Sinä yönä hän unissaan oli olevinansa joen rantatörmällä Mariannan,
ruhtinatar Makulinan seuraneidin kanssa. Marianna oli tullut noutamaan
häntä takaisin Roomaan.
— _Monsieur_ Antonio on hirvittävästi raivoissaan, neiti selitti
ranskaksi. Hän kävi ruhtinattaren luona ja kertoi hänelle kaiken ja
pyysi lainaksi kymmenentuhatta liiraa järjestääkseen teille kauniin
asunnon. Ja sitten hän lähetti minut tänne taivuttamaan teitä tulemaan
takaisin: _vous reviendrez, n'est ce-pas_? [Palaattehan, eikö niin?]
Unissaan Regina vapisi raivosta itseään kohtaan ja nöyryytyksestä; hän
oli nopein askelin rientävinään Viadanaan, josta hän aikoi lähettää
Antoniolle leimuavan sähkösanoman.
— Hänellä on vielä nuo rahat koskemattomina, hän tuumi nyyhkyttäen.
Tahdon, että hän antaa ne heti takaisin. Minä en tarvitse komeutta
enkä ylellisyyttä. Palaan heti; palaisin, vaikka hän olisi entistään
köyhempi, vaikka meidän täytyisi asua ullakkohuoneessa.
Ja hän kulki edelleen, niinkuin kuljetaan unissa, turhaan yrittäen
juosta, sanomattoman ahdistuksen vallassa. Tuli yö, joka peittyi
sumuun. Viadana näytti liukuvan yhä kauemmaksi.
Marianna juoksi Reginan jäljessä ja kertoi Tritonekadulla tavanneensa
palosotilaan, joka pelasti hänet Odessassa tulipalosta.
— Hän oli pukeutunut papiksi. Sellainen veijari! Ajatelkaa, kauhtanan
alla hänellä oli silkkimekko, jota koristi kolme liehureunustetta. Ja
nekös kahisivat! näin hän lasketteli nauraen. Hänen ilkeä naurunsa
herätti Reginassa kauhunväreitä. Hänestä tuntui, että Marianna ei
nauranut palosotilaalle, vaan jollekin muulle, tuntemattomalle,
salaperäiselle, peloittavalle. Hän heräsi, mutta unennäön inhoittava
vaikutus tuntui vielä kauan.
Regina ei enää saanut unta. Oli vielä yö, mutta jo nyt, ennen
sarastusta, kuuluivat ensimmäiset, heräämistä ennustavat äänet
hiljaisilta viljelysmailta. Rantatöyräällä kilisi tiuku, se etääntyi
etääntymistään, ja tuo lapsellinen hopeanhelinä kuulosti hänestä
sanomattoman surulliselta.
Tuhannet muistot temmelsivät Reginan mielessä itsepintaisina,
lapsellisina ja alakuloisina, samoin kuin äskeinen heikko hopeatiuku.
— Koko elämäni on ollut hyödytöntä, hän ajatteli, ja nyt, kun sillä
olisi voinut olla tarkoitus, olen heittänyt sen menemään kuin vanhan
vaatekappaleen. Mutta mikä minun tehtäväni olisikaan ollut? No niin,
eikö perheen luominen ole elämäntehtävä? Kaikki on suhteellista. Hyvä
vaimo, joka luo hyvän perheen, edistää yhteiskunnan kehittymistä
täydellisyyttä kohti ylitä paljon kuin konsanaan työläinen ja
siveysfilosofi. Minä vain olen haaveillut tyhjiä haaveita, siinä
kaikki. Muistan unen, jonka näin toisena yönä Roomaan saapumisemme
jälkeen. Ruhtinatar Makulina oli jälkisäädöksessään lahjoittanut
minulle linnan...
Äkkiä hän kuuli heikkoa kahinaa ja hyvin hiljaista valitusta, kuin
pikkuruikkusen olennon vaikerointia unessa.
— Oliko se pääskynen? Näkeekö sekin unta? Onko linnuillakin ajatuksia
ja unia? Luulenpa kyllä. Ja miksi sekin on yksin? Missä on _toinen?_
Äkkiä hän tunsi rajua iloa ajatellessaan, että sinä päivänä varmaankin
tulisi kirje Antoniolta.
Mutta tunti kului toisensa perästä. Sekin aika oli ohi, jolloin
posti tavallisesti saapui. Mutta kirjettä ei kuulunut. Regina
lähti kävelemään. Hän tahtoi salata levottomuutensa, paeta pahoja
aavistuksia, jotka peloittavina ahdistivat häntä. Hän samoili kauan
metsäpoluilla ja auringon paahtamalla rantatörmällä, mutta ahdistus
seurasi häntä uskollisena kuin hänen oma varjonsa.
— _Hän_ ei anna minulle anteeksi, ei kirjoita minulle. Hänen sijassaan
olisin tehnyt samoin. Hän tahtoo rangaista minua vaikenemisellaan.
Vai aikooko hän itse tulla noutamaan minut takaisin? Ehkä hän tahtoo
pakottaa minut... Vaimon velvollisuus on seurata miestään. Muuten
hänellä on oikeus vaatia laillinen ero. Mitä teen silloin?
Ylpeys esti Reginaa vielä myöntämästä suoraan itselleen, että jos
Antonio pakottaisi hänet heti palaamaan kanssaan, hän tottelisi
saadakseen anteeksiannon. Mutta sitä mukaa kuin hetket kuluivat,
hänen ylpeytensä talttui, lannistui. Muistot valtasivat hänet
vastustamattomasti. Ajatus, että hänen olisi pakko menettää nuoruutensa
ihanimmat vuodet vailla rakkautta, herätti hänessä sairaalloista
surumielisyyttä.
— Mutta miksi en aikaisemmin ajatellut kaikkea tätä? hän ihmetteli
itsekseen. Sitten hän muisti ajatelleensakin sitä, mutta niin
epämääräisesti, etteivät arvelut saaneet estetyksi häntä ryhtymästä
mielettömään tekoonsa. Hän perusteli sitä näin:
— Tyytymätön ja ristiriitainen luonteeni heittelee minua edestakaisin
kuin aaltoa. Miksi olenkaan niin pian muuttanut mielipiteeni? Jos
palaan Roomaan, ehkä piankin kadun, etten ole toteuttanut tuumaani,
joka kenties on parempi kuin luulenkaan.
— Mahdollisesti Antoniokin hyväksyy menettelyni, mutta ei vielä tahdo
kirjoittaa, että hän suostuu siihen. Tuossa on neliapila! Hän suostuu!
Regina kumartui, mutta ei poiminut apilaa. Mitä hän sillä tekikään?
