I
Petrin _il Gliglon_ hiukan ränstyneet vaunut vierivät rantaäyrästä
Viadonaan päin.
Reginalla oli sangen epämukavaa istuessaan veljensä ja sisarensa
välissä, jotka olivat tulleet häntä vastaan Casalmaggioren asemalle.
Hän lörpötteli ja nauroi, mutta vaikeni tämäntästä ja kävi
alakuloiseksi ja hajamieliseksi.
Toscana ja Gigino, sisar ja veli, tunsivat itsensä hiukan ujoiksi hänen
seurassaan ja hekin olivat vuorostaan ääneti.
Yö oli lämmin. Iso, punainen kuu, joka vastikään oli kohonnut
tummansinisen, ohuiden harmahtavien pilvijuovien reunustaman
taivaanrannan yläpuolelle, valoi etäisen tulipalon tavoin hohdettaan
jokeen ja liikkumattomiin puihin.
Kaukaisia ääniä, joita kantautui Po-joen toiselta rannalta, kajahti
silloin tällöin keskellä syvää hiljaisuutta. Ilman täytti kirpeä
kostean ruohon tuoksu, joka herätti Reginassa tuhansia muistoja.
Mutta hänen sisimmässään tapahtui jotakin merkillistä. Nyt, kun hän oli
perillä, kun hän oli saavuttanut kotikaihonsa kohteen, tyyssijan, josta
oli uneksinut, hänen sielunsa harhaili muualla. Samoin kuin hänestä
aikaisemmin oli tuntunut, kuin hän olisi vienyt Roomaan ainoastaan
ruumiillisen olemuksensa ja jättänyt tänne joen rannalle sielunsa kuin
harhailevan kiiltomadon, hänestä nyt näytti siltä kuin hän olisi tuonut
tänne Po-joen varsille ainoastaan väsyneen ja sairaan ruumiinsa. Sielu
liiti pois ja siirtyi Roomaan! Mitähän Antonio tälläkin hetkellä teki?
Tunsikohan hän, että hänen vaimonsa sielu kaipasi häntä kiihkeämmin
kuin konsanaan ennen syleilyynsä? Jokohan Antonio oli kirjoittanut
hänelle? Antonio, Antonio! Ruohon tuoksusta huolimatta, kesken kaikkien
sen herättämien muistojen, hän tunsi sen hienon kukkastuoksun, joka
uhosi Antonion hiuksista. Kuumat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
Silloin hän äkkiä vaikeni, ja hänen ajatuksensa harhailivat surullisina
etäällä.
Hän oli jo katunut, että kirjoitti pitkän kirjeensä, tai ainakin että
oli kirjoittanut sen niin aikaisin. Joka tapauksessa olisi ollut
parempi kirjoittaa se täällä. Antonio olisi silloin tuntenut vähemmän
mielipahaa, Regina ajatteli salatakseen itseltään katumuksensa.
— Kuinka opettaja jaksaa? Entä Gabri ja Gabrie? hän kysyi heidän
ajaessaan Fossa Capraran ohi, jossa pieni valkoinen rakennus selvästi
erottui plataanien varjosta punertavassa kuutamossa. Toisella puolen
rantaäyrään joki kiilteli hopearaitojen lomitse kuin vaaleanruosteinen
vanha lasi.
Toscana ja Gigi purskahtivat yhdessä kömpelöön, mutta samalla
pilkalliseen nauruun.
— Mikä teidän on? Miksi nauratte?
Nuorukainen tukahdutti naurunsa, mutta Toscana nauroi entistään
makeammin.
— Mutta mille te nauratte? Aikooko opettaja mennä uusiin naimisiin?
— Kyllä maar se itse tahtoisi, mutta naisväki tekee niin peevelistä
tenää! Petrin virkahti kääntyen kuskilaudalla hiukan sivulle,
voidakseen puuttua »lasten» puheisiin.
— He pyrkivät Roomaan, Gabri ja Gabrie, Toscana lopulta sai sanotuksi.
Ja Gigi veli alkoi jälleen nauraa.
— Miksi he pyrkivät Roomaan?
— Gabri aikoo hakea itselleen jotakin tointa voidakseen auttaa
Gabrieta, joka tahtoo lukea opettajattareksi...
— Kas vain!
Nyt he kaikki neljä nauroivat, ja Regina unohti hetkeksi ahdistuksensa,
siksi hullunkuriselta hänestä tuntui noiden nuorten ihmisten tuuma
lähteä Roomaan, noin vain, muitta mutkitta, toinen tasku tyhjänä,
toisessa ei mitään aivan kuin olisi ollut kysymys kävelyretkestä
Viadanaan.
