Regina oli kerran unessa nähnyt auringonpimennyksen. Tänä hetkenä,
kun hän luki Gabrien muistiinpanokirjan lehteä, tuo uni iski hänen
mieleensä. Tunsihan hän sisimmässään samaa peloittavaa hämärää,
hirvittävää tyventä ja odotusta.
Sitä kesti vain hetkisen. Se meni ohi, ja hän näki jälleen auringon,
tunsi taas elämän väreilyä, huomasi, että kaikki hänen ympärillään oli
säilyttänyt entisen muotonsa, että kaikki oli paikoillaan, ettei mitään
ollut muuttunut. Mutta hän itse ei enää ollut sama. Hänen ympärilleen,
lähelle ja kauas, oli jälleen ilmestynyt valo; hänen sisällään vallitsi
iltahämärä.
Hän laski vihon pöydälle, otti orvokit, käärön ja kirjan jälleen
käteensä ja poistui. Myöhemmin hän huomasi lähteneensä sieltä
välttääkseen tuota halpamaista kiusausta; hän olisi tahtonut udella
Gabrielta ja pakottaa hänet vaikka väkisin tunnustamaan, miten hän oli
aavistanut tai keneltä hän oli kuullut tuon hirvittävän salaisuuden.
Sinä hetkenä, niinkuin aina ennenkin, ylpeys piti häntä pystyssä,
jäykkänä ja kylmänä kuin rautapuikko, joka kannattaa veistokuvan kipsiä.
Mykkä pikku rouva juoksi Reginan jälkeen ja teki merkkejä, joita
toinen ei ymmärtänyt. Tuo naamioitua lasta muistuttava nainen herätti
Reginassa hurjaa inhoa. Miksi tuollainen olento eli? Miksi luonto tai
yhteiskunta ei kuristanut kuoliaaksi kaikkia epäsikiöitä ja heikkoja
raukkoja?
Reginasta tuntui kuin tuolla huoneessa olisi kaikki, mitä elämässä on
viheliäisintä ja kurjinta, ilmestynyt hänen eteensä. Ja koko elinikänsä
hän ajatteli pohjattomasti inhoten tuota soittajan rauhallista asuntoa,
jyrkkiä portaita, epätasaisia askelmia ja pölyistä eteistä. Hän ei enää
koskaan astunut sinne jalallaan.
Hän kulki nyt katua, joka oli tulvillaan auringonpaistetta, aukion
halki, poikkesi lehtokujiin tehden kaiken vaistomaisesti, unissakävijän
tavoin.
— Puhun tästä heti Antoniolle ja sitten nauramme yhdessä! hän ajatteli.
Mutta sitten hän huomasi olevansa mielenliikutuksen vallassa; ja
sensijaan, että hän olisi palannut puistoon, jossa imettäjä lapsen kera
odotti häntä, hän istuutui penkille Termejä vastapäätä oikeanpuoliseen
lehtokujaan.
Miksi hän ei mennyt puistoon? Miksi hän ei heti ottanut selvää, missä
imettäjä oli, palatakseen kotiin hänen kanssaan? Hän ei _voinut_.
Äkkiä hän luuli kuulevansa kaukaista jyminää. Se kuulosti raivokkaasti
puhkuvalta junalta, joka kiitää ohi etäällä näkymättömillä kiskoilla.
— Hyvä Jumala, mitä se olikaan!
Naishenkilö, niskassa iso punertava hiussolmu, kulki ohi, katseli häntä
tutkivasti ja kääntyi katsomaan taakseen, ennenkuin katosi.
Regina pyyhkäisi kädellään kasvojaan ja oivalsi, että oli kalpea ja
näytti kärsivältä. Ja nyt hän huomasi, että tuo etäinen jymy ja puhkuva
tykytys tuli hänen povestaan, hänen runnellusta sydämestään.
Hän ravisti itseään kuin juuri herännyt lintu ja tahtoi palata
todellisuuteen. Hän huomasi sylissään orvokkivihon, kirjan,
keksikäärön. Miksi hän ei ollut jättänyt niitä Gabrien pöydälle,
niinkuin tarkoitus oli ollut? Luultavasti hän vaistomaisesti tahtoi
kostaa Gabrielle, joka oli pistänyt tämän okaan hänen sydämeensä.
— Olenpa minä halpamainen! hän ajatteli. Onko tyttö muka syypää siihen?
Jos se edes on totta? Mutta _voiko_ se olla totta? Miksi? Minkätähden
en heti ole tullut ajatelleeksi tuota: minkävuoksi?
Sentähden, että tuo kysymys oli turha!
Tunsihan hän tuon hirvittävän _miksi_. Jo ennenkuin tuo turha kysymys
oli kohonnut hänen huulilleen, se oli kaikunut hänen veressään,
suonesta suoneen, sydämen kumisevaan syvyyteen saakka.
Antonio oli myönyt itsensä rahasta. Regina ei hetkeäkään epäillyt
sitä, eikä hän hetkeäkään ajatellut, että Antonio olisi jo ennen
naimisiinmenoaan ollut pelkästä taipumuksesta sen vanhan naisen
rakastaja.
Hän oli myönyt itsensä. Hän oli naisten tavoin myönyt itsensä
saadakseen rahaa ja voidakseen hankkia Reginalle kauniin kodin,
auringonvaloa ja vaateriepuja, pikkurihkamaa, käsineitä, silkkisiä
alushameita... kaikkea, mitä hän oli mieheltään vaatinut ja minkä
puuttumisesta hän oli moittinut tätä.
— Voi sinua kurjaa, typerää poikaa, heikkoa ja halpaa olentoa... Lähden
kotiin ja annan sinulle korvapuusteja kuin pahoille lapsille. Olisihan
sinun pitänyt ymmärtää minua...!
Mutta nyyhkyttäessään itsekseen ja ajatuksissaan lausuessaan tällaisia
syytöksiä Regina tiesi ja tunsi, että moiset sanat olivat kaikki tyhjiä
ja mielettömiä. Aivan toinen totuus kaikui hänen sisimmästään, joka
muuttui uhkaavaksi pyörteeksi.
Hän, Regina itse, oli heikko ja halpa olento. Hän ei ollut älynnyt
elämän kohtalokasta vakavuutta. Ja nyt elämä kuritti häntä kuin häijyä
lasta ainakin.
Hänen päänsä hehkui ja ohimoita jyskytti, aivan kuin joku olisi iskenyt
häntä niihin. Kuinka kauan hän jo oli istunut penkillä? Ohikulkijat
katselivat häntä. Nuoret miehet kääntyivät häneen päin; eräs heistä
hymyili ihailtuaan hänen vihreitä kenkiään ja alushameen helmaa, joka
pisti esiin hameen alta.
Regina ajatteli, että imettäjä istui odottamassa häntä puistossa.