Ajatellessaan, ettei Antonio tuntenut surua eikä koettanut kaikin
keinoin saada häntä palaamaan sitten nuhdellakseen häntä ja
nauttiakseen kärsimyksen sekaisesta lemmenonnesta, hän tunsi kirpeää
tuskaa.
— Hän ei ole kirjoittanut eikä kirjoita. Mutta hän tulee itse huomenna
tai ylihuomenna — niin pian kuin suinkin pääsee lähtemään. Mitä minä
teen nähdessäni hänet jälleen?
Tämä mielijohde sai hänet unohtamaan kaiken muun.
* * * * *
Antonio ei kirjoittanut eikä tullut.
Päivät ja hetket matelivat hitaina, julmina.
Yhä ankaramman levottomuuden raatelemana Regina ihmetteli aavistusta,
joka hänellä oli ollut heti ensimmäisenä iltana vanhassa kodissa,
nimittäin ettei Antonio kirjoittaisi. Vähitellen hän huomasi, että
äiti, joka ei nähnyt Antoniolta tulevan kirjeitä, tarkkasi häntä
kauniilla silmillään, jotka tavallisesti olivat kirkkaan rauhalliset,
mutta olivat nyt käyneet epäileviksi ja alakuloisiksi. Eräänä aamuna
Regina meni postinkantajaa vastaan ja oli saavinaan Antoniolta kirjeen.
— Antonio on hiukan sairaana... vähän kuumetta, hän sanoi mennessään
keittiöön kirjekuori kädessä. Caterina rouva loikkasi paraikaa saksilla
auki Po-joesta pyydetyn ison, hopeankarvaisen kalan vatsaa. Äiti tuskin
nosti katsettaan työstään, ja Regina huomasi, että äiti oli oivaltanut
valheen. Äidin harhaileva, surullinen katse järkytti häntä syvästi.
Hopeankiiltävä kala, jonka vatsasta tuli näkyviin toinen, pienempi
tummahko kala, sai Reginan muistelemaan Antonion ehdotusta: »Lähdetään
veneellä kalaan kuumina purppuranpunaisina iltahetkinä...» ja koko
viimeistä yhdessä vietettyä, hellää, mutta samalla sydäntä vihlovaa
iltaa.
Regina meni huoneeseensa ja kirjoitti miehelleen kirjeen. Ylpeys esti
häntä ilmaisemasta syvintä ajatustaan, mutta rivien välistä saattoi
lukea kaiken levottomuuden, pelon ja katumuksen, joka raateli hänen
sydäntään.
Antonio ei vastannut.
Oliko hän todella sairastunut? Mitä hän oikein teki? Oliko hän
muuttanut takaisin omaistensa luo? Eräänä iltana Regina aikoi
kirjoittaa Arduinalle saadakseen tietoja Antoniosta. Mutta sitten hän
häpesi aikomustaan. _Kaikki nuo ihmiset_, jotka Antonio onnettomasti
kylläkin oli tuonut heidän väliinsä Reginan Roomassa olon ensi
päivinä, kaikki nuo ihmiset — kenties heidän nykyisen onnettomuutensa
ensimmäiset aiheuttajat — olivat hänelle vastenmielisiä, hän suorastaan
vihasi heitä.
Regina kirjoitti vielä kerran. Antonio ei vastannut.
* * * * *
Silloin Regina tunsi, miten jotakin rajusti murtui hänen sisimmässään:
ylpeys meni menojaan.
Hän oletti, että Antonio aavisti, millainen surun ja katumuksen
sekainen, ristiriitainen taistelu riehui hänen rinnassaan ja että hänen
intonsa rangaista vaimoaan jo meni yli kohtuuden rajojen.
— Hän pitelee minua pahoin. Mutta saamme nähdä, kumpi on vahvempi.
»Antonio», näin Regina kirjoitti, »olen jo ollut täällä kaksi viikkoa,
olen odottanut ja kärsinyt. En käsitä vaikenemistasi. Sillä jollet
ole ymmärtänyt sinulle Roomassa jättämääni kirjettä, se merkitsee,
ettet ole antanut minulle anteeksi, jossa tapauksessa kai olisit
kirjoittanut — joka kieltäytyy antamasta anteeksi, ei malta olla
ilmaisematta sitä. Jos taas olet ymmärtänyt ja antanut minulle
anteeksi, tai oikeammin hyväksynyt kirjeeni sisällyksen, sinun olisi
siinäkin tapauksessa pitänyt kirjoittaa. En saata myöskään olettaa,
että olisit sairas, sillä jos niin olisi asian laita, joku omaisistasi
olisi ilmoittanut siitä minulle. Menettelysi on perin outoa ja loukkaa
jo minua enemmän kuin surettaa. Olenko minä lapsi? Luulisi melkein,
että sinulla on sellainen käsitys päättäen rankaisutavastasi. Tekoni
on ehkä ollut oikku, mutta huomaa, ei silti lapsellinen oikku! Se
on sellainen oikku, joka liian ankarasti rangaistuna saattaa käydä
tuhoisaksi. Älä liioin luule, Antonio, että vaitiolosi pakottaisi
minut palaamaan takaisin luoksesi kuin kuritettu koira. Jos niin
luulet, ja jos olet huomannut intohimoisen kiintymykseni sinuun ja
kuitenkin arvelet voivasi kohdella minua näin, erehdyt suuresti.
»En koskaan palaa luoksesi, ellet itse kehoita minua siihen; ja
tapahtuuko palaamiseni heti vai vasta tuonnempana, se meidän tulee
yhdessä ratkaista. Kirjoita siis, tai tule itse. Jollet viikon
kuluessa kirjoita minulle, et enää saa minulta kirjettä... et yleensä
ollenkaan, jollet sinä kirjoita ensin. Mutta on epätietoista, onko
vastaukseni silloin samanlainen, kuin _millainen se nyt voisi
olla_. Loppujen lopuksikin olemme mies ja vaimo, emmekä ole kaksi
rakastavaa, joiden on sallittu leikitellä intohimolla, joka ei
ole sen voimakkaampi kuin että se kenties raukeaa ja jää heille
pelkäksi muistoksi. Meitä yhdistävät vakavammat, syvemmät ja ehkä
järkyttävämmät siteet kuin tavallinen intohimo. Olettakaamme, että
minä olen ollut ajattelematon ja romanttinen, mutta se ei oikeuta
sinua olemaan samanlainen. Ja vaikka sinä haluaisitkin olla sellainen,
minä en enää halua. Sentähden kirjoitan sinulle tämän kirjeen ja
odotan. Toistan vielä: kirjoita tai tule. Päätämme sitten yhdessä. Ja
nyt riippuu sinusta itsestäsi, onko syy yksinomaan minun vai sinun,
tai vähän kummankin. Minä odotan.
Regina».
Kahden päivän kuluttua Antonio sähkötti vastauksensa:
»Lähden matkalle huomisaamuna. Tule minua vastaan Casalmaggioreen.