— Entä opettaja, mitä hän sanoo?
— On vähän päästään vialla, Petrin taas virkkoi puuttuen keskusteluun.
Ja kun hän käänsi päätään, se loisti isona, punaisena ja tyynenä
kuin kuu. Opettaja sanoo, että antaa heidän vain mennä, vaikka
jalkapatikassa, kyll'maar ne siellä hyvin pärjäävät.
Gigi vilkastui ja alkoi matkia Gabria, joka puhui nenäänsä:
— Voisimmehan lähteä Milanoon, mutta siellä ei ole
opettajatarseminaaria, niinkuin Roomassa ja Firenzessä. Me lähdemme
Roomaan, koska se on Italian pääkaupunki. Minä rupean kirjaltajaksi, ja
Gabrie opiskelee.
Toscana taas matki Gabrien ääntä.
— Ja minun veljeni painattaa sitten minun kirjani!
— Lapsukaiset, te olette hiukan kateellisia! Regina huomautti.
— Oh oh! he huudahtivat kuin yhdestä suusta, sillä Regina oli osunut
kipeään kohtaan.
Tosiasiassa Gigi toivoi mitä pikimmin pääsevänsä Roomaan opiskelemaan,
ja Toscana, jolla oli sievä pieni mezzosopraano, uneksi matkasta
sisarensa luo ottaakseen laulutunteja Roomassa.
Regina vaipui ajatuksiinsa. Hän arvasi sisarustensa ja näiden
tuttavien haaveilut ja muisti omat tyttöunelmansa. Ja hän ponnisteli
kaikin voimin vapautuakseen alakuloisuudestaan, tunnonvaivoistaan ja
levottomuudestaan, jotka yhä ankarammin vaivasivat häntä.
— Ja etkö sinäkin, Petrin, tahtoisi lähteä Roomaan? Voithan kyyditä
sinne pienissä vaunuissasi Gabrin ja Gabrien.
— Johan nyt! Parisiin minä menen, mies huomautti rauhallisesti.
— Se on totta. Aioithan jo viime vuonna lähteä sinne. Ja sanoit, että
sinulla jo oli matkarahatkin.
— Niin oli ja on vieläkin. Mutta sapettaa niin, kun pitää panna kolikot
pyörimään. Siellä nähkääs on setäni, joka yhtenään kirjoittaa, että
tule pois, tule pois...
Regina ei enää kuunnellut, sillä nyt hänet valtasi suloinen tunne,
jota hän kauan oli odottanut, mutta joka silti tuli äkkiä ja joka
haavapalsamin tavoin virkisti hänen sairasta sydäntään. Tuolla matkan
päässä, mustien puiden takaa, pilkotti valkoinen huvila, tuikkiva tuli
ikkunassa. Polun vierestä ojasta kuului jo sammakkojen »haljenneet»
kurnutukset. Rantaäyräällä ryömi pitkinä miehen ja naisen varjo, ja
kuului äänekäs pitkä huuto kaikuen kuin matkamiehen ääni, joka kutsuu
toiselta rannalta lautturin venettä.
— Reginaaaa!
— Se on tuo Adamo hölmö, Gigi selitti. Hän kutsuu sinua aina sillä
tavalla ja sanoo, että sinun pitäisi kuulla se Roomaan asti. Samoin
tämäkin tekee, hän lisäsi nipistäen sisartaan polvesta.
— Ja samoin sinä, samoin sinä!
Yhä vielä kuului äskeinen ääni, joka kaikuna kimposi takaisin
vastakkaisesta rannasta. Reginan teki mieli laskeutua maahan
ajoneuvoista ja mennä noita rakkaita varjokuvia vastaan. Toinen
varjo-olennoista tempautui irti toisesta ja alkoi juosta huimaavaa
vauhtia, hoiperteli Reginaa kohti, tarttui häneen kiinni, syleillen
rajusti, yritti kaataa hänet kumoon ja vierittää hänet rantapenkereelle.
— Adamo! Oletko vallan hassu? Regina huusi ponnistellen vastaan. Lopeta
toki, ennenkuin katkaiset jäseneni.
Silloin Adamo, jonka mustat silmät loistivat kuutamossa, muisti Reginan
kirjoittaneen olevansa sairas ja hänkin kävi nyt hiukan ujoksi.
— Kuinka isoksi oletkaan kasvanut! Regina sanoi. Minun lähtiessäni olit
minua lyhyempi, mutta nyt olet pitempi.
