
jonka tämä punastuminen hänessä herätti. Hetken kuluttua hän halveksien
kutsui Mariannaa. Sitten hän ajatteli, että tuo neitonen oli saattanut
vain sanoa tavanomaisia julkeita sukkeluuksiaan.
— Minun täytyy vapautua tästä painajaisesta, maksoi mitä maksoi!
Tämä ei ollut ensimmäinen, ei toinen eikä tuhanneskaan kerta, kun hän
ajatteli näin. Mutta sinä hetkenä hän tunsi, että hänen sairautensa
— joko todellinen tai luuloteltu — oli saavuttanut ratkaisevan
käänteensä. Joko terveys tai kuolema.
Vanhat naiset ja herrat olivat asettuneet piiriin ruhtinattaren
ympärille, joka erottui tästä välkkyvästä kehästä vaaleana ja kelmeänä
kuin valehelmi kissankultasormuksesta. Kaikki puhuivat kuuluisasta,
koko Euroopassa tunnetun ylhäisen venäläisen taiteittensuosijan
itsemurhasta.
Eräs läsnäolijoista, venäläinen herrasmies, oli muutamia päiviä
aikaisemmin ollut mukana juhlakemuissa, jotka taiteilijat ja ylhäiset
henkilöt olivat toimeenpanneet saman rikkaan itsemurhaajan kunniaksi.
Ja nyt hän kertoili kaikki juonet, kaikki salaiset vehkeilyt,
kaikki viekkaat diplomaattitemput, jotka ilmenivät noissa kemuissa,
kosketellen niitä eriasteisen häpeällisiä suhteita, jotka vallitsivat
vieraiden välillä, joko naisten, aviorikosten, taiteilijain venyvän
omantunnon tai suurkaupunkilaissiveyden muodossa.
Regina kuunteli ja muisti kuulleensa satoja tämäntapaisia keskusteluja.
Mutta tällä kertaa häntä erityisesti hämmästytti tuon venäläisen herran
kertomistavan typerä yksinkertaisuus ja kuulijakunnan mielenkiinto.
Ainoakaan ei sanallakaan ilmaissut vähintäkään ihmettelyä. Jotkut vain
hyväksyen nyökäyttivät päätään tai huitoivat käsiään ja näyttivät
ilmeisesti suuresti nauttivan kuunnellessaan asioita, jotka he jo
olivat moneen kertaan kuulleet aikaisemmin.
Sellainen on maailma! Ja Regina ihmetteli, että sellainen elämys,
jollaiset tuntuivat olevan yhteisiä kaikille tämän maapallon miehille
ja naisille, oli tullut hänenkin osakseen! Oli hetkiä, jolloin
hän mietti, eikö ollut mieletöntä niin kiusata itseään. Mutta
oitis hän kauhistui tätä ajatustaan. Hän luuli tukehtuvansa. Isot
kissapedot näyttivät virkoavan henkiin, niiden taljat pullistuivat ja
liikkuivat, ne lähestyivät, puhalsivat hänelle vasten silmiä kirpeää
ja hekumallista henkäystään. Niiden keltaiset lasisilmät lumosivat,
niiden karvaiset käpälät kohosivat hitaasti, veltosti, koskettelivat
hänen kaulaansa ja tukahduttivat häntä. Ilmaa! Ilmaa! Vapautuminen
tai kuolema! Vielä hetkinen, niin hän, Regina, kylläkin oikullinen,
mutta silti puhdassydäminen olento, joka synnyinseutunsa joen rannalla
oli uneksinut kaikesta, mikä saattaa elämän elämisen arvoiseksi,
menehtyisi, tuskaansa.
Vaistomaisesti hän kimposi ylös ja pakeni ulos, pienelle
marmoriparvekkeelle, josta oli portaat puutarhaan. Siellä työskenteli
mies pyöreän kukkalavan ääressä, jonka pehmeä ruoho ja heleänväriset
kukat tekivät hedelmäkakun näköiseksi. Kaikki oli keinotekoista tässä
pikku puistossa, joka oli siroteltu täyteen soijakukkien terälehtiä.
Punainen auringonlasku vuodatti verenkarvaista hohdettaan valkoisten
ruusujen köynnökselle, joka oli takertunut laakeripuuhun. Tämä kohosi
puutarhaportin kohdalla, joka tähän aikaan jo oli suljettu.
Regina ei ollut vielä ehtinyt virkistyä hengittäessään puutarhan
kuumaa ja liian tuoksukylläistä ilmaa, kun hän näki portin aukeavan
ja Antonion ilmestyvän puutarhaan. Reginasta tuntui kuin veripunainen
usva olisi peittänyt hänen silmänsä eikä hän hetken aikaan edes
erottanut lähestyvää ihmishahmoa. Mutta Antonio nousi rauhallisesti
marmoriportaita, pysähtyi hänen kohdalleen ja kysyi:
— Mitä sinä teet täällä?