Mutta hän ei kyennyt lähtemään liikkeelle. Tuskissaan hän näki
ikäänkuin harson läpi ohikulkijat, vihreiden kasvien peittämät rauniot,
keltaisen teltan niiden keskellä, kaksi harmaatäpläistä kyyhkystä,
jotka suutelivat toisiaan murattiköynnöksen lehtien välissä, ja
lennätinlankojen verkon vasten taivaantaustaa. Hän näki ilmoitukset,
jotka peittivät Termien kulmauksen, erotti metsästysaiheen kookkaassa
reklaamissa, luki välinpitämättömästi sanat: Odol, Odol, Odol, jotka
sitten oudosti painuivat muistiin, näki torin perällä työskentelevät
miehet punaisenhallavissa paidoissaan, seurasi katseillaan ajoneuvojen
pyörien väikettä. Tämä jokapäiväinen näky, joka lukemattomat kerrat oli
kulkenut hänen ohitseen, herätti nyt hänessä syvää levottomuutta, veti
puoleensa, nieli hänet. Mutta äkkiä hänestä tuntui, että hän itse loi
tämän omituisen mielenkiinnon saadakseen ajan kulumaan ja siirtääkseen
puistoon ja kotia palaamisen hetken tuonnemmaksi.
Häntä peloitti palaaminen kotiin, jota vain ajatellessaankin hän tunsi
kammoa. Kaikki siellä oli inhoittavaa, kaikki, kaikki, kaikki...
Hän olisi tahtonut riisua omat vaatteensa, samoin hän olisi tahtonut
raastaa vaatteet lapsensa hennon ruumiin yltä, joka oli puhdas kuin
vastapuhjennut ruusu, häpeän ja katalan teon merkit, ja painaen
lastansa alastomana povelleen paeta sen kanssa kauas, kauas...
Paeta! Tuo vanha tuuma palasi hänen mieleensä. Mutta tällä kertaa hän
tahtoi paeta synnyinseutuaan paljoa kaukaisempaan paikkaan sen joen
toiselle puolen, jonka takaa ei enää koskaan palata.
* * * * *
Enemmän kuin puoli tuntia hän istui penkillä. Yhä nopeammin kävelijät
kiiruhtivat ohi; lapset katosivat puistosta. Varmaan imettäjäkin jo
oli vienyt Caterinan pois. Ruoho tuoksui. Tukehduttava, hermostuttava
henkäys tuntui ilmassa. Tämä ruohon tuoksu, tuo hiostava, hekumallinen
lämpö, joka oli levinnyt ilmaan, teroitti hiljaisen soiton tavoin
Reginan muistoja ja tunnelmia. Yksi muisto oli muita itsepintaisempi,
se katosi ja palasi toisia selvempänä, polttavampana ja raskaampana. Se
oli täydellinen ilmestys, se oli ainoa, totuudenmukainen selitys, sillä
koettipa Regina kuinka kuvaavasti tahansa palauttaa ja pysyttää muita
muistoja, ne eivät ilmaisseet hänelle kaikkea, mitä hän halusi ja mitä
häntä samalla peloitti tietää.
Hän arvaili, miten Cabrie oli voinut päästä salaisuuden perille.
Eihän se vielä riittänyt, että hänellä oli tarkka havaintokyky ja
kaksi tervettä ja terävää silmää. Mitä selviä todistuksia Gabrie oli
saanut? Mistä salaisuus oli hänelle paljastunut? Ruhtinattaren jäykistä
välinpitämättömistä kasvoista vai Antonion katseista? Vai Mariannan
silmistä? Vai oliko se jo yleisesti tiedossa? Regina ei ollut koskaan
tullut ajatelleeksikaan, että sellainen voisi olla mahdollista, eikä
ollut milloinkaan huomannut pienintäkään merkkiä, joka olisi voinut
saada epäilemään. Ainoastaan muutamat irralliset sanat ja lauseet
sukelsivat nyt esiin hänen muistoistaan ja saivat merkityksen, joka
hänen täytyi kiihoittuneisuudestaan huolimatta tunnustaa liioitelluksi:
— Kaikki on mahdollista! Niin Marianna oli sanonut hänelle kerran,
ilkeästi hymyillen. Sokeatkin näkevät joskus.
Hän, Regina, oli siis ollut sokeaakin sokeampi. Hän ei ollut nähnyt
mitään, ehkä senvuoksi, ettei ollut koskaan epäillyt ja ettei ollut
pitänyt silmiään auki. Hänen mieleensä muistui nyt se melkein
ruumiillinen vastenmielisyys, jota rouva Makulina oli herättänyt
hänessä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen. Hän muisti
Arduinan hutiloiden järjestetyn salin, sateisen taivaan, ikävän
illan, vanhan mustapukuisen naisen, joka porttikäytävässä kaupitteli
keltaisenvihreitä sitruunoita. Varjosta, joka oli synkkä kuin nokinen
usva, kohosi Antonion hahmo mustana ja salaperäisenä. Ruhtinattaren
kalpeat, liikkumattomat kasvot ja harmahtavat huulet olivat tuota
tummaa taustaa vasten kuin himmeä kuu unisella pilvitaivaalla. Kuinka,
milloin tuo aistillinen vanha nainen oli jähmettyneen taivaankappaleen
tavoin vetänyt myrkylliseen piiriinsä iloisen ja varomattoman linnun,
joka ajattelemattomasti liihoitteli sen lähettyvillä!
Ajattelemattomasti! Ei niinkään. Olihan Antonio mennyt synkän
näköiseksi sinä iltana, nähdessään ruhtinattaren. Epäilemättä häntä
silloin äärettömästi kammotti tuon naisen inhoittava intohimo. Mutta
sitten oli tullut tuo surkea päivä... hänen vaimonsa oli paennut,
soimattuaan miestään köyhyydestä, ja silloin tämä oli sokeasti,
nöyryytettynä ja epätoivoisena myönyt itsensä. Ja se Reginan muisto,
joka kaikkein itsepintaisimmin palasi hänen tajuntaansa ja joka
selvimmin paljasti tuon _teon_ kammottavuuden, oli juuri muisto
Antonion tulosta Casalmaggioreen, heidän ajeluretkestään asemalta
joen rantaa ja siitä omituisesta vaikutuksesta, jonka miehensä
jälleennäkeminen teki Reginaan.
Kaikki tuntui hänestä nyt päivänselvältä. Siitä syystä Antonio oli
muuttunut. Sentähden hänen suudelmansa olivat niin epätoivoisia,
melkein julmia. Hän palasi vaimonsa luo saastutettuna, värähdellen
ahdistuksesta kuin neito, joka on myönyt itsensä inhoittavalle ukolle.
Sekä rakkaudesta että kostonhimosta Antonio oli suudellut sillä
tavalla... ja sen hän teki saastuttaakseen hänet, Reginan, sillä
kataluudella, johon tämä oli hänet pakottanut, ja unohtaakseen itse
kataluuden.
