IV

Viikon lopulla ruhtinattarelta tuli sähkösanoma, jossa tämä pyysi

Antoniota käymään Albanossa.

— Se vanha akka ei voi elää ilman Antoniota, Regina ajatteli tuntien

todellista rajua mustasukkaisuutta. Minulla on aivan tunnonvaivoja,

kun kävin hänen kotonaan hänen poissaollessaan. Mutta tuolla vanhalla

noidalla ei ole tunnonvaivoja, ei totisesti. Mutta minäpä en päästä

Antoniota sinne!

Hän houri ja huomasi sen itsekin. Mutta umpimähkäinen epäluulo oli jo

muuttunut tavaksi, jonkinlaiseksi levolliseksi mielettömyydeksi.

Mutta niinkuin aina ennenkin oli käynyt, hänen ei nytkään onnistunut

saada ylpeitä aikeitaan täytäntöön. Hän vain vastasi myönteisesti, kun

Antonio ehdotti, että hän lähtisi mukaan Albanoon.

Hänellä oli tämä aikomus sunnuntaiaamuun asti, mutta silloin hän muutti

mielipiteensä:

— Älä sinäkään matkusta sinne! Jos ruhtinatar tarvitsee apuasi, miksi

hän ei käväise Roomassa? Oletko sinä kenties hänen palvelijansa?

— Regina! Antonio sanoi soimaten.

— Riittää jo! Olen saanut tarpeekseni elämästä, jota vietämme. Näemme

toisiamme vain muutaman silmänräpäyksen koko viikon aikana, ja nyt

lähdet tiehesi sunnuntainakin!

— Tämän ainoan kerran! Ja miksi et lähde mukaan?

— Sentähden, etten lähde ja ettei se huvita minua. Minun ei tarvitse

madella kenenkään edessä, ja sinunkin olisi aika jo lopettaa sellainen.

Tarvitseeko sinun enää palvella toisen orjana? Jos raha-asiamme todella

ovat hyvällä kannalla, hän jatkoi ilmeisen katkera sävy äänessä — niin

mitä hyödyttää...

— Sinun kanssasi on mahdoton puhua asioista. Sinuun eivät järkisyyt

koskaan pysty.

Antonio matkusti kahdentoista aikaan päivällä. Regina kävi perin

harvoin anoppinsa luona, mutta nyt hän päätti lähteä sinne, jäi

päivälliselle ja oli jälleen, vaikka aivan erilaisin tuntein kuin

ennen, tässä piirissä, joka oli ollut hänestä niin vastenmielinen.

Tarkoin ajatellessaan hän ihmetteli, miksi nuo ihmiset olivat tuntuneet

hänestä niin kovin arkipäiväisiltä. Ainakin tyyppeinä he tuntuivat

mielenkiintoisilta.

Arduina ja Massimo puhuivat kuuluisista kirjailijoista. Arduina oli

vihainen, ja Massimo perin ylenkatseellinen Arduinaa kohtaan. Gaspare

kertoi erään virkaveljensä onnettoman avioliittotarinan. Herra Mario

kaiveli tikulla hampaitaan, ja Anna rouva esitti palvelustyttönsä

surullisia elämänvaiheita. Tämä kaikki oli koko hupaisaa, ainakin näin

kerrakseen. Ruoka oli oivallista, juotiin viiniä, naurettiin. Sitten

Claretta saapui, vilkui kuvastimeen ja kiemaili Massimolle, jopa

Gasparellekin.

Kaikenkaikkiaan, mikään ei ollut muuttunut, mutta Reginan ei silti

ollut ikävä. Claretta ei ollut niin hieno kuin hän, ja Anna rouva

totesi tämän äidillisen tyytyväisenä. Lisäksi hän kysyi, miksi Claretta

ei kammannut tukkaansa samalla tavalla kuin Regina.

— Tämä pukee minua paremmin, neiti vastasi kohennellen samettiperhosta,

joka koristi hänen tukkaansa. Tämä on muutoin viimeisintä muotia.

— Suo anteeksi, Massimo huomautti. — Hienon maailman naiset kampaavat

hiuksensa samalla tavalla kuin Regina.

— Tarkoitatko _Madame_ Makulinaa? Claretta kysyi pilkallisesti.

Regina loi häneen terävän katseen. Oliko tuossa kauniin serkun puheessa

jokin erityinen tarkoitus? Tiesikö hän _jotakin?_

Toisten hankkiutuessa pelaamaan korttia Regina meni makuuhuoneeseen,

jota hän kerran oli pitänyt todellisena kidutuskammiona. Parveke oli

auki, ja kuu valaisi ikkunaverhoja luoden hopeavälkkeensä valkeaan

vuoteeseenkin. Siellä täällä huonekalujen kulmat loistivat kirkkaina.

Vahva neilikantuoksu liiteli tässä hiljaisessa huoneessa, tässä

aviollisessa tyyssijassa, porvarillisen onnen pesässä.

Regina ajatteli, että jos Antonio olisi tuonut hänet Roomaan tällaisena

iltana tähän huoneeseen tässä valaistuksessa, sen ollessa näin

hiljainen ja täynnä kukkastuoksua, toukokuun unelmien verhoamana, ei

olisi tapahtunut mitään, mitä oli tapahtunut.

Hän kumartui parvekkeen yli, joka oli täynnä neilikoita. Kuu vaelsi

sinisellä samettitaivaalla kaukaisena ja surumielisenä, puhtaana kuin

valkopurje eksyksissä haaveilujen valtamerellä. Reginan ajatukset

liitivät Albanon järven rannalle parvekkeelle, jossa ruusujen

terälehdet varisivat liihoittelevien perhosten tavoin kuun valaisemaan,

kaikissa sateenkaaren väreissä välkkyvän veden helmiäispintaan.

Mitä Antonio paraikaa teki? Oliko mahdollista, että se kammottava

painajaisuni, joka ahdisti häntä, oli todellisuutta? Saattoiko

äärettömän puhdas taivas kaareutua niin inhottavan kataluuden yllä?

* * * * *

Kun Regina palasi kotiin, tuo painajainen taas aivan nujersi hänet,

päästen jälleen voitolle tässä ottelussa, jossa Regina useimmiten

hävisi.

Antonion oli määrä palata viimeisessä iltajunassa, mutta häntä ei

kuulunutkaan, eikä hän edes lähettänyt vaimolleen rauhoittavaa

sähkösanomaa. Regina odotti puoliyöhön. Sitten hän meni levolle, mutta

yö oli rauhaton. Kaiken muun lisäksi tämä oli ensimmäinen yö, jonka hän

nukkui yksin aviovuoteessaan.

Varhain seuraavana aamuna hän käski tuoda Caterinan viereensä

vuoteeseen. Pienokainen istui paitasillaan pieluksella ja näytti

levottomalta, kun isä oli poissa.

— Isi? hän ihmetteli.

— Isi on poissa, mutta hän tulee heti paikalla. Heittäydy nyt

pitkäksesi, kas noin! Anna tänne pikku jalkasi; äidin jalka. Onko tuo

toinen isin jalka! Hyvä, annan sen hänelle, kun hän tulee, Regina

puheli vetäen povelleen lapsen, jonka oli tapana, Antonion nukkuessa

siinä vieressä, ojentaa toinen jalka äidille, toinen isälle. Nyt Regina

tarttui molempiin pikku jalkoihin. Mutta Caterina tahtoi pitää isän

pikku jalan vapaana ja kosketteli sitten pienellä punervalla sormellaan

Reginan yöpaidan pitsiä.

— Toi tinun? hän kysyi.

— Se on minun, Regina vastasi. Ja kenen tämä pikku Caterina on? Hän on

minun, eikö niin, kokonaan minun? Ja pikkuisen isinkin, mutta aivan

vähän, kun isi on niin häijy ja jättää äidin yksikseen yöksi.

Näin hän kevensi sydäntään pienelle ruusunnupulleen. Ja hän sai

pienokaisen antamaan »pieniä makeita suukkoja», tuntien, ettei mikään

ilo ollut tätä suloisempi. Mutta samalla hän muisti ne hirveät näyt,

jotka olivat kiduttaneet häntä koko yön.

Varmasti Antonio oli nukkunut yönsä järven rannalla olevassa huvilassa,

huoneessa, jonka ikkuna kehysti ihmeellistä maisema- ja taivaskuvaa.

Ja maiseman ja taivaan ulkona hiljaisessa yössä laulaessa hymniään

kauneudesta ja puhtaudesta oli sisällä saastainen lemmenkohtaus...

— Caterina, kullanmuruseni, kiedo käsivartesi kaulaani, niin nukumme

yhdessä! Regina sanoi painaen lapsen pientä kättä kasvojaan vasten ja

sulkien silmänsä, ikäänkuin kaihtaakseen rumia näkyjä. — Paina minun

silmäni kiinni, näin, näin...

Aluksi pienokainen totteli. Mutta äkkiä se kävi häijyksi, kohottautui

hiukan ja antoi kämmenellään äidilleen aimo läimähdyksen keskelle

kasvoja.

— Kuinka häijy sinä olet! Regina huusi. Minä sanon varmasti isille. Ei

niin saa tehdä omalle äidille. Pyydä heti anteeksi, näin: »Rakas, kulta

äiti, anna anteeksi, en enää milloinkaan tee niin»...

Mutta lapsi löi häntä vielä moneen kertaan, ja silloin Regina suuttui.

— Oletpa sinä oikein ilkeä pikku tyttö, hän huusi tarttuen lapsen

käteen ja napahduttaen sille keveitä iskuja. Mene tiehesi, en enää

tahdo nähdä sinua. Et ole enää minun kullanmuruseni. En enää pidä

sinusta, sinähän olet yhtä ilkeä kuin kaikki muut.