Hän oli hienosti pukeutunut, niinkuin yleensä aina, mutta ei
käyntipuvussa.
— Miksi tulet tuollaisessa puvussa? Regina kysyi tarkoittaen hänen
arkipukuaan. Siellä on paljon väkeä ja hirvittävän kuuma. Älä mene
sinne, eihän kukaan vielä ole nähnyt sinua. Minäkin jo lähden pois.
— Odota hetkinen, hän sanoi tyynesti. Miksi aiot lähteä pois?
— Älä ainakaan mene sisälle tätä tietä, Antonio? Regina sanoi
kiihkeästi.
— Miksi? mies kysyi välinpitämättömästi tuupaten lasioven auki.
Regina jäi terassille ja katseli, tarkoin erottamatta häntä, kukkalavan
ääressä ahertavaa miestä.
Ensi hetkenä hän luuli vielä kerran älyävänsä, kuinka suunnattoman
mieletön hänen epäluulonsa oli ollut. Syyllinen ihminen ei käyttäydy
niin kuin Antonio sinä hetkenä.
Mutta sitten hän taas ajatteli, että jos Antonio oli syyllinen, hänen
oli menetteleminen juuri sillä tavoin, teeskenneltävä olevansa lainkaan
aavistamatta, mitä Reginan mielessä liikkui. Mutta ei! Tuhat kertaa
ei! Jos Antonio oli syyllinen, hän kyllä olisi teeskennellyt paremmin:
hän ei olisi tullut sisään salaa puutarhaportista, ei olisi esiintynyt
niin kotiutuneena talossa, kun kerran tiesi, että hänen vaimonsa oli
tuon _toisen naisen_ luona. Mutta samalla Regina tiesi, että kaikkein
ovelimmat rikokselliset joskus ovat unohtavinaan näyttelemisensä ja
toimivat tahallaan varomattomasti haihduttaakseen epäluulot.
* * * * *
Kaikkein eniten Reginan mieltä pahoitti sillä hetkellä se ajatus,
että Antonio todella oli syyllinen, ja että hän lisäksi oli tietoinen
vaimonsa epäilyksestä ja päätti jatkaa ilveilemistään.
* * * * *
Regina palasi saliin. Siellä yhä vielä puhuttiin muukalaisen
itsemurhasta. Keskusteli inhoitti häntä. Se olisi sopinut johonkin
pikkukaupungin juoruseuraan.
Marianna toi teetä Antoniolle, joka pureskellen keltaista keksiä
valkeilla hampaillaan tyynesti lausui mielipiteensä murhenäytelmästä.
Ruhtinatar höristi korviaan heiluttaen pientä japanilaista viuhkaa,
joka näytti olevan himmeäksi hiottua lasia. Hänen pienten käsiensä
sormukset kimmelsivät ja säihkyivät salin punertavassa hämärässä.
Siinä kaikki. Ei nytkään merkkiäkään, joka olisi paljastanut
salaisuutta. Antonio ei näyttänyt ainakaan kiinnittävän
huomiota ruhtinattareen, joka tavallistaankin tylsempänä ja
välinpitämättömämpänä kuunteli viimeistä puhujaa lausuen silloin
tällöin kohteliaan vastauksen. Hänen metallinkiiltoisissa silmissään
oli epämääräinen, hiukan kaihomielinen ilme aivankuin henkilöllä, joka
ajattelee jotakin kaukana olevaa, jonka täydellisesti omistaa.
Hetken kuluttua Regina nousi, sanoi hyvästi ja poistui Antonion
seurassa. Marianna saattoi heitä eteiseen ja suuteli jäähyväisiksi
Reginaa molemmille poskille.
— Minua myös! Antonio pyysi ojentaen poskeaan.
— Huomenna on teidän vuoronne, Marianna virkkoi jatkaen pilailuaan.
Sitten hän lisäsi vakavasti: Tulkaa vasta kuuden ajoissa. Meillä on
asioita kaupungilla.
— Ai niin, hän lisäsi saattaen heidät ulko-ovelle asti, se herra kävi
täällä taaskin. Hän tarjoaa kolmeasataa liiraa tai uutta turkisvaippaa.
Mutta ruhtinatar vaatii takaisin omaa vaippaansa. Hän sanoo aikovansa
haastaa miehen oikeuteen.
— Haastakoon vain minusta nähden, Antonio sanoi siihen. Taisi olla
erinomainen, se vanha vaippa?
— Uutena se maksoi yhdeksänsataa liiraa!
— No niin. Näkemiin.
— Hyvästi. Tuletteko Albanoon, Regina?
— Jos ruhtinatar pyytää tulemaan, Antonio vastasi poistuessaan.