Ja sitten... sitten hän kaiketi oli tottunut. Ihminen tottuu kaikkeen;
Reginakin oli tottunut... Tottuisiko hän enempäänkin? Piiskan sivallus
ei olisi voinut koskea häneen kipeämmin kuin tämä ajatus. Hän kavahti
pystyyn, riensi lehtokujan läpi ja meni puistoon, joka torkkui autiona
ohuesti vasta lehteen puhjenneiden puiden varjostamana. Imettäjää ei
enää näkynyt. Vaistomaisesti Regina poistui vastakkaisesta portista
pysähtyen rautatammien alle, joiden oksat olivat täynnä kullanhohtoisia
nuoria lehtiä. Oli jo melkein keskipäivä. Lähtisikö hän kotiin? Eikö
tämä ollut sopiva hetki ja tilaisuus paeta todenteolla, käymättä enää
saastutetussa kodissa; sitten voisi kirjoittaa jostakin kaukaiselta
seudulta Antoniolle: Syytä on ollut molemmissa, antakaamme siis
toisillemme anteeksi, mutta erotkoot elämämme tiet!
Typeryyksiä! Romaanioikkuja! Todellisessa elämässä eräänlaiset asiat
eivät koskaan tapahdu, tai eivät ainakaan ole oikealla kohdalla.
Regina oli kerran paennut saastuttamattomasta kodista, joka oli
tuntunut hänestä liian ahtaalta. Hänen pakonsa oli aiheutunut
naurettavasta oikusta ja kuitenkin voinut tapahtua. Mutta nyt
sitävastoin, kun hänen omanarvontunteensa ja kunniansa kielsivät häntä
enää astumasta jalallaan kotiin, joka oli kaikkein häpeällisimmän teon
tahraama, nyt hänellä ei ollut voimaa paeta toistamiseen.
* * * * *
Regina joudutti askeliaan. Hänen alushameensa kahisi ja kuiskaili,
ja hän oli ärtynyt tuolle silkille, joka huokaili hänen ympärillään
ja seurasi häntä kaikkialle. Mutta vähitellen hänen ajatuksensa
selkenivät. Kuta pitemmälle hän ehti Viminale kadulla, sitä enemmän hän
rauhoittui.
Täytyi nähdä, tutkia, odottaa. Ihmiset ovat häijyjä, ja heidän
suurin ilonsa on parjaaminen tai ainakin juoruaminen. Ei saa tuomita
miestä pelkän juorupuheen perusteella, jonka jokin tyttöheilakka on
kirjoittanut muistikirjaansa.
Koko juttu oli mitätön pikkuseikka. Mutta kuitenkin.
* * * * *
Vaikka Reginasta itsestään tuntuu, että hän on rauhoittunut, hän
alinomaa pysähtyy aivan kuin ruumiillisen kivun pakosta. Hän ei voi
kulkea eteenpäin. Jokin seikka vetää häntä taaksepäin.
Mutta sitten kodin tenhoava vetovoima taas pakottaa hänet jouduttamaan
askeliaan. Hän rientää rientämistään edelleen aivankuin hevonen, joka
_tuntee_ paikan, missä lepo ja seimi odottavat.
Viminale ja Principe Amedeo-katujen kulmassa hän tapansa mukaan
pysähtyy katselemaan näyteikkunaan asetettuja hattuja. Hän on aikeissa
ostaa itselleen keväthatun, ja tuossa hän näkeekin sopivan; se on
vihreän-hopeisista oljista tehty ja koristeina vaaleita, hentoja
ohdakkeita — täydellinen keväinen pienoisrunoelma.
Mutta synkkä varjo himmentää hänen silmänsä, kun hän huomaa
pysähtyneensä. Hatuista... silkkialushameista... kaikista noista
koreista, tyhjänpäiväisistä joutavuuksista Antonio... Mutta ajatus
katkeaa kesken. Ei! Se ei ole totta! Ensin täytyy saada varmuus,
ennenkuin voi syyttää ketään. Täytyy rientää. On jo puolipäivä. Pöytä
on katettu. Ja jollei tuossa kaikessa ole perää? Huomaakohan Antonio
hänen mielenliikutuksensa? Voiko hän salata sitä? Antonio kärsii siitä.
Ja Regina aiheuttaa hänelle turhaa surua. Äkkiä hän tuntee miestään
kohtaan ääretöntä sääliä. Olipa hän syyllinen tai ei, kummassakin
tapauksessa hän ansaitsee sääliä. Regina ei huomaa surkuttelevansa
miestään sentähden, että syy on hänessä itsessään.
Via Torino, Via Balbo — koko katu on mutkikas ja tyhjä, linnunlaulusta
raikuvat puutarhat luovat varjotäpliään sen kivitykselle. Kauempana,
näköpiirin rajalla taivaan sininen seinä ja talojen hahmopiirteet.
Harmaanpunertava pilvi, kuultava kuin helmiäissiru, liitää ylhäällä
taivaan kuvussa. Kuinka suloista kaikki sentään on!
Regina rientää katua eteenpäin, on ennen pitkää perillä ja kiitää
portaita ylös. Hänen sydämensä jyskyttää rajusti ja hame kahisee, mutta
hän ei enää kiinnitä huomiota sellaiseen.
Antonio ei ole vielä tullut. Lapsi nukkuu. Regina on hiestynyt nopeasta
kävelystä ja menee makuuhuoneeseen, siniseen ja viileään suojaan, ja
tuntee muuttaessaan pukua sydämensä sykkivän rajusti, mutta ei enää
tuskasta. Lopulta hänestä tuntuu, kuin hän olisi herännyt pahasta
unesta ja kuin hänellä olisi ollut kova ruumiillinen kipu, joka nyt on
poissa.
Antonion askelet kaikuvat portaissa. Ja nyt, niinkuin aina ennenkin,
noiden askelien ääni herättää hänessä iloa. Sitten tuttu rapsahdus, kun
avainta kierretään lukossa, ja hetken perästä seuraa virkeä tuulahdus,
joka aina tuntuu elvyttävän koko talon, kun isäntä palaa kotiin.
— Olet jo kotona! Kyllä on ihana päivä! Entä Caterina?
— Hän nukkuu.
Antonio ottaa lakin päästään, riisuu lyhyen päällystakin ja viskaa ne
vuoteelle. Regina kokoaa hameensa, ja ripustaessaan niitä paikoilleen
hän tuntee Antonion kulkevan läheltä ohi ja hipaisevan häntä, uhoten
tuota elämän, nuoruuden ja kauneuden tuoksua, jota hän aina levittää
ympärilleen.
— Hyvä Jumala, sellaista pahaa unta! hän ajattelee valellessaan
kylmällä vedellä polttavia kasvojaan ennenkuin menee ruokapöytään.
* * * * *
Heti syötyään Antonio jälleen lähti kotoa. Hän sanoi menevänsä
pörssiin. Tuskin hän oli mennyt ulos ovesta, kun jo Regina juoksi
ikkunaan oudon epäluulon, sokean vaiston pakottamana. Hän näki miehensä
joustavin askelin kulkevan Depretis-katua kohti, ja Regina vetäytyi
äkisti pois ikkunasta tajuten epäluulonsa mielettömyyden.
— Ei! Tähän aikaan hän ei voinut mennä _sen toisen_ luo... Ja jos hän
olisi mennyt sinne, hän olisi sanonutkin sen.