Caterina rupesi itkemään vuodattaen oikeita kyyneliä. Tämä lapsella

niin harvinainen itsetietoinen suru teki syvän vaikutuksen nuoreen

äitiin.

— Ei! Sinun ei ainakaan pidä kärsiä. Se on liian aikaista! hän

ajatteli. Ja hän painoi jälleen pienokaista povelleen, silitti sen

hiuksia ja suuteli sen vapisevaa päätä.

— Tule nyt vain lähemmäksi, äidin sydäntä vasten... hiljaa, hiljaa!

Ethän enää koskaan ole niin paha. Rauhoitu, äiti pitää sinusta

hirmuisen paljon. Kaikki on taas hyvin. Isi tulee!

Tuskin Caterina oli kuullut viimeiset sanat, kun hän täydelleen

rauhoittui. Ja Regina käsitti äkkiä, mitä hän jo jonkin kerran

aikaisemmin oli vaistonnut, että Caterina piti enemmän isästään kuin

äidistään. Lasten ihmeellisellä vaistolla Caterina tunsi, että isä oli

hyväsydämisempi, heikompi ja tunteellisempi heistä kahdesta, että isä

rakasti häntä sokeasti ja intohimoisemmin kuin äiti. Sentähden lapsi

vastasi isänsä hellyyteen ja asetti hänet kaikkia muita korkeammalle.

Regina ei ollut siitä kateellinen eikä ajatellut, oliko hän liian

paljon vai liian vähän äiti. Mutta sinä aamuna hän tunsi huolimatta

kaikista surullisina ja synkkinä temmeltävistä ajatuksistaan,

tuollaista sääliä, joka kesken kaikkien rauenneiden unelmien vielä

kannatti häntä kuin voimakas siipi, ja hän tunsi lisäksi, ettei

tämä sääli kohdistunut Antonioon eikä häneen itseensä, vaan heidän

lapseensa. He molemmat olivat jo turhamaisuuksiensa ja hairahduksiensa

kalvamina kuolleet oikealle elämälle. Mutta Caterina oli tulevaisuus,

elämä, siemen, joka iti keskellä kuihtuneita lehtiä. Oli välttämätöntä

muokata maa puhtaaksi hänen ympärillään.

Ja ensi kerran hän ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli auttaa

Antoniota ylös loasta, ei itsensä vuoksi, tehden viimeisen turhan

uhrauksen, ei Antonion vuoksi, jonka sielu kuitenkin ainaisesti pysyisi

saastutettuna, vaan heidän lapsensa tähden.

* * * * *

Antonio palasi puoli seitsemän aamujunassa, ehti tuskin peseytyä ja

siemaista kahvinsa kun hänen jo oli riennettävä virastoonsa.

Päivällisellä hän kertoi Albanon luonnon ihanuudesta, huvilasta, ja

järven rannalla viettämästään yöstä.

— Kuinka paljon siellä onkaan ruusuja ja muita kukkia. Se on aivan

ihmeellistä. Myöhästyin viimeisestä iltajunasta, kun aioin nousta

siihen Castel Gandolfon asemalla, jonne ruhtinatar ja Marianna

tahtoivat jalkaisin saattaa minut. Palasimme sitten huvilaan vaunuissa.

Oli kaunis kuutamo... Ajattelin koko ajan sinua. En lähettänyt

sähkösanomaa, kun oli jo niin myöhä...

— Olenko ehkä vaatinut sinua tilille tai soimannut sinua? Regina

huudahti, kuunnellen ja syöden, hiljaisena ja hajamielisenä.

— Olitko vihoissasi minulle?

— Minäkö? Miksi? hän vastasi kumealla äänellä.

Antonio älysi epäilemättä, että synkkä pilvi peitti Reginan mielen,

sillä hän alkoi puhua vilkkaasti koettaen hauskuttaa vaimoaan. Hän

rupesi puhumaan pahaa ruhtinattaresta:

— Kuinka väsyttävä, suorastaan sietämätön hän onkaan! Hän narrasi

minut tälle matkalle yksistään tuon kovanonnen turkisvaipan tähden.

»Anteeksi?» hän jatkoi matkien ruhtinatarta. »Ei sen hinnan vuoksi,

vaan sentähden, että se on rakas muisto». — Kukapa tietää, eikö itse

George Sand ole lahjoittanut sitä hänelle! Hän ei voinut puhua mistään

muusta. Mariannakin tuskastui ja ehdotti, että turkkuri nyljettäisiin

elävältä, jollei hankkisi sitä takaisin.

— Nukuitko yösi huvilassa? Regina kysyi paljoa kuuntelematta hänen

puhettaan.

— Olisipa ollut kohteliasta ajaa minut muualle yöksi!

— Epäilemättä! Regina sanoi ilmeisen ivallisesti. Ja nostamatta

katsettaan lautasesta hän kysyi:

— Onhan _madame_ venakko?

— Totta kai, etkö ole tiennyt sitä? Antonio kysäisi nopeasti.

Ei sen enempää. Mutta hänen äänensä värähteli tuskin huomattavasti,

mitä tuskin kukaan muu kuin Regina olisi pannut merkille.

Toisiinsa katsomatta, antamatta pienintäkään merkkiä, he ymmärsivät

toistensa ajatukset ja tiesivät, että kumpikin oli selvillä toisestaan.

Regina arveli, että Antonion hämillisyys kuvastui hänen kasvoistaan,

mutta ei voinut katsoa häntä silmiin.

Hän jatkoi aterioimistaan. Vasta hetken kuluttua hän kohotti katseensa

ja nauroi. Hän ei koskaan jäljestä päin tiennyt, miksi hän oli nauranut

sinä hetkenä.

— En saanut unta silmiini viime yönä. Minusta tuntui, kuin olisin ollut

leski.

— Niin, luultavasti kernaasti olisitkin leski! Tiedänhän, ettet enää

ollenkaan pidä minusta, Antonio sanoi puoleksi leikillä, puoleksi

tosissaan.

— Voi taivas! Regina huudahti imelällä äänellä, matkien

ääntämistapaa, jonka kerran oli kuullut teatterissa. Onpa tämä äitelä

kuherruskuukausikohtaus!

Hän muutti äkkiä äänenpainoaan pysyen silti yhä ivallisena.

— Pikemminkin sinä toivoisit olevasi leskimies.

— En käsitä, mitä aihetta minulla olisi...?

— Todellakin!

— Mitä todellakin? Mitä tarkoitat?

— Jos minä kuolen, sinä menet heti uusiin naimisiin. Sinä olet niitä

miehiä, jotka eivät voi elää yksin, jotka suorastaan eivät kykene

elämään yksin. Sellaisia miehiä minä säälin.

— Sinä siis säälit minua!

— Surkuttelen sinua.

— Minkä tähden? Senkö tähden, että olen sinun miehesi?

— Niin, juuri sentähden, että olet minun mieheni.

— Viekää pois! Regina tiuskaisi palvelijattarelle työntäen lautasta

hermostuneesti syrjään. Ja kun he taas olivat kahden, hän lisäsi:

— Toistamiseen et suinkaan olisi niin typerä, että naisit köyhän tytön.

Antonio katsoi Reginaan, joka huomasi hänen silmissään vihan

leimahduksen ja kylmän metallinvälkkeen, jommoista niissä ei koskaan

ennen ollut näkynyt.

— Minä en omasta puolestani koskaan ole tavoitellut rikkautta enkä

himoitse sitä, Antonio sanoi hetken kuluttua aivan tyynesti.

Palvelijatar ilmestyi jälleen kynnykselle ja Regina oli ääneti. Hän

vaikeni, jäätävän tunteen pakosta. Hänestä tuntui, että Antonion

_sanoista_ kuulosti itsepintainen puolustautumispäätös, lyhyt ja

musertava soimaus, joka osui kipeästi kuin varma kivenheitto. Se

toukkasi häntä kuolettavasta Leimahtiko taistelu nyt ilmiliekkiin? Sinä

päivänä he eivät kuitenkaan puhuneet asiasta enempää. Aterian jälkeen

he totuttuun tapaan levähtivät yhdessä makuuhuoneessa. Ennen lähtöään

Antonio suuteli vaimoaan yhtä hellästi ja kaihomielisesti kuin ennen.

Mutta Regina vaistosi, että hän nyt oli varuillaan valmiina käyttämään

kaikkia puolustuskeinoja.

* * * * *

Sen päivän jälkeen he yhä useammin riitelivät. Regina suuttui

mitättömistä seikoista, moitti miestään kaikista hänen pienistä

heikkouksistaan ja käytti jokaista tilaisuutta syyttääkseen häntä

kautta rantain kaikenlaisesta, minkä hän saattoi käsittää ainoastaan

edellyttäen, että tämä oli syyllinen. Antonio puolustautui, liiaksi

ärtymättä, liiaksi suuttumatta. Regina sai yhä suuremman varmuuden

siitä, että Antonio karttoi hänen ärsyttämistään, mikä syöksi hänet

syvään synkkämielisyyteen.

Miksi he molemmat olivat niin surkuteltavan raukkamaisia? Miksi Regina

ei uskaltanut vielä uhmata Antoniota, vaikka kaikki hänen sisimmässään,

kaikki hänen ajatuksensa, hänen muistonsa ja vaistonsa nousivat

häntä vastaan ja syyttivät häntä? Lopulta hänen täytyi tunnustaa se

itselleen: hän pelkäsi, hän pelkäsi totuutta. Ja ennenkaikkea hän

pelkäsi itseään. Jos hänellä vain oli hivenenkään verran toivoa, että

hän oli erehtynyt, niin hänen oli helppo olla jalomielinen ja antaa

anteeksi jo etukäteen. Mutta jos kaikki oli totta? Saattoiko hän

silloin antaa anteeksi vilpittömästi? Toisinaan hän pelkäsi, ettei hän

voisi tehdä niin.