Regina ei vastannut myöntäen eikä kieltäen. Hän käveli vaieten
Independenza-aukiolle asti. Sitten hän näytti muistavan jotakin,
kohotti päätään ja kysyi:
— Miten sen turkisvaipan laita oikeastaan on?
— Herrainen aika! Siitä ei kannata puhua. Jo kuukauden päivät
ruhtinatar on vatkuttanut minulle samaa asiaa. Hän lähetti vaipan
korjattavaksi, mutta sai takaisin toisen, joka näyttää huonommalta.
Siinä kaikki.
— Aiotko matkustaa Albanoon?
— Ehkä jonakin sunnuntaina... jos hän kutsuu.
— Minä ainakaan en lähde sinne, Regina sanoi korottaen ääntään.
— Miksi et?
— Siksi, että on niin kuuma.
— Luuletko, että siellä on kuuma? Ruhtinatar on vuokrannut järven
rannalta huvilan. Parveke on täynnä ruusuja, joiden lehdet varistessaan
putoilevat suoraan veteen.
Regina tiesi sen. Antonio, joka oli muutama päivä aikaisemmin käynyt
paikkaa valitsemassa, oli jo kuvaillut huvilaa.
He kävelivät taas eteenpäin sanomatta halaistua sanaa. Mieletön tuuma,
hiipiä, yöllä Antonion kintereillä urkkimaan hänen askeliaan, heräsi
taas Reginan mielessä. Hän jo kuvitteli harhailevansa kuin tuo varjo
tuossa keltaisen ja kolkon lyhdyn valon läheisyydessä, takanaan joku
yökulkija, joka vuorostaan piti häntä silmällä. Mutta äkkiä hän ylpeänä
nosti päänsä ajatellen:
— Ei ikinä enää! Viimeisen kerran minä nyt kävin siinä talossa.
Antoniokaan ei saa enää mennä sinne... On jo aika tehdä tästä loppu.
Kotona hän makuuhuoneessa riisui silkkisen päällysvaippansa ja paiskasi
sen vuoteeseen.
— Hyi, kuinka jo on kuuma! Millainen kesä tämän jälkeen tulleekaan!
Kuinka kammottava Rooma onkaan kesällä! Ja he lähtevät jo matkaan.
Siinä raukat tekevät oikein, heillä on niin heikko terveys. Entä me?
Onhan meillä luu kaluttavana... jos edes antavat meidän pitää sitäkään.
— Mitä sinä oikein mutiset itseksesi? Antonio kysyi. Ja äkkiä hänen
ajatuksensa hypähtivät kokonaan toisaanne:
— Eikö Caterina ole vielä kotona?
Regina riisui vierailupukuaan heitellen vaatekappaleet eri tahoille,
yhä sättien rikkaita ja ylhäisiä, jotka pääsevät lähtemään Roomasta
heti, kun ilma käy vähänkin kuumaksi.
Antonio nojasi ikkunanpieleen. Reginan päähän pälkähti ruma ajatus,
tuollainen nurinkurinen ajatus, jollaiset tämäntästä kiduttivat häntä:
— Hän ei enää hermostu, kun minä olen huonolla tuulella. Hän varoo
ärsyttämästä minua vihanpurkaukseen. Hän aavistaa, että minä _tiedän_.
Hän luulee, että minä siedän sellaista tietyissä rajoissa.
— Pane ikkuna kiinni! hän sanoi ärtyisästi.
Antonio totteli kärsivällisesti.
— Käyn ostamassa _Avanti_ lehden. Sano, että pöytä katetaan, kello on
jo puoli seitsemän, Antonio sanoi lähtiessään.
Jäätyään yksikseen Regina sai samanlaisen raivonpuuskauksen, joka
oli kohdannut häntä pari vuotta aikaisemmin hänen palatessaan Grand
Hotellista.
— No niin! hän ajatteli muuttaessaan ylleen arkipukua, heti kun
Antonio tulee, sanon sen hänelle. Jollei tästä tule loppu, minä
lähden matkoihini, ja tällä kertaa todenteolla. En tahdo, että käyt
Albanossa. En tahdo, että enää yleensä palaat koko siihen taloon,
minäkään en enää astu sinne jalallani. Lopeta jo, Antonio, lopeta! Etkö
näe, millainen kalvava tuska riehuu sydämessäni, vai huomaatko sen ja
silti annat minun riutua näin? Miksi, sano minulle ainakin, miksi?