Terveisiä ja suudelmia».
Terveisiä ja suudelmia! Hän antoi siis anteeksi, unohti, aikoi tulla.
Reginasta tuntui, kuin hän olisi herännyt synkästä unesta. Ja aina
jälkeenpäin hän muisti sen suloisen, ehkä hieman surunvoittoisen
mielihyvän tunteen, jota hän koki tuona päivänä. Näytti siltä kuin
hän, Regina, olisi suoriutunut voittajana sisäisessä taistelussa,
sillä olihan hän tosin kutsunut Antoniota, mutta oli silti
säilyttänyt itsenäisyyden varjon. Antonio näytti tosin voitetulta,
mutta tosiasiassa hän, Regina, oli voitettu. Kuitenkin hän tuolla
näennäisellä voitolla luuli päässeensä tietoiseksi salaisista
voimistaan ja huomanneensa ne niin runsaiksi, että saattoi tästälähin
varmasti liikkua keskellä kaikkia elämän salakareja.
— Elämä kuuluu voimakkaille, hän ajatteli, —ja kenties minunkin
onnistuu saada osalleni hitunen sen onnea. Olenhan nyt aivan toinen
kuin ennen.
— Ainakin tunnen itseni toiseksi, hän ajatteli kulkiessaan
rantapenkereellä yksin kuin rakastunut neitonen. Sielumme on täynnä
ristiriitaisuuksia ja epäjohdonmukaisuutta! Eiköhän joku ole sanonut,
että ihmisen syvin luonteenominaisuus on juuri ristiriitaisuus.
Kieltämättä monet onnettomuuksistamme johtuvat pikkuseikoista ja
ylpeydestä, joka estää meitä vastustamasta pyyteitämme niinkuin meidän
tulisi ja niinkuin tahtoisimmekin tehdä.
— Merkillistä on sentään, hän jatkoi järkeilemistään oudoksuen omaa
itseään; kuukausi, pari viikkoa sitten olin toinen! Miksi, miten tämä
muutos on tapahtunut? Nyt olen valmis tuntematta mielipahaa jättämään
maailman, joka niin suuresti veti minua puoleensa. Nyt olen valmis
seuraamaan miestäni ja elämään hänen rinnallaan yksitoikkoista ja
vaatimatonta elämää, jota vielä hiljan vihasin, mutta joka ei enää
peloita minua. Onko rakkaus Antonioon vaikuttanut tämän? Epäilemättä;
mutta myöskin _jokin muu seikka_, jonka perille en voi päästä. Enkä
välitäkään. En enää tahdo kiusata itseäni. Tahdon vain päästä varmaan
vakaumukseen, että onni piilee rakkaudessa, kodin rauhassa, itse
elämässä eikä sen kehyksessä. Mutta ihmettelen sittenkin, kuinka olen
muuttunut. Kun lukee, miten romaaneissa kuvataan salaperäisiä, nopeita
mielialanmuutoksia, niitä pitää epätodennäköisinä. Ja silti ne ovat
tosia. Millainen eriskummainen olio sielumme onkaan! Mutta riittäköön
jo; on turha aprikoida sen enempää. _Hän_ tulee, muusta ei ole väliä.
Regina kulki edelleen eritellen iloaan ja samalla nauttien siitä. Sydän
täynnä Antonion silmiä, suuta, käsiä. Hänen omansa! Hänen omansa tuo
nuori, rakastava mies sieluineen, ruumiineen. Kuinka hän ei aikaisemmin
ollut tajunnut tätä suurta, tätä ainutlaatuista onnea?
Reginan astellessa yhä eteenpäin aurinko laski. Vaikka jo oltiin
heinäkuun puolivälissä, kasvullisuus oli vielä tuoreen rehevää. Silloin
tällöin verhosi pilvi auringon.
Valkoisella, ruohon ja apilan reunustamalla rantatiellä vierivät
vankkurit. Vaaleatukkainen ajomies lauloi iloisena kuin lapsi,
pyörät tupruttivat ilmaan tomupilviä, jotka näyttivät hehkuvan
ruskovalaistuksessa.
Iso joki ilmestyi näkyviin rauhallisen näköpiirin ääriltä ja häipyi
vastakkaiselle taivaanrannalle. Se virtasi tyynenä, kirkkaana
ja juhlallisena, ja sekin näytti onnelliselta kaikkivaltiaan
voimansa tietoisuudessa. Sen rauhaisa olemus ilahdutti sen suurta
rakastajatarta, ääretöntä laaksoa. Ja tämän rajattomalta näyttävän
laakson rauha, taivaanrannan pehmeät viivat, maisemien, metsien,
rantojen sulo, luonnon suurenmoinen sopusointu sai Reginan ajattelemaan
joeksi muuttunutta jumalolentoa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi
muuttunut lapseksi jälleen. Kaikki hänen sisimmässään ja ympärillään
oli kaunista, puhdasta, runollista. Synti ja suru olivat paenneet
vesivirtojen vieminä kauas taivaanrannan taa.
Lännen taivas oli somistautunut sametinpehmeään vaaleaan punaan.
Sieltä Po-joki saapui punaisena ja loistavana, rannat vihertävinä ja
punasinervinä. Metsät kohosivat tummina väririkkaudesta, ruohosta uhosi
miellyttävä tuoksu.
Kaikki oli kaunista, liian kaunista. Se teki Reginan melkein
surumieliseksi. Hän pysähtyi rannalle katselemaan venettä, joka
oli ahtautunut täyteen Cicognarasta tulevaa väkeä. Hän ajatteli,
eikö kaikkeen tähän lumoavaan rauhaan kätkeytynyt jotakin salaista
vilppiä, eikö se ollut kuin hennon viidakon peittämät saaret, joita
joki rakkaasti syleili, samalla tietäen, että se ensi tulvan aikana
hukuttaisi ne aaltoihinsa. Rannalta ne näyttivät lumotuilta saarilta,
mutta jos laski niille jalkansa, upposi syvälle liejuun.
Lähellä rantaa, johon Regina oli pysähtynyt, kellui vedenpinnalla kolme
ajan ja veden tummentamaa puusta tehtyä myllyä. Yksi niistä oli usein
herättänyt Reginan huomiota. Sen ulkoseinää koristivat korkeaviivaiset
kuvat. Ne olivat kömpelöitä punaisia ja sinisiä töherryksiä: neitsyt
Maria, pyhä Jaakobi, pensas, vene. Vihertävän ja hopean hohtava vesi
solisi myllyn ympärillä, ryöpyten vaahdossa vasten sen ratasta.
Valkoisia säkkejä täyteen sälytettyjä veneitä kulki edestakaisin.