* * * * *

Enemmän kuin epäluulo, että Antonio oli syyllinen ja häpäissyt

itsensä, häntä vaivasivat hänen oma heikkoutensa, oman sairaan

mielensä ristiriidat ja kuvittelut. Päivä päivältä ne kävivät

hänelle selvemmiksi. Hän oli luullut olevansa etevämpi, hienompi ja

tarkkanäköisempi olento. Sensijaan hän huomasi olevansa heikko ja halpa.

Hän oli mielestään laiminlyöty kasvi, joka olisi voinut tuottaa hyviä

hedelmiä, mutta jonka onnistui yhteen kietoutuneilla, kuihtuneilla

oksillaan vain luoda ympärilleen myrkyllistä varjoa. Mutta minkä hän

sille voi?

Mutta kuta enemmän hän oppi tuntemaan omaa itseään, sitä voimakkaammin

hän ponnisteli ollakseen hyvä. Hän ei liioin luonnostaan ollut

nainen, joka alentui jatkamaan pienten ja tehottomien kinastelujen

katkeroittamaa yhdyselämää. Regina ensimmäisenä luopui niistä.

Pienet riidat taukosivat ja seurasi aselepo, joka oli epävarmuuden,

ahdistuksen ja turhien toiveiden täyttämä.

Hän oli mielestään kuin sairas, jonka on alistuminen tulokseltaan

epävarmaan leikkaukseen, ja joka on päättänyt antautua siihen toivoen

sen jälkeen saavansa takaisin terveytensä, mutta joka kuitenkin

mieluummin kärsii siirtäen kohtalokkaan hetken vielä tuonnemmaksi.

* * * * *

Antonion ja Reginan elämän juoksu oli taas palannut tasaiseen,

näennäisesti rauhalliseen uomaansa, ja sen täyttivät tutut, rakkaiksi

käyneet, yksitoikkoiset tottumukset.

Toukokuu päättyi, muututtuaan lopulla taas puhtaaksi ja kirkkaaksi,

näyttäen jälleen sinitaivasta ja käyden melkein viileäksi. Kerran

sadepäivän jälkeen välkähti taivaalla harva, viehkeä, kaihoisa ja syvä

syksyä muistuttava värihäive.

Regina tunsi, miten hänen suruunsa sekoittui kaukaisen kotiseudun

kaipuuta kuin maitosuoni myrkkymereen. Muistot vakasivat hänet

jälleen, valuivat hänen vereensä nuorten lehtien tuoksun mukana, joka

levisi ilmaan iltahämärässä Via Balbolla. Synkät koti-ikävän puuskat

kouristivat hänen rintaansa, kun hän vain kulki yli Nomentano-sillan

tai Trasteveren, kun hän näki Anienen vihreän hopeaisen vedenpinnan tai

Tiiberin keltaisen juovan keskellä kaupungin lähistön vihreää maisemaa,

joka oli pehmeä ja yksitoikkoinen kuin ikivanha musiikki. Mutta nyt hän

varsin hyvin ymmärsi tämän kaihonsa laadun: se oli turhaa pyrkimystä

haaveiden valtakuntaan, jotka ehkä ainaiseksi olivat haihtuneet.

Ja kuitenkin hän nyt rakasti näitä kävelyjä, joita ennen oli sanonut

»pikkuporvarien typeräksi onnellisuudeksi, he kun alistuvat kultaiseen

keskinkertaisuuteensa».

Joskus näinä auringonpaisteisina iltapäivinä Regina meni Antoniota

vastaan Pörssin kohdalle, ja Antonio ehdotti kävelyä toiselle puolen

Trasteveren asematalon, mutta useimmiten he menivät Nomentano-sillalle.

Lapsi oli usein mukana. Palvelijatar kantoi sitä käsivarrellaan, ja

Antonio huvitteli juoksemalla muka tavoittaakseen kiinni Caterinan.

Palvelijatar juoksi edellä, ja lapsi vavahteli ilosta ja liverteli

kuin pääskynen aivan punaisena kiihkosta, kun sitä ajettiin takaa

eikä saavutettu. Silloin Regina jäi astumaan jäljessä ja katseli

pensasaitojen takana punoittavaa taivaanrantaa, punakukkaisia niittyjä,

tuon maiseman tasaisia viivoja, joka oli yksitoikkoinen ja juhlallinen

kuin sen runoilijan elämä, joka on laulanut kuolemattomia runoja, ja

joka on ollut vapaa seikkailuista ja hairahduksista. Ja nähdessään

Antonion juoksevan lapsen jäljessä melkein lapsellisen iloisena Regina

alkoi uudelleen epäillä itseään.

* * * * *

Mutta eräänä iltana he kävelivät kahden, päämääränään Acqua Acctosa.

Päästäkseen pikemmin »Kuningattaren lehtikujaan» he kulkivat kapeaa

tietä tuolla puolen Porta Solariaa. Regina pysähtyi äkkiä pienen

ravintolan kohdalle.

Ovi oli selällään, ja siitä näkyivät toiselle niinikään avoimelle

ovelle johtavat portaat. Jälkimmäisestä ovesta näkyi ravintolan

sisähuone ja sen taustassa ikkuna, johon laskeva aurinko loi hehkuaan.

Tätä valoisaa taustaa vasten liikkui kaksi kevyttä varjoa, tanssiva

pari, joka pyörähteli edestakaisin hanurin sävelten tahdissa.

Ovensuussa istui laiha ja kalpea, nuori, kirkassilmäinen nainen,

nojaten kyynärpäätään pöydän laitaan. Hänen vaalea tukkansa sulautui

valoisaan taustaan. Hän oli siinä määrin Gabrien näköinen — hänellä oli

kaiken lisäksi yllään samanlainen vaaleanpunainen pusero, jollaista

Gabriekin tavallisesti käytti — että Regina ensin luuli häntä Gabrieksi.

— Katsohan, eikö tuo ole Gabrie!

— Luulenpa todella, että se on hän, Antonio myönsi.

He lähestyivät ovea, ja nuori nainen, joka luuli heitä ravintolaan

tulijoiksi, nousi paikaltaan. Hän oli ainakin kämmenen leveyttä pitempi

Gabrieta.

Sisällä pari yhä tanssi. Regina ja Antonio kulkivat eteenpäin puhellen

Gabriesta.

Siitä hetkestä alkaen Regina tunsi outoa mielenliikutusta, vaikkei hän

ajatellutkaan aloittaa vastenmielistä keskustelua. Mitään erityisesti

tarkoittamatta hän sanoi:

— Kerran aioin kutsua Gabrieta käymään meillä. Tyttöparka! En oikein

siedä häntä, mutta minun tulee häntä sääli. Aina hän yskii ja näyttää

niin heikolta.

— Kunhan hänessä ei vain olisi keuhkotauti, Antonio virkkoi

välinpitämättömästi. Sitten hän vilkastui. On vaarallista antaa hänen

suudella Caterinaa. Miksi et voi kärsiä häntä?

— Sentähden, että hän on häijy. Hän urkkii lakkaamatta toisten tekoja

ja kuvaa ne aina huonossa valossa.

Heidän kulkiessaan edelleen Antonio tapansa mukaan piti Reginaa kädestä.

Lehtokuja aukeni heidän eteensä. Molemmin puolin näkyi plataanien

runkojen lomitse maisemakuvia, joissa vallitsivat kevään sametinmehevät

vihreät värit. Puutarhoissa ja puistoissa koreilivat lukemattomat

kukat, ruusut ja liljat, joiden tuoksu sekoittui ruohon ja mansikoiden

lemuun. Kaukana rämisivät rattaat häviten yksinäisen lehtokujan

etäisessä mutkassa näkymättömiin.

— Kukahan se oli, joka jo aikaisemmin on sanonut minulle samaa

Gabriesta? Antonio kysäisi näyttäen etsivän tuota nimeä muistinsa

komeroista.

— Ehkä Marianna? Regina virkkoi kiireesti, hiljentäen samalla askeliaan.

— Juuri hän... luullakseni tai...

— Toinen hyvä!... tai oikeammin Gabrieta vielä paljon pahempi, Regina

virkkoi katkerasti. Sentähden heistä onkin tullut hyvät ystävät.

— Huihai! Mariannaa ei voi verrata kehenkään, hän vie häijyydessä

voiton kaikista, Antonio huomautti katsoen äkkiä hajamielisesti

jonnekin kauas.

Silloin alkoivat lukemattomat ajatukset salaman tavoin risteillä

Reginan aivoissa. Hän teki liikkeen, ikäänkuin vetääkseen kätensä

pois Antonion kädestä, mutta jäykistyi samassa liikkumattomaksi

ajatellessaan, että Antonio siitä voisi aavistaa hänen ajatustensa

laadun.

Hänen pysytellessään näennäisen kylmänä hänen sydämensä jyskytti

rajusti, kaksi, kolme... kymmenen lyöntiä... Hetki oli tullut.

Hänestä tuntui, että jokin salaperäinen olento oli mustan varjon

tavoin kulkenut ohi ja iskenyt vasaralla suoraan hänen sydämeensä.

Ja sydän oli nyt herännyt painajaisunen pitkällisestä horroksesta.

Nyt täytyi kimmota pystyyn, ravistaa itsestään kaikki epäröiminen ja

mennä perille saakka. Kävellä, puhaltaa huono ilma keuhkoista, huutaa

ja ponnistaa kaikki voimansa vapautuakseen täydellisesti varjojen ja

painajaisen taakasta. Muuten oli edessä vajoaminen takaisin varjoihin

ja painajaisen kouristukseen, kuolema.