— Rikkaruoho kasvaa nopeasti! Gigino ilkkui.
Silloin Adamo, joka viisitoistavuotiaaksi oli jättiläinen, karkasi
Giginon kimppuun ja koetti saada hänet kumoon ja kierimään ruohikkoon
tuupaten syrjään Toscanan. Huudot, nauru ja huolettoman nuoruudenilon
purkaus täyttivät hiljaisen, tuoksuvan rantapenkeren. Regina ei
ollenkaan ollut pahoillaan, vaikka veljet ja sisar unohtivat hänen
läsnäolonsa innostuessaan tuohon taitavaan, notkeaan painiin, jossa
kukin koetti saada toisen kierimään penkeren ruohikkoon. Regina alkoi
juosta äitiänsä vastaan. He syleilivät toisiaan sanattomina. Sitten
rouva Tagliamari tiedusteli, missä Antonio viipyi.
— Luulin hänen tulevan mukaan. Mutta miten sinun laitasi oikeastaan on?
Ettehän vain ole riitaantuneet?
— Emme suinkaan! Regina huudahti. Antonio ei voinut tulla nyt;
kirjoitinhan sinulle siitä. Minua vaivasi hiukan sydämentykytys. Meidän
täytyy näet kiivetä ja laskeutua enemmän kuin sata porrasta kolme,
neljä kertaa päivässä. Antonio kävi levottomaksi minun vuokseni, vei
minut erikoislääkärin, kuuluisan professorin tutkittavaksi, joka otti
kymmenen liiraa vain siitä, että painoi pienen mustan kuulotorvensa
rintaani vasten. Kotiseudun ilmaa! hän oitis sanoi. 'Kotiseudun ilmaa
muutamaksi kuukaudeksi.' Mutta nyt voin hyvin. Se on jo melkein ohi.
Jään tänne kuukaudeksi tai korkeintaan pariksi. Antonio tulee sitten
noutamaan minua...
Äiti ja tytär puhuivat seudun murretta ja katselivat tutkivasti
toisiaan. Kuu, joka oli kiivennyt korkealle selkeälle taivaalle, oli
nyt vaalea ja valaisi heitä edestä. Caterina rouva, joka ei vielä ollut
täyttänyt neljääkymmentäviittä, oli kuin Reginan vanhempi sisar; he
olivat niin suuresti toistensa näköiset. Äiti oli vielä virkeämpi ja
punakampi, ja hänen suuret, viattomat silmänsä olivat kirkkaammat kuin
Reginan. Silti hän Reginasta näytti vanhentuneelta ja hänen pukunsa
melkein naurettavalta. Hänellä oli yllään vanha musta puku, jossa oli
puuhkahihat ja joka vuotta aikaisemmin oli Reginasta näyttänyt perin
hienolta.
— Varmaankin hän aivan pian tulee noutamaan sinua, äiti sanoi. Siitä
olen varma.
Regina tunsi sydäntään kouristavan. Tulisikohan Antonio todella niin
pian? Entä jos hän olikin syvästi loukkaantunut eikä tulisi ollenkaan?
Ei, se oli mahdotonta, eihän sitä tarvinnut ajatellakaan.
Ennenkuin Regina lähti kiipeämään pensasaidan reunustamaa tietä,
joka johti rannasta huvilaan, hän pysähtyi katselemaan kuun
valaisemaa ihmeen kaunista jokimaisemaa. Näytti siltä kuin harso
olisi nostettu pois sen edestä. Kaikki oli muuttunut kirkkaaksi ja
puhtaaksi, ilma oli kuulakka kuin kristalli. Saattoi erottaa ruohon
tummanvihreän värin raitojen harmaanvihreästä. Ojien vesi kuvasteli
kuuta ja poppelien vaaleita runkoja, joiden metallinhohtoiset lehdet
pitsin tavoin koristivat taivaan samettipohjaa. Pieneltä näytti
kaupungin talojättiläisistä tulleesta valkoinen huvila, joka erosi
vielä mehevästä vihannuudesta; ympärillä viiniköynnökset heittivät
lonkeroltaan puusta puuhun ajaen takaa ja tavoittaen toisiaan kuin
äänettömässä yöllisessä karkelossa. Mutta koko maisema, joka levisi
laajana ja ympyränmuotoisena kuin aava meri höyrylaivan kannelta —
kotiseudun mahtava joki, joka oli kuin täyteen siroteltu somia pieniä
saaria ja jonka rantoja reunustivat juhlalliset metsiköt ja etäinen
taivaanranta, mistä kohosi kuutamon autereeseen häipyvä valkoinen torni
— kaikki tämä avarti hänen sieluaan puhtaalla äärettömyydellään.
