He palasivat Roomaan elokuun puolivälissä ja vuokrasivat uuden
huoneiston. Tämä asunto oli todella erinomainen, mutta toinen sali sai
olla jonkin aikaa huonekaluja vailla.
— Vuokrataan pois yksi huone! Regina ehdotti.
Antonio suuttui.
— Kas vain! nyt sinusta vuorostaan tulee poroporvari.
— Niin, ihminen muuttuu! tämä vastasi äänessä hieman katkeruutta. Hän
vanhenee, veltostuu ja mukautuu kaikkeen.
Ja Regina mukautui todella, tietämättään miksi. Toisinaan hän tunsi
sekä omassa itsessään että ympärillään siinä rauhallisessa elämässä,
jonka Antonio ja hän taas olivat aloittaneet, samantapaista tyhjyyttä
kuin oli uuden kodin tyhjässä huoneessa. Mutta kapinanhenki oli jo
poissa.
Päivällisen jälkeen mies ja vaimo lähtivät yhdessä kävelylle
käsikoukussa; tuo hiljainen porvarispariskunta koetti unohtaa elämänsä
ikävän poikkeamalla Aragno-kahvilaan, Piazza Colonnalle tai lehtokujiin
suuren Asema-aukion lähettyville.
Gambrinus- ja Morteo-kahviloiden edessä näytti pöydissä aina istuvan
hyvin iloisia seurueita. Sähkölamppujen ja kuun valaisemissa
lehtokujissa oli tungokseen saakka väkeä, ja kymmenittäin vieri vaunuja
torin poikki, jossa raitiovaunujen kiskot välkkyivät kuin kapeat
vesiojat.
Po-joen varsilla vietettyjen pitkien hiljaisten ja yksinäisten
päivien jälkeen Reginasta tuntui unennäöltä olla jälleen keskellä
väkijoukkoa, johon sähkölamput loivat kylmää, häikäisevää valoaan.
Ohikulkijat kurkistelivat ikkunoista kahviloihin uteliaina
näkemään sisälläolijoita, joiden lukumäärän kuvastimet heijastivat
moninkertaiseksi. Tämäntästä vilahti Morteo-kahvilan hieman
tupakansavuisessa taustassa näkyviin käsiään huitova kahvilalaulajatar,
jonka eläimellisen kirkuva ääni sekoittui viulujen valittavaan
vinguntaan ja yleisön puheensorinaan. Sadat ivalliset kasvot, joissa
kuitenkin kuvastui vaistomainen, raaka mielihyvä, tähystelivät
laulajatarta.
Regina tunsi, tietämättä miksi, omituista huvia katsellessaan tuota
kahvilayleisöä, kelmeitä kasvoja, naisten vaaleita pukuja ja miesten
ilmeitä heidän tuijottaessaan laulajattareen ja tuon surkuteltavan
olennon paljaisiin käsivarsiin.
Eräänä iltana Regina näki väkijoukossa vihreäpukuisen tytön, jonka
tuuhea tukka valui punaisena nelikulmiona laihoille olkapäille. Lyhyen
hameen alta näkyi kaksi hoikkaa, paljasta säärtä, jotka päätyivät
suunnattoman isoihin keltaisiin kenkiin. Tyttö näytti Reginasta
kahlaajalinnulta, mikä äkkiä sai hänet muistelemaan hänen suurta
jokeaan ja valkeita poppeleita, jotka kohosivat rannalta kuutamossa
kuin sytytetyt vahakynttilät. Mutta ihmeekseen hän totesi, ettei hän
enää tuntenut entistä alakuloisuutta eikä koti-ikävää.
Antonio ehdotti, että he poikkeaisivat kahvilaan. Mutta Reginasta
oli hauskempi kuljeksia väkijoukossa; he menivät Via Volturnolle
päin, jossa vesimeloninkaupustelijat huusivat kilpaa ja vastailivat
ylenkatseellisesti toisilleen kuin kiehuvat kukot.