Mutta epäluulo oli jo imeytynyt hänelle vereen, ja huomatessaan sen
hän tunsi synkkää ahdistusta, monta vertaa raivokkaampaa kuin se oli
ollutkaan, jota hän oli tuntenut tuntia aikaisemmin.
Silloin hän katui, ettei ollut pyytänyt Antoniota viipymään ja ettei
ollut sanonut hänelle kaikkea.
— Mutta mitä se hyödyttäisi? hän seuraavassa tuokiossa ajatteli.
Antonio tietysti valehtelee ja kieltäytyy puhumasta kanssani koko
asiasta.
Mitä hänen siis oli tehtävä?
Regina istuutui vuoteen jalkapuoleen pieneen nojatuoliin ja koetti
punnita kylmäverisesti asemaa.
Hänen epäilynsä syy näytti hänestä nyt aivan naurettavalta; nuoren
tyttöletukan paperilipulle raapustamia sanoja.
Mutta hän tiesi myös, että totuus, joka pyrkii esiin, joskus huvikseen
laskee julmaa pilaa. Se salainen voima, joka ohjaa ihmiskohtaloita, on
outojen ja käsittämättömien lakien alainen.
Sinä hetkenä Reginan ei ollenkaan tehnyt mieli järkeillä, mutta vastoin
tahtoaan hän teki itselleen muutamia kysymyksiä.
Miksi hänelle tapahtui kaikki tämä? Miksi hän kerran oli kapinoinut
hyvää kohtaloansa vastaan ja antautunut oikun valtaan, ja miksi
tämä oikku, tämä naisellinen kevytmielisyys, johon hän melkein
itsetiedottomasti oli tehnyt itsensä syypääksi, oli antanut alkuaiheen
todelliseen murhenäytelmään?
— Sentähden, että meidän on kestettävä kärsimystä, hän vastasi
itselleen. Sentähden, että suru on ihmiselle olennaista. Mutta minä
en tahdo kärsiä enkä surra. Tahdon vieläkin uhmailla kohtaloa.
Ennenkaikkea tahdon kukistaa epäilyksen, joka nyt myrkyttää elämäni,
tahdon tietää totuuden. Ja kun olen saanut sen tietää... mitä silloin
teen?
Hän punnitsi asiaa ollen siitä tietoinen. Tämä vähän lohdutti häntä tai
ainakin sai hänet toivomaan, ettei hän enää tekisi tyhmyyksiä. Mutta
sitten hän taas ajatteli, eikö jo tämä epäilys ollut tyhmyyttä.
— Me olimme ja _olemme_ — niin onnellisia! Mutta minun täytyy aina
kiusata itseäni jollakin. Mielestäni ajattelen järjellisesti, ja
kuitenkin jo pelkkä epäilykseni on järjettömyyttä. Mutta ehkä ajattelen
näin luulotellakseni itselleni, ettei tässä ole rahtuakaan perää,
vaikka samalla _vaistoan_, että kaikki on totta...
— Ehkä pelkään menettäväni onneni ja tahdon säilyttää sen hinnasta
mistä tahansa, vaikkapa halpamaisesti tinkimällä omantuntoni kanssa.
Tuo ajatus sai hänet melkein järjiltään. Silloin hän tunsi olevansa
kaikkein kurjimman naisen kaltainen. Hän ei enää luullut jaksavansa
eritellä tilaansa.
Häntä puistatti hermoväristys, joka kiristi kokoon hänen käsivarsiensa
jänteet, pakottaen hänet puristamaan kädet nyrkkiin.
— Ennen mitä tahansa... kurjuutta, surua, häpeää... mitä vain, vaikka
Antonion menettäminenkin... mitä tahansa, mutta ei kunniattomuutta!
Hän heittäytyi vuoteeseen levittäen käsivartensa, kätki kasvonsa,
pureskeli peitettä ja itki.
Hän itki ja muisteli. Kerran ennenkin hän oli näin heittäytynyt
vuoteeseen ja itkenyt raivosta ja surusta. Ja sitten Antonio oli tullut
kotiin ja hän, Regina, oli suudellut häntä vilpillinen aie sydämessä.
Hän oli syössyt alennustilaan tuon heikon, rakastavan miehen, jonka hän
oli vallannut voimansa ylemmyydellä.
Hän oli häväissyt itsensä Reginan vuoksi, joka nyt epäilyksellään
häpäisi häntä vielä pahemmin.
— Ei! Jos sanon Antoniolle: »En tahdo mitään kaikesta, mitä annat
minulle; nouskaamme ylös loasta, aloittakaamme uusi elämä!» silloin hän
ei suinkaan hetkeäkään epäröi.
— Ja jos Antonio sittenkin valehtelee, hän vieläkin tekee sen minun
tähteni, jottei hän menettäisi minua. Hän on madonsyömä hedelmä, ja
mato, joka häntä kalvaa, olen minä.
* * * * *
Entä, jos hän sittenkin erehtyi? Jollei se ollut totta?
Ilonvälähdys iski hänen mieleensä. Sitten kaikki taas peittyi entistä
synkempään pimeyteen.
* * * * *
Varmuus, ennenkaikkea varmuus! Miksi jälleen tuottaa hänelle
mielipahaa, joka ehkä on aiheetonta? Minun täytyy ensin saada varmuus.
Sitten... sitten saamme nähdä.
* * * * *
Itku tuotti huojennusta. Kyyneleet olivat kuin kesäinen sade. Ne
kirkastivat ja virkistivät hänen sisintään. Regina nousi, huuhteli
kasvonsa ja rupesi lukemaan lehteä.
Täytyihän tehdä jotakin. Ensimmäiset sanat, jotka kiinnittivät hänen
huomionsa, olivat nämä: »Ulkomaalainen pappi pidätetty».
Nämä sanat, joiden jatkosta hän ei välittänyt, palauttivat hänen
mieleensä jotakin aikaisemmin tapahtunutta, alakuloiseksi tekevää
jotakin, minkä hän melkein oli unhottanut, mutta mikä jollakin tavoin
oli sen taistelun yhteydessä, joka riehui hänen sisällään.
— Mitähän se olikaan? Milloin? Miten? Nyt sen tiedän: tuo uni!
Regina sulki silmänsä ja uneksi uudelleen vanhaa unta. Marianna
juosta tepasteli hänen vieressään usvaisella rannalla kertoen, että
Antonio oli lainannut rahoja ruhtinattarelta »järjestääkseen kauniin
asunnon». Syvä ahdistus, puoleksi raivoa, puoleksi nöyryytystä, ajoi
Reginaa edelleen ja pakotti hänet nyyhkyttämään ja pakenemaan Mariannan
seuraa... mutta Marianna juoksi jäljestä ja kertoi tavanneensa henkensä
pelastajan, palosotilaan.