Päivä päivältä Regina oli odottanut tätä taistelun hetkeä, mutta oli

luullut sen vielä olevan kaukana, tai oikeammin hän oli itse työntänyt

sen loitos itsestään kuin katkeran maljan. Nyt, kun se vihdoinkin oli

saapunut, hän tunsi salaperäistä kauhua. Ja hänen teki vielä mieli

siirtää se tuonnemmaksi. Mutta jonkinlainen outo itsesuojelusvaisto,

joka oli hänen omaa tahtoaan vahvempi, ajoi häntä eteenpäin ja pakotti

hänet puhumaan.

Hän ei muistanut ainoaakaan sanaa niistä lauseista, joita hän oli

valmistellut pitkät ajat. Antonion Mariannasta lausumasta arvostelusta

hän sai johtolangan. Hän tarrautui siihen kuin köyteen, joka saattoi

johdattaa hänet ulos pimeästä umpisokkelosta.

Harhailtuaan tämän sokkelon käytävissä hän oli palannut juuri siihen

kohtaan, johon oli joutunut hirveän elämyksensä ensi päivänä.

— Ei! Sinä et voi kuvitellakaan — niin hän aloitti, ääni kumeana — et

voi kuvitella, kuinka ilkeämielinen Gabrie on. Vielä paljoa häijympi

kuin Marianna. Hän on ainakin tarkkanäköinen ja... vaikenee joskus.

Gabrie sitävastoin... jollet loukkaudu, kerron sinulle jotakin,

Antonio...

Antonio loi Reginaan tutkivan katseen, ja Reginakin katsoi mieheensä

pitkään. Hänestä näytti siltä, että he sinä hetkenä ilman muuta

ymmärsivät toistensa ajatukset. Kuitenkin hän intti.

— Ethän vain suutu?

Antonio käänsi taas katseensa suoraan eteenpäin näyttäen

välinpitämättömältä, liiankin välinpitämättömältä.

— Gabrie sanoo, että sinä olet ruhtinatar Makulinan rakastaja.

Antonion kasvot hulmahtivat punaisiksi ja hänen piirteensä vääntyivät

vihasta ja raivosta. Ensin hän puristi Reginan kättä, sitten hän päästi

sen irti, melkein tyrkkäsi sen kauas itsestään, mulkoili silmillään ja

avasi huulensa näyttäen hämmästyneeltä ja vihastuneelta.

— Sanoiko hän sinulle sellaista?

Hänen äänensä kaikui kuin torvi hiljaisella tiellä.

— Hän sanoi sen minulle.

Antonio pysähtyi. Reginakin seisahtui ja hänen sydämensä jyskytti

rajusti. Antonion kädet roikkuivat hervottomina ja näyttivät hapuilevan

tarttuakseen kiinni johonkin, samoin kuin suuret taiteilijat

tavallisesti tekevät näytelmän jännittävimpänä hetkenä. Reginasta hän

tuntui näyttelevän osaansa melkein liian hyvin, mutta samalla hän

koetti olla oikeamielinen ja ajatteli:

— Jos hän on syytön, on luonnollista, että hän kiivastuu.

— Ja sinä... sinä, Antonio sanoi yhä enemmän kiivastuen, sinä et

antanut häntä korville, et lyönyt häntä; päinvastoin, tänään aioit

pyytää häntä käymään meillä.

— Mutta, Antonio! Regina huudahti katsellen häntä teeskennellen

hämmästystä, lupasithan, ettet kiivastuisi.

— Se on totta, tämä silloin sanoi kohottaen käsivarsiaan. Mutta tuo

oli niin halpamaista! Miten voit vaatia, etten raivostuisi? Jos se

on pilaa, niin se on huonoa pilaa. Jos puhut tosissasi, ihmettelen

tyyneyttäsi.

Antonion kasvot kalpenivat yhtä nopeasti kuin olivat punastuneetkin,

mutta ne menivät luonnottoman kelmeiksi, melkein harmaiksi.

Regina ei räpäyttänyt silmäänsäkään, niin tarkkaavaisesti hän katseli

miestään. Hetkeksi jo toivo, että Antonion närkästys olisi tosi

vilpitöntä, täytti hänen sydämensä ilolla, ja hän antautui riemunsa

valtaan kuvitellen, ettei hän ollut ainoastaan toivonut erehtyneensä,

vaan että oli todella erehtynyt. Mutta silti jotakin selittämätöntä

liikkui hänen mielessään. Ajatus, että hän oli erehtynyt, ei tehnyt

häntä lempeäksi, vaan päinvastoin julmaksi, melkein kyynilliseksi.

— Kävellään eteenpäin, hän sanoi ivallisesti. Miksi minä olisin

raivostunut siitä? Miksi olisin antanut korvapuustin Gabrielle? Ehkä

hän oli oikeassa! No, mennään nyt jo! hän lisäsi yrittäen jälleen

tarttua Antonion käsivarteen.

Mutta Antonio sysäsi hänet luotaan eikä hievahtanut paikaltaan.

— Jätä minut rauhaan! Siinä puheessa ei ole perää.

— Kaikki kuitenkin ovat varmoja siitä, vaikkei kukaan ole rohjennut

sanoa sitä niin suoraan kuin Gabrie...

— Vai kaikki varmoja siitä?! Mutta... Regina, oletko sinäkin samaa

mieltä?

— Olen.

— Sanohan, — Antonio virkkoi yhä vielä vihaisena, mutta synkemmin ja

ylenkatseellisemmin, etkö siis ollenkaan häpeä?

— Mennään nyt vihdoinkin! Regina sanoi yrittämättä enää tarttua hänen

käsivarteensa. Ei panna toimeen mitään kohtauksia kadulla!

Ja Regina alkoi kävellä melkein sokeana juuri samassa varjossa, josta

hän oli toivonut vapautuvansa, mutta joka nyt ympäröi häntä joka

taholta. Toivon hetki oli ohi. Miksi? Sitä hän ei tiennyt. Saatammeko

tietää, miksi taivas äkkiä peittyy pilviin? Antonion ryhti oli kuin

ainakin miehellä, jota on loukattu. Hän seurasi vaimoaan vajaan askelen

päässä ja toisti vihoissaan:

— Häpeä! häpeä sentään vähän!

Mutta Regina ei enää voinut uskoa häntä viattomaksi, niinkuin ennen oli

palavasti toivonut. Hän ei voinut, ei voinut!

— Siis kaikki ovat sitä mieltä! Antonio virkkoi alkaen taas kävellä

Reginan vieressä, kuitenkin varoen hipaisemastakaan häntä.

— Ja tämän sinä sanot minulle näin keskellä katua, äkkiarvaamatta,

ikäänkuin se olisi pelkkää pilaa. Ja sinäkin uskot sen, sanot sen

minulle vasten kasvoja!

— Millä tavalla minun sitten olisi pitänyt sanoa se sinulle?

— Ainakin jo aikaisemmin!

— Entä jos olen saanut sen tietää vasta tänään, muutamia hetkiä sitten,

esimerkiksi!

— Se on mahdotonta. Olit liian tyyni äsken.

— Jokainen voi vähän näytellä, Regina huomautti nauraen

kouristuksentapaisesti, mikä veti posket syville kuopille.

— Muutamia hetkiä sitten! — Antonio toisti, puristi kätensä nyrkkiin ja

huristeli niitä kasvojensa edessä. Miten siis voit sanoa, että kaikki

uskovat sen? Saitko senkin tietää muutamia hetkiä sitten? Tuolta,

tuolta — hän tapaili turhaan voimakasta herjasanaa — en tiedä miksi

sanoisin tuota letukkaa. Entä etkö sinä häpeä, kun alennut olemaan

tekemisissä tuollaisten halpamaisten olentojen kanssa ja kuuntelemaan

heidän katalia juorujaan? Mokomien vajavaltaisten kanssa! Sinä, hän

jatkoi väkinäisen ivallisesti, kaikkia toisia etevämpi, jalo nainen,

hieno maailmannainen. Hieno maailmannainen! hän vielä toisti kovalla ja

karkealla äänellä.

Silloin Regina heräsi. Tumma puna peitti hänen kasvonsa hiusmartoa

myöten. Hänkin teki käsillään traagillisia liikkeitä.

— Älä nyt heittäydy halpamaiseksi, Antonio! hän sanoi enää katsomatta

tähän. Elämä on sellaista, typerää ja poroporvarillista. Pikkutyttöjen

lorut paljastavat kaikkein kamalimpia asioita, ja elämän murhenäytelmiä

esitetään maantiellä, huvikävelyllä. Jos tällainen tapaus olisi

kuvattu romaanissa, niin — voi kirjailijaparkaa! Häntä syytettäisiin

arkipäiväisyydestä, jopa suorastaan epätodennäköisyydestä. Mutta näet

itse, miten elämässä käy. Hieno nainen saa selville onnettomuutensa

syyn Via San Lorenzon varrella olevan kapakan kohdalla; toisia etevämpi

nainen laskeutuu kadulle sanoakseen, että hänen...

— Regina! lopeta jo! Lopeta! Antonio rukoili ja käski. Järkeilet liian

paljon ja liian kylmästi uskoaksesi kaiken, minkä sanot. Se ei ole

totta, sinä et voi uskoa sitä. Sano, ettet usko...

Ja Antonio koetti jälleen saada hänet käsikoukkuun, mutta nyt oli

Reginan vuoro työntää luinen käsivartensa pois.

