I
Venäläisten jouluaattona Regina ja Antonio lähtivät tervehtimään
ruhtinatarta. Heidän seurassaan oli pieni, vaaleaverinen neitonen, joka
oli vaatimattomasti pukeutunut mustiin. Se oli Gabrie, opettajan tytär,
jonka unelma päästä opettajatarseminaariin oli toteutunut.
Jo kaksi kuukautta hän oli opiskellut elää kitkuttaen San Lorenzokadun
varrella olevassa pienessä huoneessa erään kuljeskelevan soittajan
perheessä. Mies oli aikoinaan ollut urkurina Reginan kotiseudulla.
Nuori neiti oli totta puhuen evännyt Venutelli-puolisojen tarjouksen
tulla asumaan heille. Hän poikkesi vain heitä tervehtimään ja otti
heiltä joskus vastaan pääsylipun käyden heidän seurassaan teatterissa.
Ja tuona iltana hän oli suostunut lähtemään heidän mukanaan ruhtinatar
Makulinan luo etupäässä uteliaisuudesta. Hän tahtoi läheltä nähdä
ylhäisen, rikkaan naisen ja sitten kuvata häntä ystävättärelleen,
Sabionetan aatelisneitoselle. Yksinkertaisesti tai ivallisesti —
Reginan ei vielä ollut onnistunut saada selville, oliko Gabrie
yksinkertainen vai ivallinen — tämä oli sanonut:
— Tahdon ärsyttää tuota hienoa neitiä! Olen jo lähettänyt hänelle
postikortteja, joissa on kuvattuna ketunajo. Varsinkin ketunajo —
paitsi tietenkin autoja ja ylhäisiä naisia — on sen _impyen_ ihanteita.
Hän korosti »impyen» sanaa ylenkatseellisesti ja kuin säälien.
— Ja monen muun, Antonio tuumi kuin itsekseen.
Hän kulki muutamia askelia naisista edellä ja näytti olevan vaipuneena
ajatuksiinsa, suorana, hienona, yllään avara musta päällystakki.
— Tarkoittiko tuo minua? Gabrie kysyi oltuaan hetken ääneti.
Odottamatta vastausta hän sitten äkkiä sanoi aivan kuin olisi katunut
kysymystään: — Kyllä kai tuo päällystakki painaa, herra Antonio! Meidän
historianopettajallamme on samanlainen, ja toverini väittävät sitä
niin raskaaksi, että kun hän lähtee kaupungille, hänen hetken kuluttua
täytyy palata kotiin lepäämään.
— Vai niin, Antonio virkkoi hajamielisesti.
He saapuivat ruhtinattaren huvilalle. Ilta oli viileä ja rauhallinen.
Täysikuun sinertävä valo himmensi lyhtyjen välkkeen. Katu oli autio.
Regina muisti ensimmäisen käyntinsä ruhtinattaren luona, huokasi ja
hymyili, tietämättä niiksi.
Iso loistava ovi aukeni. Palvelija ei hymyillyt, mutta hänen kelmeät,
välinpitämättömät kasvonsa saivat kuitenkin kohteliaan ilmeen hänen
nähdessään uudet tulijat.
— Onko paljon vieraita? Antonio kysyi, palvelijan auttaessa Reginaa
riisumaan vaippaansa.
— Vain vähän, nuorukainen vastasi soinnuttomasti.
Regina katseli Gabrieta. Tämä katsahti ohimennen eteisen susimattoihin
ja salaa palvelijaan. Palvelija vei naisten päällysvaatteet viereiseen
huoneeseen, ja Antonio avasi, niinkuin ainakin vanha tuttu talossa,
oikealle johtavan oven.
— Odotahan, Regina pyysi järjestäessään hiuksiaan kuvastimen edessä.
Hänen tukkansa oli huolellisesti kammattu; hänen hipiänsä kuulsi
vaaleanpunertavana, ja hän oli hiukan lihonut. Vaaleassa korkean
valkoisen hohtoharsokauluksen koristamassa puvussaan hän näytti hyvin
nuorelta ja melkein kaunottarelta. Regina huomasi sen itsekin ja astui
tyytyväisenä ruhtinattaren salonkiin.
— Miten pienokainen voi? ruhtinatar tiedusteli heti.
— Kiitos, erinomaisen hyvin. Saanko esittää ystävättäreni?
Gabrie kumarsi päällään ruhtinattarelle, joka tuskin suvaitsi luoda
häneen katsettakaan. Sitten Gabrie istuutui sohvankulmaan istuen siinä
koko illan levollisena, vaatimattomana ja vaiteliaana.
Tavanomaiset vanhat rouvat ja herrat täyttivät salin, jossa oli
hirvittävän kuuma.
Ainoa noista vieraista, joka ei ollut vanha, nainen, jolla oli sininen
puku kuin lapsella ja suuret, kultaripsiset kirkkaat silmät, istui
ruhtinattaren vieressä, jonka ympärille pari vanhaa rouvaa ja herraa
muodosti piirin, jälkimmäisten joukossa punertava posliinikalloinen
vanhus.
