VI

Oikullinen ei Regina suorastaan ollut, mutta hänen puheensa kävivät

yhä omituisemmiksi. Ja vaikka ne toisinaan huvittivat Antoniota, ne

kuitenkin useimmiten vaivasivat häntä.

Näennäisestä levollisuudestaan huolimatta ei Regina voinut täysin

salata päähänpiintymäänsä. Mitä hän ajattelikaan? Silloinkin, kun

Antonio sulki hänet mitä hellimmin syleilyynsä, hän tunsi, että Regina

oli kaukana, äärettömän kaukana hänestä.

Päivänpaisteisina ja nukuttavina keväisinä keskipäivänhetkinä, jolloin

nuoret aviopuolisot lepäsivät lyhyen hetken, Antonio toisti itsekseen

tavallista kysymystään:

— Mitä hän oikeastaan kaipaa?

Eivätkö he olleet onnellisia? Verhojen puoleksi peittämästä ikkunasta

virtasi sisään miellyttävän himmeää valoa, joka kultasi seinät. Ääretön

onnellisuuden tuntu näytti asustavan huoneessa, jossa vallitsi hohtava

heijastus, joka tuoksui vaniljalle, ja jota tuuditti hyvin kaukainen

maailman humu. Hetken aikaa Regina tunsi tämän onnensekaisen uinailun,

tämän aviohuoneen syvän suloisuuden koko tenhon. Antonion sanoin

lausumaton kysymys tuntui kuin kajahtavan hänen sisimpäänsä.

Mitä hän kaipasi? He olivat molemmat nuoria ja terveitä. Antonio

rakasti häntä hehkuvasti, sokeasti. Regina oli hänen elämänsä. Antonio

oli kaunis, ja hänessä, hänen täytelään pehmeissä käsissään, hänen

intohimoisissa silmissään, hänen luonnostaan tuoksuvassa tukassaan oli

outo tenho, joka usein vastustamattomasti hurmasi Reginan.

Ja kuitenkin noiden suloisten päivällislepojen aikana, juuri niinä

hetkinä, joina hän näytti kaikkein onnellisimmalta, kun Antonio hyväili

hänen tukkaansa tarttuen kiinni suortuvaan ja katsellen sitä kuin

kalleutta, Reginan kasvot saattoivat äkkiä synkistyä, ja hän palasi

kummallisiin mietteisiinsä: — Mitä me teemme elämässä?

Antonio ei siitä säikähtänyt.

— Mitäkö teemme? Elämme! Rakastamme toisiamme, teemme työtä, syömme,

nukumme, lähdemme kävelylle, ja kun varat myöntävät, käymme teatterissa.

— Tämä ei ole elämää! Tai ainakin se on hyödytöntä elämää, johon minä

olen kyllästynyt.

— Mitä siis tahtoisit tehdä?

— En oikein tiedä. Tahtoisin lentää. En tuossa kuluneessa

kuvaannollisessa merkityksessä, vaan oikein todellisessa merkityksessä

tahtoisin lentää, ulos ikkunasta, ja takaisin ikkunasta sisään.

Tahtoisin keksiä keinon, miten se voisi tapahtua.

— Minäkin olon joskus ajatellut sitä.

— Sinä et ollenkaan ymmärrä, mitä tarkoitan, Regina huudahti hiukan

äkeissään.

— Vai niin!

— Näetkös, minä tarkoitan sellaista, että on kuin jano ja tekee mieli

jotakin tuntematonta juomaa, jano, jota ei mikään pysty sammuttamaan.

Oletko sinä kokenut sellaista?

— Olen kyllä.

— Et ikinä. Sinä et ole voinut kokea sellaista. Sinä et ymmärrä mitään.

— Anteeksi! Ole hyvä ja anna minun tarttua ajatuksesi langan päähän.

— Sitä en tahdo. Ethän sinä kuitenkaan ymmärtäisi. Jätä hiukseni

rauhaan.

— Katsohan, niin moni hius on pörröllään esillä muista. Miksi et anna

tasoittaa niitä? Sanoinhan...

— En välitä hiuksistani. Mitä hyödyttäisi tasoittaa niitä?

— Kuulehan, Antonio sanoi ollen hakevinaan nerokasta ajatusta,

etkö rupeaisi raitiovaununkuljettajaksi? Ja hän matki kuljettajan

kädenliikkeitä ja raitiovaunun jyskettä.

— Tuollaiseen ei kannata vastata, Regina sanoi kääntyen muka

nukkuakseen. Mutta hetken kuluttua hän painautui lähelle miestään,

katsoi häneen ja sanoi lapsellisesti.

— Näytä, miten linnunpoika tekee!

Ja hän nauroi, ja Antoniokin nauroi mielissään, kun näki vaimonsa

nauravan, ja sanoi:

— Kuinka lapsellisia olemmekaan! Ajattelehan, kuinka tällaiselle

kohtaukselle naurettaisiin ivallisesti ja vihellettäisiin teatterissa!

Ja kuitenkin se on otettu todellisuudesta.

— Niin, teatterissa. Pelkkää teennäisyyttä ja teeskentelyä! Ja

romaaneissa! Yritä kirjoittaa romaani, jossa elämä kehittyy sellaisena

kuin se todella on, niin kaikki sanovat: 'Se ei ole todenmukaista!

Jospa minä osaisin kirjoittaa! Silloin kuvaisin elämää sellaiseksi,

jollaiseksi minä sen käsitän, jollaista se todellisuudessa on suurine

pikkumaisuuksineen ja mitättömine suuruuksineen. Kirjoittaisin kirjan

tai näytelmän, joka hämmästyttäisi Eurooppaa!'