— Anna minun olla. Sellaisia te miehet olette! Jos minä olisin ollut

samanlainen kuin muut naiset, toisenlainen aviovaimo, olisin odottanut

sinua kotona, väijyksissä kuin tiikeri pesässään, ja olisin järjestänyt

suuren kohtauksen, tuollaisen erikoisen kohtauksen, jotka ovat niin

suosittuja teatterissa ja romaaninlukijoiden piireissä. Sensijaan puhun

kanssasi tyynesti ja toistan asioita, jotka ovat kaikkien huulilla,

enkä pyydä enempää kuin että yhdessä nauraisimme koko jutulle. Mutta

sinä turvaudut suuriin ja samalla kömpelöihin sanoihin; »Etkö häpeä?

Juoruja, hieno maailmannainen», j.n.e. Olen todella hieno nainen,

enemmän hienoston nainen kuin muut n.s. »hienot» naiset. Minä vain en

kärsi sovinnaisuutta, siinä onnettomuuteni.

— Tahdot kai, että minäkin olisin rauhallinen? Älä siis kiusaa minua

näin, Regina! Epäilemättä olisi ollut parempi, että olisit järjestänyt

minulle tämän kohtauksen kotona! Nyt ei puutu enää muuta kuin että

olisit kaiken päälliseksi mustasukkainen.

Regina purskahti nauruun. Ja hänen naurunsa oli teeskentelemätöntä,

mutta kimakkaa ja terävää, kuin ruostuneen raudan kitinää.

— Sinä hourit, hyvä ystävä! Minäkö mustasukkainen! En ikinä.

— Miksi siis sanoit, että uskot sen?

— Sanoinko niin? Se ei ole totta.

— Vakuutan, että sanoit niin.

— Sanoin uskovani, että ihmiset uskovat sen olevan totta.

— En saanut sitä käsitystä. Sitäpaitsi ihmiset aina ovat niin

pahansuopia ja juorunhaluisia.

— Epäilemättä. Ihmiset ovat pahansuopia. He ovat panneet merkille,

että taloudellinen asemamme äkkiä on muuttunut, että nyt saatamme elää

mukavasti huolimatta vakinaisten tulojamme pienuudesta, ja heti heidän

parjauksensa ja juorunsa ovat liikkeellä. Sekin selityksesi, että vasta

nyt olet ruvennut keinottelemaan pörssissä, vaikka olisit voinut tehdä

sen jo aikaisemmin, on omansa...

— Joutavia! Antonio keskeytti. Aikaisemmin olin yksin ja ansaitsin

enemmän kuin tarvitsin. Sitäpaitsi monet luulevat, että sinä olet

rikas. Ei kukaan tiedä, että pelkkä sattuma sai minut keinottelemaan

pörssissä...

— Mitä tällä kaikella on asian kanssa tekemistä? Ei ihmisten ole

pakko ottaa selville meidän asioittemme yksityiskohtia. Sattuma! hän

toisti, ja hänen kasvonsa synkistyivät, kun hän muisti tuon _sattuman_,

johon hän oli lapsellisesti uskonut, vaikka oli himmeästi vaistonnut,

että se oli keksitty, taitavasti keksitty, mutta hauras valhe, kuin

novellinkirjoittajan tyylitemppu.

— Mitä sille voi? Regina jatkoi uuden vihankaunan ja epäilyksen

ahdistamana. Ihmiset juoruavat senkin johdosta, että joka päivä, joka

hetki saa nähdä kummallisia »sattumia». Itse tiedät paremmin kuin minä,

miltä näyttää arkielämän kulissien takana. Siellä vilisee häpeällisiä

tekoja. Olethan itse monesti osoittanut minulle nuoria miehiä, jotka

ottavat rahaa rakastajattariltaan.

Antonio ei vastannut. Regina jatkoi:

— Niinkuin sanoin: Selityksemme ja pikemminkin itse se tosiseikka,

ettemme elä ainoastaan tuloistamme emmekä sinun pörssiyrityksistäsi —

jotka muutoin vaativat paljon liikenevää rahaa, se peli kun kaikkien

muiden tavoin tuottaa yhtä usein tappiota kuin voittoa — sekä se

sinun verukkeesi, että muka olet _sen naisen_ pelkkä luottamusmies ja

asiainhoitaja... kaikki se herättää epäluuloa. Totisesti, ihmiset ovat

juorunhaluisia. Kaikki urkkivat, pitävät toisiaan silmällä; sitäkin

taloa pidetään silmällä, älytään kaikki, epäillään kaikkea... Sinun

omaisesikin... luuletko, ettei heilläkin ole epäluuloja, etteivät he

tee salavihjauksia. Kerran Claretta esimerkiksi...

Tässä Regina äkkiä vaikeni melkein pelästyneenä. Hän tunsi

valehtelevansa, esittäessään tosina mielikuvituksensa liioitteluja.

Eikä hänen tarkoituksensa ollut valehdella. Hän pyrki totuuteen. Mutta

löydetäänkö se valheen avulla? Totuus on etsittävä totuuden avulla.

Sitä hän tahtoi, mutta ei voinut.

Samoinkuin kävelyllä Po-joen rantaäyräällä Antonion saapumisiltana hän

tunsi nytkin, että erottava verho laskeutui heidän välilleen. He tosin

näkivät toisensa, mutta eivät päässeet toisiaan lähelle; he olivat

lähellä ja silti kaukana, valheen mustan verhon erottamina.

Miksi siis jatkaa tätä keskustelua, joka oli kyhätty kokoon valheen

kuteista? Sanoja, pelkkiä sanoja! Jokapäiväisiä, turhia, kylmiä,

halpamaisia sanoja. Totuus piili äänettömyydessä, tai korkeintaan

sanoissa, joita valheelliset huulet eivät kyenneet lausumaan.

Tietoisena tästä valheellisuudestaan Regina ajatteli:

— Kun minä en rohkene lausua ajatustani, minä, jolla ei ole mitään

häpeää salattavana, miten hän voisi sen tehdä? Turha on taivutella

häntä, hän ei silti tunnusta. Mutta voimme kuitenkin tehdä sopimuksen.

Sanon hänelle: »Ruvetaan elämään yksinkertaisesti ja vaatimattomasti,

niinkuin ennen, katkaistaan kaikki yhteys _siihen naiseen_, niin ei

ihmisillä ole enää mitään sanomista». Antonio palaa silloin luokseni,

minun äänettömän anteeksiantoni puhdistamana, hienotunteisuuteni

hellyttämänä. Ja silloin kaikki on selvää. Kuinka on mahdollista, ettei

tämä onnellinen ajatus ole aikaisemmin johtunut mieleeni?

Mutta tuskin hän oli päässyt tämän »onnellisen» ajatuksen loppuun, kun

se jo tuntui hänestä haaveelta, niin tyhjältä kuin hänen tavalliset

romanttiset mietteensä.

Elämä oli toisenlaista, samoin todellisuus, rumaa ja alastonta, mutta

se oli ainakin vilpitön kuin ruma nainen, joka ei yritä pettää ketään.

Pois kaikki harsot, pois tahratut vaatteet! Täytyi puhua keskinäiset

asiat selviksi, haihduttaa kaikki jalomieliset ja ihanteelliset

kuvittelut.

Näiden ajatusten temmeltäessä Reginan päässä Antonio virkkoi:

— Ja tämän kaiken sinä tiesit, mutta vaikenit! Miksi? En voi selittää

sitä. Käsitän nyt yhtä ja toista, niinkuin hirvittävän huonon tuulesi

viime päivinä, eräät salaviittaukset, itsepäisen kieltäytymisesi

lähtemästä Albanoon. Mutta en käsitä vaikenemisesi syytä. Kuinka

inhoittavaa kaikki tämä on! On totta, että ihmiset juoruavat ja ovat

häijyjä, niin häijyjä, että se olisi kamalaa, ellei se samalla olisi

naurettavaa. Muutoin olet oikeassa siinä, ettei kannata nostaa niin

suurta melua tästä asiasta. Sellaisessa kaupungissa kuin Rooma, jossa

kaikki on mahdollista, ei kukaan usko kaikkea, mitä puhutaan...

— Juuri sentähden, että kaikki tuntuu mahdolliselta Roomassa, meidän

on otettava tämä asia vakavalta kannalta, Regina sanoi siihen.

Minun puolestani se saattaa olla yhdentekevä, mutta oletahan että

juoru saapuu minun äitini korviin sinne syrjäiseen soppeen, jossa

pienimmätkin seikat paisuvat suunnattomiksi. Äitini on saanut paljon

kärsiä, mutta ei ainoaakaan hänen suruaan voisi verratakaan tähän.

— Ja luuletko, ettei se koskisi yhtä kipeästi minun äitiini, jos hän

uskoisi sen? Antonio huudahti melkein loukkautuneena.

— Sen käsitän hyvinkin. Mutta sinun asiasi on ajatella omaa äitiäsi,

minä ajattelen omaani. Huomaat kaiketi nyt, että Roomassakin on

otettava huomioon ihmisten juorut. Jos me olisimme kahden maailmassa,

tuota teräväkyntistä petoa vastassa, nauraisin kaikelle. Mutta me emme

ole kahden. Ajattele Caterinaa, joka pian on iso tyttö. Ajattele, jos

hän saisi kuulla...

Antonio huudahti rajun tuskan kouristamana:

— Jos hän saa kuulla!... Onko se minun syyni?

Ja toistamiseen Reginasta tuntui, kuin häntä olisi viskattu kivellä

keskelle otsaa. Niin, jos syyllisyyttä oli olemassa, se oli alunpitäen

hänessä. Hän oli aiheuttanut sen hairahduksen, joka nyt piti heitä

pauloissaan. Antonion huudahdus oli syytös, eikä puolustus.