— Palosotilas oli papin puvussa; sellainen veitikka! Marianna
sanoi nauraen. Hän nauroi, mutta ei palosotilaalle, vaan jollekin
salaperäiselle, peloittavalle asialle. Regina avasi silmänsä. Hän
pyyhkäisi kädellään itkun samentamia kasvojaan ja tunsi pimeyden
jälleen laskeutuvan hänen sieluunsa. Sinä hetkenä tuo vanha uni
hänen mielikuvituksessaan sai juhlallisen merkityksen. Olemuksensa
syvyyksistä tuon menneen hetken ahdistus kohosi selvänä. Mitähän
silloin tapahtuikaan hänen sisimmässään? Oliko se patologinen ilmiö,
aavistus vai suggestio? Tapahtuiko tuo iljettävä juuri sinä hetkenä,
jolloin hän näki unensa?
Hän muisti lukeneensa esimerkkejä sentapaisesta.
Epäilemättä Antonio oli ajatellut häntä mielistellessään tuota vanhaa
naista. Ja hänen inhonsa, häpeänsä ja kammonsa oli ollut niin voimakas,
että se avaruuden läpi oli siirtänyt väreensä Reginan sielun uumeniin.
Tuosta syvyydestä muisto nyt nousi pinnalle, ja sitä seuraavat mietteet
hieman lohduttivat Reginaa.
* * * * *
Mutta kuinka mitätön tuo lohdutus olikaan!
Mitä se auttoi, että Antonio oli myödessään itsensä tuntenut inhoa,
häpeää ja kammoa. Mitäpä auttoi, vaikka hän olikin myönyt itsensä
rakkaudesta Reginaan! Se tosiseikka, että hän oli myönyt itsensä,
osoitti, että hän kykeni tekemään sellaisen teon.
Reginan tuli miestään sääli, joka oikeastaan kohdistui hänen itseensä,
mutta hän tunsi myös, ettei millään muulla tunteella senjälkeen olisi
tilaa hänen elämässään.
Kaikki oli raunioina, ja harmaassa sorassa vain säälin keltainen kukka
värähteli kituen. Liian vähäinen lohdutus sille, joka eli keskellä
raunioita.
* * * * *
Mutta jollei tässä kaikessa sittenkään ollut perää? Voimakas sielu
on synkkinä hetkinä ylen altis taikauskolle. Tuo uni oli ollut pelkkä
uni, ei muuta. Mutta yksityiskohtineen, kymmeninetuhansine liiroineen,
»kauniine huoneistoineen» ja Mariannan ivanauruin se liittyi niin
oudon lujasti todellisuuteen.
Marianna! Varmaankin hän _tiesi_. Silmänräpäyksen ajan Regina ajatteli
heti kutsua hänet luokseen.
— Panen hänet puhumaan, tunnustamaan, vaikkapa väkipakolla, jos se
on välttämätöntä. Lähetän imettäjän ja lapsen kaupungille. Olenhan
voimakkaampi Mariannaa.
Hän puristi kätensä nyrkkiin ja katseli niitä ikäänkuin päästäkseen
varmuuteen niiden voimasta.
— Jollei hän puhu, lyön häntä. Huudan hänelle: »Te, joka väitätte aina
puhuneenne totta, puhukaa siis nyt!»
Hän luuli kuulevansa oman äänensä kaiun hiljaisessa salissa.
Mitähän Marianna vastaisi? Nauraisiko ehkä?
Ja jos kaikki oli tuulesta temmattua?
Samassa tuo arvoton ja päätön tuuma raukesi, kun raivokas ylpeyden
puuska kohosi hänen sisimmästään.
— Ei Marianna, eikä kukaan muu! Minä itse hankin itselleni varmuuden.
* * * * *
Mutta hetken kuluttua hän alkoi epäillä itseään ja suunnitella
romanttisia tai ainakin järjettömiä tuumia.
Muun muassa hän ajatteli ruveta hiipimään Antonion kintereillä,
urkkiakseen hänen askeliaan ja tekojaan.
Eräänä yönä hän horroksissaan kuvitteli näkevänsä Antonion lähtevän
ulos ja hiukan kuljeskeltuaan kaupungilla aukaisevan ruhtinattaren
puutarhan pienen rautaristikkoportin, jonka hän muisti nähneensä eräänä
hänelle muistorikkaana iltana, jolloin Massimo oli sanonut:
— Tuosta kulkevat ruhtinattaren rakastajat...
Ja samasta portista Antonio nyt katosi. Regina odotti ulkopuolella
aution kadun pimeässä sopessa. Ohikulkijat loivat häneen julkeita
katseita luullen häntä tavalliseksi katunaiseksi. Mutta hän ei
loukkautunut. Miksi hän olisikaan loukkautunut? Eikö hän ollut kaikkein
kurjin surkuteltavista naisista? Eivätkö hänen vaatteensa olleet
kudotut häpeästä?
Kahta pahempi tuska sai hänet kauhusta jähmettymään. Äänettömän
kidutuksen hetket kuluivat.
Antonio oli tuolla sisällä, noissa tukahduttavan kuumissa huoneissa,
leväten noilla pehmeillä pedontaljoilla, jotka olivat kuin vanhoja
kiihkoisia tiikereitä. Mitä siellä sisällä tapahtui, se oli Reginasta
niin kauheaa, ettei hän rohjennut ajatella sitä edes unenhoureessaan.
Hänellä oli selvänä kuvittelunsa edessä vain ruhtinatar, yllään tuttu
musta samettipuku, paksu kaula helmien peitossa, naama pyöreänä kuin
kuu. Pienet jalokiviä säihkyvät kädet hyväilivät Antonion kaunista
päätä... Ja hän oli ääneti... olihan hän jo tottunut tuon naisen
hyväilyihin.
Tämä kuvittelu sai Reginan sellaisen surunpurkauksen valtaan, että
sitä heti seurasi vastavaikutus. Hän heräsi houreistaan ja luuli taas
tajuavansa, miten mieletön hänen epäilyksensä oli. Olihan suorastaan
mahdotonta, että Antonio vanhojen romaanisankarien tavoin varkain
hiipisi tuon vanhan naisen luo ja että hänen vaimonsa voisi odottaa
ulkona varjojen peittämässä kadunkulmassa ja järjestää hänelle oikean
ilveilykohtauksen hänen tullessaan ulos talosta... Tämähän oli
suorastaan naurettavaa!
* * * * *
Näin tunnit kuluivat. Koko seuraavan päivän Reginaa vaivasi
kärsimys, jonka voimakkuus vaihteli ruumiillisen tuskan tavoin
ja joka hetkellisesti kokonaan katosi, jättäen jälkeensä muiston
hermokiihoituksesta tai pelon että se palaisi takaisin.
Ulkona aurinko, sinitaivas ja linnut viettivät herkeämätöntä
juhlaansa. Tämäntästä ajoneuvojen räminä katkaisi kadun hiljaisuuden
koskenkaltaisella jyminällään, sitten kaikki taas vaipui hiljaisuuteen.
Kaukaa vain kumisi kaupungin häly kuin jättiläisnäkinkenkään kajahtava
meren kohina.