Ruhtinatar kuunteli saksalaisen herran kertomusta, joka vastikään oli
palannut matkalta Intiasta. Ruhtinatar esiintyi taas mauttomassa,
valkoisilla pitseillä koristetussa mustassa samettipuvussaan ja
muistutti noita keskiaikaisia vanhoja naisia, joiden rumuuden sen ajan
suuret maalaajat ovat ikuistaneet. Silmät vain olivat vilkkaat hänen
elottomissa pöhöttyneissä kasvoissaan.
Sinipukuinen nainen kysyi saksalaiselta herralta, oliko hän lukenut
Pierre Lotin Intiaa käsittelevän kirjoitelman _Revue des deux
Mondes'issa_.
— Hän liioittelee, niinkuin tavallisesti. Hautaukset — Gangesvirtaan —
mainitkaamme niitä esim. tällä nimellä, ovat Lotin kuvauksesta päättäen
kuin runoelmia. Todellisuudessa ne ovat...
— ... ruokottomia, Marianna pisti väliin istuutuen aivan lähelle
Gabrieta ja hiljentäen ääntään, jottei ruhtinatar kuulisi, tämä kun
usein soimasi Mariannaa hänen epähienoista puhetavoistaan.
Gabrie, joka oli ystävättäreltään aatelisneitoselta kuullut, etteivät
ylhäiset naiset koskaan käytä rumia sanoja, katsoi hiukan ihmetellen
Mariannaan. Sitten hän loi katseensa vielä alemmaksi istuen edelleen
rauhallisena sopessaan.
— Muutoin kaikki Lotin kuvaukset ovat paikkansapitämättömiä,
saksalainen lisäsi. Eräs japanilainen kirjailijatar, rouva Tshansahma,
sanoi minulle kerran lukevansa Lotin kirjoja, kun tahtoi nauraa
makeasti.
— Mutta mekin nauramme, kun rouva Tshansahma apinoi europpalaisia
esiintyessään muka meidän maanosamme naisten tavoin, sinipukuinen
nainen huomautti siihen.
— Miten tuo nainen saattaakaan tietää, mitä rouva Tshansahma tekee ja
mitä jättää tekemättä? Marianna kysyi hiljaa kumartuen hiukan eteenpäin.
Reginakin nyökkäsi päätään sinipukuiseen päin:
— Eikö hän ole sokea?
— Umpisokea! Marianna vastasi. Mutta välistä sokeat näkevät enemmän
kuin näkevät.
Gabrie istui suorana noiden molempien naisten välissä, tarkkasi ja
kuunteli kaikkea. Kaikki puhelivat, hän yksin oli vaiti. Erityisesti
hän tutki sokeaa, joka liikehti ja puhui lakkaamatta.
Ruhtinatarkin puhui tavallista enemmän. Antonio, joka oli hyvin kaunis,
mutta tavattoman vakava, keskusteli vanhan neidin kanssa. Tällä oli
päässä pieni peruukki, joka puutteellisesti peitti harvoja punaisten
hiuksien jäännöksiä. Katkonaisia lauseita, irrallisia sanoja ja
naurunhohotusta kantautui kesken ylintä humua soppeen, jossa Regina,
Gabrie ja Marianna istuivat.
— Oletteko kuullut tuon sokean naisen tarinan? Marianna kysyi. Hän
yritti surmata miehensä, joka oli syypää hänen sokeuteensa.
— Kuinka niin?
— Kerron joskus toiste. Nyt minun täytyy mennä.
Hän kavahti pystyyn ja lähti pois silkkisten alushameiden kahistessa.
Mutta äkkiä hän palasi Reginan luo sanoen:
— Näin pienen tyttönne sen hiton imettäjän sylissä. Sain sen
jättiläiselukan raivoihinsa. Sanoin hänelle, että muutaman päivän
kuluttua tulee maanjäristys.
— Kuulin siitä, Regina sanoi nousten ja nauraen.
— Ja nyt hän pelkää.
— Pelkääkö hän? Eikö se pilaa hänen maitoaan? Marianna kysyi vakavasti.
Mutta olen todella lukenut, että on tulossa maanjäristys.
— Todellakin? Gabrie sanoi, vihdoinkin katkaisten äänettömyytensä.
Sehän on kovin hauskaa.
Marianna katsahti häneen ja näytti nyt vasta huomaavan hänen
läsnäolonsa.
— Onko neiti sukua teille?
— Kaukaista sukua.
— Sen huomaa. Mutta herrainen aika, laiminlyön kokonaan
velvollisuuteni...
Hän aikoi taas poistua, mutta kääntyi ja palasi vielä kerran Reginan
luo.
— Minullahan oli jotakin sanottavaa teille, Regina rouva. Tulkaahan
tänne. Mutta olettepa hieno tänä iltana. Suoraan sanoen voisitte...
— Mitä tarkoitatte?
— Mennään tuonne, Marianna sanoi tarttuen hänen käteensä.