Antonio katseli vaimoaan ja oli olevinaan hämmästyksestä sanatonna.

Tämä harmitti Reginaa vielä enemmän.

— Sinä et ymmärrä mitään! Pidät minua pilkkanasi. Mutta ajattele: jos

voisin...

Vastoin tahtoaan Antonio kävi vakavaksi.

— Miksi et voisi?

— Minun täytyisi ennen kaikkea... Ei! Ei! en sano sitä sinulle; et

voisi ymmärtää minua. Enhän muutoin osaa kirjoittaa, en ilmaista

ajatuksiani. Ajatukseni ovat suuret, mutta minulta puuttuu sanoja.

Monien laita on samoin. Millaisia luulet suurten miesten olevan? Niin

sanottujen ajattelijoiden? Onnen helmalapsia, jotka ovat saaneet kyvyn

pukea havainnolliseen muotoon tunteensa ja ajatuksensa. Esimerkiksi

Nietzsehe. Etkö luule, että minulla ja lukemattomilla muilla saattaa

olla samanlaisia ajatuksia kuin Nietzsehellä, vaikkemme koskaan ole

lukeneet hänen teoksiaan? Hän vain on osannut esittää ajatuksensa,

kun taas me emme osaa. Nietzsehen asemesta olisin voinut mainita »De

Imitatione Christi» teoksen kirjoittajan.

— Sinun olisi pitänyt mennä naimisiin kirjailijan kanssa, Antonio

huomautti tuntien salaista mustasukkaisuutta miestä kohtaan, josta

Regina kenties oli uneksinut, mutta jota ei ollut kohdannut. Mutta tämä

sai Reginan vielä ärtyisämmäksi.

— On turha puhua. Sinä et voi ymmärtää minua. Minä välitän viisi

kirjailijoista. Sanoinhan, ettet saa nykiä hiuksiani!

— Maltahan, ja jää tähän viereeni, niin puhumme hiukan suurista

ajatuksistasi. Näyt luulevan, että minä olen typerä. Kuule kuitenkin,

mitä sanon. Älä vain naura! Sinulla pitäisi olla lapsi, koska tahdot

tehdä jotakin ihmeellistä. Ehkä olet kuullut, mitä amerikkalainen

kirjailija — muistaakseni Emerson — sanoi vaimolleen, nimittäin että

suurin ihme, minkä nainen voi saada aikaan, on...

— ... lapsi! Tiedän sen, Regina vastasi ivallisesti hymyillen. Se asia

ei muutoin riippune yksistään minusta! Sitäpaitsi ajattelen aina, että

elämä on hyödytöntä, ihmiskunta hyödytön. Mutta se tosiseikka, etten

tee itsemurhaa, todistaa, että suhtaudun myönteisesti elämään. Ja kun

siis suhtautumiseni elämään on myönteinen, niin kieltämättä todella

suurinta, minkä voisin saada aikaan, olisi lapsi. Ja se olisikin suurin

iloni ja ylpeyteni, jos vain olisin varma siitä, ettei lapsestani

tulisi pikkuporvaria niin kuin me.

— Lapsemme voisi tulla rikkaaksi, hyödyttää yhteiskuntaa.

— Tyhjää puhetta! Pikkuporvarin unelmia! Regina sanoi katkerasti.

Lapsemme tulisi onnettomaksi, niinkuin mekin.

— Mutta ainakin _minä_ olen onnellinen, Antonio intti vastaan.

— Jos olet onnellinen, merkitsee se, ettet ymmärrä mitään, missä

tapauksessa olet kaksinverroin onneton, Regina sanoi synketen, ja hänen

silmänsä saivat kolkon ilmeen, joka säikähdytti hänen miestään.

— Rakkaani, sinä tulet vielä hulluksi, niinkuin suuret kirjailijasi.

— Tuo on pikkuporvarin puhetta, joka ei käsitä, mitä itse sanoo.

Tähän tapaan he jatkoivat, kunnes Antonio katsoi kelloa ja kavahti

pystyyn virnistellen hullunkurisesti.

— Tunti on jo kulunut. Jos sinun olisi pakko palvella virastossa,

vakuutan, että eräänlaiset ajatukset eivät pälkähtäisi päähäsi.

Hän keikahti ylös vuoteesta, juoksi pesupöydän ääreen, ja riensi kädet

märkinä ja kasvot kosteina ja viileinä suutelemaan Reginaa.

— Sinä maistut kypsältä mansikalta, Regina sanoi antautuen. Ja he

tekivät sovinnon.

* * * * *

Ilmojen äkkiä käytyä helteisen kuumiksi Reginan alakuloisuus, kotikaiho

ja hermostuneisuus kasvoivat. Öisin Antonio kuuli hänen kääntelehtivän

vuoteessa kyljeltä toiselle ja toisinaan hiljaa vaikeroivan. Kerrankin

hän uskoi Antoniolle, että hänellä oli sydämen kouristuksia.

— Sydämeni jyskyttää lakkaamatta ja salpaa hengitykseni. Tuntuu siltä,

kuin se tahtoisi aivan murtaa poveni päästäkseen ulos. Se johtuu

varmaankin portaiden kiipeämisestä. Sydämentykytys ei koskaan ennen ole

vaivannut minua.

Antonio kävi levottomaksi ja tahtoi viedä hänet erikoislääkärin

tutkittavaksi. Mutta Regina ei suostunut siihen.

— Se menee ohi... heti kun olen lähtenyt matkalle.

He sopivat niin, että hän matkustaisi kesäkuun loppupäivinä. Elokuussa

Antonio aikoi tulla hänen luokseen maalle ja viipyä siellä pari viikkoa.

— Jos rahoja säästyy sen verran, olemme paluumatkalla muutaman päivän

Viareggiossa.