Kello kahden aikaan pikku Caterina heräsi ja alkoi itkeä. Regina
kuuli tämän kyynelettömän ja aiheettoman itkun ja meni lapsen
huoneeseen. Siinä oli valkoiset seinäpaperit, ja tämä vaalea tausta,
imettäjän hahmo, valtava pronssinvärinen möhkäle ja alaston, ruusuinen
pienokainen hänen sylissään herätti Reginassa eloon aivan uuden
tunteen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt edessään maalauksen,
jolla oli aivan erikoinen merkitys. Kaikessa näytti nyt hänen
mielestään piilevän jokin salainen soimaus. Tuon maalaisäidin tumma,
jykeväjäseninen ja lempeä hahmo oli kuin vanhanaikainen madonnankuva,
se muistutti hänelle, mitä kaikkia ominaisuuksia hänellä olisi pitänyt
olla. Hän ei ollut osannut täyttää äidinvelvollisuuksiaan edes
yksinkertaisen maalaisnaisen tavoin. Hän ei ollut kyennyt mihinkään.
Loisolio hän oli, pelkkä loisolio.
Imettäjä puki pienokaista ja puhui sille omaa erikoista kieltään:
— No, joko se taas itkeä tillittää? Uui, ui, kuinka rumaa itkua! No,
mikä kullanmurua vaivaa? Onko pikku _pääskynen_ kylmä! Kas noin,
nyt puikahdetaan pieneen nättiin paitaan, sitten vedetään jalkaan
pikkuruikkuset sukat ja sitten pikkuruikkuset kengät. Katselepas vain
noita herttaisia kullannuppukenkiä. No, käpälä sisään nyt vain! Mitä?
eikö veitikka tahdo?... Hei, herra käpälä, joudu, joudu, joudu jo!
Palleroisena ja punaisena, pikku paita yllä, hiukset pörrössä, Caterina
yhä vain itki, mutta katseli kuitenkin uteliaana pieniä valkoisia
kenkiään ja potki jalallaan.
— Nyt on toinen valmis. Sitten on toisen vuoro. Onkohan se yhtä tyhmä?
ei... Kas... se olikin kiltti ja saa pusun. Kas noin!
Nyt Caterina nauroi. Hänen pienet kasvonsa, hänen pienet silmänsä
sinertävine valkuaisineen, koko tuo pieni olento näytti säteilevän.
Regina otti lapsen syliinsä, nosti hänet korkealle ilmaan, painoi häntä
jälleen povelleen, antoi hänen taas lentää, juoksenteli, pitäen häntä
käsivarsillaan ja nauroi hänen kanssaan kilvan.
— Äidin, pikku, pikku... kullannupukka, pikku... höyhenetön
linnunpoikanen!
— Hyi! imettäjä torui paheksuen, miksi rouva sättii lasta tuolla
tavalla! Antakaa se tänne. Eikö rouva näe, että lapsen on vilu?
— Menkää Pinciolle, Regina sanoi aikoen laskea lapsen imettäjän syliin.
Mutta Caterina oli kietonut pienet käsivartensa hänen kaulaansa eikä
tahtonut mennä takaisin imettäjälle.
— Pinciolla aina tuulee, tämä sanoi pahoilla mielin. No, sydänkäpyseni,
etkö enää välitä minusta?
Regina ei kiinnittänyt huomiota imettäjän nyreään mieleen. Olihan
nainen aina ollut Reginalle mustasukkainen.
* * * * *
Imettäjän lähdettyä lapsi sylissä ulkoisalle Regina harhaili hetken
ajan hiljaisessa huoneistossa. Mitä hänen oli tehtävä? Sitä hän ei
tiennyt. Hän muisti, että hänen olisi pitänyt käydä katsomassa erästä
naishenkilöä, johon hän oli tutustunut ruhtinatar Makulinan luona.
Mutta sitten hän ajatteli, että olisi ollut vaihdettava pukua ja
mentävä saliin, jossa rouvat istuivat piirissä pitkään ja vakavasti
pohtien uusimpien muotilehden huolestuttavia hihakuoseja. Ja pelkkä
tämä ajatus sai hänet alakuloiseksi.
Mitä siis tehdä? Hän alkoi ikävystyä kaikkeen tai ainakin kuvitella,
että niin oli laita. Hän tuumi, mitä hän oli siihen päivään asti tehnyt
välttääkseen ikävää ja muisti, että hänen aikaisemmin, avioliittonsa
ensimmäisenä vuotena, oli samoin ollut ikävä.
Miten hänen aikansa senjälkeen oli kulunut? Mitkä miellyttävät askareet
olivat saaneet ajan kulumaan huomaamatta? Eivät mitkään erityiset. Hän
oli vain ollut onnellinen.
— Olenko siis nyt onneton? Mokomankin naurettavan kuvittelun vuoksi?
hän ajatteli, istuutui huoneensa ikkunan ääreen ja alkoi ommella pukua
pienokaiselleen.
— Mutta _silloinkin_ olin onneton mitättömien pikkuseikkojen vuoksi.
Hän ompeli viisi, kuusi minuuttia. Hiljaisuus huoneessa, keskipäivän
rauhallinen, alakuloiseksi tekevä valaistus, viileä ilma ja kaukana
pauhaava kaupungin humu vaivutti hänet unelmoivaan horrokseen. Hänen
surunsa tuntui tauonneen. Kului muutamia hetkiä.
Äkkiä ovikello soi, ja hän kavahti pystyyn, ikäänkuin äänen sähköaallot
olisivat siirtyneet hänen hermoihinsa.
— En ole kotona! hän ehätti sanomaan palvelijattarelle, joka oli
menossa avaamaan.
Regina palasi huoneeseensa ja sulki oven jälkeensä. Hän ei edes
tahtonut tietää kuka oli tullut tervehtimään. Sinä hetkenä, sinä
päivänä hän vihasi ja halveksi koko ihmiskuntaa.
Mutta kun palvelijatar palasi kertomaan, että vieras oli neiti Gabrie,
Regina juoksi ikkunan ääreen ja huusi hänet takaisin, juuri kun hän
astui ulos porttikäytävästä.
Gabrie palasi. Regina katui heti, että oli kutsunut hänet takaisin
huomattuaan, että tämä johtui hänen epätoivoisesta uteliaisuudestaan.
Ehkä Gabrie oli huomannut, että joku oli liikutellut hänen vihkojaan,
ja epäillyt Reginan selailleen niitä ja tuli nyt säikähdyksissään
pyytämään anteeksi. Eihän Reginan tarvinnut muuta kuin kysyä saadakseen
tietää.
Mutta Regina sai heti jälleen ylpeän arvokkuutensa takaisin.
Ei koskaan! Hän ei tiedustelisi Gabrielta eikä keneltäkään muultakaan
tätä asiaa.
Gabrie, vaaleaverinen nuori tyttö astui sisään kalpeana
yksinkertaisessa mustassa puvussaan. Hän näytti yhä sairaalta ja yski.
Ainoastaan hänen silmissään, jotka olivat kirkkaat ja terävät kuin
neulat, oli entinen viekas välke.