— Tule sinäkin mukaan, Gabrie.
Pieni vaaleaverinen neitonen nousi. Mutta seuraavassa tuokiossa hän
ajatteli, että Mariannalla ehkä oli Reginalle jotakin kahdenkeskistä
sanottavaa, joten hän pyysi saada jäädä paikoilleen.
— Onko sinun täällä ikävä? Regina kysyi.
— Eihän toki! Gabrie huudahti. Mene nyt vain.
Regina lähti, mutta palasi pian ja pyysi Gabrieta tulemaan ruokasaliin,
missä Marianna tarjosi teetä. Herroja ja naisia seisoi tarjottimien
peittämän pöydän ympärillä juoden ja syöden. Marinna istui samovaarin
ääressä kaataen läpikuultaviin, hienoihin japanilaisiin kuppeihin
höyryävää punaruskeata teetä. Antonio kulki tarjoamassa teekuppeja
naisille.
Hän ojensi kupin Gabriellekin, joka oli pysähtynyt ruhtinattaren
taakse. Tämä keskusteli Intiasta palanneen saksalaisen herran kanssa.
Gabrie hymyili Antoniolle lapsellisen kiitollisena.
— No, onko täällä hauskaa? Antonio kysyi.
— Hirveän hauskaa! Vaikk'en ymmärrä paljoa heidän puheistaan. Reginakin
puhuu ranskaa, ja aika sujuvasti.
Antonio katseli vaimoaan. Hän oli vaaleassa puvussaan niin nuorekas
ja hieno. Regina huomasi, että miehensä katseli häntä, ja meni hänen
luokseen.
— Miksi katselet minua?
— Enkö saisi katsella omaa vaimoani? Mutta oletpa kalpea. Tullessamme
poskesi punoittivat. Mikä sinua vaivaa?
— Ei mikään. Olenko todella kalpea, Gabrie?
— Olet hiukan. Mutta se pukee sinua. Näytät niin kauniilta... Gabrie
vastasi.
— Paljon kiitoksia!
— Sinä olet kaikkein kaunein täällä, nuori neiti väitti katsellen
ympärilleen. — Eikö teistäkin, herra Antonio?
— Kaikkein kaunein ja hienoin.
— Tahdotteko tehdä minut noloksi! Regina sanoi. Te olette imartelijoita
molemmat, jo sen nyt huomaa.
— Regina on hiukan lihonut, Antonio virkkoi kääntyen Gabrieen päin.
Muistatteko, kuinka laiha hän oli aikaisemmin? Se ei ollenkaan pukenut
häntä.
— Kiitos kohteliaisuudesta! Regina sanoi huulet kosteana teestä.
— Eipä se sentään rumentanut. Hän oli kylläkin laiha. Sen huomasi heti
hänen tullessaan viime vuonna sinne kotipuoleen. Ja niin kalpea. Ja
aina huonolla tuulella, muistatko, Regina? Hän pelkäsi aina, että te
olitte hänelle uskoton. Alinomaa hän odotti kirjeenkantajaa.
— Mitä? Kuka sinulle on puhunut tuollaista? Regina kysyi ihmetellen.
— Huomasin sen itsestäni. Kun herra Antonio sitten tuli...
— Totisesti, jos aiot ruveta kirjoittamaan romaaneja, ei sinulta
ainakaan puutu havaintokykyä!
Venutelli-puolisot ja Gabrie keskustelivat aivan lähellä ruhtinatarta.
Äkkiä tämä kääntyi heihin päin. Hän piteli pienissä hohtokivisormuksien
peittämissä käsissään kakkulautasta ja pientä hopeahaarukkaa. Hän söi
hitaasti; näytti melkein siltä, kuin hän olisi märehtinyt leivostaan.
Pieni suklaapala oli tarttunut hänen ylähuuleensa, sitä saattoi
luulla inhoittavaksi syntymämerkiksi. Hän ei koskaan ollut näyttänyt
rumemmalta.
— Onko neiti kotoisin Viadanasta? ruhtinatar kysyi katsellen Antoniota
ja osoittaen haarukallaan Gabrieta.
— Ei, hän on minun kotiseudultani, Regina vastasi katsellen tyttöön
ystävällisesti. Ja hän luuli Gabrien pienissä kasvoissa huomaavansa
sanomatonta inhoa.
* * * * *
Päivät ja kuukaudet kuluivat. Eräänä aamuna Regina näki herätessään
kultajuovan pistäytyvän suljetuista ikkunaluukuista sinertävälle
seinälle. Auringonpaiste tunki sisälle ikkunanraosta.
Talossa oli niin hiljaista, että kuuli ikkunan lasien tärisevän
ajoneuvojen vieriessä ohi kadulla.
Regina huomasi, että kevät oli tullut, ja tunsi sen johdosta syvää
iloa. Aika vieri hänen huomaamattaan, hän kun oli niin onnellinen.