— Suvaitsetteko, hyvät herrat, suvaitsetteko?
Himmeiden liekkien valossa, jotka lepattivat mustien, kosteiden pöytien
yläpuolella, punoittivat halaistut vesimelonit levittäen miellyttävää,
raikasta tuoksua. Lapset, työläiset, joku ylioppilasnuorukainen, joku
naikkonen kumartuivat häilähtelevässä valaistuksessa valitsemaan
mehevän ruusunpunaisen viipaleen, johon he ahmien upottivat leukansa.
— Suvaitsetteko, hyvät herrat, suvaitsetteko? Kauniita hedelmiä.
Oikeita verimeloneja. Saanko antaa rouvalle yhden?
Lehtokujan kulmaan oli kulkukauppias pystyttänyt pienen
rihkamalaatikkonsa seinää vasten ja katseli halveksien
meloninkaupustelijoita ja näiden ympärillä häärivää väkeä. Hänen
valkoisissa silmissään ja vinon suunsa pielissä liiteli pilkallinen
ylemmyyden hymy, mutta jos hän näki jonkun hipovan tai katsovan hänen
laatikkoaan, hän kääntyi innoissaan tuon huomaavaisen henkilön puoleen
kysyen juhlallisen vakavasti:
— Suvaitseeko armollinen rouva jotakin?
Kuljeksivan soittajan gramofonin punaisesta torvesta rämähti ilmoille
outoja ääniä, käheitä säveliä, metallille rämisevää mieletöntä
naurua, joka kuului milloin läheltä, milloin kauempaa, nousten kuin
tuntemattomasta syvyydestä ja tulkiten onttoa iloa, huutaen julki
kurjuutta, surua, syntiä, sääliä ja epätoivoa. Tuo ääni oli samalla
ilkkuva ja rukoileva, itsetiedoton ja täynnä sydäntä vihlovaa surkeutta.
Reginasta tuo gramofonisoitto kuulosti ympärillä tungeksivan väkijoukon
hälinältä. Siitä kaikui tuon nuoren kalpean katunaisen ääni, jonka
punertava tukka pisti esiin ison mustan hatun lierien alta ja joka
istui ajatuksissaan pöydän ääressä Morteo-kahvilan edustalla. Siinä
kirkui tuon tytön ääni, joka näytti kahlaajalinnulta... soitossa oli
edustettuna nälkiintynyt kahvilalaulajatar, vesimeloneja kaupitteleva
eukko, ukko, jolla oli vaaleanpunainen paita ja jonka silmät kiiluivat
valkoisina, paksuhuulinen, rivokatseinen herrasmies, pöhöttynyt
surumielinen vanhus; naikkonen, joka oli nostanut punaisen hameensa
polviin asti, imettäjä, jonka kasvot ilmaisivat israelilaista
syntyperää, kellertävän kalpea pienokainen, jota tämä kantoi
käsivarrellaan, pieni mustapukuinen nainen, joka hameenhelmat liehuen
juoksi raitiovaunun perässä, molemminpuoliseen ihailuun vaipunut
romanttinen pari, joka nojasi puutarhan aitaukseen...
— Siitä kaikuu minun ja Antonion ääni! Regina ajatteli. Ja hänen
sielunsa syvyydestä kohosi vanha inho tuota katurahvasta kohtaan. Mutta
inhoa lievensi nyt myötätuntoisuus.
Heidän palaillessaan kotia kohti Regina vielä katseli säälien
rihkamakauppiasta, vanhaa eukkoa, alakuloista lihavaa herraa,
imettäjää, punapukuista naikkosta, mutta etenkin laihaa
kahvilalaulajatarta, joka ehkä oli nähnyt nälkää, ja katutyttöä, jonka
kasvot olivat miettiväiset ja melkein hienopiirteiset. Antoniokin
näytti katselevan tyttöä melko mielenkiintoisesti, ja Regina ajatteli:
— Kuka tietää, eivätkö he kerran ole tunteneet toisensa! — Mutta hän
ei silti ollut katkera, tunsi vain äärettömästi säälivänsä tuota
langennutta raukkaa, Antoniota ja itseään, kaikkia onnettomuuttaan
täysin tajuamattomia, rikkaita ja köyhiä, kaikkea inhimillistä murhetta
ja kurjuutta.