Miksi teet näin? En välitä rahtuakaan turhanpäiväisestä rihkamasta,
uusista puvuista enkä muista hepenistä, joita hankit minulle niillä
rahoilla. Heitän kaikki nämä ryysyt menemään. Minulle riittää, kunhan
on katto pään päällä, säkki pukuna ja kova leipä purtavana, mutta
kunnia, Antonio, kunnia on välttämätön! Senkin he riistävät meiltä,
sen kalutun luunkin. Mutta te, _madame_, joudutte tekemisiin minun
kanssani, te kelmeä, pöhönaamainen hirviö, läähättävä, kierosilmäinen,
pimeässä hiipivä vampyyrisikiö... Teille ei riitä, että olette saanut
huoletonna virua lämpöisillä pedontaljoillanne, viettää velttoa
elämää, joka on turmellut sielunne ja ruumiinne. Te himoitsette vielä
vanhana akkana nuorten miesten rakkautta, samoin kuin tuttavanne,
rikkaat ukkorahjukset, haluavat rakastella nuoria, köyhiä ja hentoja
tyttöjä, tehdäksenne nuo nuoret miehet ja neitoset lopulta yhtä raukean
veltoiksi ja surkeiksi kuin itse olette!
Mutta tämä kaikki, Regina ajatteli edelleen järjestellessään
vaatteitaan, on pelkkää lorua. Maailmaa hallitsevat voimakkaat, mutta
minä... minä olen heikko. Olen heikko sentähden, että ajattelen
liiaksi, jotavastoin nuo ihmiset eivät ajattele, vaan elävät vain ja
nauttivat! Tuo kuuro vanha akka ei totisesti ole vaivannut päätään
ajatuksilla! Hän on muitta mutkitta riistänyt minulta Antonioni...
ja minä olen jo kuukauden päivät kiduttanut itseäni ajattelemalla,
onko hienotunteista sanoa miehelleni: 'lopeta jo!' Mutta tänä iltana
aion puhua. Hän tietenkin väittää kaikkea minun syykseni, sanoo sen
tapahtuneen minun hyväkseni, jotta hän voisi antaa minulle, mitä vaadin
häneltä. Entä miten sitten käy? Ei! Hän ei voi soimata minua, siihen
hän ei kykene. Annamme toisillemme anteeksi... ja sitten? Mutta voiko
elämämme enää eheytyä? Voi kyllä, luhistunut talokin voidaan rakentaa
uudelleen. Mutta se ei ole entinen talo ja uudessa talossa asuja tuntee
alati vaistomaisesti romahduksen synnyttämää kauhua.
Antonio viipyi yhä. Imettäjäkään ei palannut. Hän oli viime päivinä
ollut kurjalla tuulella ja entistään äksympi, kun hänen oli ennen
pitkää lähteminen talosta. Ulkona oli jo melkein pimeä ja Regina
tuijotti ikkunasta kovin levottomana lapsensa vuoksi. Iltaruskon
viimeinen hohde loi vielä heikkoa väikettään autiolle kadulle, jossa
pisti esiin ruohokorsia kivityksen lomasta kuin asukkaiden hylkäämässä
kaupungissa. Puutarhoista levisi ruusujen tuoksu, muutamia tähtiä
tuikki jo vielä punervalla taivaalla.
Huolimatta kaikista ylpeistä aikeistaan Regina tunsi olevansa hyvin
suruissaan ajatellessaan, että hänen ehkä täytyisi luopua tästä
runollisesta elämästä, jossa pieninkin ruohonkorsi tunsi hänen
harhaluuloon perustuvan onnensa salaisuudet.
* * * * *
Sinäkin iltana Regina vaikeni. Mitä hän oikeastaan saattoi tehdä?
Caterina ei tahtonut nukkua, vaan halusi istua hetken isänsä sylissä
ja ihailla hänen keltaisia viiksiään, kauniita, lempeitä silmiään ja
tuoksuvaa tukkaansa. Ymmärsikö Caterina, että hänen isänsä oli kaunis
mies? Kukapa sen tiesi? Mutta kieltämättä hän perin mielellään katseli
isän miellyttävän kauniita kasvoja, ja näytti erityisen halukkaasti
pyyhkäisevän pienellä, kypsän aprikoosin näköisellä poskellaan isän
sileäksi ajettua leukaa.
Antonio hyräili hänelle pientä lastenlaulua:
Hiiri hylkii juustopalaa.
Prinsessan se saada halaa.
Kuningas jos tekee tenää,
Ei oo varma päästään enää.
Joka kerran kun Antonio lauloi tuota laulua Reginan mieleen muistui
pahan unen tavoin se ilta, kun hän ensi kerran saapui Roomaan. Mutta
Caterina nauroi ilosta suunniltaan ja ihaili isäänsä vielä enemmän ja
jokelteli tälle paljon salaisuuksia, jotka vain he kaksi ymmärsivät.
Mitä Regina saattoi tehdä? Voiko hän kieltää Antoniolta, joka oli
tehnyt työtä koko päivän, tuon ilon, lepertelyn pienokaisen kanssa,
temmata sen hänen sylistään ja viedä pois? Regina ei ollut niin häijy.
Lopulta Caterinan silmät himmenivät väsymyksestä, koko hänen pehmeä
pikku olemuksensa kävi raukeaksi ja vaipui kokoon. Silloin Antonio
sanoi: Lähden pienelle kävelylle. Saattoiko Regina nyt sanoa: — Älä
lähde, jää tänne, minulla on sinulle sanottavaa; kaikki ne kauheat
asiat, joita ajattelen sinusta?