Joskus hän sentään kävi levottomaksi ajatellessaan, että hänen onnensa
ehkä saattoi haihtua. Ja tuona aamuna hän, nähtyään ilokseen auringon
juovan, katseli Antoniota, joka vielä nukkui, ja ajatteli:
— Jos hän kuolisi! Hän, minä ja Caterina voimme kuolla minä hetkenä
tahansa; tämä suuri valo, joka kirkastaa sieluni, saattaa sammua
milloin hyvänsä.
Hän kohosi kyynärpään varaan ja katseli miestään. Tämän kaunis pää,
joka liikkumattomana lepäsi pieluksella ikkunaluukkujen raoista
sisään virtaavassa puolivalaistuksessa, oli viivoiltaan puhdas kuin
veistokuva. Isoissa, umpeen painuneissa luomissa erotti sinervät
suonet, kasvoissa oli lempeä leima.
Edellisenä yönä Antonio oli palannut kotiin myöhään, tavallista
myöhemmin. Melkein aina näihin aikoihin hän palasi myöhään. Mutta
Regina ei ollut mustasukkainen. Antonio teki työtä koko päivän,
melkein kuumeisen uutterasti. Ainoastaan illat hän saattoi käyttää
virkistyäkseen, hiukan huvitella ja jaloitella. Eikä Regina vaatinut
häntä tilille näistä hetkistä. Sitäpaitsi Antonio aina kertoi hänelle,
missä oli ollut.
Oli päiviä, joina he näkivät toisensa vain ohimennen aamulla
herätessään. Ja joskus, kun Antonio heräsi myöhään, hänen täytyi
nopeasti hypätä vuoteesta, kiireisesti pestä kasvonsa, siemaista
kahvinsa ja rientää virastoonsa.
Tästä huolimatta — ja kenties juuri tämän vuoksi — heidän avioelämänsä
solui edelleen selkeänä ja rauhallisena kuin kirkas, tyyni virta.
Imettäjän oli tapana kertoa, että hän oli aikaisemmin palvellut
perheessä, jossa rouva ja herra riitelivät, jopa joutuivat käsikähmään
vuoteessakin (— ja kun minun piti olla erotuomarina, minäkin tartuin
patukkaan —) Kerran hän sanoi:
— Jos tätä menoa jatkuu, hyvä rouva, siitä ei synny hyvää. Riidelkää
vähän herran kanssa, muuten saatte nähdä, että tapahtuu jokin
onnettomuus.
— Ei tässä talossa tarvita onnettomuuden ennustajia.
— Kyllä lähdetään, kunhan tämä nukke on varttunut hiukan isommaksi.
Katsokaapas, kuinka soma se on!
* * * * *
Antonio heräsi, ja jo ennenkuin hän avasi silmänsä, hän vaistomaisesti
tunsi, että Regina katseli häntä. Hän hymyili vaimolleen.
— On kai jo myöhä? Antonia sanoi nähdessään hänkin auringonjuovan.
— Ei; aurinko vain alkaa tulla niin aikaisin tervehdykselle. Kello on
neljännestä vailla kahdeksan. Tahdotko nähdä pienokaisen?
— Odotahan! Antonio pyysi. Suutelehan minua ensin. Emmehän näe juuri
koskaan toisiamme.
Hän lähestyi Reginaa ja kietoi käsivartensa vaimonsa kaulaan. Hellästi
kuin lapsi Regina suuteli häntä sileälle otsalle ja hiuksille, joista
aina uhosi tuota omituista kuihtuneiden kukkien tuoksua. Ja tuntiessaan
miehensä kokonaan omakseen, lempeäksi ja helläksi, nähdessään, miten
nuori, kaunis ja luottavainen hän oli, Regina koki sisimmässään niin
suurta onnea ja hellyyttä, että se hipoi kärsimystä. He viivähtivät
muutaman silmänräpäyksen syleilyssään, ympärillään huoneen hiljainen
puolihämärä.
Ulkona katu vilkastui, mutta sen humussa oli jotakin viehkeätä, mikä
tuntui häipyvän kirkkaaseen aamuilmaan.
— En tiedä, miksi minusta on, kuin lepäisimme metsän siimeksessä. Olen
vielä uninen. Voisin uinahdella näin vaikka kuinka kauan.
— Se on kevään vaikutusta, Regina virkkoi. Minäkin näen edessäni metsän
ja puiden lomitse joen ja lukemattomia kukkia.
— Lähdetkö Pinciolle tänään?
— En. Lähden tervehtimään Gabrieta, joka on ollut vuoteen omana jo
kolme päivää. Tyttö parka!
Antonio ei sanonut tähän mitään. Hän ei vaatinut vaimoaan tilille
siitä mitä tämä teki lähtiessään kotoa, enempää kuin vaimonsakaan
häntä. Mutta jokin alitajunnassa piilevä seikka sai hänet sinä hetkenä
muistamaan, että Regina aikoi käydä kotiseudullaan kesäkuussa, ja hän
kysyi:
— Milloin hän suorittaa tutkintonsa?
— Tarkoitatko Gabrieta? Heinäkuussa, luullakseni.