Mutta Regina yritti silti vetää vastakynttä:

— Olet oikeassa, syy ei ole yksinomaan sinun, mutta ei yksinomaan

minunkaan.

— Kuka on sanonut sitä sinun syyksesi?

— Itse olen toistanut sitä itselleni tuhat kertaa. Ei ole sellaista

soimausta, jota en olisi lausunut itselleni. Lukemattomat kerrat olen

sanonut: »Ellen olisi tehnyt sitä kevytmielistä tekoa, Antonio ei olisi

ruvennut ponnistelemaan parantaakseen asemaamme; hän ei olisi mennyt

sen naisen palvelukseen, hän ei olisi...»

— Oletko sanonut tuota itseksesi tuhat kertaa? Antonio keskeytti

tarrautuen varsinkin Reginan ensimmäisiin sanoihin. Sinä kai siis olet

kauan ajatellut tätä asiaa. Miksi vasta nyt puhut minulle siitä? Miksi,

miksi? Sen tahtoisin tietää.

— Älä nyt taas kiivastu? Regina sanoi kyllästyneenä. Miksikö en ole

sanonut sitä? Sentähden, etten ole uskonut sitä.

— Tarkoitat siis, että nyt uskot sen. Ja olet odottanut tätä hetkeä

ilmaistaksesi sen minulle.

— Olen yleensä odottanut tilaisuutta...

— Tilaisuuksista ei suinkaan olisi ollut puutetta; parempia kuin tämä

olisi kyllä ollut.

— Johan sanoin, etten kärsi suuria kohtauksia. En ole mikään

romaanisankaritar. Joku toinen nainen olisi pannut toimeen hirvittävän

kohtauksen, olisi itkien ja hosuen rukoillut sinua vannomaan, lapsesi

pään kautta, että puhut totta. Minä en voi sietää sellaista. Kerran

elämässäni olen ollut tyhmä ja teatterimainen. Se oli ensimmäinen kerta

ja se myös jää viimeiseksi.

— Mitä kaikella tuolla on tekemistä tämän asian kanssa? Antonio

tiuskaisi vuorostaan kärsimättömästi. Sinä olisit milloin tahansa

voinut puhua niinkuin nyt, sinun olisi yleensä pitänyt puhua. Toistahan

vielä, mitä äsken sanoit. Sanoit tuhat kertaa syyttäneesi itseäsi

siitä, että olet aiheuttanut tämän... häpeällisen juorun. Mitä sillä

tarkoitit?

— Etkö kuullut? Olen syyttänyt itseäni siitä, että tahtomattani,

tarkoittamattani olen antanut alkuaiheen näihin juoruihin, joita

sinusta nyt levitellään, pakottamalla sinut rupeamaan sen naisen

palvelijaksi. Onhan luonnollista, että ihmiset sitten alkoivat epäillä.

Samaa epäillään rikkaammista ja kauniimmistakin miehistä kuin sinä.

Tarjotakseen sinulle paikan ruhtinatar erotti toimestaan sekä herra

R:n että herra S:n. Tietystikin nämä ovat puhuneet pahaa sinusta. Ehkä

juuri he panivat kiertämään nuo rumat jutut. Mutta — Regina jatkoi,

palaten ensi ajatukseensa — muista, Antonio, että minä olin katunut

oikkuani. Ota huomioon, että luovuin kaikista typeristä vaatimuksistani

ja että tahdoin palata luoksesi, koska viimeinkin käsitin, että

ollakseni onnellinen tarvitsin vain sinun rakkauttasi...

— On totta, että sanoit niin. Mutta minä en voinut siihen luottaa.

Sanoit sen vain säälistä minua kohtaan. Enkä minä tahtonut sinun

sääliäsi. Regina, Antonio jatkoi, vedettyään syvään henkeä, — nyt

minä käyn tunteelliseksi ja tunnustan sinulle, että olit liian

syvästi nöyryyttänyt minua rangaistukseksi siitä, etten ollut voinut

tyydyttää vaatimuksiasi. Näetkös, en minäkään ole, käyttääkseni sinun

puhetapaasi, samanlainen kuin ihmiset yleensä. Olenko parempi vai

huonompi, se jääköön ratkaisematta. Enhän ole niin etevä kuin sinä

— hänen äänensä värähteli katkeruudesta ja surusta — olen pikemmin

keskitasoa alempana, poroporvari. Olethan monesti syöttänyt sitä

minulle. Mutta juuri sentähden... niin, mitä aloinkaan sanoa?

Outo surumielinen ja samalla katkera tunne valtasi Reginankin, ja hän

jo kääntyi Antonioon päin aikoen sanoa jotakin pisteliästä. Mutta

nähdessään tämän tuhkanharmaat, alakuloiset kasvot, hän ei rohjennut

puhua.

Mitä hän muutoin olisi sanonutkaan? Mitä hyödytti jatkaa tätä kiertelyä

heidän hairahduksensa umpisokkelon ympärillä, jonka sisään ei kumpikaan

uskaltanut tunkeutua!

Antonio jatkoi:

— Myönnän, että olit liian syvästi nöyryyttänyt minua. Minun täytyy

saada se sinulle sanotuksi. Luettuani kirjeesi olin valmis tekemään

minkä rikoksen tahansa vapautuakseni sinun loukkaavista soimauksistasi.

Pelkäsin menettäväni järkeni. Siihen määrin alentava oli sinun minusta

langettamasi tuomio. Täytyihän minun saada sinut takaisin — siihen

minua pakotti sekä omanarvontuntoni että kiintymykseni. En voinut

voittaa sinua väkivallalla enkä lempeydellä, vaan ainoastaan rahalla.

Se ajatus teki minut mielettömäksi. Rahaa, rahaa, mistä hinnasta

tahansa! Sentähden aloin pelata ja otin vastaan ruhtinattaren tarjoaman

toimen, joka ei suinkaan miellyttänyt minua. Tämä oli tarinani, sillä

tunnustan suoraan, että herra R. menetteli raha-asioissa samoin... kun

minäkin myöhemmin.

Regina kuunteli vaieten, mutta pudisti hiljaa päätään. Antonio

valehteli — valehteli niinkuin tavallisesti. Hän syytti itseään

toisista, pienemmistä hairahduksista, jotta näyttäisi syyttömältä

todelliseen rikokseensa. Valhetta, aina vain valhetta. Ja kuitenkin...

— Ajattelin kyllä, että sinä mahdollisesti katuisit pakoasi ja

palaisit luokseni. Mutta silloin opin sinut tuntemaan. Menettelysi ja

kirjeesi paljastivat minulle luonteesi. Olisit palannut, mahdollista

kyllä, elääksesi jossakin määrin kohtaloosi alistuen, mutta varmasti

onnettomana kanssani. Ja olisin uhrannut vaikka henkeni, estääkseni

sitä tapahtumasta. Tahdoin nähdä sinut onnellisena ja tunsin

rakastavani sinua juuri elämälle asettamiesi vaatimusten takia, ne kun

olivat todistuksena siitä, että olit todella aatelinen, minua paljoa

ylempänä rotusi ja kasvatuksesi perusteella. Kuka saattaa tunkea

sydämemme salaisiin sopukkoihin — vai miten sinun on tapana sanoa?

Niin muutuin toiseksi muutamassa päivässä, uskalsin yrittää, ja minun

onnistui parantaa taloudellinen asemani. Ja nyt sinä syytät minua

siitä, mitä olen tehnyt sinun vuoksesi, yksinomaan sinun vuoksesi!

Regina ei vastannut. Antoniokin vaikeni ehkä luullen saaneensa hänet

puheellaan vakuutetuksi. He kulkivat hetken aikaa ääneti. Vaaleaverinen

herrasmies, puvusta päättäen protestanttinen pappi, oli saavuttanut

heidät ja käveli lähellä heitä. Oljilla päällystettyjä pulloja täyteen

sullottuja rattaita vieri heidän ohitseen Acqua Acetosaan päin.

Regina ajatteli:

— Antonio ei tahtonut olla minun säälini kohteena. Nöyryytys teki hänet

mielettömäksi! Aivan niin. Ehkä hän päällepäätteeksi ajatteli, että

palaisin vain kiusaamaan häntä joksikin aikaa ja sitten jättäisin hänet

toistamiseen... Se on siis totta! Ja minä yritän yhä edelleen olla

uskomatta sitä, vaikkei hän edes enää osaa valehdella. Mutta kahden

vuoden ajan hän on valehdellut, joka päivä, joka hetki. Miten hän on

voinut tehdä niin?

— Mutta haudoinhan minäkin mielessäni pakotuumaani monet päivät, monet

kuukaudet. Olihan sekin petosta. Ja emmekö nytkin molemmat valehtele?

Mitä muuta kaikki hyödyttömät sanat ja salaviittaukset tarkoittavat,

kuin toinen toisensa harhaan viemistä? Mitä hän ajattelee tällä

hetkellä? Mitä minä voin tietää hänen sielunsa sisimmästä, mitä hän

minun sieluni salaisuuksista? Olemme aina käsittäneet toisemme väärin

ja ehkä entistä enemmän tänä hetkenä. Emme tunne toisiamme. Olemme

toisillemme vieraampia kuin tuo tuntematon herrasmies. Näin kauan

olemme nukkuneet samassa vuoteessa, syöneet samaa leipää, asuneet

saman katon alla, meillä on tytär, joka on osa meistä kummastakin,

emmekä kuitenkaan vielä tunne toisiamme! Korkeintaan olemme vihollisia:

loukkaamme toisiamme ja asetumme väijyksiin voidaksemme paremmin

haavoittaa toisiamme.