Se oli mahdotonta. Antoniolla oli oikeus vähän jaloitella ulkoisalla
ainakin iltaisin, aherrettuaan koko päivän. Ja hän lähti ulos, ja
Regina otti _Avanti_ lehden ja alkoi lukea osastoa: »Mitä maailmassa
tapahtuu».
* * * * *
Pari päivää myöhemmin ruhtinatar Makulina matkusti, mutta Antonio kävi
joka päivä hoitelemassa asioita huvilassa, johon vanha palvelija oli
jäänyt kotimieheksi.
Seuraavana sunnuntaina Antonio sanoi Reginalle, että palvelija oli
pyytänyt päästä kaupungille. Ja Antonio näytti kahta huvilanavainta.
— Vihdoinkin meillä on huvila! Antonio sanoi leikkisästi.
Silloin Reginan päähän pälkähti hullunkurinen tuuma, jota hän turhaan
koetti vastustaa:
— Lähdetään sinne!
Antonio suostui oitis, näyttipä olevan ihastunutkin seikkailuun.
Saattoiko tämä merkitä sitä, että hän oli perin kyynillinen?
Regina otti ylleen pehmeän valkoisen puvun, jossa oli avarat, vapaina
roikkuvat hihat, mikä teki hänet hyvin nuorekkaan näköiseksi ja loi
häneen tuollaista uudenaikaista kauneutta, joka ei perustu viivoihin,
vaan ilmeeseen. Puku oli uusi ja Antonion mielestä erittäin aistikas,
mikä suuresti ilahdutti Reginaa. Huolimatta epäilyksistään ja
tunnonvaivoistaan ei Regina tullut toimeen ilman kauniita vaatteita,
jopa hän toisinaan tunsi sairaalloista ja hurjaa iloa tuhlatessaan
_niitä rahoja_ koruihin ja muihin ylellisyystavaroihin.
Jonkin aikaa hän taas oli kiinnittänyt erikoista huomiota ihonsa,
hiuksiensa ja kynsiensä hoitoon. Hän hieroi monet neljännestunnit
kasvojaan manteliöljyllä ja kampasi hiuksensa viimeisen kuosin mukaan.
Mitä hän sillä kaikella tarkoitti? Tahtoiko hän miellyttää Antoniota
vai jotakuta toista? Hän ei itsekään tiennyt sitä.
Mutta huomatessaan, ettei hän enää suuttunut itselleen niinkuin ennen
mennessään kauneushoidossaan liiallisuuksiin, hän ihmetteli, eikö hänen
siveellinen tajuntansa päivä päivältä tylsistynyt.
* * * * *
Tuskin he olivat astuneet ulos ovesta, kun raju tuulenpuuska pörrötti
Reginan tukan ja pyyhkäisi ihojauheen hänen kasvoiltaan. Iltapäivä
oli polttavan helteinen. Paahtavan kuuma tuuli heilutti lehtokujan
puita, asemarakennus näytti häikäisevässä päivänpaisteessa isommalta
kuin tavallisesti ja tomupilvet tuprusivat savuna kaduilla. Itätuulen
pahaenteinen hehkuva henkäys raivosi ympäri kaupunkia.
Pitkin matkaa Antonio ja Regina vuoroin kinastelivat vuoroin nauroivat
kulkien pää kumarassa ja pidellen kiinni hatustaan. Saavuttuaan
huvilalle he pysähtyivät ja katselivat ympärilleen kuin varkaat.
Valkoisilla katukäytävillä tanssi hurjaa hypikepyörikettä ruusujen
ja kurjenpolvien terälehtiä. Suljetuista puutarhoista uhosi liljojen
kuumaa tuoksua. Heidän oli kuin he olisivat seisoneet uudessa,
vieraassa, vielä asumattomassa kaupungissa. Antonion avatessa huvilan
portin Regina sanoi:
— Minusta tuntuu kuin olisimme menossa sellaiseen pieneen lumottuun
taloon, jollaisia lapset löytävät eksyttyään metsään, niinkuin saduissa
kerrotaan...
* * * * *
Tuntui aivan siltä kuin olisi mennyt saunaan, kun astui viileään
eteiseen, josta matot oli otettu pois. Sudet oli peitelty raidilla.
Ne näyttivät ottaneen ylleen valepuvun huvitellakseen isäntäväen
poissaollessa. Palmun takana hymyili kalpea marmoripää äänetöntä
hymyään.
Tapansa mukaan Regina kulki äänettömin askelin ja riisui hattunsa
harsolla peitetyn kuvastimen edessä.
Sitten hän muisti, että he olivat kahden, laski hattunsa
marmoriveistoksen päähän ja nauroi ääneensä.