Tulikärpäsparvia vilisi ilmassa kuin pieniä lentotähtiä, kauempaa
kuului myllyn rattaan jyskinää, ja virtaavasta vedestä kohosi raikas
viileys, jota oli suloinen vetää keuhkoihin. Kaikki oli rauhallista,
kirkasta ja puhdasta. Jotakin outoa oli kuitenkin Reginan mielestä
tuossa avarassa maisemassa, samoin kuin äidin ja rakkaiden sisarusten
kasvoissa. Ei, maisema _ei enää_ ollut _aivan sama_ kuin ennen, eivätkä
hänen rakkaat omaisensa liioin olleet aivan ennallaan.
Regina kiipesi polkua sammakoiden kurnuttaessa sen kahden puolen ja
yltyen koventamaan ääntään aivan kuin tervehtiäkseen häntä. Hänen
mieleensä muistui kostea sumuinen syysaamu, jolloin hän oli lähtenyt
täältä Antonion seurassa. Silloin kaikki oli usvaa hänen ympärillään,
mutta suuri valo loisti hänen rinnassaan. Nyt kaikki säteili valoisana,
taivas, joki, tulikärpäset, lehdet, ruoho, ojien vesi. Mutta hänen
povessaan oli usvaa.
Myöskin huvila näytti sisältä muuttuneelta. Huoneet tuntuivat liian
alastomilta ja yksinkertaisilta. Hyväinen aika, kuinka Barattan
maalaus, joka riippui ruokailuhuoneen kaminan yläpuolella, oli pieni ja
vanhanaikainen!
Tämäkään ei siis ollut samanlaista _kuin ennen_.
Regina käväisi keittiössä. Musta kissa loikoili lieden ääressä
katsellen hiilloksella paistuvaa maissikakkua. Palvelijatar valmisti
makaroonia iltaseksi. Kaikki oli ennallaan, mutta silti kaikki näytti
Reginasta oudolta.
Illallisen jälkeen, joka oli erittäin iloinen ja meluisa, Regina
lähti kävelylle. Huolimatta jäseniä painavasta väsymyksestä hän kulki
pitkän matkaa rantaäyrästä. Adamo veli ja pikku sisar tulivat hänen
seurakseen, mutta hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja surumieliseksi.
_Hän_, Antonio, oli kaukana, ja hänen läsnäolonsa olisi ollut tarpeen
täyttämään yön yksinäisyyttä, joka myöhemmin kirkastumistaan kirkastui.
Mitä _hän_ lienee sillä hetkellä tehnyt? Roomassakin kesäkuun
loppupäivät saattavat olla suloisia ja lumoavia. Regina muisteli
iltakävelyjään Antonion seurassa leveillä hiljaisilla kaduilla Villa
Ludovisin ja Macaon lähettyvillä. Silloin oli kuu juuri kohonnut
esiin puunlatvojen takaa, ja Antonion oli onnistunut narrata pientä
hajamielistä vaimoaan huudahtamalla: »Katsohan, kuinka korkealla tuo
sähkölamppu riippuu!» Puistojen ja puutarhojen tuoksut sekoittuivat
kaukaa tuleviin heinälle tuoksahtaviin tuulahduksiin, ja mandoliinin
helinä tunkeutui suoraan Reginan kotikaihoiseen sydämeen. Niin,
Roomassakin kesäyöt ovat ihania, kun kuuma aika ei vielä ole tullut
ja paljon väkeä on matkustanut kaupungista pois. Hänkin, Regina, oli
matkustanut, ja kuka tiesi, palaisiko hän sinne enää koskaan! Ehkei
Antonio enää välittänyt hänestä.
Moinen lapsellinen pelko sai hänet valtaansa, mutta äkkiä hän
pysähtyi säpsähtäen. Rantapenkerellä, yksinäisenä ja hylättynä
kosteassa ruohikossa, loikoi vanha myllynkivi, jonka hän niin usein
oli _nähnyt_ kotikaihon purkauksissaan. Nyt kun hän jälleen näki sen
todellisuudessa, hänen mieleensä juolahti jotakin: juuri tästä paikasta
alkoi pieni polku, joka nuoren paju- ja akasialehdon läpi pujottelihe
joen rantaan. Laskeutuessaan tätä pehmeätä, keltahiekan peittämää
polkua hän ja Antonio olivat edellisenä syksynä lehvistön punertavassa
hämärässä painaneet toistensa huulille ensi suudelman, Antonio oli
ensin hurmannut hänet laulamalla romanssin _Helmenpyytäjistä_. Nyt
Regina jälleen kuuli Antonion, äänen väreilevän sielussaan:
Ma luulen kuulevani vielä...