Väliin Antonio ja Regina istuivat penkillä lehtokujan varjossa.
Kun synkkämielisyyden ja väsymyksen puuska näytti valtaavan nuoren
aviomiehen, Reginan katseet seurasivat ikäänkuin unenhorroksessa
raitiovaunujen isoja, vihreitä ja punaisia silmiä, sanomalehtirattaita,
jotka kuljettivat asemalle mitättömyyksistä ja kerskailusta kokoon
pantuja kuormiaan, väen vilinää, puiden varjoja, pilviä, jotka
kohosivat hopeaiselle taivaalle.
Kuu kumotti valkoisena ja hellänä. Ympärillä väreili mandoliinin ja
viulun soittoa. Kirkonkello kalkatti lähistöllä, kaukana toitotti jokin
torvi.
— Kaikki soi ja helisee, Regina huomautti eräänä iltana. Näyttää siltä,
kuin koko maailma juhlisi, kuin kaikki olisivat iloisia.
— Ja kuitenkin kaikki on surullista, ainakin sinun käsityksesi mukaan,
Antonio virkkoi äänessään lievää ivaa.
— Ei, se on pahempaa, se on syvästi surkeaa, ja minun käy sitä sääliksi.
Antonio ei sanonut siihen mitään. Tuntui siltä, kuin hän olisi heidän
palattuaan Roomaan kaihtanut väittelyä vaimonsa alakuloisten mietteiden
johdosta, kun huono tuuli milloin sai tämän valtoihinsa, mikä nyttemmin
oli harvinaista.
* * * * *
Syyskuussa Regina huomasi, että mylläriukon ennustus oli toteutunut.
Hän oli tulossa äidiksi.
Tämä huomio ei tehnyt erityisen syvää vaikutusta Antonioon eikä
Reginaan itseensäkään. Se vain aiheutti pienen aviollisen kiistelyn,
Antonio kun heti vaati, että hankittaisiin imettäjä. Regina taas tahtoi
itse imettää lapsensa.
— En huoli imettäjää! hän selitti korskeasti. Onko meillä siihen
muutoin varoja?
— Onpa kyllä, Antonio vastasi kuivasti.
Vuosi kului. Ei tapahtunut mitään ainakaan näköjään merkillistä. Sen
talven kuluessa Regina ei käynyt vieraissa, eikä hän tahtonut kotonaan
nähdä ketään. Hän ei edes käynyt tervehtimässä anoppiaan sanoen syyksi,
että korkeiden portaiden kiipeäminen rasitti häntä. Jos Arduina tuli
katsomaan, hän käski palvelustytön sanoa, ettei ketään ollut kotona.
Hän ymmärsi, että se oli kiittämätöntä, ajatellessaan, että Antonion
oli kiittäminen Arduinaa ruhtinattaren palveluksessa saamastaan
toimesta, mutta Regina ei voinut voittaa vastenmielisyyttä, jota kaikki
hänen miehensä omaiset herättivät hänessä.
Raskautensa aikana Regina vaipui jonkinlaiseen horrokseen. Hän tosin ei
kärsinyt tilastaan huolimatta usein palaavista kivuista, mutta ajatus,
että hän olisi ennen pitkää äiti, ei herättänyt hänessä iloa. Talven
kuluessa hän ahmi joukoittain romaaneja, joita hänen miehensä hankki
kirjastoista. Hän istui tuntikaudet yksin siirrettävän kaminan ääressä,
jonka Antonio oli hankkinut ja asettanut toiseen saliin.