Regina ei myöntänyt eikä kieltänyt. Avioliittonsa ensimmäisinä

kuutena kuukautena puolisot olivat saaneet säästöön ainoastaan

kaksisataa liiraa, jotka hät'hätää riittivät matkakustannuksiin, mutta

Antonio toivoi voivansa säästää vähän lisää vaimonsa poissaollessa.

Päivät kuluivat. Kaupungista muutti paljon väkeä, vaikkakin lyhyttä

pouta-aikaa oli seurannut ikävä, keskeytymätön sadekausi. Antonio laski

päiviä.

— Vielä kymmenen päivää, vielä kahdeksan... sitten lähdet matkalle.

Miten tulenkaan toimeen yksin, yksin kokonaisen kuukauden?

Regina kävi ärtyiseksi, kun Antonio puhui näin.

— Yksin! Miten niin? Onhan sinulla äitisi ja veljesi.

— Vaimo on enemmän kuin äiti, kuin veljet.

— Entä jos kuolen! Jos sairastun ja lääkärit määräävät minun

tervehtyäkseni oleskelemaan pitkän aikaa kotiseudullani?

— Sehän on mahdotonta.

— Sinä puhut kuin lapsi. Miksi se olisi mahdotonta? Se on päinvastoin

hyvinkin mahdollista, Regina väitti yhä kiihtyen. Kaikki, mitä minä

sanon, on päätöntä, mahdotonta. Mutta miksi se on mahdotonta? Senvuoksi

kaiketi, että minä olen sen sanonut...

— Mutta Regina hyvä! Antonio huudahti ihmeissään. Miksi kiivastut noin?

— Oliko se niin merkillistä? Miksi minä en voisi sairastua? Olenko minä

ehkä raudasta? Onhan mahdollista, että lääkäri kieltää minua joksikin

aikaa kiipeämästä portaita, ja määrää, että minun on oleskeltava paljon

maaseudun raittiissa ulkoilmassa. Minne muualle silloin lähtisinkään

kuin kotiin? Aiotko sinä ehkä kieltää sen minulta?

— Minä päinvastoin olisin ensimmäisenä kehoittamassa sinua siihen.

Mutta asiat eivät vielä ole sillä kannalla. Sydämesi levottomuus

menee kyllä ohi. Koetetaan hakea asunto, joka ei ole näin korkealla.

Kuitenkin olen, totta puhuakseni, kovin kiintynyt tähän pieneen

pesäämme. Meidän on täällä niin hyvä olla! hän virkkoi katsellen

ympärilleen hellä ilme silmissä.

Regina ei sanonut siihen mitään, vaan meni istumaan ikkunan ääreen

silmät synkän pilven peitossa. Mistä se johtui? Vihasiko hän tätä

pientä huoneistoa, joka hänestä kävi yhä ahtaammaksi ja jossa luuli

tukehtuvansa, vai hänen miehensä tuntehikkaisuusko siihen oli syynä?

— Tänään on perjantai, hän sitten virkkoi. Minun kai täytyy käydä

jäähyväisillä ruhtinattaresi luona? Milloin hän matkustaa?

— Heinäkuun puolivälissä luullakseni. Hän lähtee Karlsbadiin.

— Menköön niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, ja vieköön kaikki

ihailijansa mennessään!

— Miksi olet noin häijy? Aiothan itse matkustaa maalle virkistymään.

Ajattele kaikkia, joiden täytyy jäädä tänne kuumaan kaupunkiin,

työläisiä työhuoneissaan, leipureita uunin edessä...

— Juuri sitä ajattelin, ja sentähden raivostuin.

Vähän myöhemmin Regina vaihtoi pukua lähteäkseen ruhtinattaren luo.

Hänen ei tosin tehnyt mieli käydä jäähyväisillä, mutta hänen täytyi

jollakin tavoin saada pitkä kesäinen iltapäivä kulumaan.

Hän veti kureliivinsä kireälle ja otti ylleen uuden sinisen puvun,

jossa oli pitkä laahus ja paljon liehureunuksia helmassa. Hän oli

mielestään kaunis ja epäilemättä monta vertaa hienompi kuin tullessaan

Roomaan. Mutta tämä tietoisuus ei tuottanut hänelle tyydytystä.

Kulkiessaan Costanzi-teatterin ohi hän näki »kissanpoikapuutarhan»

aprikoosikasvoisen herrasmiehen puhelemassa lihavan herran kanssa,

jolla oli tylsännäköiset siniset silmät ja kainalossa levoton

punaruskea koirarakki. Regina tunsi tämänkin herran. Hän oli suuri

näyttelijä, joka esiintyi Costanzi-teatterissa.

Reginasta näytti siltä, kuin molemmat herrat olisivat katselleet häntä

ihaillen, ja hän punastui mielihyvästä. Mutta äkkiä hän ajatteli, että

hänen vaistomaisessa mielenliikutuksessaan oli jotakin moitittavaa,

raivostuen itselleen, samoin kuin muutamia tunteja aikaisemmin oli

suuttunut Antoniolle, joka »puhui kuin lapsi»!

Hän saapui ruhtinattaren luo hyökkäävässä mielentilassa ja astui

sisälle tervehtimättä ja kunnioittamatta katseellakaan palvelijaa, joka

aina oli vastaanottanut hänet ja Antonion tosin kunnioittavan, mutta

silti hiukan nöyryyttävän tutunomaisesti.

Ruhtinattaren salissa oli hyvin kuuma, vaikka matot ja taljat oli

otettu pois. Metallimaljakoissa sireenikimput levittivät voimakasta,

kirpeää, melkein myrkyllistä tuoksua.