Regina ei tiennyt, mistä syystä hän melkein pelkäsi tuota hirvittävää
tyttöä. Tuolla tulevalla kirjailijattarella näytti jo olevan
harvinaisen voimakas sielullinen näkemiskyky aivan kuin hän olisi
voinut lukea ihmisten ajatukset otsan läpi. Mutta tämä käsitys kesti
Reginalla vain hetken ajan. Tosiasiassa Gabrie ei hänen mielestään
ollut sen kummempi kuin juorukello. Regina halveksi häntä.
— Olin lähdössä kaupungille. Sentähden palvelijatar sanoi, etten ollut
kotona. Oletko jo terve? Kävin sinua tapaamassa.
— Kuulin siitä. Kiitos käynnistä. En tahdo viivyttää sinua. Pukeudu
sinä vain. Kuinka Caterina voi?
— Hän on parastaikaa ulkona, Regina vastasi järjestäessään hiuksiaan
kuvastimen edessä.
— Pukeudu nyt vain! Gabrie toisti. En tahdo häiritä.
Regina alkoi muuttaa pukua. Hän ei tiennyt, minne lähtisi, mutta ulos
hän tahtoi jo siitäkin syystä, että pääsisi eroon Gabriesta.
— Saanko auttaa? Gabrie kysyi.
— Kyllä. Ole hyvä ja napita tämä kaulus. Olen kovin kyllästynyt
kauluksiin. Täytyisi pitää kamarineito mokomien vehkeiden tähden.
— Eikö sinulla sitten ole sellaista? Gabrie kysyi tyynesti ja pani
kauluksen nappiin.
— Se oli palvelijatar, joka avasi oven.
— Odotahan, niin kohennan kaulustasi. Kuinka voitkaan käyttää
tuollaista kaulusta! Totisesti naiset ovat muodin uhreja.
Regina tunsi Gabrien pienten kylmien sormien kopeloivan hänen
niskaansa. Korkea, koruompelureunainen kaulus, joka kohosi korviin
asti, tuntui tukahduttavalta. Hän kääntyi kasvot punaisina,
vihoissaan... kenelle? Gabrielle vai kaulukselle? Sitä hän ei itsekään
tiennyt. Mutta hän kiivastui Gabrielle.
— Naiset ja naiset... etkö siis itse ole nainen? Ole hyvä... älä puhu
tuossa äänilajissa. Silloin olet minulle vastenmielinen.
— Sen tiedän, toinen vastasi alakuloisesti. Mutta onko se minun syyni?
Regina pidätti henkeään voidakseen napittaa vyötäisiltä liian ahtaan
hameensa. Mitähän Gabrie tarkoitti? Piilikö hänen sanoissaan jotakin
erikoista?
— Kuinka vanha olet?
— Miten niin! Kahdenkymmenen.
— Onko se totta?
— On kyllä. Miksi salaisin ikääni? Enhän kuitenkaan koskaan saa miestä!
— Luulin sinua nuoremmaksi, Regina virkkoi. — Älä puhu noin
mahtipontisen juhlallisesti. Se on yhtä epämiellyttävää.
— Sen tiedän. Minkä sille voin?
— Milloin julkaiset ensimmäisen romaanisi?
— Ennemmin kuin aavistatkaan, Gabrie vastasi vilkastuen, ja rykien
kovasti.
— Tuleeko siihen minun kaltaiseni otus? Regina jatkoi, heiluttaen
ylenkatseellisesti ihojauhehuiskua. Valkoista ihojauhetta tuprahti
kuvastimeen peittäen lasin ohuella kerroksella. Regina ajatteli.
»Gabrie varmaankin huomaa, että kohtelen häntä toisin kuin ennen, ja
arvaa syyn».
Hän tiesi, että hänen käytöksensä oli häijyä, ja hän hermostui, kun ei
voinut eikä tahtonut hillitä itseään.
Mutta Gabrie yski sanomatta mitään.
He lähtivät yhdessä ulos.
— Minne olet menossa? Regina kysyi.
— Kotiin lukemaan.
— Lähde mukaan! Siellä, minne minä olen menossa, on myöskin oppimista
tulevalla kirjailijattarella. Kuvittelehan salia, jossa istuu kymmenen
naishenkilöä, kaikki verivihollisia keskenään senvuoksi, että jokainen
pelkää olevansa huonommin pukeutunut kuin muut!
— En päästä romaaneissani esiintymään mitään tuollaista inhoittavaa.
Turhaan siis laahaat minua moisiin paikkoihin.
Gabrie nauroi, mutta Reginasta oli tuossa naurussa ontto kaiku kuin
väärässä rahassa. Hän ei alunkaan päässyt selville siitä, epäilikö
Gabrie, että Regina oli lukenut hänen muistiinpanojaan.
He erosivat sanoen: hyvästi, mutta puristamatta toistensa kättä.
Gabrie lähti Torino-kadulle, Regina taas Depreteskatua kohti.
Jalkakäytävät olivat niin autiot ja hiljaiset, että hänen
silkkihameensa kahina kuului tavattoman selvään kuin tuulen
tuivertaessa kuivuneita lehtiä.
Hän ajatteli Gabrieta, joka palasi ullakkokomeroonsa kuin mehiläinen
pesäänsä ja jolla oli päämäärä tässä nurinkurisessa maailmassa.
Hän itse taas kulki umpimähkään tietämättä minne lopulta suuntaisi
askelensa.
* * * * *
Näin hän kauan samoili katuja. Hän kulki Via Nazionalen edestakaisin
huomaten lopulta ajatuksissaan joutuneensa Via Sistinalle, vastapäätä
Pinciota.
Hänen raskaat ajatuksensa seurasivat häntä yhtä uskollisesti kuin
hänen hameensa kahina. Pinciolla hän tapasi imettäjän ja Caterinan
ja istuutui heidän viereensä terassin penkille. Puistossa ei ollut
soittoa, mutta kaunis ilma oli houkutellut lehtokujat matkailijoita ja
ajelijoita täyteen. Imettäjän kumartuessa laskemaan maahan pienokaisen,
joka noukki pieniä kiviä, ojentaen ne sitten vakavan näköisenä toiselle
samanikäiselle palleroiselle, Regina katseli ajoneuvoja, joita vieri
lehtokujassa. Hän joutui lumouksen valtaan. Pincio oli sinä päivänä
tavallistakin valoisampi ja kauniimpi: taivas kaareutui helmenvärisenä
punasinervien ja vihreiden puiden yllä, hienosti pukeutuneita naisia ja
herroja kuhisi käytävillä; kasvoja ja vartaloita, jotka olivat siroja
kuin porsliinimaalaukset.
Kauniiden hevosten vetämiä vaunuja, joissa istui hienoja naisia, kiiti
edestakaisin kuin näyttämön taustassa, näköjään säännöllisesti kuin
tahdissa, mikä näytti ihmeen miellyttävältä, mutta samalla vaikutti
nukuttavasti kuin virtaava vesi.
Regina oli ennen kadehtinut tuollaisia naisia, ja hänen kateutensa
oli kehittynyt vihaksi, joka vei hänet harhaan. Nyt hän sääli heitä
heidän ikävänsä ja hyödyttömyytensä vuoksi. Ja hänestä tuo tasainen,
säännöllinen liikunto tuntui yksitoikkoisen pitkäpiimäiseltä, täällä
lehtokujilla samoin kuin elämässäkin.