— Ette siis matkusta yhdessä, niinkuin hän mainitsi joku päivä sitten.
— Emme.
He olivat ääneti. Aikoja oli jo kulunut, paljon oli muuttunut, pari
kertaa Regina oli ehtinyt uudelleen käydä synnyinkodissaan ja palata
takaisin, ja hänen ensi lähtönsä näytti nyttemmin lapselliselta,
etäiseltä, välillä sattuneiden tapahtumien himmentämältä oikulta.
Kuitenkin se vaikutti joka kerran, kun tuli puheeksi matkustaminen,
vaikka — niinkuin sinäkin aamuna — heidän avioelämänsä viehkeimpinä
hetkinä, nuoriin puolisoihin masentavasti. Heidän mielessään heräsi
tunne, että he olivat erossa, kuin jokin outo, salaperäinen voima olisi
sysännyt heidät kauas toisistaan. Mutta tätä mielialaa ei kestänyt
kauan. Keväthän kolkutti sinä aamuna ikkunaan; oli aurinkoinen, eikä
pilvinen aika, ja Regina ja Antonio olivat liian nuoria, liian terveitä
ja rakastavia malttaakseen olla lintujen tavoin unohtamatta kulunutta
talvea ja virittämättä ylistyslaulua ilolle. Antonio sanoi vaimoaan
pikku Reginakseen ja mainitsi lisäksi monia kymmeniä muita herttaisia
hyväilynimiä. Regina taas mairitteli miestään aivan vilpittömästi
sanoen häntä muitta mutkitta »maailman kauneimmaksi mieheksi».
Auringon seinälle heijastama loistava silmä katseli heitä lempeästi ja
tyytyväisenä.
* * * * *
Regina saattoi imettäjää ja lasta asemapuistoon ja lähti sitten
tervehtimään Gabrieta. Hän vei tytölle kirjan, orvokkivihon ja
keksikääryn ja käveli iloisesti ja joustavana kuvitellen olevansa
matkalla täyttämään armeliaisuuden tekoa. Hän katsahti asemakelloon. Se
oli kymmenen. Ilmassa, joka oli niin tyyni, ettei lehtokujien puissa
voinut nähdä pienintäkään värettä, tuntui voimakkaana narsissien ja
ruohon tuoksua. Kaukana aseman takana kohosivat pellavankukan väriset
vuoret himmeinä, ikäänkuin päilyen vedenpinnan läpi.
Muutaman askelen verran Reginan edellä kulki lintujenkaupustelija.
Ja kevään juhlariemu oli niin voimakas ja valtava, että vielä
siivettömät varpusenpoikaset, punarintasatakielet ja narsissinkeltaiset
kanarialinnut visertelivät ilosta kahdessa häkissä, jotka heiluivat
surumielisen omistajan käsissä. Regina ajatteli hetken ostaa
pikkuvarpusen lapselleen. Mutta mitä Caterina olisikaan tehnyt sillä?
Hän olisi tukahduttanut sen. Sitä suurempaa iloa se ei olisi tuottanut.
Ei, Regina ei tahtonut totuttaa lastaan joutaviin huvituksiin, eikä
oikulliseen julmuuteen. »Mutta», hän ajatteli, »ostamalla linnun tuotan
vähäisen ilon tuolle alakuloiselle miehelle, joka ei luultavasti vielä
tänään ole saanut mitään kaupaksi».
— Mutta ei sentään, hän sitten ajatteli. Miksi tuo mies minusta
näyttää alakuloiselta? Ehkä hänkin on onnellinen. Olemme niin valmiit
kuvittelemaan, että lähimmäisemme kärsii, vaikka hän usein onkin
meitä itseämme onnellisempi. Kerran luulin, että kaikki ihmiset ovat
onnettomia, mutta nyt! Huomaan, että silloin erehdyin.
* * * * *
Kevät tunkeutui siihen vuokrakasarmiinkin, jossa Gabrie asui. Portaat,
jotka Regina aikaisemmin oli nähnyt kosteina ja liasta tahmeina, olivat
nyt kuivat, askelmat oli puhdistettu, ja selällään olevasta ovesta näki
käytävän, jonka lattia oli huosittu puhtaaksi. Alkaen ensimmäisestä
kerroksesta, jossa kirjanpitäjäperhe edusti ylellisyyttä, neljänteen
saakka, jossa kiertävän soittajan asemaan vajonnut entinen urkuri
asusti, köyhät vuokralaiset olivat puhdistaneet talon ottaakseen
pääsiäisen arvokkaasti vastaan. Regina tunsi omituista mielihyvää
kuullessaan vihreän silkkialushameensa kahisevan portaissa. Tosin
hän ei erityisesti ajatellut silkkistä alushamettaan, eikä hän sinä
hetkenä selvästi muistanut elämänsä mukavuutta, asuntonsa harvoja,
hyvin valaistuja portaita, kahta saliaan, säästöpankki-kirjojaan eikä
tilattua paikkaansa Costanzi-teatterissa. Mutta himmeä tietoisuus
kaikesta tästä ilahdutti hänen sydäntään ja teki hänet tuntehikkaaksi.