— Hiljaa! Antonio sanoi. Älä naura niin kovaa.
— Kukapa sitä kuulisi?
Antonio avasi oven, ja Regina seurasi häntä. He kulkivat salien läpi
ruokailuhuoneeseen. Antonio asteli hieman varovasti varpaisillaan eikä
oikein pitänyt siitä, että Regina nauroi.
— Miksi toit minut tänne, jollemme voi leikkiä isäntäväkeä?
— Katsotaanpas, voimmeko keittää teetä.
— Älä huoli, Antonio kielteli. En soisi, että palvelija huomaa meidän
olleen täällä. Mutta odotahan, täällä pitäisi olla likööriä, jopa
madeiraakin. Aivan oikein.
Antonio otti astiakaapista pullon ja maistoi. He joivat pullon suusta,
jotteivät likaisi laseja, ja asettivat sen sitten takaisin paikoilleen.
He käyttäytyivät kuin kaksi suurta lasta. Antonio kävi iloiseksi ja
alkoi telmiä kuitenkaan meluamatta. He palasivat saliin, ja Regina
raotti ikkunaluukkuja. Vihreä valo tulvi salin nurkkaan. Regina oli
ottavinaan vastaan vieraita, matki kauniin sokean naisen ääntä. Sitten
hän heittäytyi velttona pitkäkseen ruhtinattaren mielisohvalle, joka
harmaine nahkoilleen näytti nukkuvalta jättiläiskissalla.
Vihertävässä hämärässä, pehmeässä puvussaan, hiukset otsalla, silmät
hiukan hehkuvina ja tummien kehien ympäröiminä Regina todella
näytti ylhäiseltä naiselta, joka ikävystyneenä loikoo veltossa
puolihorroksessa.
Antonio koetti sillävälin avata ovea, joka johti parvekkeelle, mistä
päästiin puutarhaan.
— Odota vähän, Regina pyysi. Noustaan yläkertaan. Oletko koskaan käynyt
siellä?
— En koskaan.
— Tule siis ja jätä ovi rauhaan.
Antonio vain itsepäisesti haki avainta.
— Tule nyt, minulla on jotakin sinulle sanottavaa, Regina virkkoi
lapsellisesti.
— Mitä sitten? Kas, kun en löydä tuota avainta.
Antonio tuntui aavistavan Reginan aikeet, kun ei heti noudattanut
kehoitusta.
Silloin Regina taas tunsi leimahtavan ilmituleen tuon mitoittavan
epäluulon, joka aina kiusasi häntä. Ehkä tässä salissa, kenties juuri
tällä samalla sohivalla Antonio oli saastuttanut huulensa likaisilla
suudelmilla.
Hän puri ylähuultansa hillitäkseen väristystä, sitten hän nousi ja
riensi viereiseen saliin.
— Mennään tätä kautta. Anna sen oven olla!
Antonio alkoi kävellä salin läpi, kulkien aivan läheltä Reginaa,
joka silloin äkkiä painautui pehmeästi kuin kissa hänen povelleen
ja suuteli häntä. Oliko se vain valaistuksesta johtunut näköhäiriö?
Hänestä Antonion kasvot näyttivät käyvän vihertävän kelmeiksi, ja
Regina luuli siitä huomaavansa, millainen ristiriita ja taistelu riehui
miehen sisimmässä. Epäilemättä häntä sinä hetkenä vaivasi ilettävä
muisto: syleilyt ja suudelmat, jotka olivat painaneet häpeälliset
jälkensä hänen sieluunsa. Oman vaimonsa huulien suuteleminen täällä oli
varmaankin hänelle hirveä rangaistus.
Mutta Regina joutui yhä enemmän hurmionsa lumoihin.
— Suutele minua! hän käski tuijottaen Antonioon silmät palaen
haltioituneina kuin liekit ja vetäen miestään leposohvaa kohti. Antonio
epäröi ilmeisesti, mutta suuteli kuitenkin takaisin huulet vielä
madeirasta kosteina. Silloin Regina luuli, ollen aivan suunniltaan
mielettömän epäluulonsa pakosta, hetken tulleen raastaakseen tuon
synkän salaisuuden noilta huulilta, joiden suudelmat raatelivat häntä
kuolettavasti, juuri tässä samassa paikassa, jossa ehkä jokainen esine
muistutti Antonion mieleen hänen viheliäistä hairahdustaan.
Mutta Regina ei saanut lausutuksi julki tuota kauheaa kysymystä.
* * * * *
Sitten he menivät työ- ja kirjastohuoneeseen, jossa Antonio
tavallisesti vietti _virkatuntinsa_, niinkuin hänen oli tapana
sanoa. Siinä oli iso kirjasto, monta tuhatta kaunista sidettä.