— Mennäänkö kotiin Ponte Mollen kautta samaa tietä kuin viime kerralla?

Antonio kysyi äkkiä.

— Ehkä saamme tuolta ajurin, Regina vastasi.

— Kotiin! hän ajatteli epätoivoissaan. Jatkamaan tavallista petoksen ja

häpeän täyttämää elämää! Ei, minä en tahdo. Siitä täytyy tulla loppu.

Ja viimeinkin hän tunsi itsensä kyllin rohkeaksi ottaakseen ratkaisevan

askelen jo sinä päivänä.

Tämä päätös haihdutti melkoisesti hänen alakuloisuuttaan. Hänestä

tuntui kuin hän olisi avannut silmänsä ja vielä nähnyt ympärillään

luonnon ylentävän ja puhdistavan kauneuden.

Tie laajeni. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Rooman campagnaa niin

kauniina, niin ihmeellisen loistavana ja värikkäänä.

Reginan päätös oli luja, järkähtämätön.

* * * * *

He poikkesivat oikotielle. Ylös ja alas, ylös ja alas, ruskeaa,

tuoksuvaa polkua, joka kiemurteli ruohikossa ja vastakynnetyn peltomaan

poikki. Protestanttinen pappi, joka kenties oli eksynyt tieltään,

seurasi heitä.

Aurinko painui hitaasti kullanhohtoiselle taivaanrannalle.

Pinjojen varjot pitenivät ruohikossa, joka hohti punertavana

iltavalaistuksessa. Idän taivas pukeutui vaaleihin tuhkanharmaisiin ja

pastellin-sinipunerviin värihäiveisiin. He kiipesivät pienelle kummulle

ja näkivät kaukana sinivuorten hahmot.

Acqua Acetosa oli sinä päivänä melkein raamatullinen näky. Ihmisiä

lepäili ruohikossa ja rattaiden varjossa, joille ladotut pullot

loistivat iltavalaistuksessa; siinä oli naisia, lapsia, koiria ja aasi,

joka seisoi niin liikkumattomana paikoillaan, että se näytti Tiiberin

vihreään taustaan maalatulta; mullanväristä karjaa vaelsi jonossa

Tiiberin rantaan juomaan, veneitä keinui rantapensaiden lomissa. Lempeä

tuuli levitti ilmaan seljakukkien tuoksua.

Antonion ja Reginan laskeutuessa kukkulan rinteessä olevia portaita

saapuivat paikalle vaunut, joissa istui viisi ulkomaalaista, päässä

tuollaiset omituiset lakit, jotka on tehty silkkiharsosta ja koristettu

tähkällä ja unikolla. Viimeiseksi vaunusta noussut herra alkoi riidellä

ajurin kanssa.

— Noista kauheista ulkomaalaisista ei koskaan pääse rauhaan! Regina

virkahti hermostuneesti ja antoi Antonion yksin mennä juomaan lähteestä.

Regina kulki edelleen, ylemmäksi, tullikojun ohi. Sillä puolen ei ollut

ainoatakaan ihmistä näkyvissä. Kaikki äänet kuuluivat sinne hiljaisina,

leivojen liritys kaikui ilmassa, kallionhalkeamassa solisi vesisuoni.

Toisella puolen halkeaman oli mäenrinne lukemattomien vaaleanharmaiden

kukkien peitossa. Tiiber virtasi alhaalla tyynenä ja majesteetillisena.

Reginan ajatukset siirtyivät heti kotiseudun joen partaalle. Hän

istuutui kaltaan ruohikkoon ja odotti.

Hän oli mielestään vahva ja levollinen. Intohimojen turha tuli oli

sammunut. Vanha tuttu ajatus heräsi hänen aivoissaan:

— Hetket saapuvat, tämäkin hetki on tullut, ja toiset tulevat sen

jälkeen, ja tätä jatkuu kuolemaan asti. Miksi kidutamme itseämme niin

suuresti?

Hän katsoi, eikö Antonio jo tullut. Tämä oli jo muutaman hetken

puhellut noiden viiden herrasmiehen kanssa, joilla oli niin

hullunkuriset lakit, joen rannalla veneen kohdalla. Veneen omistaja

riensi paikalle, näytti hetken tinkivän Antonion kanssa, minkä jälkeen

nuo viisi herraa istuutuivat veneeseen. Se lykättiin vesille, ja kohta

se alkoi lipua joella kokka Ponte Molea kohti.

Nyt Antonio etsi katseillaan vaimoaan ja lähestyi notkein askelin

huomattuaan hänet.

— Autoin heidät veneeseen siitäkin syystä, että saisimme käyttää

paluumatkalla heidän vaunujaan, hän selitti heittäytyen Reginan viereen

ruohikkoon.

— Jos tahdot, Regina sanoi, puhumme vielä vähän siitä asiasta ja —

ratkaisemme sen lopullisesti.

— Täytyy kai siitä vielä keskustella. No niin, käydään siis siihen

heti käsiksi, Antonio virkkoi painaen kädellään kenkänsä kärkeen

seljapensaan lehden. Mutta sano minulle ensiksi, millaisia viittauksia

serkkuni Claretta ja omaiseni ovat sinulle tehneet... ja kaikki

muutkin. Sittenhän tiedän, mille kannalle asetun.

Regina pani merkille Antonion hermostuneet kädenliikkeet. Tämän silmät

olivat saaneet jälleen tavanomaisen sametinpehmeän, hellän ja vähän

lapsellisen hohteensa, mutta nämä lapsensilmät olivat surumielisen

pehmeät.

— Kuule hyvä ystävä, Regina aloitti, hänen äänensä kuuluessa sulavana

ja alakuloisena, jätetään kaikki turhat puheet. Jollei juttu ole totta,

ei siitä kannata puhua. Jos se on totta...

— Jos se olisi totta? Antonio keskeytti kohottaen päätään. Ja hänen

kätensä liikahtelivat edelleen hermostuneesti.

Regina vaikeni kohottamatta katsettaan.

— Mitä silloin tekisit, Regina, hylkäisitkö minut taas?

Regina kohautti olkapäitään.

— _Jos se on totta!_ Oletat siis yhä edelleen, että niin on laita!

Regina, en jaksa kestää sitä. Etkö siis todellakaan usko sanojani?

Tarkoitatko, että minkä sivullisen henkilön puhe tahansa on painavampi

kuin minun vakuutukseni?

— Niin, niin, nyt tiedän, että niin on laita, — Antonio jatkoi ja

joutui jälleen suunniltaan. Nyt, kun epäilys kerran on syöpynyt

mieleesi, et enää usko minua! Mutta minä toivon voivani parantaa

sinut! Sano nyt minulle peittelemättä kaikki. Se on velvollisuutesi,

ymmärräthän. Tässä on kysymys sinunkin kunniastasi, kaikkien kunniasta.

Puhu, puhu siis.

Reginan ilme näytti sanovan: en ikinä!

— Sano minulle kaikki! Antonio silloin vaati, käski. Minunkin

kärsivällisyydelläni on rajansa.

— Älä puhu noin kovasti, Antonio! Vartia on tuolla. Älä ole pikkumainen.

— Heitä sinäkin tuo pikkumaisuutesi! Minä olen mitätön ja halpa, mutta

silti tahdon tietää. Näethän, että saat minut raivoihini. Puhu siis,

nyt vaadin sitä vaatimalla.

Silloin Regina kääntyi ja loi mieheensä silmänsä. Ne olivat suuret ja

surumieliset ja säihkyivät auringon viimeisten säteiden välkkeessä.

Antonio ei ollut koskaan nähnyt niitä niin kauniina, lempeinä ja

syvinä. Tuona hetkenä hänet valtasi merkillinen hurmio, eikä hän enää

voinut herjetä katselemasta noihin valon täyttämän surun aateloimiin

silmiin.

Regina sanoi:

— Ja kun olen sanonut sinulle kaikki, mitä tahdot tietää, mitä

silloin teet? Kuka tietää, eikö epäluulo sittenkin ole johtunut

mielikuvituksestani, vaistostani.

— Mutta äsken sanoit, ettet uskonut... en enää sinua ymmärrä...

— Luuletko minun ymmärtävän sinua? Ymmärrämmekö toisiamme? Olenko varma

siitä, ettet sinä valehtele? Katso, hän jatkoi, viitaten kädellään

Tiiberiin päin, näyttää siltä kuin olisimme etäällä toisistamme, samoin

kuin tuon joen molemmat rannat, jotka aina näkevät toisensa, eivätkä

koskaan tavoita toisiaan!

— Lopeta jo nuo puheet, Antonio sanoi katkerasti, mutta samalla

nöyrästi ja rukoillen, ole hyvä, rakas, äläkä enää kiusaa minua!

Älä enää puhu noin kauhealla tavalla. On mahdollista, etten minä

kykene ymmärtämään sinua, mutta sinun, sinun _täytyy_ ymmärtää minua.

Neuvotellaan, punnitaan yhdessä, mitä meidän on tekeminen. Minä, minä

teen kaiken, mitä tahdot. Enkö ole aina niin tehnytkin? Enkö ole

myöntyväinen? Sanohan, enkö ole myöntyväinen! Sano, mitä minun pitää

tehdä, mutta älä epäile minua. Jos menetämme rauhamme ja sopumme, mitä

meille jää jäljelle?

Antonio puhui hiljaa, nöyrästi, melkein lempeästi, mutta sillä tavalla

lempeästi puhutaan sairaille lapsille, jotka helposti ärtyvät. Hän

tarttui Reginan käteen, painoi sen polvelleen ja laski oman kätensä sen

päälle.