Antonion lähtiessä kaupungille aamuisin Regina usein vielä nukkui.
Kiireisesti Antonio käväisi aamiaisella, lähti taas kotoa ja palasi
vasta illalla työskenneltyään toimistossaan muutaman tunnin virka-ajan
päätyttyä tai hoideltuaan ruhtinattaren asioita. Regina oli lopulta
tottunut yksinäisyyteensä.
Kaikki sujui hyvin, ehkä liiankin hyvin. Kahdesta paikasta saamansa
palkan lisäksi Antonio sanoi itsellään olevan tuloja ylimääräisistä
töistä. Eräänä iltana huhtikuun puolivälissä, kun lapsen syntymistä jo
alettiin odottaa, hän kertoi Reginalle hiukan omituisen tarinan.
— Jos lupaat, ettet rupea torumaan, tunnustan pahantekoni.
— Jos se jo on tehty ja jos olet katunut sitä, on toruminen turhaa.
— Katunutko? En. Se juuri tässä on pahinta, etten ole katunut. Näetkös,
samana iltana, jolloin sinä matkustit kotiseudullesi, muuan tuttava vei
minut kanssaan pelipaikkaan.
— Vai niin! Regina huudahti.
— Älä säikähdä! Se oli ainoa kerta. Olin tietysti ärtynyt,
raivoissani... melkein epätoivoissani. Emme ole koskaan puhuneet siitä,
mutta kerran minun täytyy sanoa se sinulle — olin katkeroituneempi
itselleni kuin sinulle. Ajattelin, että sinä ehkä olit oikeassa ja että
minä olin ollut varomaton ja ajattelematon, kun en ollut selittänyt
sinulle keskiluokan vaikeuksia suurkaupungissa... Mutta ei puhuta siitä
sen enempää. Olin siis raivoissani itselleni, kun en kyennyt kohoamaan
vähäpätöisestä asemastani, jotavastoin toiset juonittelevat, etuilevat
monin tavoin ja syrjäyttävät kaikkialla kilpailijansa. »Pois tieltä,
tuo paikka kuuluu minulle». Menin siis pelihelvettiin. Minulla oli
sata liiraa säästöjä, niinkuin muistanet. Laskin ne kaikki vihreälle
veralle. Kuulehan — ohimennen sanoen — sinä iltana huomasin, että olin
vielä suuri lapsi. Luulin tuntevani toiset ja itseni, mutta... Tapasin
pelipaikassa pari, kolme virkatoveriani. Huomasin, että yksi heistä
oli pelipetturi, ja toinen oli hiljan vaihtanut virkansa ministeriössä
paikkaan intendentuurissa ja oli korvaukseksi saanut kaksituhatta
liiraa. Tällä virkatoverillani oli kolme lasta, hänen vaimonsa oli
raskaana eikä ollut voinut kolmeen kuukauteen liikkua ulkoisalla,
hänellä kun ei ollut kunnollisia vaatteita. Virkatoverini oli vaihtanut
virkaa päästäkseen pois Roomasta, voidakseen maksaa velkansa ja
suorittaa kulut vaimonsa pian odotettavissa olevasta synnytyksestä.
Juuri sinä yönä hänellä oli taskussa nuo kaksituhatta liiraa, ja
hän menetti ne kaikki pelissä. Minä alussa voitin: pääsin tuhanteen
kahdeksaansataan liiraan; sitten aloin hävitä; lopulta minulla oli
jäljellä viisikymmentä liiraa; voitin ja hävisin jälleen; ehkä tiedät,
että sellainen on tavallista. Kello kolmen aikaan aamulla minulla
oli voittoa kaksituhatta liiraa. Olin väsynyt, uninen, kyllästynyt
koko hommaan. Ajattelin sinua; mietin: »Jos Regina tietäisi!» Äkkiä
syntyi riita tuttavani pelipetturin ja hänen pelitoverinsa välillä. He
läimäyttivät toisilleen korvapuusteja; laitoksen isäntä tuli väliin,
syntyi kauhea meteli. Minä nousin ja lähdin tieheni rehellisesti
voittamani kaksituhatta liiraa taskussa.