Hän tiesi olevansa hieno rouva, joka nousi portaita päivänpaisteisena
kuin pääsiäinen orvokkivihko kädessä, tuoden mukanaan kevään
tuulahduksen näihin köyhien, ahertavien, opiskelevien, työn raskaan
raatajien asuntoihin. Hän olisi tahtonut jättää orvokin jokaiselle
kynnykselle. Hän muisti kerran nähneensä numero 8:sta astuvan ulos
nuoren ylioppilaan, joka näytti potevan vähäverisyyttä, jonka
huulet olivat harmaat ja silmät himmeät kuin kuihtuneet hyasintit.
Nuorukaisella oli ollut yllään kulunut, mutta hyvin siisti takki.
Regina olisi tahtonut jälleen kohdata hänet tervehtiäkseen häntä ja
siten ilmaistakseen, että hän rakasti köyhiä, joita hän varhemmin oli
ylenkatsonut.
Mutta nuorta miestä ei näkynyt, ja Regina kiipesi kiipeämistään, kunnes
pääsi ovelle, johon neljällä nupinaulalla kiinnitetty kortti ilmoitti
tulijalle, että sen takana asui
_Mario Ennio Colorni_
entinen urkuri ja laulukuoron jäsen,
viulutaiteilija.
Kortti ei tehnyt mitään vaikutusta Reginaan, joka jo oli nähnyt sen
pari kertaa aikaisemmin käydessään tapaamassa Gabrieta. Opiskelevan
neitosen isä oli kirjeessä pyytänyt Reginaa ottamaan selvää, »oliko
tytön ympäristö epäilyttävä ja vaarallisen näköinen, jommoisiksi
sanottiin kaikkia n.s. 'San Lorenzon kaupunginosan' asuntoja».
Rouva Colorni tuli avaamaan. Hänellä oli päässä musta myssy ja nenällä
siniset lasit, ja hän näytti vanhaksi naiseksi naamioidulta tytöltä.
Hän ei heti tuntenut vierasta, vaan näytti päästäessään tämän sisään,
lapsellisen epäluuloiselta. Mutta Regina antoi hänen vetää sieraimiinsa
orvokkien tuoksua ja sanoi hänelle Mantovan murteella:
— Ettekö tunne minua enää? Kuinka Gabrie jaksaa?
Pikku rouva, joka lavantaudissa oli menettänyt hiuksensa,
puheenlahjansa ja melkein näkönsäkin, hymyili lempeästi ja vetäytyi
syrjään.
Regina kävi kursailematta sisään, kulki puhtauttaan kiiltävää käytävää,
jossa tuntui miellyttävää paistin käryä, ruokailuhuoneeseen, jossa
suljetun ikkunan edessä roikkui keltainen harsoverho, ja näki avoimesta
ovesta, että Gabrien huone, jonka rouva Colorni juuri oli siistinyt,
oli tyhjä.
Hän kääntyi; mykän naisen silmät hymyilivät vielä sinisten lasien
takaa, ja hän viittasi kädellään ikkunaan.
— Onko Gabrie mennyt kaupungille? Ja hän kirjoitti minulle, että oli
sairaana, vuoteen omana! Regina ihmetteli ja meni sisälle pieneen
huonepahaseen.
Pikku rouva pudisti päätään, rykäisi ja kosketti sormellaan otsaansa
osoittaakseen, että Gabrie todella oli ollut sairaana. Sitten hän taas
hymyili, viittasi ikkunaan ja tarjosi Reginalle tuolia.
— Palaako hän pian? Minne hän lähti?
Rouva Colorni otti Gabrien pöydältä kirjekuoren, painaen sitä sitten
seinää vasten.
— Viemään kirjettä postiin, eikö niin? Istun hetkisen, olen väsynyt.
Kuinka herra Enrico jaksaa?
Rouva hymyili taas ja matki viulun soittoa. Sitten hän levitti
käsivartensa ehkä osoittaakseen, että hänen miehensä oli kaukana ja
että hänen soittimensa puhui hellää kieltään jollekin saksalaiselle
herrasväelle laitakaupungin ravintolassa, jota vilkastuttivat kanat ja
punakukkaiset persikkapuut.
Regina istuutui, ja pieni rouva poistui huoneesta.
Hetken ajan vallitsi syvä hiljaisuus puhtaassa huoneistossa, joka
oli täynnä rauhaa ja paistin käryä. Gabrien pieni huone, jossa oli
keltaiset ruusunpunakukkaiset seinäpaperit, pieni pöytä, joka oli
kirjojen ja vihkojen peitossa, sinihelmenväristä taivasta kohti aukeava
ikkuna — kaikki se sai Reginan ajattelemaan poppelin latvassa olevaa
linnunpesää. Kaikki tässä maailmassa on suhteellista. Tuo kiertelevä
soittoniekka, joka iltaisin toi pienelle mykälle ja työteliäälle
vaimolleen kaksi, kolme, jopa viisikin liiraa, näki asunnon
puhdistetuksi ja sai syödä hyvää lampaanpaistia, oli onnellisempi kuin
moni miljoonienomistaja.