— Palataan kotiin. Ilma käy jo viileäksi, imettäjä sanoi.
Regina kavahti ylös. Auringonlasku oli kirkas, taivaanranta oli
vihreän punerva. Harmahtava surunvoittoinen valaistus laskeutui nyt
puistokujaan.
Regina noudatti kehoitusta seuraten imettäjää, jonka pronssikasvot
pistivät selväpiirteisinä esiin päähineen keltaisen sädekehän alta.
* * * * *
He kulkivat kulkemistaan. Caterina nukahti vaipuen imettäjän voimakasta
olkapäätä vasten. Punertavanharmaa iltahohde levisi Via Sistinalle.
Imettäjä kulki edellä vakavana ja huojuen kuin täysilastinen vene.
Hentona ja kahisten kuin nuori haapa Regina käveli konemaisesti
jäljessä ikäänkuin edellä soluvan jykevän aluksen hinaamana. Kun
imettäjä pysähtyi — hän seisahtui jokaisen kaulakoristeita ja sormuksia
täyteen ahdetun näyteikkunan kohdalle — Reginakin pysähtyi katse
himmeänä ja harhailevana.
Sen päivän pitkällistä ja kiusallista levottomuutta seurasi
omituinen raukeus. Reginasta tuntui kuin hän olisi kävellyt unissaan
ja että vuosia oli kulunut siitä hetkestä, jolloin hän asteli
lintujenkaupustelijan jäljessä San Lorenzo-kadulla.
Kaikista sen päivän elämyksistä oli jäljellä vain epämääräinen
surumielisyys. Epäilys tuntui haihtuneen, ja hän luuli vihdoinkin
saaneensa varmuuden, että hänen epäluulonsa oli ollut hirveän
naurettava. Entistä rauhallisuuttaan hän ei kuitenkaan saanut takaisin.
Kolme raajarikkoista katusoittajaa seisoi kolkon seinän ääressä
nau'uttaen surkeasti vanhoja soittimiaan. Katukäytävillä tungeksi
vanhoja ulkomaalaisia naisia päässä hullunkurinen pieni hattu.
Joka kadun kulmauksessa kuului autojen ulvontaa. Luultavasti
likinäköisyytensä vuoksi Regina aina pelkäsi autoja, varsinkin
hämärässä, jolloin päivän sammuva hohde sulaa lyhtyjen epävarmaan
valoon vaarallisesti häikäisten silmiä. Sinä iltana Regina oli
entistään levottomampi. Hänestä tuntui kuin olisi kaupungille päästetty
irti kiljuvia petoja, jotka karjuen ilmaisivat olevansa liikkeellä.
Minä hetkenä tahansa nuo hirviöt saattoivat hyökätä hänen, lapsen tai
tuon koneihmisen kimppuun, jota sanottiin imettäjäksi, ja murskata
heidät hampaissaan hienoiksi kuin jyvät.
* * * * *
Barberini-aukion läheisyydessä Reginan sivuutti läheltä vanha herra.
Hänen vanhankuosinen päällystakkinsa oli huolellisesti napitettu
huolimatta siitä, että ilta oli melkein kuuma, ja hän kulki kumarassa.
Regina tunsi, että herrasmies oli sama senaattori, joka oli sukua
Arduinalle, ja kääntyi tervehtimään häntä. Mutta senaattori katsoi
suoraan eteensä kirkkaat ja lempeät, mutta samalla ivalliset silmät
tuijottaen, eikä huomannut mitään.
Regina oli tavannut senaattorin useat kerrat. Hän oli kerran käynyt
Reginan luonakin, ja aina hän oli puhunut Englannista, sen laeista ja
naisista ja veisannut vanhaa virttään elämästä:
— Työ! Työ — siinä onnellisen elämän salaisuus.
Lopulta Regina oli kyllästynyt vanhaan herraan samoinkuin kaikkiin
kiihkoilijoihin. Saattoihan elää tekemättä työtäkin! Mutta sinä
iltana hän seurasi tarkoin tuota kumarassa kulkevaa köpittävää pikku
herrasmiestä, joka nyt tuntui hänestä entistään hullunkurisemmalta.
Mutta hänestä tämä pienikasvuinen mies ilmestyi hänen eteensä kuin
sadun kääpiö muistuttamaan hänen surullisen tarinansa antamaa opetusta.
* * * * *
Sanalla sanoen, elämä oli surullinen tarina, kun ajatteli sitä
tarkemmin, niinkuin opettajan oli tapana sanoa. Eikö ollut
huolestuttava ajan merkki, että kaksikymmenvuotias nuori nainen, joka
sitä ennen ei ollut koskaan käynyt kotiseudun vihreää jokirantaa
kauempana, lähti maailmalle merkitsemään vihkoonsa elämän ruminta
kataluutta? Vaikka tämä olikin pelkkää juorua, se ei parantanut asiaa.
* * * * *
Antonio tuli kotiin kuuden maissa.
Katettu pöytä oli odottamassa, aivan kuin kerran hyvin kauan sitten.
Käytävä oli täynnä paistettujen artisokkien hajua, ja Regina, joka
juuri oli muuttanut pukua, kirjoitti paraikaa seuraavan päivän
ostosluetteloa.
Antonio riensi Caterinan luo, joka hiljan oli herännyt, otti hänet
syliinsä ja istuutui ikkunan ääreen. Iltaisin, lampun valossa Caterina
aina oli pirteämpi ja iloisempi kuin muulloin.
Justiinsa kuin kissanpojat! imettäjä huomautti.
Sinä iltana pienokainen, joka näytti suuresti ihailevan isäänsä,
katseli häntä pitkään ja näytti hänelle sitten pientä jalkaansa, jossa
vielä oli uusi kenkä.
Antonio älysi lapsen tarkoituksen.
— Ollaanko jo vähän kiemailevia, mitä! Niin kauniit kengät, että niitä
täytyy kehua ja näyttää! isä leperteli pudistaen päätään ja tarttuen
pieneen jalkaan.
Mutta Caterinan kasvot kävivät happamiksi, hän rypisti kauheasti
kullankeltaisia kulmakarvojaan ja ponnisteli saadakseen jalan vapaaksi.
Tämä onnistuikin, mutta pieni kenkä irtaantui jalasta ja putosi maahan.
Silloin nuori isä kumartui ja sai vaivoin pienen sätkyttelevän jalan
jälleen kenkään, koko ajan huvittaen lasta lörpötyksillään, mikä,
niinkuin Balzac sanoo, lukiessa tuntuu naurettavalta, mutta isän suussa
on ylevää. Caterina vastasi omalla tavallaan.
Kun Regina lähestyi heitä, Antonio ja pienokainen yhä jatkoivat
mielenkiintoista keskusteluaan. Antonion nuoret silmät olivat kirkkaat
ja hymyilevät, ja jälleen Regina oli varma siitä, että oli nähnyt pahaa
unta.