Myllynsillalla näkyi tämäntästä myllärin valkoinen vartalo ja nuoren
naisen hahmo.
Regina oli usein nähnyt nuo kaksi ihmistä. Mylläri oli vanhanpuoleinen,
mutta silti suoraryhtinen mies, jolla oli parrattomat, luisevat,
harmahtavaihoiset kasvot ja vihreät, ilkeästi tirkistelevät silmät.
Hänen vieressään silmät puoliummessa seisova nainen oli pitkä ja
jäntevä ja sangen sievä huolimatta liiaksi punoittavista kasvoistaan ja
räikeän punaisesta pörrötukastaan.
— Hän on varmaankin myllärin tytär, Regina oli ajatellut. Hän on
luultavasti myllärin rengin rakastajatar, ja hänen elämänsä on
kaiketikin yksinkertaista, mutta onnellista.
Sitten hän oli kuullut, että tuo nainen olikin myllärin vaimo ja että
mylläri oli mustasukkainen juoppo, joka aina piti vaimoaan myllyyn
teljettynä. Ja Reginan mielikuvitus loihti hänen eteensä synkän
murhenäytelmän, tapahtumapaikkana tuo asuntopahanen, joka oli kuin
mikäkin esihistoriallinen paalurakennus, ja jonka rattaan lakkaamaton
jyske tuntui kertovan inhimillisen kärsimyksen ainaista tarua.
Henkilöt olivat vanhus, tuo mustasukkainen inhoittava juoppolalli, ja
nuori nainen, hehkuva kuin hänen tukkansakin, joka hautoi mielessään
kapinallisia ja rikollisia aikeita.
Kovassa lastissa oleva vene liukui ohi aivan läheltä rantaa. Regina
tunsi siinä olijoista muutamia tuttavikseen, ja nämä pyysivät häntä
lähtemään mukaan myllyyn syömään vehnäpyöryköitä. Regina noudatti
kutsua.
Vesi kuvasteli lännen ruskoa, suuria kultapilviä, ylösalaisin
seisovia puita. Lumottu maisema näytti vajonneen jokeen. Regina istui
veneessä ihaillen veden heijastamaa kuvaa, äänetönnä ja kuunnellen
huviretkeilijöiden lörpötystä. Puhuttiin kummituksista. Rikas
viljakauppias, vanha Joachim, jolla oli punasinervät kasvot ja pyöreät,
siniset silmät, oli kerran yöllä ajaa köröttäessään rantaäyräällä
nähnyt valkoisen koiran hiipivän esiin pensaan juurelta ja seuraavan
häntä hiljaa, itsepintaisesti.
Se ei suinkaan ollut mikään oikea valkoinen koira. Se oli kummitus.
Lautturi, Petrin, oli kerran kuutamoyönä nähnyt joelta rantapenkerellä
lentää lepattavan eriskummallisen loistavan eläimen.
— Se oli luultavasti polkupyöräilijä, vanha Joachim huomautti koputtaen
piippuaan pivoonsa.
— Kenties. Ja koira oli tietysti koira!
Tällävälin vene oli saapunut myllyn laiturin kupeeseen.
Mylläri ilmestyi hymyilevänä sillalle ja ojensi kättä Reginalle.
— Kuinka hauskaa! Mikä kunnia meille, Regina rouva! Tunnen teidät
varsin hyvin, ja tässä on vaimoni, joka niinikään hyvin tuntee teidät.
Punakka nainen vetäytyi arasti syrjään säikähtyneen näköisenä.
— Mitä kuuluu? Regina kysyi katsellen häntä uteliaasti.
Hän huomasi, ettei mylläri ollutkaan niin vanha eikä hänen vaimonsa
niin nuori kuin miltä kaukaa oli näyttänyt. Mylly oli sisältä
erittäin siisti. Lujasti naulatun jykevistä laudoista tehdyn vuoteen
jalkapuolella olevassa liedessä paloi tuli. Kaapissa oli karkeatekoisia
keittiöastioita, jotka näyttivät olevan peräisin villikansojen
saarilta. Myllyn koneisto oli vielä alkuperäisempi: kaksi isoa,
harmaata kiveä, jotka myllynratas pani liikkeelle, pyöri päälletysten,
ja niiden välistä jauhot valuivat hitaana virtana säkkiin. Ja ratas
pyöri pyörimistään solisevan veden työntäessä ja pieksäessä sitä. Ratas
ja vesi näyttivät piloillaan painiskelevan, mutta tosiasiassa niiden
leikki oli julmaa ja säälimätöntä.
Vanha Joachim tarttui vaimoansa hartioihin ja sanoi pudistaen häntä:
— Laita joutuin vehnäpyörykät, ja leivokin ne yhtä isoiksi kuin sormesi.
Vaimo nauroi typerästi katsellen sormiaan, jotka todella olivat
mahdottoman pitkät ja paksut, ja kävi oitis käsiksi työhön, otti
jauhoja, sekoitti niihin joen vettä ja alkoi alustaa taikinaa.
Regina huomasi, että myllärin vaimo ujosteli häntä. Hän lähti ulos
myllysillalle, istuutui jauhosäkille ja vaipui katselemaan ihanaa
auringonlaskua. Aurinko hipoi jo joenpintaa, luoden siihen leveän
kultaisen sillan, mutta lähempänä myllyä vesi alkoi menettää värejään
ja idässä se jo vaaleni helmenharmaaksi. Regina näki joen pyörteiden
soluvan kirkkaina kuin suunnattoman suuret helmisimpukat. Läheisen
myllyn ratas pärskytti ilmaan vesipisaroita metallinhohtoiseksi
viuhkaksi, joka sataessaan joen pintaan takaisin heijasteli
sateenkaaren värejä. Mylläri lähestyi nuorta rouvaa ja kumartui hänen
puoleensa. Hän kulki avojaloin ja paidanhihat oli kääritty ylös.
Veitikkamainen hymy pilkisti hänen vihreistä silmistään.
— Sallitteko minun sanoa pari sanaa? hän mutisi kunnioittavasti.
— Olkaa hyvä vain.
Mies kertoi useita mielenkiintoisia seikkoja: hänellä oli vielä
jäljellä kaikki hampaat, hänen vuotuiset tulonsa nousivat sataan
liiraan; myllynratas pysäytettiin nuoralla, hänen vaimonsa oli ujo
ja hiljainen ihminen ja pysytteli aina miehensä kintereillä. Regina
kuunteli hiukan nyrpeänä, kun koko hänen »murhenäytelmänsä» olikin
pelkkä hänen oman mielikuvituksensa luoma.
— Nähkääs, mylläri sanoi lakkaamatta raapien käsivarsiaan ja kynsien
toista jalkaansa toisen kynsillä — minä kernaasti soisin, että vaimoni
lähtisi täältä joksikin aikaa, pariksi viikoksi, kuukaudeksi...