Ruhtinatar oli näyttänyt Reginalle muutamia erittäin arvokkaita
vanhoja kirjoja, m.m. vanhan lakiteoksen, myöjän oikeaperäiseksi
väittämän Arioston käsikirjoituksen, eräitä kuuluisien kirjailijoiden
kirjeitä, muiden muassa kolme George Sandin kirjoittamaa. Ja vaikka
Reginaa raatelivat levottomat ajatukset hän silti katseli uteliaana
kirjakaappien hiottujen lasien takana olevia nidoksia niinkuin
katupojat kirjakauppojen näyteikkunoita. Sillä aikaa Antonio
vaistomaisesti kumartui katselemaan papereita, joita oli sikin sokin
kirjoituspöydällä, jonka ääressä hän tavallisesti hoiteli ruhtinattaren
kirjeenvaihtoa.
Kääntyessään hän huomasi Reginan jo menneen viereiseen pieneen
vierashuoneeseen, joka oli kokonaan erillään muista huoneista, ja
jossa ruhtinattaren usein oli tapana syödä päivällisensä. Antonio meni
perästä. Regina kulki eteenpäin saapuen isoon eteiseen, josta pääsi
puutarhaan. Palvelusväen portaat johtivat siitä yläkertaan, ja Regina
alkoi nousta niitä, Antonion yhä seuratessa jäljessä. Mutta kaikki
ovet olivat lukossa, ainoastaan kylpyhuoneen ovi oli auki; he menivät
sisään. Ammeen pohjassa oli vielä vähän sinertävää saippuansekaista
vettä.
Regina piti salaa silmällä Antoniota, jonka epävarma liikkuminen
kuitenkin näytti viittaavan siihen, ettei hän ollut varsin perehtynyt
huoneistoon.
— Tahtoisin ainakin nähdä tuon sillantapaisen käytävän, joka yhdistää
molemmat huvilan osat keskenään, Regina virkkoi ravistellen ovenripoja.
Mutta kaikki ovet olivat lukossa. He siis palasivat alakertaan ja
menivät keittiöön.
Korkealla olevasta ikkunasta, jonka rautaristikot olivat osaksi
vihreiden köynnöskasvien peitossa, valui sisään kultaista
auringonhohdetta. Siitä saattoi nähdä kukkivan puutarhan etäisimmän
osan. Jokunen ruusun terälehti oli varissut keittiön kivilattialle ja
sen keskellä olevalle marmoripöydälle.
— Tämähän on aivan kuin kirkko! Antonio virkkoi käyden taas iloiseksi.
Eikö pistetä pieneksi tanssiksi?
— Se on kauniimpi kuin meidän salimme. Pysy nyt alallasi, ole hyvä!
Mutta Antonio veti hänet mukaansa ja pyörähteli tanssien hänen kanssaan
pöydän ympäri.
Komea musta kissa, joka nukkui matalan astiakaapin päällä, kohotti
pyöreää päätään, avasi keltaiset silmänsä ja katseli liikkumattomana
rauhanhäiritsijöitä. Regina säpsähti.
— Kuinka lapsellisia olemmekaan! hän päivitteli. Mitähän, jos palvelija
tulee kotiin ja näkee meidät täällä? Luulen kuulevani askelia
puutarhasta. Mennään pois.
Mutta Antonio, joka tuli yhä iloisemmalle tuulelle, sitoi vyötäisilleen
keittiöesiliinan, oli keittävinään ruokaa hellan ääressä ja alkoi
panetella talon emäntää, niinkuin palvelijoiden on tapana. Lopulta hän
sanoi suoraan, että ruhtinatar oli venäläinen urkkija.
Regina kuunteli nauraen, mutta samalla hän ajatteli, että täällä
ehkä ihmeteltiin ja pohdittiin salaisuutta, jonka likaista verhoa
hän ei kyennyt kohottamaan. Nyt Antonion hilpeys ärsytti häntä, ja
vähäpätöinen sattuma kiihdytti hänen huonoa tuultaan.
Kissa katseli heitä edelleen ja haukotteli tämäntästä pitkään näyttäen
melkein ivalliselta. Regina yritti mennä silittämään sen selkää, mutta
eläin loikkasi pöydälle kaataen kumoon pienen tölkin.
Isoja keltaisia öljypisaroita roiskahti Reginan valkoiselle puvulle
tahraten sen pahanpäiväiseksi.
Hän oli vähällä itkeä kiukusta puhuen sekavia sanoja:
— Vaatteenikin likaavat... mokomassa talossa!
Antonio riensi hänen luokseen, mutta ei näyttänyt oivaltavan vihjausta.
Hän haki bentsiinipulloa, jonka löydettyään hän auttoi vaimoaan
poistamaan öljytahroja. Sitten hän järjesti kaiken paikoilleen, tarttui
Reginaa vyötäisistä, pakotti hänet juoksemaan, veti häntä välittämättä
hänen vastalauseistaan ylös portaita niin nopeasti, että hän kompastui.