Regina tunsi tuon käden väreilevän ja sen suonien sykinnän, mutta sen

hyväily ei enää kiihoittanut hänen vertaan.

Se oli totta. Antonio oli aina tehnyt hänelle mieliksi. Hän oli heikko

mies. Se oli hänen vikansa, mutta samalla hänen puolustuksensa. Se oli

totta, hän oli hyvä ja myöntyväinen, mutta liian myöntyväinen. Hän

oli antanut Reginalle sekä sielunsa että ruumiinsa, ja tuon hauraan

ruumisparkansa hän lisäksi oli myönyt Reginan hyväksi. Kaiken hän oli

hänelle antanut, kaikkensa hän vielä antaisi. Hetken kuluttua, jos

Regina sitä vaati, hän tunnustaisi häpeänsä. Kuinka Regina koskaan oli

voinut epäillä sitä?

Silloin Regina ilmaisi hänelle koko totuuden.

— Kuulehan, eräänä päivänä lähdin Gabrien luo, jota luulin sairaaksi...

* * * * *

Regina kertoi hänelle kaiken muutamilla lyhyillä, rauhallisilla

sanoilla. Hän puhui hiljaa, katsellen hameensa pitsejä. Näytti siltä

kuin hän olisi ollut syyllinen, mutta arvokas syyllinen, joka oli

valmis vastaanottamaan rangaistuksensa.

Hän puhui epäluulostaan, kuinka se oli kasvanut ja leimahtanut

ilmiliekkiin. Hän mainitsi kaikki itsesyytöksensä, kauheat

näyt, kuumehoureet, epäilykset, unennäkönsä, aavistuksensa ja

anteeksiantopäätöksensä.

* * * * *

Tällävälin aurinko laski.

Kaksi leveää juovaa erottautui nyt joen pinnassa. Toinen,

idänpuoleinen, oli hopeisen punasinervä taivaan heijastuksesta, toinen

helakan punainen päivänlaskun puolella.

Mutta taivaalla ja vedessä näytti valon ja värihäiveiden taistelu

tauonneen. Kaikki liittyi yhteen ja sulautui juhlallisesti rauhaisaksi

sopusoinnuksi. Varjo hipoi valoa joka hitaasti vetäytyi kohti

salaperäistä kaukaisuutta taivaanrannan taakse, minne ihmiskatse ei

ylety.

Keskellä tuota luonnon suurta rauhaa Regina päätti kertomuksensa

tuntien samalla luonnon jylhää välinpitämättömyyttä ihmistä ja hänen

pientä kohtaloaan kohtaan.

— Olemme yksin, hän päätteli, tämän yksinäisyyden ja autiuden

valtaamina yksin _hairahduksemme_ maailmassa, jos se todella on

olemassa. Annetaan toinen toisellemme virheemme anteeksi ja muutetaan

elämämme perustuksia myöten. Kerran luin tarinan, jossa kerrottiin

miehestä, joka aikoi murhata vaimonsa. Kun miehen juuri piti antaa

hänelle surmanisku, vaimo hädissään heittäytyi miehensä syliin

vaistomaisesti turvautuen tämän suojelukseen, vaikkakin hän oli

murhamies; vaimo oli niin tottunut pitämään häntä suojelijanaan.

Minäkin olen monesti näinä epäluulon päivinä, urkkiessani tekojasi ja

hävetessäni samalla itseäni, taistellessani aiettani vastaan kääntyä

sivullisten puoleen saadakseni tietää... tuntenut rajua tarvetta

turvautua sinuun, pyytää sinua puhumaan, pelastamaan minut, suojelemaan

minua... Näethän, että luonto on meistä välinpitämätön. Näet, että tänä

hetkenä, jolloin kenties koko elämämme ja kohtalomme ratkeaa, jokainen

hiukkanen, jokainen valon välke, jokainen aalto kiiruhtaa kohti omaa

päämääräänsä vähääkään välittämättä meidän kohtalostamme. Olemme yksin,

yksin ja hylättyinä. Jos eroamme, minne joudummekaan? Olemme rikkoneet,

mutta ehkä juuri senvuoksi, ettemme eroaisi. Jos hylkäämme toisemme,

saatamme joutua tekemään vielä suurempia rikoksia. Pysyttelemällä

toisiamme lähellä tuemme toinen toistamme. Ellemme kykene tekemään

muuta, turvaamme ainakin lapsemme tulevaisuuden.

— Todellakin, Antonio sanoi yrittäen vielä viimeisen kerran

puolustautua; kerran sinä tahdoit...

Viimeisen kerran Reginan kärsivällisyys katkesi. Hänhän oli puhunut,

niinkuin Antonion olisi pitänyt puhua, ja kohtasi yhä samaa

vastustusta! Mihin Antonio oikeastaan pyrki?

— On turha aloittaa alusta, Regina huudahti. Nyt jo riittää. Olenhan

jo puhunut liiaksikin, niin että sinun pitäisi ymmärtää, ettei meidän

välillämme enää saa olla syytöksiä...

— Sinä järkeilet liiaksi, Regina. Se peloittaa minua.

— Kuinka niin? Miten minä liiaksi järkeilen? Ja miksi se peloittaa

sinua?

— Sentähden, ettet olisi puhunut, niinkuin olet puhunut, jos todella

olisit ollut varma syyllisyydestäni. Puhut noin, kun et vieläkään ole

siitä varma. Jos minun ja sinun välillä on murhenäytelmä tapahtunut, on

ainakin se loppu, jonka tahdot sille antaa, järjetön.

Regina tunsi sydämensä jyskyttävän. Antonio oli oikeassa. Mutta Regina

hillitsi itsensä.

— Katso minuun! Regina sanoi päättäväisesti.

Antonio katsoi häneen, silmät kyynelten kostuttamina.

* * * * *

Se oli siis totta. Antonio oli syyllinen.

Regina ei koskaan ollut nähnyt miehensä itkevän eikä ollut koskaan

kuvitellutkaan, että hän voisi vuodattaa kyyneliä. Sinä hetkenä, heti

Antonion äänettömän tunnustuksen jälkeen, kun kaikki hänen sisimmässään

pimeni, vajosi ainaiseen synkeyteen, Regina muisti näyn, joka ei

vuosikausiin ollut palannut hänen tietoisuuteensa. Hän näki miehen,

joka istui kaminan ääressä nojaten kyynärpäitään polviinsa, kasvot

käsien varassa, ja itki. Nainen kumartui hänen puoleensa laskien

kätensä hänen kaljulle päälaelleen. Mies oli Reginan tuhlaaja-isä,

nainen hänen kärsivällinen äitinsä. Oliko tämä pelkkä unen muisto,

vain lapsuudessa saatu todellinen elämys, joka aikojen kuluessa oli

unohtunut? Sitä hän ei tiennyt. Mutta sinä hetkenä, keskellä sielunsa

pimeyttä, hän luuli näkevänsä tuikkivan valon, heijastuksen kaminan

tulesta, tuon inhimillisen hairahduksen ja anteeksiantavan säälin kuvan

taustasta.

Regina ei laskenut kättään miehensä pään päälle, niinkuin äiti oli

tehnyt, peittäen puolisonsa, tuon miehen, päälaen, jota kenties oli

painanut paljoa raskaampi syyllisyydentaakka kuin konsanaan Antoniota.

Regina sensijaan ajatteli äitinsä elämän kauneutta, äidin, joka kulki

tietään, täyttäen kutsumuksensa kaikkien sydämestään puhtaiden naisten

tavoin, lastensa rakkauden ympäröimänä, ja eläen rakkaudestaan heihin.

Äiti ei ollut koskaan leskenä ollessaan päästänyt raskaita muistojaan

painamaan lastensa hartioita. Hän oli päinvastoin aina koettanut

keventää heidän huoliaan.

— Minunkin on kuljettava velvollisuuteni tietä! Regina ajatteli.

Lapsemme ei saa koskaan aavistaa, että me olemme rikkoneet ja kärsineet.

Siis antaa anteeksi, antaa anteeksi auliimmin kuin koskaan ennen.

Vaeltaa hiljaisesti elämän läpi, samoin kuin joen vesi, joka virtaa

elämän takaisen taivaanrannan valoa kohti, äärettömän laupeuden merta

kohti, missä kaikkein suurinkin inhimillinen rikkomus ei merkitse

enempää kuin sammuneen kipinän muisto.

* * * * *

Istuessaan paluumatkalla muukalaisten vaunuissa Antonio ja Regina

tarttuivat toisiaan käteen kuin aviopuolisot, jotka näkevät toisensa

ensi kerran pitkän erossaolon jälkeen. Pehmeä, valonsäteiden siellä

täällä keskeyttämä hämärä vallitsi heidän ympärillään, samoin heidän

sisimmässään. He eivät olleet iloisia eivätkä surullisiakaan, vaan

kaipasivat kohtaloonsa alistuen valoa, joka oli ainaiseksi heiltä

sammunut. Ja he puristivat toistensa kättä, ääneti lupautuen auttamaan

ja tukemaan toisiaan kuin kaksi sokeaa. Näin he jälleen ajoivat

kaupungin alueen ja menneisyyden piiriin.

Reginasta tuntui, että oli kulunut pitkä aika, kokonainen elämän

vaihekausi, siitä kun hän ja hänen miehensä olivat pysähtyneet

lehtokujan pienen ravintolan kohdalle. Kun he ajoivat sen ohi ja

ajuri pysähtyi sytyttämään vaunulyhtyjä, Regina näki sisäoven ääressä

istumassa saman nuoren naisen, jolla oli vaaleanpunainen pusero.

Ja tanssijaparin varjo häilähteli yhä, edestakaisin, takaseinän

punasinervän ikkunaruudun ohi.