— Minkätähden? — Regina kysyi viattomasti.
— Voi, Regina rouva... mies jatkoi hiukan hämillään ja kihnuttaen
jalkaansa kahta hurjemmin. Eihän teilläkään ole lapsia. Mutta teille
kyllä tulee niitä, saattepa nähdä. Katsokaas, kun olette kuukauden
päivät ollut erossa miehestänne... Mutta tulkaa nyt mukaan, niin näytän
teille, miten myllynratas saadaan pysähtymään, hän sitten virkkoi,
älyten ottaneensa itselleen liian suuren vapauden.
Regina seurasi häntä. Mies vetäisi nuorasta, ja ratas pysähtyi. Hän
pyysi vierasta tunnustelemaan jauhoja, myllynkiven ja säkkiä. Ja kesken
rattaan pysähtymistä seuranneen hiljaisuuden hän aivan aiheettomasti
alkoi nauraa.
Jauhopölyä liiteli sakeanaan kaikkialla. Myllärin punakka vaimo
valmisteli pyöryköitä yhä suuresti ujostellen Reginaa. Muut
huviretken osanottajat kohosivat tummina varjokuvina myllynsillan
kullanhohteisesta taustasta.
Mylläri katseli Reginaa, joka niinikään, tietämättä miksi, hetken
kuluttua purskahti nauruun.
* * * * *
Petrin _il Gliglon_ ikäloput rattaat, jotka päivä päivältä kävivät
hontelommiksi, vierivät taas rantaäyrään tiellä. Yö oli pimeä, lämmin
ja kostea.
Puheltuaan jokapäiväisistä asioista Antonio ja Regina vaikenivat, kuin
tasangon ja yön hiljaisuuden lumoissa.
He pysyttelivät ääneti. Mutta Regina ajatteli itsekseen:
— Antonio on muuttunut! Tällä kertaa en erehdy: hän on muuttunut.
Heti astuttuaan junasta hän syleili minua rajusti. Näytti siltä kuin
hän olisi pelännyt, ettei hän enää saisi nähdä minua. Mutta sitten
hänen olemuksensa muuttui. Hänen silmissään on jotakin synkkää ja
epäluuloista. Eikö hän enää luota minuun? Jotakin erottavaa on
välillämme. Mutta onhan se luonnollista. Huomenna se kaikki on ohi.
Kuitenkin...
Hänen sydämensä tykytti liian nopeaan. Äkkiä hän tarttui Antonion
käteen, ja huomatessaan sen kylmäksi ja raukeaksi, hän taas tunsi
salaperäistä pelkoa.
— Mikä hänen on? Eikö hän ole antanut minulle anteeksi? Regina ajatteli.
— Tunnustelehan, hän sanoi painaen miehensä käden sydäntään vasten.
Käsi elostui heti.
— Onko sinulla vielä kipua rinnassa? hän äkkiä kysyi muistellen Reginan
sydämentykintää.
— Ei toki! Se sykkii ilosta, Regina vastasi alkaen taas puhella:
— Kuule, eilen kävin myllyssä, jonka ulkoseinässä on kuviot. Söin
siellä nisupyöryköitä. Siellä oli niin hauskaa. Ja auringonlasku oli
ihmeellinen. Mukava otus, tuo mylläri!...
Regina kertoi, mitä mylläri oli ennustanut. Sitten hän sanoi käyneensä
tervehtimässä opettajan perhettä.
— Siinä on myös etevä otus. Hän on hiukan hassahtava. Hän aikoo
lähettää lapsensa Roomaan, tytön opiskelemaan, jotta tämä pääsisi
kuuluisaksi, ja pojan hakemaan tointa. Hän sanoo näin...
Regina matki opettajan ääntä ja puheita.
Antonio nauroi. Mutta hänen naurunsa oli kylmää ja ivallista ja tuntui
tulevan jostakin kaukaa.
— Mikähän häntä oikeastaan vaivaa? Regina ajatteli, tuntien äkkiä
käyvänsä murheelliseksi. Tuntui siltä kuin tuo Antonion pilkallinen
nauru, joka hänelle oli outoa, olisi ivannut häntä, Reginaa.
Kuvittelua! Turhaa luuloa!
— Kunhan olemme kahdenkesken, tartun häntä olkapäistä, ravistelen häntä
vähän ja huudan: 'Sano, mikä sinua vaivaa? Etkö siis anna minulle
anteeksi? Emme enää tee uusia tyhmyyksiä. Entisiä on jo tarpeeksi.'
He olivat yhä vaiti. Pienet kyytirattaat vierivät eteenpäin kosteassa,
leudossa yössä, joka oli tulvillaan kasveista kohoavia kirpeitä
tuoksuja. Nuoret rantapensaat näyttivät nokimustilta, pimeääkin
mustemmilta. Kaikki oli hiljaista, kaikki tuoksui. Itse kuumentuneesta
maakamarasta, kosteasta hiedasta ja kastehelmissä kimmeltävistä
poluista uhosi kiihoittavaa lemua, äänetön, hekumallinen henkäys.
Tuntui siltä, kuin joka pensaan takana olisi valvonut nainen
odottamassa lemmittyään ja kuin tuon naisen kaiho ja ilo olisi
täyttänyt lämpöisen, pehmeän yön.
— Huomenna on uusikuu, virkkoi Regina, joka ei voinut istua ääneti,
niin että saamme hiukan haaveilla sen valossa. Kun tulin tänne, oli
kaunis kuutamo. Muistathan, Petrin?
— Kyytimies ei vastannut.
— Hän nukkuu! Yks'kaks suistumme päistikkaa ojaan, Antonio murahti
kuivasti.
— Emme toki. Hevonen tuntee tien, Regina rauhoitteli. Ja varmana siitä,
ettei Petrin kuullut, hän sanoi ääni hellänä: Kuinka alakuloinen
olinkaan sinä iltana!
— Miten niin? Antonio kysyi aivan kuin ei enää olisi muistanut mitään
siitä, mitä oli tapahtunut.
Regina kääntyi häneen päin hämmästyneenä ja vavisten. Tämä oli jo
liikaa.
— Antonio! hän mutisi huohottaen hengästyneenä ja kietoen käsivartensa
hänen kaulaansa, miksi olet tuollainen? Mikä sinun on?
— Ja sitä vielä kysyt, Antonio mutisi kääntämättä päätään. Hänen
äänensä oli hiljainen, melkein vain henkäys, josta Regina kuitenkin
aavisti vihan kaunaa ja myrskyä.
— Et siis voi antaa minulle anteeksi? Regina vetäytyi kauemmas
miehestään. Mutta Antonio oli taas kääntynyt häneen päin, painoi
häntä jälleen poveaan vasten ja suuteli häntä sellaisen rajun tunteen
puuskauksessa, joka Reginasta tuntui pikemmin epätoivolta kuin
intohimolta.