— Sentähden kai olen lakkaamatta nähnyt edessäni tuon vanhan
myllynkiven — hän ajatteli astellessaan pientä polkua, joka oli
tulvillaan muistoja _hänestä_.
Regina pysähtyi hetkeksi pajukkoon, joka oli kasvanut hämmästyttävästi,
ja laskeutui sitten rantaan, jossa vesi loisteli vaaleansinisenä
kuutamossa. Mutta rantakin, jonka eteen Po-joki oli kasannut uuden
pienen saaren, näytti hänestä muuttuneelta.
Adamo ja Toscana tulivat niinikään rantaan, ja tyttö alkoi laulaa.
Hänen äänensä kaikui kuutamossa kuin satakielen liverrys. Regina ei
tiennyt, miksi juuri nyt juolahti hänen mieleensä ruhtinattaren luona
vietetty ensimmäinen ilta sekä vanha rouva, joka lauloi:
Sulle armas...
Kuinka kaukana koko tuo maailma olikaan, niin kaukana, ettei hän ehkä
enää koskaan näkisi sitä. Mutta se ei huolettanut häntä. Häntä vaivasi
vain epäilys, pelko, ettei hän koskaan enää näkisi surullisen unelmansa
hahmoja, ettei Antonio koskaan tulisi noutamaan häntä takaisin tuohon
etäiseen maailmaan.
Ei enää koskaan! Päivät, kuukaudet, vuodet kuluisivat. Antonio vain
ei palaisi. Ei Reginan mainitsemien kolmen vuoden, ei kymmenen, ei
kahdenkymmenenkään vuoden kuluttua.
Kuinka hän ei ollut koskaan ajatellut kaikkea tätä suunnitellessaan
pakoansa sokeasti kuin lintu, joka pyrkii ulos häkistään aavistamatta
vaaroja, jotka uhkaavat sen ulkopuolella?
Mutta kuka saattaakaan ottaa huomioon kaikkea? Tiedämmekö edeltäkäsin,
mitä ajattelemme ja miten tunnemme huomenna?
— Elämämme on synkkä uni, Regina ajatteli katsellessaan lumottuna
kimmeltävänä virtaavaa vettä. Olen nähnyt unta ja uneksin edelleen.
Kiihtyvä pelkoni, että Antonio vihaa minua ja unohtaa minut, on ehkä
sekin paha uni. Mutta mitenkähän käy? Jollei hän tulekaan?... jos
paha uneni toteutuu? Miten minun silloin käy? Täälläkään ei enää ole
sopivaa olinpaikkaa minulle. Kaikki on muuttunut. Jokainen esine tuntuu
epäilevän minua. Entinen maailmani, jonka hylkäsin, sysää nyt minut
luolaan. Enkä minä voinut aavistaa, että kävisi näin.
— Palataan kotiin! hän sanoi heräten mietteistään ja lähtien kiipeämään
polkua rantatörmälle.
Regina asteli pää kumarassa ajatellen, että hän varmaankin erehtyi.
Ei, hänen entinen maailmansa ei pettänyt häntä; se oli liian vanha
voidakseen olla niin petollinen.
— Tosin elämä täällä on entisestään muuttunut, mutta totun siihen taas.
Huomenna, päiväsaikaan, kun olen levännyt, näen kaiken taas entisessä
viehkeässä valossaan.
Silti hän ei rohjennut kohottaa katsettaan peläten näkevänsä piilipuun,
jonka varjossa Antonio ja hän olivat suudelleet ensi kerran.
Toscana käveli Reginan jäljessä laulellen. Adamo, jonka musta hahmo
erottui joen valoisasta taustasta, huuteli huvikseen:
— Antoonio, Antonioooo...
Kaiku toisti hänen sointuvan äänensä. Ja Regina joudutti askeliaan
salatakseen sisareltaan kuumat kyynelensä. _Hän_ ei vastannut, hän ei
enää koskaan vastaisi.
* * * * *
Huomispäivän aurinko haihdutti Reginan lapsellisen levottomuuden ja
tunnonvaivat.
— Tänään tai huomenna saan kirjeen häneltä, Antonio paralta! hän
ajatteli herätessään entisessä huoneessaan, jonka ikkuna oli joen
puolella.