Vieraina oli kaksi rouvaa, joista toinen lörpötteli Mariannan kanssa,

moittien Roomaa. Marianna, jolla oli punainen avokaulainen suuresti

rumentava puku, väitti ankarasti vastaan ja näytti niin vihaiselta kuin

olisi tahtonut purra tuota naista, joka ei antanut Roomalle arvoa.

Ruhtinatar kuunteli kalpeana, välinpitämättömänä, lihavat kasvot

liikkumattomina. Heti kun Regina oli astunut sisään Marianna riensi

hänen luokseen ja huusi:

— Jos tekin yhdytte tämän rouvan puheeseen, suutun todenteolla.

Regina istuutui käärien laahuksensa jalkojensa ympäri samoin kuin oli

nähnyt miss Harriksen tekevän, ja kuultuaan, mistä oli kysymys, sanoi

ilkeästi hymyillen:

— Totta kai. Rooma on sietämätön!

— Revin teiltä silmät päästä, Marianna huusi. Ja se olisi vahinko,

sillä tänään olette hurmaavan kaunis! Punastuessanne olette vielä

kauniimpi. Teidän hattunne muistuttaa erään arkkiherttuattaren hattua,

jonka kerran näin Buda-Pestissä.

— Onko Rooma sietämätön? ruhtinatar sanoi kääntyen Reginan puoleen,

joka hymyili ivallisesti Mariannan hulluttelulle. — Joitakin päiviä

sitten mielipiteenne oli toinen.

— Mielipide muuttuu helposti.

— Anteeksi?...

— Mielipide muuttuu helposti, Regina toisti korottaen ääntään melkein

ärtyneesti. Ja sinä päivänä sanoin, että Rooma on miellyttävä

ainoastaan rikkaille, jotavastoin se köyhille on inhoittava. Köyhä on

Roomassa kuin kerjäläinen palatsin suljetun oven edessä — kerjäläinen,

joka odottaa luuta.

— Ja joskus rikkaan koira kulkee ohi ja sieppaa kerjäläisen kädestä

tuon luun... Marianna sanoi.

Regina nauroi hermostuneesti.

— Se on aivan totta.

Ruhtinatar katsoi Reginaan pienillä kellertävillä silmillään, ja

kääntyi sitten vieressään istuvan rouvan puoleen, jolle sanoi jotakin

saksaksi.

Reginasta ruhtinattaren kylmä, pikainen katse tuntui kuvastavan jotakin

kolkkoa, katkeraa ja samalla ivallista. Ja hän herkesi nauramasta.

* * * * *

»28.VI.1900.

Antonio!

Luet tätä kirjettä minun lähdettyäni matkaan. Lukiessasi olet vielä

vähän alakuloinen eromme johdosta ja luulet kenties, että ohimenevä

oikku on aiheuttanut tämän kirjeen. Mutta jospa tietäisit, kuinka

monena päivänä, jopa kuukautena olen ajatellut sitä, pohtinut ja

sen vuoksi kiusannut itseäni! Ja jospa tietäisit, kuinka monta

kertaa olen tahtonut suullisesti kertoa sinulle, mitä nyt ilmaisen

kirjeessä. Mutta se tuntui minusta mahdottomalta. Pakottava voima

esti minua aina avaamasta sinulle sydäntäni; minusta tuntui kuin emme

olisi keskustellen voineet ymmärtää toisiamme. Onhan epätietoista,

tahdotko ja voitko näinkään ymmärtää minua. Luulin helpoksi ilmaista

ajatukseni kirjeen muodossa, mutta nyt tunnenkin, kuinka tuskallista

ja vaikeaa se on. Aioin myös odottaa, kunnes olisin palannut _sinne_,

kotiin, ja silloin vasta kirjoittanut tämän kirjeen. Mutta silloin

ehkä olisit voinut luulla, että ulkonaiset syyt tai toisten neuvot

olisivat aiheuttaneet tämän askeleeni. Ei, Antonio, hyvä, rakas

Antonioni! Meidät kaksi on jätetty yksiksemme maailmassa: olemme

kahden, loitolla jokaisesta ulkoapäin vaikuttavasta häiritsevästä

äänestä. Me kaksi ratkaisemme kohtalomme. Kuule minua! Koetan parhaan

kykyni mukaan ilmaista sinulle, mitä ajattelen. Muistatko, että

kerran sanoin sinulle: 'Jos sairastuisin, ja lääkärit vaatisivat,

että lähden hengittämään maaseudun raitista ilmaa ja oleskelemaan

jonkin aikaa synnyinseudullani, kieltäisitkö sinä?' Ja sinä vastasit:

'Päinvastoin, minä kehoittaisin sinua siihen.' Nyt minä todella olen

sairas, ja sairauteni on henkistä laatua, mikä on paljoa pahempaa kuin

ruumiillinen tauti, ja minun on pakko palata kotiseudulleni ja jäädä

sinne joksikin aikaa. Antonio, rakastettuni, ystäväni ja veljeni,

ponnista kaikki voimasi ymmärtääksesi minua ja lue tarkkaavasti

tämä kirjeeni, aivan kuin sieluni olisi avoinna edessäsi. Rakastan

sinua, tulin vaimoksesi rakkaudesta, sellaisesta kuvaamattomasta

rakkaudesta, joka on kudottu unelmista ja lumouksesta ja jota tunnemme

vain kerran elämässämme. Enkä ole koskaan tiennyt syvemmin kuin

tänä hetkenä rakastavani sinua ja olevani sidottu sinuun ainiaaksi.