Regina kuunteli istuen ikkunan ääressä, jonka pieleen Antonio
nojautui. Oli jo melkein yö. Kauniilta kadulta, jossa lyhdyt loistivat
pitkän hämärän punertavassa hohteessa, pieniä huviloita ympäröivistä
puutarhoista, läheltä ja kaukaa tunki huoneeseen tuo miellyttävä,
viileä tuoksu, joka on niin ominaista Rooman kevätilloille. Ja Reginan
mieleen muistui tuo ilta entisessä asunnossa, jossa hän niinikään
oli seisonut ikkunassa valittaen, ettei nähnyt tähtiä. Miten suuri
muutos olikaan siitä ajasta tapahtunut hänessä itsessään ja hänen
ympäristössään! Tuona iltana hän ensi kerran oli vakavasti ruvennut
ajattelemaan epämääräistä pako- ja erotuumaansa. Nyt... kaikki tuo
tuntui hänestä niin epätodelliselta kuin uni. Miksi ihminen muuttuu
niin suuresti? Antoniokaan ei enää ollut sama kuin ennen; itsekin hän
myönsi sen.
»Olin suuri lapsi, enkä tiennyt...» Hänhän kertoi nyt jotakin, mutta
Reginalla oli sellainen selittämätön aavistus, että hänen miehensä
valehteli. Miksi hän valehteli? Sitä hän ei tiennyt, ja vaikka hän
koetti selittää epäilyään, hän silti yhä vaistosi, ettei Antonion puhe
ollut totta. Tämä tuotti hänelle epämääräistä ahdistusta. Hänestä olisi
ollut parempi, jos Antonio todella olisi pelannut ja hävinnyt tai
voittanut — se oli yhdentekevää, kunhan hän vain ei olisi valehdellut.
Antonio jatkoi:
— Mutta paras on vielä kertomatta. Kun minulla oli nuo kaksituhatta
liiraa, suunnittelin useita tuumia. Milloin ajattelin matkustaa
luoksesi, milloin taas jatkaa peliä. Sitten jätin rahoja Arduinalle,
jotta hän, niinkuin jo mainitsin, hankkisi minulle sihteerintoimen
jossakin ministeriössä. Sitten niinä päivinä, joina kävin pörssissä
hoitamassa ruhtinattaren asioita, ostin viisi Italialaisen hiiliyhtiön
osaketta. Silloin niiden hinta oli kolmesataa liiraa. Arvaapas,
minkäarvoisia ne nyt ovat?
Vastoin tahtoaankin Regina tunsi tämän herättävän hänen
mielenkiintoaan. Antonio oli hiukan kumartunut hänen puoleensa, ja
vaikka hänen äänensä kuulosti tyyneltä, melkein välinpitämättömältä,
Regina erotti siinä tavallisuudesta poikkeavaa väreilyä.
Hän unohti äskeisen epäluulon, Antonio ei enää valehdellut. Hänen
silmiensä ilme, jotka tarkastivat häntä, kuvasti vilpittömyyttä ja
rohkeutta. Ja tuo ilme noissa ennen niin rakastavissa intohimoisissa
silmissä oli nyt sellaisen miehen ilme, joka tahtoo koetella onneaan
hinnasta niistä tahansa.
— Arvaapas! hän toisti.
— Kuinka voisin tietää?
— Arvaa kuitenkin!
— Viisisataa liiraa, Regina yritti.
— Enemmän.
— Kuusisataa...
— Enemmän, enemmän!
— Tuhat, hän sanoi arasti.
— Vieläkin enemmän.
— Olemme siis rikkaita! Regina virkkoi väkinäisen ivallisesti hilliten
mielenliikutustaan.