Pääskynen, joka nukkui yönsä ikkunaverhon rautatangolla, lentää
sujahdutteli huoneessa edestakaisin iskien nokkansa ikkunaruutuihin.
Regina tunsi syvää iloa nähdessään jälleen tuon pääskysen. Hän
hypähti vuoteesta, avasi ikkunan, ja ihana maisema lisäsi hänen
iloaan. Kuin sisäisestä pakosta hän riensi ulos ja samoili kedoilla
sukeltaen vihannuuden, auringonpaisteen ja kasteen hurmaavaan kylpyyn.
Hän retkeili ruohottuneella polulla; sen suulla kohosi porttina
kaksi valkearunkoista jättiläispoppelia, joiden latvat yhtyivät
värähteleväksi huippukaareksi. Hän asteli ojanpientareita, joilla
astua taaperteli hitaita ankkoja. Etanat ryömivät näkyviin, jättäen
jälkeensä ruohikkoon hopeajuovan. Poppelien lehvistöön kätkeytyneet
tikat tuntuivat nakutuksellaan lyövän tahtia ajan kululle avaruuden ja
yksinäisyyden kuulakassa kirkkaudessa.
Yhtä helakasti kuin eilen illalla kuutamossa, välkkyi nyt joka korsi,
joka lehti ja kivi päivänpaisteessa. Joki virtaili majesteetillisena
auringon kyntäessä siihen kultavakojaan, siellä täällä näkyi pyörteiden
helmenhohteisia läikkiä. Saaret kitukasvuisine puineen näyttivät
leijailevan veden ja taivaan häikäisevän heijastuksen välillä.
Kevät säteili vielä täydessä loistossaan rannattomalla tasangolla,
uhkuvan voimakkaana kuin jättiläiskaunotar, jota rakastajan, joen,
henkäys hyväili ja jota tuhannet kädet, sen orjien, maatyöläisten
uutterat kädet koristivat.
Käveltyään itsensä väsyksiin Regina laskeutui istumaan vielä kostealle
apilanurmelle, ja hänen ajatuksensa liitelivät kauas.
* * * * *
Iltapäivällä hänen alakuloisuutensa ja levottomuutensa palasivat.
Uteliaita, ikäviä, itsekkäitä ihmisiä, sukulaisia, tuttavia, viran
kärkkyjöitä, alkoi tulvia taloon. Kaikki luulivat, että Reginalla oli
vaikutusvaltaa ja että hän saattoi aikaansaada mitä tahansa yksistään
senvuoksi, että asui Roomassa.
Alussa hän hymyili, mutta sitten kaikki tämä alkoi tuntua perin
ikävältä. Kaikki hänen tuttavansa ja muut, jotka kunnioittivat
häntä käynnillään, näyttivät hänestä muuttuneilta, vanhoilta,
yksinkertaisilta, melkein naurettavilta.
Opettaja ja Gabriellakin tulivat käymään. Jälkimmäinen oli pieni,
vaaleaverinen nainen, jolla oli kelmeät, pyöreät kasvot ja
metallinkiiltoiset, harmaansiniset, tutkivat silmät.
— No niin, opettaja aloitti, napittaen takkinsa peittääkseen
kapean, sisäänpainuneen rintansa, tässä nyt siis Reginamme taas on!
Suurenmoista! Sain kirjekortin, jossa oli Colosseumin kuva. Siinä vasta
on muinaisajan muistomerkki! Sinä, rakas Regina, olet tietysti nähnyt
kaikki pakanalliset ja kristilliset muistomerkit ja kaikki Michelangelo
Buonarrotin mestariteokset. Voi, Rooma, Rooma! Niin, totisesti,
toivoisin hartaasti, että minun lapseni pääsisivät ikuiseen kaupunkiin.
— Isä! Gabrie varoitti tarkaten Reginan kasvoja nähdäkseen, oliko
niissä pilkallinen ilme.
Mutta Regina oli hiukan kylmä, hieman välinpitämätön, mikä sai tulevan
opettajattaren hiukan levottomaksi.
Myöhemmin saapui vielä eräs aatelisneiti Sabbionetasta. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen musta tukkansa kiinnitetty »à la
Botticelli». Hänellä oli siro vartalo ja hieno puku, valkoiset käsineet
ja tavattoman korkeat kengän korot. Gabrie, Toscana ja tämä neitonen
olivat jotenkin samanikäisiä — kahdeksantoista korvilla, opiskelevien
naisten katkerakokemuksisessa iässä. He olivat läheisiä ystäviä.