Kun sinä ilmestyit eteeni siellä vihreällä rantaäyräällä, jonka

ääriviiva miekanterän tavoin leikkasi unelmieni taivaanrantaa, näin

juuri sinussa ruumistuneina kaikkein kauneimmat unelmani... Kuinka

monet vuodet olinkaan uneksinut sinusta, odottanut sinua! Kun tulit,

suloinen odotukseni jo alkoi verhoutua surumielisyyteen ja pelkoon.

Sinä olit minulle se tuntematon ja ihmeellinen maailma, jonka kirjat,

unelmat, ehkä perinnöllisyyskin oli luonut sisimpääni; sinä olit

elämän hehkuva pyörre, kaupunki loistoineen, sinä olit se kaikkein

mielettömin ja viehkein, mitä nuoruuteni halasi. Vaikka olisit ollut

ruma, lihava ja köyhempi, olisin sittenkin rakastanut sinua. Tulit

Roomasta — se riitti minulle. Et sinä, eikä kukaan niistä, jotka

eivät ole syntyneet eivätkä ole pitkää aikaa eläneet maaseudun

sydämessä, voisi kuvitella, mitä pääkaupungin vähäpätöisinkin

virkailija sattumalta maaseudulle tullessaan edustaa sen nuoren naisen

mielikuvituksessa, joka haaveissaan näkee maailman aivan erikoisessa

valossa, hän kun ei ole koskaan nähnyt sitä läheltä.

Monesti olen tungoksessa Via Nazionalella katkerasti ja iva mielessä

ajatellut, että jos vaikka kaikkein mitättömin noista jaloittelevista

poroporvareista, kaikkein näivettynein ja nahjusmaisin noista

virkamiehistä, joiden sielu on kehittymätön tai kuin jo ennen

kypsymistään kuihtunut hedelmä, jos tuollainen yksilö, joka nyt

herättää minussa ääretöntä sääliä, olisi kulkenut huvilamme ohi,

hän olisi voinut sytyttää povessani syvän intohimon! Kun nyt vain

ajattelenkin sitä, tunnen inhoa. Mutta älä loukkaannu, Antonio; sinä

et ole _niitä_. Sinä olit ja olet edelleen minun silmissäni vallan

toista. Ja nyt, kun turhien unelmien tenho on haihtunut, sinä olet

minusta jotakin, mikä on yläpuolella noiden unelmien. Sinä olit ja

olet edelleen minulle mies, hyvä ja vilpitön mies, nuori ja hellä

rakastaja, jonka nuori nainen asettaa jalustalle unelmiensa puistoon

sen parhaimmalle paikalle. Mutta meidän puutarhamme, Antonio, on

kolkko ja karu. Me olimme vielä liian köyhiä solmiaksemme elämänliiton

ja asettautuaksemme rakkaudenpuistoomme. Tullessani vaimoksesi ja

muuttaessani Roomaan minulla oli side silmilläni. Kuvittelin, että

meidän molempien pienet varat yhdessä olivat Roomassa samaa kuin minun

kotiseudullani. Liian myöhään, valitettavasti, huomasin, että ne

tuskin riittivät jokapäiväiseen leipään. Eikä ihminen elä ainoastaan

leivästä!... Hän kuolee, tai ainakin sairastuu ankarasti, jollei ole

tottunut sellaiseen ravintojärjestykseen. Rakkaus, olipa se kuinka

suuri tahansa, ei yksinään kykene parantamaan sairasta. Minä olen —

toistan sen vielä — sairas. Yhteentörmäys todellisuuden kanssa, _kova_

jokapäiväinen leipämme on minussa aiheuttanut henkisen vähäverisyyden.

Ja sairauteni on niin pahentunut, etten enää kestä kauempaa tätä

tilaa. Elämä Roomassa on minulle marttyyriutta. Minun on välttämättä

paettava joksikin aikaa, vetäydyttävä luolaani, niinkuin sanotaan

haavoitettujen petojen tekevän, jotta voisin hoitaa itseäni ja jotta

ennen kaikkea totuttaisin itseni ajattelemaan, että minun tulee elää

_näin_.

Rakas Antonioni, koeta ymmärtää minua, vaikkei minun onnistukaan

ilmaista ajatuksiani niin kuin tahtoisin. Anna minun palata luolaani,

äitini luo, joka käsittää, että olen todella sairas ja että minun

on tarve hengittää synnyinseudun ilmaa. Ja anna minun jäädä sinne

vuodeksi tai pariksi. Silloin teemme, mitä meidän olisi pitänyt tehdä

jo aikaisemmin: odotamme niinkuin morsian ja sulhanen odottavat

liittonsa hetkeä. Minä totun ajatukseen, että minun täytyy elää

toisenlaista elämää kuin mitä olin uneksinut. Ja sillävälin ehkä

sinun taloudellinen asemasi — ja ehkäpä minunkin asemani — paranee.

Hyvin monet menettelevät samoin. Niin teki eräs naisserkkunikin.

Hänen miehensä oli lyseon opettaja Milanossa. Heillä ei ollut varoja

elää yhdessä. Silloin vaimo palasi synnyinkotiinsa ja mies jatkoi

opintojaan, julkaisi teoksen, haki yliopettajan paikkaa ja saikin

sen. Silloin he taas muuttivat yhteen asumaan, ja nyt he ovat ylen

onnellisia.

Sinäkin, Antonio, olet epäilemättä — tahtomattasi — tehnyt itsesi

syypääksi erehdyksiin. Ethän sinäkään aavistanut, miten kävisi.

Kohtalo ilveilee kanssamme. Kun kihlausaikamme suloisina iltoina

puhuin kanssasi Roomasta ääni värähdellen, sinun olisi pitänyt

ymmärtää, miten mielettömiä unelmani olivat. Sinun olisi pitänyt

aavistaa sanojeni lomasta loistavat turhat unelmani, samoin kuin

näkee kuun häämöttävän illan usvien takaa. Sensijaan sinä ravitsit

unelmoimistani, puhuit kanssani ruhtinattarista, salongeista, hienoista

kutsuista.