Sinä hetkenä Adamon ääni kajahti rantapenkereitä:
— Antoniooo! Reginaaa!
Petrinin leveä selkä horjahti vasemmalle ja ruoska viuhahti.
— Senkin pojanvekara! kyytimies manaili unisena itsekseen. Oikein se
pelästytti pahanpäiväiseksi.
Antonio ja Regina luisuivat kumpikin taholleen, ja Regina punastui
pimeässä kuin rakastunut tyttö. Hänen sydämensä sykki ankarasti, mutta
hänen iloonsa oli sekaantunut surun väreitä.
* * * * *
Illallisen jälkeen lähtivät kaikki paitsi Caterina rouva kävelemään
rantapenkerelle samoin kuin Reginan saapumisiltanakin. Toscana ja
veljet alkoivat tapansa mukaan juoksennella ja hullutella jättäen
Reginan ja Antonion kahden tulemaan perästä.
— Niin, Regina sanoi puheen aluksi, äiti on oikeassa. Näytät sairaalta.
Onko sinussa ollut kuumetta?
Antonio ei vastannut heti. Hän mietti ja näytti hakevan sopivaa
keskustelun lähtökohtaa, löytämättä sitä kuitenkaan.
— Äitisikin näyttää siltä, kuin hän olisi ollut sairas, hän lopulta
virkkoi. Varmaankin menettelysi pahoitti häntä suuresti?
— Minunko menettelyni? Enhän koskaan puhunut hänelle halaistua sanaa
koko asiasta.
— Etkö todellakaan?
— Et näy uskovan minua! Ehkä et liioin usko, että minä puolustaakseni
vaikenemistasi sanoin sinun olevan sairas.
— Todellakin! Antonio toisti epäillen.
— Ja minä kun uskoin, että äitisi oli neuvonut sinua olemaan...
lempeämpi.
— Lempeämpi? Mitä tarkoitat? Regina kysyi kylmästi.
Nyt ilmeisesti Antonion vuoro oli ruveta pelkäämään — pelkäämään
erehtyneensä olettaessaan Reginan katuneen ja olevan valmis
seuraamaan häntä, sillä lopultakin hän vilkastui ja löysi sopivan
keskustelunaiheen.
Selitysten hetki oli vihdoinkin koittanut.
Reginalle se oli erittäin tervetullut. Mutta hänellä oli niin omituinen
tunne, tai oikeammin, hän huomasi, ettei hän tuntenut sellaista
mielenliikutusta, iloa eikä hellyyttä, jota oli odottanut tältä
hetkeltä. Sensijaan hän kärsi. Hän vaistosi, että Antonio oli antanut
hänelle anteeksi, että hän oli kärsinyt ja oli tullut, maksoi mitä
maksoi, viemään hänet takaisin mukaansa, että miehensä rakasti häntä
entistään enemmän, todella intohimoisesti ja oli kiintynyt häneen koko
sydämensä ja vaistojensa voimalla. Silti Regina ei ollut tyytyväinen.
Oli _jotakin_ erottamassa heitä toisistaan enemmän kuin ennen.
He kävelivät hetken vaieten, käsikoukussa, sormet sormien lomassa.
Regina, joka oli heistä tarkkanäköisempi, aavisti jotakin. Aikaisemmin
hänen sielunsa oli etääntynyt Antoniosta, ja heitä erotti kokonainen
pikkuseikkojen, turhamaisuuden ja kunnianhimoisten pyyteiden maailma.
Nyt sitävastoin Antonion sielukin vetäytyi salaisen voiman pakosta
kauemma hänestä.
— Hän rakastaa minua ja on antanut minulle anteeksi, mutta epäilee ja
kaihtaa minua, Regina ajatteli koettaen ratkaista ongelmaa.
— Regina, Antonio aloitti. Mitä aiot tehdä?
— Johan sen tiedät!
— En tiedä mitään... en ainakaan ole siitä täysin selvillä. Viime
kirjeesi oli vielä rumempi ja häijympi kuin ensimmäinen. En tahdo
soimata sinua... sehän olisi, niinkuin itse olet sanonut, aivan turhaa.
Mutta toinen mies olisi minun sijassani... No niin, olet moneen kertaan
huomauttanut, etten ollenkaan ymmärrä sinua, ja nyt pyydän, ainakin
osoittaakseni hyvää tahtoani, että täysin selvität kantasi...
— Johan kirjoitin sinulle kaikesta, Regina sanoi hiukan julkeasti,
mutta samalla alistuvasti. Kaikki riippuu sinusta.
— Siis: sanalla sanoen, niinkuin opettajat sanovat, tahdot palata
Roomaan?
— Tahdon.
— Hyvä. Toistan vielä, että teen parhaani unohtaakseni, mitä on
tapahtunut. Mutta sano minulle, miksi olet niin pian muuttanut
mielipiteesi? Sanon _mielipiteesi_, enkä oikkusi, sillä asia tuntui
minusta liian vakavalta ja olikin epäilemättä sellainen.
— Voimmeko aina selittää _mielipiteitämme_ ja oikkujamme? Etkö sinä ole
vielä koskaan elämässäsi toiminut ristiriitaisesti? Tänään ajattelemina
toisella, huomenna toisella tavalla. Olemmeko me ihmiset oman itsemme
herroja? Hetki sitten sanoit. 'Jos olisin ollut toisenlainen mies...'
Käsitän, mitä tahdoit sanoa. Olisit pidellyt minua pahoin, olisit
solvaissut minua. Sensijaan pidät minusta yhtä paljon, ehkä enemmän
kuin ennen. Voitko kenties selittää, miksi pidät minusta enemmän kuin
ennen, sensijaan että vihaisit minua ikävän kepposeni vuoksi?
Regina puhui ilman erityistä vakaumusta, ehkä vain vaikuttaakseen
Antonion mielialaan. Ja hänestä tuntui kuin se olisi onnistunut.
Antonio kävi miettiväksi, ikäänkuin hän olisi itsekseen toistanut
mielessään hänen kysymystään.
— Niin, Antonio sanoi heikosti hymyillen, olet oikeassa... kenties.
— Ei enää puhuta siitä. Se oli oikku, nuoruuden erehdys, Regina jatkoi
matkien opettajan ääntä. Vedetään verho menneisyyden ylle.
Mutta kuinka voisi olla siitä puhumatta?
— Ymmärrätkö edes, miten syvästi olet loukannut minua? Antonio intti.
Annoit minulle kovan iskun, ja lisäksi salakähmäisesti.
— Kuka ei joskus hairahtuisi? Ajattele toisia naisia, lukemattomia
muita naisia, jotka todella pettävät miestään.