Mutta Regina huomasi pian, että he kaikki kolme kadehtivat toisiaan,
melkeinpä sydämensä pohjasta vihasivat toisiaan. Aatelisneitonen
esiintyi ylhäisen itsetietoisesti ja panetteli ihmisiä hienolla
tavallaan.
— Lopeta jo, sanoi Gabrie, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta.
Tuollainen on jo vanhanaikaista.
— Ylhäisissä aatelispiireissä se yhä vielä on tapana, toinen vastasi
ylenkatseellisesti.
Sitten tuli puheeksi pieni häväistysjuttu: pari Sabbionetan rouvaa oli
syytänyt toisilleen solvauksia vasten silmiä keskellä katua.
— Virkamiesten rouvia! aatelisneiti huomautti halveksien. Ylhäisaatelin
naiset eivät varmastikaan olisi käyttäytyneet sillä tavoin!
— Mutta missä sinä olet tutustunut ylhäisiin aatelisnaisiin? Regina
kysyi.
— Noo, hei tähän näkee kaikkialla!
— Kuulehan, jos todella tulisit kosketuksiin ylhäisen aatelisnaisen
kanssa ja jos hän suvaitsisi luoda katseensa sinuun, jähmettyisit
paikallesi pelosta ja nöyryytyksestä.
Toiset naiset nauroivat kuin mielettömät ja opettaja kysyi:
— Kuulkaahan, Regina, tunnetteko herttuatar Colonna di San Pietron?
— Sitä on vaikea sanoa. Roomassa on niin paljon herttuattaria.
— Olemme saaneet eräältä parmalaiselta rouvalta tälle herttuattarelle
osoitetun suosituskirjeen.
— Isä! Gabrie huusi punoittaen vihasta ja loukatusta ylpeydestä. Minä
en tarvitse suosituksia! Mitä ylhäiset naiset voisivat tehdä minun
hyväkseni?
— Lapsukainen! Regina huomautti ivallisen säälivästi. He ovat maailman
valtiattaria, ja...
Ovelle kolkutettiin. Regina keskeytti lauseensa ja kalpeni hiukan
luullessaan tulijaa polkupyöräilijäksi, joka toimitti sähkösanomat
kotiin Viadanan ja Casalmaggioren seuduilla. Ei, se ei kuitenkaan ollut
hän.
Tuli ilta. Taivas hulmahti hehkuvan punaiseksi. Kaikki kolme
ystävätärtä lähtivät kävelylle ja Regina jäi istumaan ikkunaan
tähystellen rantatörmälle, näkyisikö sähkösanomapoikaa tulevaksi.
Salin perällä opettaja ja rouva Tagliamari istuivat rauhallisesti
keskustellen, mutta tämäntästä he vilkaisivat Reginaan, jonka
levottomuuden ja alakuloisuuden he olivat huomanneet. Eihän Regina
ollut yrittänytkään salata sitä. Opettaja puhui kovalla äänellä, jotta
Regina kuulisi, kertoen lastensa tuumista ja haaveista.
— Sanalla sanoen, heidän täytyy tehdä työtä ja valloittaa maailma,
koska ovat saaneet sen päähänsä. Mitä he täällä saisivat aikaan?
Opettajatar, opettaja? Paljon kiitoksia!
— Mutta eikö teistä tunnu ikävältä lähettää heidät niin kauas?
— Vielä kysyttekin, Caterina rouva! Aivan sydäntä särkee, kun vanhemmat
eroavat lapsistaan. Mutta vanhemmat ovat antaneet lapsilleen hengen ja
elämän siksi, että nämä saisivat mukavan ja hyvän toimeentulon, eivätkä
sitävarten, että he jäisivät huonoihin oloihin vanhempiensa luo.
Lähtekää, lapseni, lähtekää avaraan maailmaan! opettaja lisäsi ojentaen
käsivarsiaan äärettömän hellästi. Pesä jää tyhjäksi, ja vanhan isän
viimeiset elämänpäivät kuluvat surullisesti, niinkuin ne ovat muutoin
alkaneetkin. Mutta sisimmässään, Caterina rouva, sisimmässään hänellä
on se ääretöntä tyydytystä tuottava tietoisuus, että on täyttänyt
velvollisuutensa ja opettanut lapsensa — lentämään. Voi, jospa omat
vanhempani olisivat menetelleet samoin minuun nähden!