Tuntuu aivan kuin olisin leikkinyt tulella: jotakin on sisälläni

palanut. Onko syy minun? Jos kerran niin on, syytäni on se, etten voi

teeskennellä. Toinen nainen minun sijassani olisi teeskennellyt, olisi

jäänyt luoksesi, mutta myrkyttänyt elämäsi. Muistathan, että minäkin

ensi kuukausina kiusasin sinua alakuloisuudellani, valituksillani ja

uhmallani. Silti tunsin täydelleen, että menettelin väärin, häpesin

sitä ja koin tunnonvaivoja. Jos olisimme jatkaneet näin, ellei

mieleeni olisi johtunut tuuma, jonka nyt panen täytäntöön, meidän

olisi ehkä käynyt samoin kuin monelle muulle on tapahtunut: tänään

pieni riita, huomenna häväistysjuttu, ehkä hairahdus. Minusta tuntui

kuin olisin ollut pyörteen temmellyksessä. En ole romanttinen, sen

tiedät; pikemminkin olen epäilijä. Mutta kaikki pikkumainen, kehno,

halpamainen loukkaa minua. Olen syntynyt tällaiseksi, enkä voi muuttaa

luontoani. Monet muut naiset ovat samanlaisia kuin minä, mutta

onnettomampia, he kun ovat heikompia, eivätkä ajoissa osaa pysähtyä

kuilun partaalle, eivät osaa kiinnittää huomiota siihen, tutkia sitä,

eivätkä välttää sitä.

Kuitenkin tarkoitan parastasi, Antonio; rakastan sinua paljon enemmän

kuin ollessamme kihloissa. Ja pysyäkseni sinun arvoisenasi teen sen

uhrauksen, että joksikin aikaa poistun Roomasta ja luotasi. En tahdo

tehdä sinua onnettomaksi. Kyyneleet huuhtelevat kasvojani, sydämeni

vuotaa verta... mutta on välttämätöntä, on kohtalon pakko, että

joksikin aikaa eroamme.

Ajatellessani tätä sydämeni tuntuu murtuvan, mutta se on

välttämätöntä, ehdottomasti välttämätöntä! Antonio rakas, koeta

ymmärtää minua. Lue tarkasti kirjeeni joka sana, äläkä anna niille

muuta merkitystä kuin mikä niillä on sydämessäni.

Ja ennen kaikkea, kuule minua, kuule minua aivan kuin jos lepäisin

povellasi ja itkisin kyyneleeni kuiviin. Kuule minua ja ymmärrä minua,

samoin kuin joskus olet minua ymmärtänyt. Muistatko viime jouluaamun?

Minä itkin, ja minusta sinunkin silmäsi näyttivät himmeiltä. Sinä

hetkenä tunsin rakastavani sinua yli kaiken ja päätin sinun vuoksesi

tehdä uhrauksen. Ja se uhraus on tämä: jätän sinut joksikin aikaa

koettaakseni parantua ja palatakseni luoksesi terveenä ja hyvänä.

Pienessä talossamme, siellä kotipuolessa, elän sinua varten, teen

työtä sinua varten. Minäkin tahdon kantaa korteni tulevaisuutemme

toimeentulon kekoon. Olemme nuoria, liian nuoria vielä. Voimme tehdä

paljon, jos vain tahtomme on luja.

Minä luotan järkähtämättä sinuun, samoin kuin sinä luotat minuun,

sillä tiedän, kuinka suuresti rakastat minua. Tiedän myös, että

rakastat minua suuresti juuri sentähden, että olen _sellainen kuin

olen_. En epäile sinua enkä itseänikään.

Parin, kolmen viikon kuluttua tulet minun kotiseudulleni, niinkuin

olemme sopineet. Voithan silloin olla pitävinäsi minua niin heikkona,

että annat minun jäädä sinne, kunnes olen tervehtynyt. Sitten

palaat Roomaan, elät ajatellen minua, jatkat opintojasi ja haet

viranylennystä. Niin kuukaudet kuluvat. Kirjoitamme toisillemme

joka päivä, olemme säästäväisiä tai oikeammin kokoomme rakkauden ja

aineellisen vaurauden varastoa. Niin asemamme paranee, ja kun taas

liitymme toisiimme, alkaa kuherruskuukausi, joka suuresti eroaa

ensimmäisestä ja joka kestää koko loppuikämme».

Tultuaan tähän kirjeensä kohtaan Regina tunsi ruumiissaan jäätävän

väristyksen, ikäänkuin kylmä tuulenpuuska olisi rynnistänyt vasten

hänen selkäänsä.

Eikö kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, ollut valhetta ja harhaluuloa?

Sanoja, sanoja.

— Kuka tietää, millaiseksi tulevaisuutemme _muodostuu?_ hän ajatteli.

Mutta tuo sana »muodostuu» herätti hänessä outoja ajatuksia.

— Kuka muodostaa tulevaisuutemme? Ei kukaan. Tai oikeammin: me itse

muodostamme sen nykyisyydellämme. Minä muodostan tulevaisuuteni tällä

kirjeellä; mutta en itsekään tiedä, mitä teen.

Ja hän pelästyi tätä seurauksiltaan epätietoista toimenpidettään. Mutta

heti hän rohkaistui ajatellessaan, että oli kirjoittanut kirjeensä

omalla sydänverellään.