— Emme ole vielä, mutta saatamme tulla rikkaiksi. Kaikki riippuu
hyvästä alusta, rakas. Meidän osakkeistamme maksetaan nyt
tuhatkaksisataa liiraa kappaleelta. Ne voivat vielä nousta, mutta
huomenna myön ne pois. Puolet rahoista annan sinulle, toisella puolella
koetan vielä onneani! Rohkea rokan syö? Mutta älä pelästy!
Regina oli todella valahtanut kalpeaksi.
— Miksi et ole ennen puhunut minulle tästä?
— Mitä se olisi hyödyttänyt? Ajattele, jospa osakkeet olisivat
laskeneet!
Samassa palvelijatar tuli kutsumaan illalliselle, ja aviopuolisot
menivät ruokailuhuoneeseen. Lampun valossa Antonio huomasi, että Regina
oli hyvin kalpea, muta hän rohkeni silti laskea leikkiä.
— Älä nyt vain nouse Pegasuksen selkään!
He puhuivat hetken pörssikeinottelun, uhkapelin ja arpajaisten
siveellisestä puolesta ja niiden tuottamasta hyödystä.
— Joutavia! Antonio sanoi. Elämä itse on uhkapeliä: täytyy pelata tai
kuolla. Ja nyt lähdetään pienelle kävelylle.
* * * * *
Paria päivää myöhemmin Antonio möi osakkeet — näytettyään ne ensin
vaimolleen — ja antoi hänelle kolmetuhatta liiraa. Kaksituhatta Regina
aikoi tallettaa säästöpankkiin. Lopuilla tuhannella liiralla hän osti
salin huonekaluston ja tahtoi suorittaa kaikki lapsen syntymän ja
ristiäisten aiheuttamat kulut.
— Ehkä kuolen, — hän tuumi odotusajan viimeisinä päivinä. Saat nähdä
nyt, kun meillä on pieni omaisuus, minä kuolen pois...
— Älä puhu mielettömiä! Antonio vastasi melkein vihaisena.
Regina ei kuollut, mutta synnytti pienen, puolikuolleen olennon. Lapsi
näytti kissanpojalta, se oli tumma, karvainen ja isopäinen.
Nähdessään ensi päivinä tämän pienen hirviön äiti itki inhosta ja
surusta.
— Kunpa se kuolisi! hän sanoi armottomasti. Miksi minun piti synnyttää
tuollainen?
— Rouva hyvä! näin imettäjä virkkoi hänelle kerran. Tämä oli kookas
nainen, kuin kuvapatsas, kasvot pronssinväriset, joita ympäröi
tavanmukainen sininen päähine. Jättäkää vain pienokainen minun
huostaani. Te olette synnyttänyt sen, eikä teidän tarvitse olla sen
enempää siitä huolissanne. Kyllä minä nämä asiat ymmärrän, pikku rouva!
Ja kun Regina sittenkin osoitti imettäjälle varsin vähän luottamusta,
jättiläisnainen loukkautui, nyrpeili ja riitaantui palvelijattaren
kanssa, joka ennusti lapsiraukan pikaista, varmaa kuolemaa. Eräänä
päivänä kätilö joutui kahakkaan Mariannan kanssa, joka oli tullut
tiedustelemaan Reginan vointia ja joka sanoi, että kakara oli
kissanpojan näköinen.
— Antakaa te vain sen kasvaa ja varttua, niin se vielä karkaa
niskaanne, sillä jos pikku neiti Caterina on kissanpojan näköinen, te
itse olette kuin hiiri!
* * * * *
Toukokuun puolivälissä Regina jo oli täysin tervehtynyt. Hän oli taas
melkein kaunis ja tunsi itsensä voimakkaaksi ja onnelliseksi.
Imettäjä oli pitänyt lupauksensa. Hänen voimakas maalaisnaisen maitonsa
loi eloa ja kauneutta pieneen, viheliäiseen kaupunkilaislapseen.