Ja Gabrie haaveineen ja rohkeine tulevaisuudentuumineen näki
epäilemättä elämän edessään puhtaana ja valoisana kuin ikkunan edessä
päilyvä sinitaivas.
— Onni on meissä itsessämme, eikä meitä ympäröivissä oloissa, Regina
ajatteli. Oli aika, jolloin pidin itseäni onnettomana, ja talo oli
kuitenkin varakkaiden kaupunginosassa. Nyt minusta tuntuu, että olisin
onnellinen täälläkin, tässä köyhien talossa kovaosaisten tyyssijassa.
Gabrieta ei vain kuulunut. Sen parempi; hän oli siis terve. Regina
katsoi pientä kelloaan: puoli yksitoista. Hän saattoi vielä odottaa
hetkisen.
Hän nousi ja meni ikkunaan: oikealla, vasemmalla, ylhäällä, kaikkialla
häikäisevä taivas. Alhaalla rantatie, isoja taloja, jotka hohtelivat
keltaisina päivänpaisteessa. Etäällä junan jylhää puhkumista, vihreitä
kedon liepeitä, kaiken yläpuolella kuvaamaton kevään ja elämän henkäys.
Kaikki oli kaunista.
Gabrieta ei kuulunut tulevaksi. Regina nousi tuolilta ja meni pöydän
ääreen, jolle hän aikoi jättää yhä kädessään pitelemänsä orvokit. Hänen
silkkinen alushameensa kahisi kovasti hiljaisessa huoneessa.
Tuo pieni pöytäkin näytti somalta täynnä vihkoja ja paperilippuja,
joihin kirkas ja syvä henki oli jättänyt selvän jälkensä.
Regina muisti kerran aikoneensa yrittää kirjailijattareksi, mutta että
hänen ei ollut onnistunut kirjoittaa ensimmäiseen vihkoon ensimmäistä
sanaakaan. Kuinka pitkälle Gabrie jo lie päässyt? Toivottavasti
ainakin pitemmälle kuin Arduina. Regina tuli samassa ajatelleeksi
Antonion omaisia, jotka olivat kadonneet hänen elämästään tai
ainakin häipyneet kuin sellaiset romaanin henkilöt, jotka esiintyvät
teoksen ensimmäisessä luvussa, mutta jotka eivät myöhemmin enää
pääse näyttäytymään. Regina salli imettäjän käydä näyttämässä lasta
isoäidille ja kuunteli, kun Antonio puhui omaisistaan. Mutta hän näki
heitä harvoin. Ja vaikkei hän nyttemmin pitänyt heitä miellyttävämpinä
eikä vastenmielisempinä kuin satoja muita kohtaamiaan henkilöitä,
jotka olivat jättäneet hänet välinpitämättömäksi, hän ei voinut heidän
seurassaan tukahduttaa vihankaunaa.
Miksi hän ajattelikaan heitä juuri sinä hetkenä selaillessaan Gabrien
muistiinpanovihkoa. Hän haki mielestään ajatuksia yhdistävää lankaa.
Siinä se olikin. Hän oli epämääräisesti ajatellut, miten olisi
käynyt, jollei Antonio olisi vienyt häntä omaistensa kotiin, tuohon
kammottavaan huoneeseen, joka oli ahdettu täyteen huonekaluja ja
vastenmielisiä henkilöitä, kuin huonosti tehty ruma maalaus, vaan
sensijaan hiljaiseen ja valoisaan huoneistoon, vaikka se olisikin
ollut vaatimaton kuin tämä entisen urkurin asunto. Varmaankaan hänen
kuherruskuukautensa ei silloin olisi ollut täynnä kärsimyksiä.
Hän laski kädestään vihon ja otti toisen. Ja hänen mietteensä
muuttuivat kuin tuulen kiidättämien pilvien muoto.
— Ei! Ehkä olisin kärsinyt vieläkin enemmän. Minun täytyi kärsiä,
kestää elämäni ankara käänne. Luulen, että niin käy kaikkien älykkäiden
aviovaimojen. Ja nyt... nyt minun on helppo nähdä kaikki kauniina, kun
olen onnellinen, kun elämä on minulle helppoa.
— Kas vain:
»Nuori nainen, kahdeksantoistavuotias, aatelisperhettä, joka on
joutunut taloudelliseen ahdinkoon. Teeskentelevä, turhamielinen,
kateellinen, kunnianhimoinen, osaa kätkeä vikansa näennäisesti
luonnollisen ja rakastettavan, mutta tosiasiassa kylmän naamion taakse.
Joku on sanonut hänelle, että hän on Botticellin Pyhän neitsyen
näköinen, minkä jälkeen hän esiintyy innostuneen tuntehikkaasti. Mikä
kaikki ei estä häntä olemasta rakastunut maalarioppilaaseen...»