Hän saattoi erehtyä, mutta hänen tarkoituksensa oli vilpitön. Pois siis

kaikki pelko, tuli mitä tuli. Elämä kuuluu niille, jotka rohkenevat

toteuttaa aikeensa. Kirjeen jatkaminen tuntui hänestä hyödyttömältä.

Hän arveli jo sanoneensa liiankin paljon, vaikkei hänen silti ollut

onnistunut ilmaista kaikkea, mikä kiehui hänen sisimmässään. Hän lisäsi

vain nämä muutamat rivit:

»... vastaa minulle heti, kun olet lukenut tämän kirjeen! Ei! Älä

sentään kirjoita heti, vaan vasta muutaman tunnin kuluttua. Tahtoisin

vielä sanoa sinulle niin paljon, mutta en voi. Sydämeni on liian

täynnä, kärsin niin ankarasti. Anna minulle anteeksi, Antonio, jos

tuotan sinulle surua sinä hetkenä, jolloin luet tätä. Saat vielä

nähdä, että sellaisesta surusta syntyy suuri ilo. Rauhoita minua

sanomalla, että olet ymmärtänyt minut ja että hyväksyt päätökseni.

Siellä kaukana, josta löydän kaiken, mikä yhteisestä olemuksestamme

on mennyt hukkaan näiden viime kuukausien raskaissa koettelemuksissa,

odotan kirjettäsi kuin tuomiopäätöstä. Sitten kirjoitan sinulle lisää

ja sanon tai koetan sanoa kaiken, mikä nyt painaa sydäntäni siinä

määrin, että voin siitä todenteolla tulla sairaaksi.

Hyvästi... näkemiin! Itken jo ajatellessani jäähyväissuudelmaa, jonka

annan sinulle lähtöhetkenä. Sinä et silloin tiedä, minkä ahdistuksen,

rakkauden, lupauksen ja toivon tuo suudelma sisältää!

Mitä ajatteletkin minusta, Antonio, älä ainakaan syytä minua

kevytmielisyydestä! Muista, että olen sinun omituinen ja sairas, mutta

en silti ilkeä enkä uskoton

Reginasi».

Lopetettuaan kirjeensä Regina taittoi sen kokoon ja sulki sen

kiireisesti kuoreen lukematta sitä läpi. Mutta sitten hän ajatteli,

että siihen oli voinut pujahtaa jokin virhe, jokin väärä sana, joka

saattoi muuttaa koko lauseen merkityksen. Hän avasi vielä kostean

kuoren ja luki, mitä oli kirjoittanut, tuntien vastenmielisyyttä

ja mielenliikutusta, mutta ei korjannut, ei lisännyt mitään. Mutta

sisimmässään hän tunsi vielä suurempaa ahdistusta. Kuinka kylmä ja

kömpelösti kirjoitettu tuo kirje olikaan! Se oli pitkä, liian pitkä,

eikä sen elottomilla lehdillä kuitenkaan näkynyt jälkeäkään kaikesta,

mikä väreili hänen sydämessään.

— Ja minä aioin kirjoittaa romaanin, näytelmän, minä, joka en kykene

kirjoittamaan edes kirjettä! Mutta hän ymmärtää silti, Regina ajatteli

sitten pannen kirjeen uudelleen kuoreen; olen varma siitä, että hän

ymmärtää. Mutta minne panen sen? Hyvä Jumala, jos hän löytää sen,

ennenkuin olen matkustanut! Mitä silloin tapahtuisi? Ehkä hän nauraa,

jotavastoin hän kenties itkee jos löytää sen myöhemmin. Nyt tiedän!

Panen sen hänen pöydälleen ennen lähtöäni. Entä jos hän äkkiä juoksee

takaisin huoneeseen noutamaan jotakin?

Tämänkaltaisin mitättömin miettein ja kysymyksin Regina koetti

karkoittaa alakuloisuutta ja levottomuutta, jotka raatelivat häntä.

Hän alkoi järjestää tavaroita matkalaukkuun. Hänen oli määrä matkustaa

parin päivän perästä aamulla kello yhdeksän pikajunassa, eikä hän ollut

vielä lainkaan tehnyt matkavalmistuksia. Koko pitkä iltapäivä oli

mennyt kirjeen kirjoittamiseen.

— Mitä hän tehnee lähdettyäni? Regina itsepintaisesti ajatteli

edelleen. Pitäneekö hän tämän huoneiston? Ja palvelijattaren? Rupeaako

hän pettämään minua? Ei, ei hän petä minua, siitä olen varma.

Kehoitan häntä asumaan yhdessä äitinsä ja veljiensä kanssa, niinkuin

ennenkin. Jolleivät he vain yllytä häntä minua vastaan. Ehkä hän

vuokraa pois tämän asunnon huonekaluineen päivineen. Paljonko hän

voinee siitä saada? Ehkä sata liiraa? Mutta ei, hän on tunteellinen;

hänestä olisi vastenmielistä, että vieraat, ehkä arkipäiväiset

ihmiset, saastuttaisivat »pesäämme», joksi hän sanoo kotiamme.

Olisiko se minusta vastenmielistä? Joutavia, tyhjiä loruja! Olenhan

kärsinyt täällä niin paljon. Nämä huonekalut ja nuo pari seinämattoa

koirankuvineen inhoittavat minua. En tahdo enää nähdä niitä!... Ja

kuitenkin! Riittää jo... Regina, olet typerä, hassu, mieletön...

— Entä mitä hän tekee myötäjäisliinavaatteillani? Ehkä hän vie ne

kotiinsa. Vähät siitä, mitä minä niistä välitän? Tehköön mitä haluaa.