Pienet, alussa muodottomat kasvot aivan kuin selkenivät ja saivat
soman muodon. Isoihin, maidonvärisiin silmiin tuli, niin Regina sanoi,
_inhimillinen ilme_.
Toisinaan pienokainen näytti itsekseen hymyilevän, ja silloin
sen pienet kasvot vilkastuivat, ja tämä teki Reginaan omituisen
vaikutuksen. Hänen lapsensa näytti hänestä kauniilta, mutta samalla hän
ajatteli, että tämä ehkä oli kuvittelua, että hänetkin oli vallannut
äitien tavallinen, melkein sairaalloinen harhaluulo. Muutoin hän tunsi
itsensä onnelliseksi; onnelliseksi siitä, että oli vapautunut, että oli
terve, elämänhaluinen. Mentyään suloiselle ensikävelylle käsi Antonion
kainalossa, hän vähitellen alkoi liikkua ulkoisalla imettäjän ja lapsen
seurassa. Aamuhetket olivat viehkeitä, lauhat tuoksuvat tuulenväreet
ja lempeä ilma hivelivät poskia. Hopeanhohtoiset pilvisäikeet uurtivat
säteilevää, korkeaa taivaankupua.
Kuinka suuresti tämä kevät erosikaan edellisestä! Regina tunsi syvää
hellyyttä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Nuo leudot tuulahdukset, jotka
saapuivat Etelän jo lämpöisiltä tasangoilta hänen pohjoisemmassa
olevaan kotiinsa, jota vielä syleili keväinen viileys, hurmasivat hänen
sielunsa ja kohottivat sen lentoon kuin valon ja avaruuden huumaaman
linnun.
Eräänä päivänä hän lähti yksin kävelemään. Hänestä tuntui kuin hän
olisi ollut tuon Dostojevskin novellin sankarittaren kaltainen, joka
asui suurkaupungissa tuntematta sitä ja joka kerran, kun hänen oli
pakko yksikseen kulkea pääkaduilla, luuli heränneensä uuteen elämään.
Astellessaan Via Nazionalea Regina katseli ympärilleen lapsellisen
uteliaana. Ensi kerran hän huomasi, että Hotel Quirinale oli harmaa,
eikä keltainen, jollaiseksi hän ennen oli luullut sitä. Hän näki
englantilaisen kirkon tornin, joka uurteineen näytti poimukkaalta
naisen puvulta. Hän ihaili Via delle quattro Fontanen suurenmoista
perspektiiviä ja pysähtyi heleään päivänpaisteeseen Näyttelypalatsin
portaiden eteen. Punatukkainen, vihreäsilmäinen pika-ajuri nosti
pystyyn kaksi sormea luullen häntä ulkomaalaiseksi, joka haki ajuria.
Eurooppalaisittain pukeutunut neekeri kulki hänen ohitseen luoden
häneen tutkivia katseita. Maalaisnainen kaupitteli hänelle kukkia.
Kaikki tämä huvitti häntä suuresti. Vuotta aikaisemmin se olisi häntä
ikävystyttänyt. Hän alkoi kulkea Serpenti-katua, ja kuta kauemmaksi hän
tuli, sitä selvemmin hän näki Colosseumin holvikaaret, jotka ammottivat
taivaan syvää taustaa vasten kuin suunnattoman suuret ainaisen unelman
täyttämät siniset silmät. Hän kulki edelleen, aukaisi matkaoppaan,
mutta ei lukenut. Auringonpaiste ja varjo leikittelivät Colosseumin
äärettömässä, autiossa tyhjyydessä. Muurien rauniot kirjaville villeine
yrtteineen ja keltaisine kukkineen kohosivat mahtavina kuin vuoren
rinteet. Varjoisat sopukat, joissa kasvoi pehmeää, vihreää sammalta,
muistuttivat kosteita suotäpliä. Salaperäiset onkalot ammottivat kuin
mustat jättiläissuut. Korpit vaakkuivat käheästi muurien takana. Kaikki
oli täällä unelmaa, raunioita, kuolemaa.