Reginan mieleen muistui, kuinka innostuneesti opettaja, Gabrien isä,
oli lukenut Caterina rouvalle palan tätä Gabrien luonnehtimaa pientä
henkilökuvaa:
»Kuulkaahan tätä, huomatkaa, millainen havaintokyky! Tämä on tulevan
romaanin tyyppi, hyvä Caterina rouva. Minun Gabrieni kokoilee
kokoilemistaan. Hän näkee tyypin, tutkii sitä ja kätkee sen mieleensä.
Hän on hyvän perheenäidin kaltainen, joka panee säästöön kaiken, kun
kaikkea voi käyttää johonkin hyödylliseen».
Kun opettaja puhui tuohon tapaan, Regina oli tuntenut sääliä häntä
kohtaan ja opettajan lukiessa hän oli oivaltanut kuvatun tyypin
Sabbionetan pienen aatelisneitosen luonnekuvaksi.
Gabrien vihko oli melkein täynnä tuollaisia pieniä luonnekuvia. Regina
katsoi voivansa empimättä omin luvin selailla sitä, ja viimeisillä
sivuilla oli pikakuvia seminaarin opettajien ja naisoppilaiden
luonteista ja lopuksi Clarettasta, josta sanottiin: »keimaileva,
hysteerinen, turmeltunut»; Gabrie oli pari päivää aikaisemmin tavannut
hänet Reginan luona.
Hän oli hirvittävä, tuo tuleva kirjailijatar! Hän ei ollut kuvastin,
vaan Röntgen-koje.
Regina selaili ja luki edelleen, yhä seisoen pienen pöydän ääressä.
Outo uteliaisuus pakotti häntä jatkamaan.
»Nuori rouva, likinäköinen, ruskeatukkainen, suu ja silmät
pistävät esiin pienistä kasvoista. Hyvin älykäs, hiukan omituinen,
arvoituksellinen. Köyhtynyttä aatelissukua, teeskentelee ylenkatsovansa
sinistä vertaan, ja ehkä hän ei välitäkään siitä. Mutta hänen verensä
on sinistä, hän on siitä tietoinen ja tahtoo olla aatelinen. Hän pitää
ylellisyydestä ja rikkaista, on mennyt vaimoksi köyhälle miehelle,
mutta hänen on onnistunut saada miehensä _ansaitsemaan hyvin_...»
— Siinä minun kuvani, totisesti! Regina ajatteli. Tuo oli hänestä koko
hauskaa, mutta samalla hiukan hermostuttavaa. Tuo letukka ei juuri ole
suopea minulle. Mitähän hän tarkoitti viimeisellä lauseella?
Äkkiä Regina muisti, että Gabrie eräänä päivänä oli kertonut hänelle
juttuja, jotka oli kuullut opintotovereiltaan.
— Sehän on oikea juorupesä, tuo teidän opistonne, Regina oli paheksuen
huomauttanut.
— Pesä? Pikemminkin leivinuuni! Gabrie oli korjannut.
Regina luki edelleen:
»Kirjailijatar, pitkä, laiha, keltaihoinen, pienet maidonväriset
silmät, pieni suu, mustat hampaat, keltainen tukka, käyrä nenä.
Surkuteltava nähdä ja kuulla. Miesten seurassa siitä huolimatta
kiemaileva».
— Tämä on Arduina. Muutaman rivin pituinen murhaava arvostelu, Regina
ajatteli. Hän löysi Massimon, senjälkeen Mariannan. »Pieni; kasvot
oliivin väriset, pahanilkiset, pikkuruiset mustat silmät. Väittää
aina puhuvansa totta, mutta kuvanveistäjä sanoisi hänestä: pieni
pronssiveistos, joka esittää _pahansisuista mielettömyyttä»_. Lisäksi
löytyi vihosta sokea nainen, toisia tyyppejä, jotka kävivät ruhtinatar
Makulinan salongissa, jonne Regina oli pari kertaa ottanut Gabrien
mukaansa, ja lopulta ulkomaalainen nainen; rikas, kookas ja lihava.
»Hiukset hyvin mustat, värjätyt, huulet paksut, sinervän kelmeät;
pienet, erittäin vilkkaat ja salaperäiset, ilkeät kissan silmät.
Ei koskaan naura; vanhanpuoleinen, huonokuuloinen, puhuu alinomaa
tuntemastaan naisesta, joka oli George Sandin ystävätär. Aistillisen
naisen perikuva. Hänellä on nuori rakastaja».
Heti senjälkeen:
»Virkailija, vanhan ruhtinattaren sihteeri. Nuori, vaaleaverinen,
hyvin kaunis; pitkä, solakka mies. Silmät lumoavat, suu raikas ja niin
punainen, että luulisi ihomaalilla sivellyksi. Mieleltään iloinen.
Hän on hyväsydäminen ja suuresti rakastunut vaimoonsa, silti hän on
ruhtinattaren rakastaja».