Tämäntästä häntä vaivasi ajatus, joka jo monta kertaa aikaisemmin oli

häntä ahdistanut: Jollei Antonio antaisikaan hänelle anteeksi? Miten

heidän tarinansa silloin päättyisi? Typeriä ajatuksia! Antonio ei

voinut olla anteeksi antamatta. Korkeintaan hän matkustaisi Reginan

luo suostutellen tai yrittäen pakottaa häntä palaamaan luokseen?

Mutta hän, Regina, aikoi pysyä lujana ja saada miehensä taipumaan...

Mielikuvituksessaan hän jo eli tuossa hetkessä ja tunsi uuden eron

tuskaa.

Sillävälin hän oli ehtinyt sulloa tavaransa matkalaukkuun, mutta ei

ollut tyytyväinen aikaansaannokseensa.

Kuinka katkeraa ja merkityksetöntä elämä olikaan! Jäähyväisiä ja taas

jäähyväisiä, kunnes tulivat kuolonhetken viimeiset jäähyväiset. Kuolema

— näin hän sitten ajatteli — tyhjentäen matkalaukun ja järjestäen

siihen uudelleen tavaransa. Kun meidän täytyy kuolla, miksi hankimme

itsellemme niin paljon turhia suruja? Miksi minä nyt lähden pois?

Samantekevää, missä saa aikansa kulumaan. Mutta juuri sen vuoksi, että

meidän täytyy kuolla, on paras elää aikansa niin miellyttävästi kuin

suinkin. Yksi vuosi tai kaksikin kuluu nopeasti, mutta kolme- tai

neljäkymmentä vuotta on pitkä aika. Mutta kahdessa vuodessa... niin,

hän vielä ajatteli asetellen yhä uudelleen pukua, joka ei tahtonut

pysyä sileänä matkalaukussa, voivatkohan taloudelliset olomme todella

parantua kahdessa vuodessa? Jos tulevatkin vähän paremmiksi, olenkohan

sittenkään tyytyväinen? Eikö tämä sama elämä ala uudelleen, eikö se

jatku jatkumistaan, loppuun asti? Kuolla, todella poistua elämästä, se

olisi jotakin. Silloin ainakin säästyisi ikävä tavaroiden sullominen

tähän kirottuun matkalaukkuun. Mene matkoihisi! hän tiuskaisi

raivostuen, temmaten hameen ja viskaten sen kauas. Miksi et tahdo

alistua minun tahtooni! Mitä teen tuolla rääsyllä? Ketä varten pukisin

itseni hienoksi?

Regina heittäytyi vuoteen laidalle ja alkoi nyyhkyttää kuin lapsi.

Ennen tätä hetkeä hän ei ollut niin ilmeisen selvästi tajunnut oikkunsa

mielettömyyttä ja sydämettömyyttä. Jopa hänestä tuntui, että hänen

sisimmässään oli pelkkää valhetta, että hän tahtoi vain tuottaa

miehelleen mielipahaa vaistomaisen julmuuden ja kostonhimon pakosta.

Mutta hetken kuluttua hän nousi ja alkoi uudelleen asetella hamettaan

matkalaukkuun.

Palatessaan Antonio näki hänen yhä vielä häärivän polvillaan

matkalaukun edessä.

— Auta minua panemaan sitä kiinni, Regina pyysi.

Ja kun Antonio kumartui tarkastamaan lukkoa, joka oli vähän

epäkunnossa, Regina virkkoi:

— Jos sattuisi junien yhteentörmäys ja minä saisin surmani...?

— Toivottavasti ei tapahdu sellaista onnettomuutta, Antonio sanoi

tyynesti yhä tutkien lukkoa.

— Jos saisin vamman? Jos minut olisi vietävä sairaalaan ja minun

täytyisi jäädä sinne pitkäksi aikaa?

Antonio ei tällä kertaa vastannut mitään.

— No sano toki jotakin?! Mitä silloin tekisit?

— Merkillistä, että tuollaiset ajatukset aina pälkähtävät päähäsi!

Mutta kun sinulla kerran on tuollaisia pahoja aavistuksia, miksi siis

matkustat? No, nyt se on lukossa. Missä hihnat ovat? hän kysyi nousten.

Regina katseli miestään, kun tämä seisoi hänen edessään suorana ja

kauniina, huulet raikkaina kuin vasta poimittu hedelmä, silmät loistaen

ja koko vartalo auringonlaskun purppurahohteen valaisemana.

— Ylihuomenna olemme jo kaukana toisistamme! Regina sanoi heittäytyen

rajusti hänen kaulaansa ja suudellen häntä haltioituneena. Ethän sillä

aikaa petä minua? Voi hyvä Jumala, jollemme enää näe toisiamme!

— Pidätkö siis minusta?

— Äärettömästi...

Antonio näki Reginan kalpenevan ja vapisevan. Ja hän painoi vaimonsa

povelleen itsekin aivan huumautuen rajun intohimon ja riemun vallassa,

joka tempasi hänet pyörteeseensä joka kerran kun Regina osoitti hänelle

hellyyttään.

He vaihtoivat suudelmia, joissa oli katkeran suloinen tuskan hehku,

mutta samalla sanomatonta hekumaa. Regina itki, Antonio puheli

katkonaisia sanoja ja kehoitti lopulta häntä peruuttamaan matkansa.

Sitten he molemmat nauroivat.

— Näyttää siltä, kuin aikoisit lähteä pohjoisnavalle! Antonio

huudahti. Olethan ihan itkenyt! No, kuukausi kuluu pian. Minähän tulen

pian perästä. Tähän vuorokauden aikaan suutelemme sitten Po-joella

punaisessa iltavalaistuksessa.

— Ellei junien yhteentörmäys tule väliin! Regina virkkoi laskien hiukan

julmaa leikkiä. Tässä ovat hihnat. Vedä ne kireälle...