Jouluaattona Regina tahtoi mennä aikaisin levolle, valittaen
pahoinvointia, mikä antoi Anna rouvalle ajattelemisen aihetta, mutta ei
ollenkaan saanut vakuutetuksi Antoniota. Hän tunsi tai luuli tuntevansa
sen salaisen taudin, joka kalvoi hänen vaimonsa sydäntä. Hän tiesi sen
nimenkin: kotikaiho. Ja hän luotti siihen, että aika parantaisi sen.
Tuskin Regina oli paneutunut vuoteeseen, kun hän jo alkoi ajatella ja
muistella. Joulu Roomassa! Hän näki mielikuvituksessaan rattaiden,
joissa oli eläviä kananpoikia, vierivän ympäri kaupunkia, naisten
rientävän ohi kääröjä ja myttyjä käsissä. Lihavat ruokatavarakauppiaat
pistivät esiin päänsä roomalaisen imperatorin ilmein inhoittavista
myymäläkomeroistaan. Hänen ylhäisyytensä, alivaltiosihteeri, oli
pysähtynyt Dagninon näyteikkunan eteen kasvoillaan neuvoton, epäröivä
ilme.
Palvelustytön, Anna rouvan ja Gasparen välillä oli syntynyt kova
kahakka eräänlaisten makaronileivosten johdosta. Marina oli kiivennyt
portaat edestakaisin ainakin pariinkymmeneen kertaan. Aina hänellä
oli mukanaan kääryjä ja myttyjä, mutta joka kerta hän oli unohtanut
jotakin. Koko aamiaisen ja päivällisen ajan kolme veljestä, äiti ja
palvelijatar olivat keskustelleet ruoasta.
Tämä oli lopulta saanut Reginan melkein pahoinvoivaksi. Ollessaan
yksin isossa, kovassa ja kylmässä vuoteessa kokoon käpertyneenä häntä
kouristi raskas tunnelma, kosteus ja alakuloisuus. Hänestä tuntui
siltä, kuin hän olisi ollut pieni etana, joka kuulee sateen tippuvan
kuorelleen. Ja yhä hän ajatteli kotoista liettä ja lumen valaisemia
öitä. Ruokailuhuoneesta kuului puheensorinaa ja naurua, ulkoa
raitiovaunujen surkeaa kitinää ja juhlivan ja mässäävän suurkaupungin
humua. Mutta kaikkien näiden äänien läpi tunkivat junan vihellykset
asemalta. Jokin niistä nauroi; toinen, ohut ja kimeä, kuulosti lapsen
ääneltä, joka pyytää jotakin; mikä taas ratisi kuin monivärinen
mutkitteleva salama pimeällä taivaalla. Viimeinen tuntui ilkkuvan
Reginaa: Matkustaa kotiin! Matkustaa kotiin! Hui hai! Tänne olet tullut
ja tänne jäät; hyvästi!
Regina suuttui. Häntä ärsytti hänen ylhäisyytensä, tuo herrasmies, joka
katseli Dagninon näyteikkunaa kohennellen kultasankaisia silmälasejaan.
Ja sitten hän ihmetteli, keitä olivat ne tuntemattomat henkilöt, jotka
nauroivat ja leikkivät ruokailuhuoneessa.
Vaikka Antonio oli suuttunut, hän meni aikaisin levolle. Regina oli
nukkuvinaan. Antonio kosketti häntä erittäin varovasti, ja tuntiessaan,
että hän oli kylmä, painautui lähelle häntä antaakseen hänelle
ruumiinlämpöään. Regina tunsi sen omituisen, kuvaamattoman tuoksun,
joka aina levisi hänen miehensä tukasta ja hänen mielensä heltyi, mutta
hän ei avannut silmiään. Hetket kuluivat. Kaupunki vaipui uneen kuin
ahne lapsi, jolle on luvattu antaa seuraavana päivänä paljon makeisia.
Regina ei saanut unta, mutta tunsi miellyttävää lämpöä. Kirkkaat kellot
helisivät hiljaisessa yössä. Yksi tuntui kaikuvan kaukaa joen toiselta
puolelta, vakavana, sointuisana, ikävöivänä.
Reginan mieleen muistuivat muutamat Pratin säkeet, joita hän ei tiennyt
ennen osanneensa ulkoa. Mistä ne nousivatkaan hänen tajuntaansa?
Ehkä kellojen kaihoisa kalkatus tuona ensimmäisenä maanpaon jouluna
houkutteli ne esille alitajunnan syvyyksistä:
Haaveilla vihreistä keväistäni.
Haaveilla juhlista kodin armaan...
Hän toisti nuo säkeet muutamia kertoja itsekseen, yksitoikkoisesti
hyräillen, ja nukahti lopulta siihen. Hän oli unessa olevinansa kotona.
Pikkusisko soitteli »Stefaniaa» mandoliinilla, jonka pintaan kuvastuvan
trubaduurin kitaroineen Regina hyvin muisti. Musta kissanpoika istui
kuuntelemassa, hiukan ikävystyneenä, haukotellen syvään. Punasinervän
vivahteinen harmaa hämärä laskeutui maille, pehmeänä kuin sametti.
Mutta äkkiä ilmestyivät ikkunan taakse hämmästyneen epäröivät kasvot,
silmälasit nenällä. Regina naurahti niin äänekkäästi, että Antonio
heräsi.