— Kieltämättä, Antonio sanoi yhä vilkastuen, ja myös aviomiehiä, jotka
pettävät vaimoaan! Enimmäkseen huono aviomies kasvattaa vaimonsa
huonoksi, mutta minä luullakseni en ole koskaan antanut sinulle aihetta
tyytymättömyyteen. Tiesit hyvin, etten ollut mikään ylhäinen herra,
enkä liioin luvannut sinulle mitään, mitä en voinut sinulle antaa.
Molemminpuolinen kärsivällisyys ja luottamus oli tarpeen. Miehen,
perheen taloudellinen asema saattaa milloin tahansa parantua. Rikkaaksi
en tosin koskaan tule, mutta asemani paranee varmaankin.
— Lopeta jo! Regina pyysi. Sano kuitenkin, etkö ajatellut, että oikkuni
haihtuisi yhtä pian kuin oli tullutkin?
— Entä sinä? Ajattelitko niin kirjoittaessasi tuon kirjeen? Mikä
tosissa tehdään, se myös käsitetään todeksi, rakas! Mutta riittäköön
nyt jo tämä puhe, pyyhitään pois menneisyys, niinkuin opettajan on
tapana sanoa. Muutoin... minulla on jotakin sinulle kerrottavaa. Ehkä
kirjeestäsi on meille ollut hyötyäkin. Käsitin heti, että osaksi
olit oikeassa. Kaikki asettavat olonsa niin mukavaksi kuin suinkin.
Jokainen pyrkii edulliseen asemaan ja työntää toisen syrjään. »Mene
tiehesi, minä otan paikkasi!» 'Maltahan', tuumin itsekseni, 'ehkä
minullekin voisi sellainen onnistua.' Silloin aloin juonitella.
Sain Arduinan liikkeelle, panin hänet juoksemaan koko päivän,
lähetin hänet senaattorin, ruhtinattaren, hänen sanomalehti- ja
kansanedustajaystäviensä luo...
— Ethän kai sentään sanonut hänelle...? Regina keskeytti.
— Sanoin hänelle vain näin: »Minun täytyy saada paikka jossakin
toisessa ministeriössä; ala laputtaa! Minä puolestani hankin sinulle
sitten virkatovereistani kuusi uutta lehtesi tilaajaa». Arduina
naurahti ja lähti liikkeelle. Sain muitakin jalkoja »liikekannalle».
Mutta kaikki oli turhaa. Kaikki paikat oli täytetty. Arduina keksi
sitten tuuman. Ehkä muistat, että ruhtinatar eräänä iltana kutsui
minut luokseen antamaan tietoja pörssiasioista? Älysin oitis, että
ruhtinatar oli ruvennut epäilemään herra R:ää, joka on jo useita
vuosia keinotellut hänen laskuunsa pörssissä. Silloin Arduina — joka
tosiasiassa ei ole niin tyhmä kuin luullaan — oivalsi, että minun oli
välttämättä saatava taloudellinen asemamme paranemaan. Mitä hän siis
teki? Hän uteli tietoja Mariannalta ja sai selville, että ruhtinatar
todella epäili herra R:n rehellisyyttä ja halusi henkilöä, joka pitäisi
tuota herrasmiestä silmällä. »Miksi et koeta pyrkiä ruhtinattaren
_luottamusmieheksi?»_ Arduina kysyi. Silloin menin itse ruhtinattaren
luo ja tarjouduin hänen palvelukseensa. Hänen oli määrä matkustaa 12
p:nä, ja minä kävin hänen puheillaan 5:ntenä. Sanoin hänelle aivan
suoraan, ettei moisen valvojan toimi mielestäni ollut hieno eikä
hauska homma, mutta että suostuin ottamaan sen taloudellisten syiden
pakosta. Ruhtinatar huomautti, että mikäli tässä yleensä oli kysymys
epähienoudesta se tuli yksinomaan herra R:n taholta, ja _madame_
sanoi olevansa minulle erittäin kiitollinen, jos minun onnistuisi
tehdä jotakin hänen hyväkseen tässä asiassa. Tämä tapahtui 5 päivänä.
Yhdeksäntenä olin saanut sitovat todistukset siitä, että herra R.
todellakin keinotteli ruhtinattaren rahoilla paremminkin omaansa kuin
niiden omistajattaren laskuun.
— Miten menettelit siinä? kysyi Regina, joka oli kuunnellut Antonion
kertomusta tuntien omituista vastenmielisyyttä.
— Selitän sen sinulle... Sinun täytyy ottaa huomioon, ettei
ruhtinattarella ole, niin monen miljoonan omistaja kuin hän onkin,
hajuakaan pankkiasioista, pörssistä, tileistä ja sensemmoisista.
Näin ollen hänen on tietysti pakko uskoa koko raha-asioittensa
hoito luotettavien henkilöiden käsiin, tai pikemminkin sellaisille
henkilöille, joihin hän ehdottomasti luottaa, ja hänen täytyy
niinikään hyväksyä kaikki heidän ehdotuksensa ja toiminnan tulokset
semmoisinaan voimatta tarkistaa niitä millään tavoin. Herra R. on
jo useita vuosia ollut ruhtinattaren palveluksessa, ja varmaankin
hän alkuvuosina oli tunnollinen hommissaan ja kirjanpidossaan. Mutta
kun hän sittemmin huomasi, että ruhtinatar sokeasti hyväksyi kaikki
hänen tilinpäätöksensä, hän luultavasti tuli ajatelleeksi, että hän
voisi käyttää tätä _madamen_ herkkäuskoisuutta hyödykseen. Marianna
oli kuitenkin jo jonkin aikaa pannut merkille, että herra R:n
liiketoiminnasta kertyvät tulot vähenivät päivä päivältä. Tämän herra
R. kuitenkin osasi selittää johtuvan ulkomaiden pankkien vaikeasta
asemasta, rahapulasta, rauenneista kauppasopimuksista ja sodasta. Mutta
kun ruhtinattaren silmät olivat auenneet, hänessä heräsi epäluuloja,
jolloin hän teki minulle ehdotuksensa. Pyysin ruhtinatarta heti
lähettämään minulle niiden pörssitoimien tilit, jotka herra R. oli
päivittäin antanut hänelle. Seuraavana päivänä ruhtinatar lähetti
minulle tiliotteen, johon oli merkitty m.m. seuraavat erät: myöty 10000
Saksanmarkan suuruinen vekseli kurssiin 123,20: — ja ostettu kahdeksan
Acqua Marcian osaketta 1,465 liiraa kappale. Toimistossa tarkastin
_Gazzetta Officialessa_ (Virallisessa Lehdessä) julkaistut pörssitiedot
ja huomasin niiden eroavan tileihin otetuista. Mutta en tyytynyt
vielä siihen, vaan käväisin aamiaislomalla kauppakamarissa, pyysin
edellisen päivän pörssiluettelon ja saatoin todeta, että eroavaisuudet
pitivät paikkansa. Berlinin vekselikurssi oli 123,37, ja Acqua Marcian
osakkeiden hinta oli pörssissä merkitty 1,460: — kappaleelta. Laskin
heti herra R:n pikku väärennyksellään ansainneen 57 liiraa. Silloin
pyysin ruhtinattarelta herra R:n tilit kesäkuun lopusta lähtien. Ne
löytyivät sanomalehtien ja kaikenlaisten joutavien paperien joukosta.