— En ole koskaan ollut innostunut historiasta, Regina ajatteli
itsekseen. On ihmisiä, jotka tulevat kaukaa haltioituakseen kivistä,
joita kenties roomalaiset sotilaat ovat muinoin tallanneet likaisilla
jaloillaan. Se tuntuu minusta typerältä. Minkätähden? Kivi ei ole
minun silmissäni sen kummempi kuin kivi. Ihmiset ja esineet eivät
vaikuta minuun menneisyydellä, vaan nykyisyydellä. Entisyys on
kuolemaa; nykyisyys on elämää. Tässä, jossa seison katselemassa, on
kaksitoistatuhatta orjaa raatanut pakkotyössä... Vai kuinka monta heitä
olikaan? Regina avasi jälleen matkaoppaan, mutta ei vilkaissutkaan
siihen. — Täällä ovat leijonat raadelleet kristittyjä. Keisarien,
naisten ja plebeijien, eläimiä eläimellisempien olentojen silmät ovat
nauttineet kamalasta näytelmästä. Se kaikki on tapahtunut aikoja sitten
eikä liikuta minua; tunnen vain kammoa aikaa, kaiken tuhoojaa kohtaan.
Kas tuossa tulee typeriä ulkomaalaisia, jotka uppoavat tähän hävityksen
uneen kuin kaakattavat ankat lätäkön harmaaseen, lokaiseen veteen. Pois
täältä!
Regina lähti pois, kulki tien poikki ja istuutui San Gregorion
luostarin portaille. Siellä näytti kaikki, alkaen pinjasta, joka
värähteli täynnä viserteleviä lintuja, punahohteisen kaupungin
äärimmäiseen näkyvissä olevaan kolkkaan asti, olevan pelkkää valoa,
elämää, iloa. Hänen takanaan, kostean vihreän sammalen peittämässä
luostarissa, hautojen reunustamassa pylväskäytävässä, ruohottuneessa
ja metsistyneessä puutarhassa, kaikki oli äänetöntä ja synkkää. Aina
jyrkät vastakohdat! Silti Regina meni tuohon kuoleman valtakuntaan
värähdellen täyteläistä elämää ja sai oppaakseen munkin, joka
näytti keltaiseen vaippaan verhoutuneelta luurangolta. Regina meni
kappeleihin, joissa Domenichinon ja Renin ihanat kuvat vaalenivat ja
haalistuivat hiljaisuudessa, samoin kuin henkilöt, joiden on pakko elää
yksinäisyydessä. Hän kulki metsistyneen puutarhan läpi ja katseli sydän
täynnä sääliä luostariveljeä, joka asteli hänen edellään, vaikka jo oli
kuollut elämälle.
Regina ajatteli lastaan, pikku Caterinaa, jonka hän tahtoi opettaa
kunnioittamaan ja ihailemaan elämää ja nauttimaan siitä. Kuinka paljon
kuolleita ihmisiä elääkään maailmassa! hän ajatteli. Minäkin olin
kuollut sielu vielä muutamia kuukausia sitten. Nyt virkoan jälleen
elämään, mutta en ole niin elämää uhkuva kuin lapseni on kerran oleva.
Olen korkeintaan ylösnoussut, jonka sielun haudan muisto vielä täyttää.
Ennen lähtöään hän pisti kolikon luostariveljen kuivettuneeseen
käteen. Ja tavasta, jolla tämä pisti rahan taskuunsa ja katseli
vierasta, Regina huomasi, että pieni elonkipinä vielä kyti tuossa
luurankomaisessa olennossa.
Sitten hän melkein kuin paeten riensi ulos hautojen vartioimasta
pylväskäytävästä ahmiakseen nälkäisenä auringonpaistetta, elämän ääniä,
avaruutta.