Regina katseli yhä ulos. Hän kuuli opettajan lörpötykset, hän kuuli
kolmen nuoren ystävättären naurun ja raikkaat äänet heidän kävellessään
rantapenkereellä. Hän näki taivaan vaalenevan, käyvän kuulakaksi,
ruusunpunaiseksi ja sitten vihertäväksi; siellä täällä vaelteli
punasinerviä pilvenhattaroita, jotka näyttivät lintuparvilta. Regina
alkoi tuntea epämääräistä ärtyisyyttä; hän ei oikein tiennyt, mistä se
johtui. Ehkä siitä, että tytöt nauroivat ja huusivat liian äänekkäästi,
että opettaja puhui pötyä; ja kenties siitä, ettei sähkösanomapoikaa
näkynyt kaukana autiolla rantatiellä.
Opettaja otti taskustaan muistikirjan ja alkoi lukea ääneen kohtia
Gabrien muistiinpanoista, tavantakaa keskeyttäen lukemisensa
selittääkseen, että tämä tapahtui tytön tietämättä, jonka pöydältä hän
salaa oli ottanut tuon kallisarvoisen teoksen.
— Kuulkaa tätä! Huomatkaa kuinka tarkka havaintokyky! Siinä on jo
tulevan romaaninkirjoittajan selvä enne. Hän näkee tyypin, tutkii sitä
ja kätkee sen mieleensä. Hän on hyvän perheenäidin kaltainen, joka
panee talteen kaiken, koska se aina voi olla hyödyllinen johonkin
tarpeeseen. Kuulkaahan esim. tätä: »Nuori kahdeksantoistavuotias,
aatelisnainen, vähäverinen; kuuluu rappeutuneeseen sukuun.
Teeskentelijä, turhamainen, kateellinen, kunnianhimoinen; osaa peittää
vikansa naamiolla, joka näyttää kuvastavan viileää viehättäväisyyttä,
joka tuntuu vilpittömältä, mutta mikä kuitenkin on teennäisen onttoa.
Hän puhuu aina ylhäisaatelista. Joku on joskus sanonut hänelle, että
hän on Botticellin pyhän Neitsyen näköinen, mistä lähtien hän on
yrittänyt käyttäytyä intomielisesti ja tuntehikkaasti». — Eikö totta,
Caterina rouva, tämä on erinomaista!
— Todella erinomaista! rouva Tagliamari vastasi ystävällisen suopeasti.
Kuule, Regina, tule tänne, että saat kuulla, kuinka suuret edellytykset
Gabriellalla on romaanin kirjoittajaksi. Todella oivallista.
Regina muisti itse aikoneensa kirjoittaa romaanin, mutta koko aihe
oli unohtunut. Hänen hermostuneisuutensa lisääntyi, kun hän tunsi
Gabrien luonnoksen esikuvaksi Sabionetan aatelisneidin. Hän tunsi
melkein raivoa opettajan nuorta tytärtä kohtaan, joka oli niin
itserakas ja jolla oli niin kunnianhimoisia tuumia, mutta samalla
hän sääli yksinkertaisen isän haaveita. Ja hän kääntyi tämän puoleen
kehoittaakseen häntä luopumaan harhaluuloistaan ja neuvomaan tytärtään
luomaan itselleen todellisuuteen nojaavan elämän, sensijaan että
lähetti hänet ulos maailmaan, missä köyhät hukkuvat kuin oljenkorsi
kuohuvaan pyörteeseen. Mutta hän huomasi opettajaraukan himmeissä
silmissä sellaisen hellyyden välkkeen, niin paljon surua ja toiveita,
että hän heltyi eikä hennonnut riistää miesparalta hänen ainoaa
rikkauttaan: harhaluuloja.
— Elämä on niin ruma ollessaan vailla harhaluuloja! Regina ajatteli
itsekseen. Samassa hän arveli, ettei sinä päivänä enää tulisi
sähkösanomaa Antoniolta.
* * * * *
Iltahämyn laskeutuessa hänen lapsellinen pelkonsa ja levottomuutensa
kiihtyi. Illan varjot jäätivät häntä, ja hän tuntui siirtyneen kylmään
ilmapiiriin, missä kaikki oli surullista, salaperäistä, toivotonta.
Hänestä tuntui kuin hän olisi tuon harmaan taivaan alla liitänyt kohti
saavuttamatonta maata, aivan kuin pienet, punertavat pilvenhattarat,
jotka näyttivät lepoa etsiviltä, harhailevilta muuttolinnuilta. Hänen
entinen maailmansa, johon hän oli palannut, näytti pieneltä, synkältä
ja ikävältä. Hän ei enää viihtynyt siinä. Mutta lopulta hän tunnusti
itselleen surullisen totuuden: hän itse oli muuttunut, eikä hänen vanha
maailmansa.