Tutkimalla pörssimerkintöjä ja muita tietoja, jotka olin saanut tutulta
vekselinvälittäjältä, saatoin näyttää toteen, että herra R. oli
»liike»-toiminnallaan ansainnut omaan laskuunsa satoja liiroja.
— Entä sitten?
— Sittenkö? Ruhtinatar tietysti kiitti minua lämpimästi ja sanoi
tekevänsä syyksi matkallelähtönsä erottaakseen herra R:n toimestaan.
Palattuaan kotiin — siihen suuntaan _madame_ viittaili — hän aikoo
uskoa pörssiasiansa minun hoidettavikseni. Toistaiseksi sain häneltä
koko joukon tehtäviä. Minun täytyy taas ruveta lukemaan saksaa, jonka
olen melkein tyystin unohtanut. Ruhtinattarella on paljon liikeasioita
Saksassa.
Vaistomaisesti Regina veti pois kätensä Antonion kädestä toistaen
äskeisen kysymyksensä:
— Entä sitten?
— Mitä »sitten?»
— Paljonko hän maksaa sinulle?
— Sata liiraa kuussa, aluksi. Myöhemmin tietysti enemmän. Saat nähdä,
että minusta vielä tulee hänelle »kaikki kaikessa». Mutta täytyy taas
ruveta lukemaan saksaa.
Antonio näytti paljon ajattelevan kielten, varsinkin saksan opiskelua,
ja hän puhui siitä kauan. Mutta Regina ei enää kuunnellut.
— Palataan kotiin! hän sanoi äkkiä. Olet varmaankin väsynyt matkasta.
Toscana! Gigi! Tulkaa jo kotiin. — He tulevat kyllä perässä. Kuulehan,
minä näin kerran niin omituista unta; toisena yönä tuloni jälkeen
muistaakseni.
Hän kertoi unensa kymmenestätuhannesta liirasta, Mariannasta ja
palosotilaasta.
— Unet ovat joskus sangen merkillisiä!
Antonio ei vastannut.
— Mutta miksi et, Regina kysyi hetken epäröityään, miksi et
kirjoittanut, minulle?
— Mitä minulla olisi ollut kirjoittamista? Olithan sinä jo ratkaissut
asian omalla tavallasi. Minä tahdoin koettaa toista tapaa. Kirjeellinen
keskustelu tuntui minusta hyödyttömältä. Lisäksi olin päättänyt tulla
tänne.
Regina ei kysellyt sen enempää, vaikka Antonion selitys ei tuntunut
hänestä oikein tyydyttävältä.
Antonio alkoi selitellä tulevaisuuden tuumiaan:
— Ensi vuonna haen viranylennystä, ja kai saankin sen. Viimeistään ensi
vuoden lokakuussa pääsen sihteeriksi. Siihen mennessä meillä on varmoja
tuloja kolmesataakaksikymmentäviisi liiraa kuussa. Taloudellinen
asemamme on siis jo hiukan parantunut. Olen jo tavannut henkilöitä,
jotka ovat halukkaita vuokraamaan nykyisen pienen huoneistomme. Olen
käynyt katsomassa uutta erinomaista asuntoa Via Balbon varrella —
kahdeksankymmentä liiraa kuussa. Siinä on kolme kaunista huonetta kadun
puolella. Yksi iso huone on pihaan päin, mutta se on hyvin valoisa ja
päivänpaisteinen. Meillä voi siinä olla vaikka kaksi salia...
Regina kuunteli, mutta hänen kokemansa tunne ei ollut iloa. Antonion
uutiset eivät lainkaan ilahduttaneet häntä, ja tämän ääni kuulosti
kokonaan muuttuneelta. Se oli käynyt yksitoikkoiseksi ja tuntui
kuuluvan kuin jostakin kaukaa, eikä se ollut enää sama kuin Antonion
entinen iloinen ja onnellinen ääni.
Kaksi salia! Regina ymmärsi nyt hänen tarkoituksensa. Hän tahtoi
antaa Reginalle sellaista, mitä tämä oli mielettömästi uneksinut ja
vielä mielettömämmin halunnut. Hän tahtoi antaa vaimolleen ainakin
ylhäisyyden, varallisuuden, hyvän toimeentulon harhakuvan. Ja hän teki
tarjouksensa melkein nöyrästi. Näytti melkein siltä kuin Antonio olisi
ollut syyllinen ja valmis mihin uhrauksiin tahansa, kunhan vain saisi
toiselta anteeksiannon.
Regina olisi mieluummin toivonut järkyttävää keskustelua ja ankaroita
nuhteita, joita olisi seurannut anteeksianto; myrskyä, joka olisi
puhdistanut heidän elämänsä taivaan entistään kirkkaammaksi.
Hän huomasi myöskin, että Antonion rakkaus häneen oli sokeaa ja
arkipäiväistä, mutta sydämensä syvimmässä hän tunsi alakuloista
tyydytystä.
He kävelivät yhä eteenpäin saapuen lopulta huvilaan siihen määrin
kiintyneinä surkeaan keskusteluunsa, etteivät enää joutaneet
kiinnittämään huomiota lämpöisen ja viehkeän yön salaperäiseen
lumoukseen, eivät maisemaan, jonka halki väritön joki virtasi, tummaan
taivaanrantaan, mistä metsän ääriviivat erottuivat liikkumattomina ja
mustina kuin pronssinen korkokuva.
Välistä vilahti äänettömänä ohi polkupyörän sinertävä lyhty,
jonka edellä hoippui jättiläisperhosen varjo. Silloin tällöin
väreili yksinäinen ääni keskellä hiljaisuutta ja nukkuvan luonnon
liikkumattomuutta. Tummassa, sametinpehmeässä ja leudossa ilmassa
leijui suloisen, hekumallisen unelman lumous. Mutta nuoret aviopuolisot
eivät enää tunteneet sen lumouksen voimaa. Antonio oli täynnä hehkuvaa
innostusta mitättömiin tulevaisuudentuumiinsa, ja Regina tunsi sääliä
miestään kohtaan, jossa hänen oikkunsa oli aiheuttanut näin suuren ja
surkean muutoksen.