He saapuivat vihdoin puutarhaan, ja Regina leppyi tullen taas iloiseksi!
Laskeva aurinko kultasi puutarhan toista laitaa, toinen puoli oli
varjossa. Tuuli huojutti hiljaa laakeripuiden latvoja, joihin oli
kietoutunut pieniä valkoisia ruusuja. Välistä varisi käytävälle ruusun,
lehmuksen ja soijan lehtiä. Regina ja Antonio istuutuivat vihreään
soppeen kuvapatsaan ääreen, jonka muinaisaikaiset kasvot, miehen ja
naisen sekamuoto, hymyilivät pilkallisen myötätuntoisesti.
— Se luulee kenties, että olemme nuoria rakastavia, Regina virkkoi nyt
ensi kerran huomaten noiden tummien kasvojen ilmeen. Ei, hyvä ystäväni,
me olemme päinvastoin vihollisia.
— Kuinka niin? Antonio kysyi kylmästi.
Silloin Reginan mieleen välähti muisto.
— Muistatko, kerran istuimme metsikössä kaksi vuotta sitten... kun
sinä... olit tullut noutamaan minua? Siellä liihoitteli kymmenittäin
punasinerviä perhosia, jotka olivat noiden lehtien näköisiä...
Ja Regina nauroi kaksimielisesti. Totta kai Antonio muisti. Tuon olon
salaperäisessä, kostean kuumassa metsässä, hänen tulonsa jälkeisenä
päivänä Reginan kotiin, jonne Regina oli paennut hänen luotaan. Se
näytti herättävän hänessä synkän intohimon puuskauksen. Lapsellinen
hilpeys, jonka vallassa hän oli vielä muutamia hetkiä aikaisemmin
ollut, vaihtui hermostuneeksi hellyydeksi. Ja nyt hän vuorostaan
tavoitti vaimonsa huulia, painaen niille suudelman, joka muistutti
silloista suudelmaa.
Ja epäluulo raateli Reginaa entistään rajummin.
* * * * *
Auringon laskiessa he palasivat sisään, mutta eivät vielä lähteneet
kotiin. He samoilivat saleissa, leikkivät ja riehuivat kuin lapset.
He olivat sokkosilla pimeässä, ja Regina huvitteli siirtelemällä
huonekaluja, jotka Antonio asetti jälleen paikoilleen.
Mutta tämäntästä nuo nuoret rakastavat antautuivat salaisten
hyväilyjensä valtaan. Helteinen kevätilta kuumensi Antonion veren, ja
Regina tunsi sairaalloista mielihyvää nauttiessaan nuoren puolisonsa
hellyydestä tässä paikassa, jossa epäili hänen tahranneen heidän
puhtaan rakkautensa.
Polttava myrkky tuntui syöpyvän Reginan sieluun. Kun Antonio suuteli
häntä ja värähteli hänen harvinaisista suudelmistaan, Regina
kuumeisesti tuijotti pimeisiin nurkkiin ja harsolla peitettyihin
kuvastimiin, ikäänkuin olisi tahtonut houkutella niitä ilmaisemaan,
mitä olivat nähneet. Ja hän kuvitteli myös näkevänsä vanhan kuu-naaman,
suudelmien ostajan hahmon jossakin varjon peittämässä nurkassa,
katselemassa mustasukkaisuuden raatelemana, kuinka Antonio tuhlaili
vaimolleen suudelmia, joista hänen miljoonansa eivät olisi riittäneet
ostamaan ainoaakaan.
Mutta kaikesta tästä huolimatta Reginan povesta kohosi inhon aalto,
käyden yhä katkerammaksi. Hän inhosi itseään ja Antoniota.
— Hän on varmaankin perin kyynillinen, Regina ajatteli, kun hän saattaa
tehdäkseen minulle mieliksi, viipyä näissä huoneissa, jotka ovat olleet
hänen lankeemuksensa todistajina... mikäli hän sittenkään on syyllinen!
Mutta sisimmässään, sielunsa salaisimmissa sopukoissa Regina tunsi
katkeraa tyydytystä huomatessaan, miten täydellisesti mies oli hänen
omansa. Aina ja kaikkialla hän hallitsi häntä hänen hairahduttuaankin.
Ja tämän vuoksi hän huolimatta kaikesta vihankaunasta ja inhosta tunsi
Antoniota kohtaan ääretöntä sääliä, silloinkin, kun tunsi, ettei hän
enää rakastanut miestään, kun hän samoin kuin sinä päivänä, halveksi
itseään senvuoksi, että mielestään tahrasi itseään samoin kuin oli
tahrannut vaatteensa ja turmeltui tässä tuoksuvassa ilmapiirissä, tässä
talossa, jossa kaikki näytti vaivuttavan velttoon hekumaan. Siitä
säälistä hän eli.