— Mikä sinun on!
— Hänen ylhäisyytensä... — hän mutisi unissaan.
* * * * *
— Viime yönä nauroit, nyt itket? Saanko tietää, mikä sinua vaivaa?
Antonio kysyi seuraavana aamuna herätessään ja huomatessaan Reginan
itkevän.
— Ei mikään.
— Vai ei mikään! mies sanoi suutuksissaan. Itkethän sinä, ja miksi? En
kestä tätä kauempaa! Miksi kiusaat minua näin?
Regina tarttui hänen käteensä ja painoi sen silmilleen. Antonio heltyi.
— Mikä sinun on, Regina? Sano, mikä sinua vaivaa? hän rukoili
hyväilevästi ja ahdistuneena.
— Ei se ole sinun syysi! Regina sanoi painaen kasvonsa vasten hänen
poveaan. Se johtuu minusta itsestäni... en oikein tiedä, miksi. En voi
irtaantua menneisyydestä... koti-ikävä... ja pelkään tulevaisuutta.
Antoniokin tunsi rinnassaan salaista pelkoa.
— Miksi pelkäät tulevaisuutta?
— Sentähden, että olemme köyhiä... ja Rooma on hirvittävä köyhille...
— Emmehän me ole köyhiä, Regina! hän huudahti käyden yhä
levottomammaksi. Emmekö sitten rakasta toisiamme?
— Rakkaus, eläminen päivästä päivään... se ei riitä.
— Tiesithän sen.
— Tiesin. Ja soimaan itseäni, etten voi karkoittaa vastenmielisyyttä,
jota pikkuporvarillinen elämämme minussa herättää.
— Mutta millaista sitten elämäsi oli _siellä?_
— Voi, Antonio, silloin haaveilin.
Antonio vaistosi koko sen sydäntä särkevän tuskan, joka sisältyi tähän
huudahdukseen. Ja lieventääkseen hetkeksi vaimonsa kärsimystä hän
päätti antaa tälle, samoin kuin eräänlaisille potilaille annetaan,
vaaratonta rauhoittavaa lääkettä.
— Kuulehan, hän virkkoi, sinua vaivaa koti-ikävä. Mutta saat
nähdä, että aikaa myöten totut kaikkeen. Meidän elämämme on tosin
vaatimatonta; mutta luuletko, että rikkaat ovat onnellisia?
— Enhän minä pyydä rikkautta!
— Mitä siis tahdot? Olenko minä sitten mitätön? Olenko typerä? _Minun
kanssani_ sinun kuitenkin on tosiasiassa eläminen. Ole nyt järkevä.
Saathan vastedes luoda itsellesi sellaisen ympäristön kuin itse
tahdot. Ja toistaiseksi voit parantuaksesi kotikalliostasi pistäytyä
kotiseudullasi, milloin vain haluat.
Rauhoittava lääke tuotti toivotun vaikutuksen.
Regina kohotti säteilevät kasvonsa.
— Jo ensi keväänä? hän kysyi innostuen.
— Milloin tahansa. Aikaa myöten kuitenkin...
* * * * *
Reginan henkinen pahoinvointi vain kiihtyi ajan mukana.
Toisena joulupäivänä Antonio vei hänet Costanzi-teatteriin. Regina
puki ylleen kaikkein hienoimman pukunsa, koristi itsensä kauneimmilla
koruillaan ja lähti teatteriin lujasti päättäen, ettei antaisi minkään
komeuden hämmästyttää itseään. Costanzi-teatteri oli suurenmoinen näky:
se sai ajattelemaan mahdottoman suurta jalokivilipasta. Siinä välkkyi
häikäisevän valkoisilla naisenhartioilla säkenöiviä, ihmeellisiä
helmiä. Permanto oli loistava, kuin keto, täynnä isoja kukkia, joiden
terissä ja lehdillä kimmelsi jalokivien ja kultakoristeiden komea kaste.
Vaikka Regina aikaisemmin jo oli nähnyt Pannan teatterin, tämä näky
aluksi valtasi hänet kuin lievä pyörrytys. Hänen likinäköiset silmänsä
ummistuivat liian kirkkaan valon häikäiseminä, ja samankaltaista
tapahtui hänen sisässäänkin. Hän nosti silmien eteen tähystimen ja näki
eräässä aitiossa ruman, mutta erittäin hienosti pukeutuneen naisen,
jonka kasvot hänestä näyttivät maalatuilta; naisella oli valetukka,
ja hänen silmiään oli autettu siveltimellä. Silti Regina kadehti
häntä. Hän katseli ympärilleen. Vähitellen hänen kateutensa kasvoi,
tulvi yli äyräittensä, muuttui vihaksi. Hän toivoi, että tuli pääsisi
irti. Samassa hän huomasi, että lähellä häntä istuva, vaatimattomasti
pukeutunut nainen katseli aitioita samalla tavoin, ehkä samanlainen
rikollinen kateus sydämessä kuin hänellä itsellään. Ja hän häpesi. Hän
laski tähystimen alas eikä sen jälkeen enää katsonut ylös aitioihin.
Mutta edessään ensimmäisissä nojatuoliriveissä hän näki jonon hienoja
naisia ja herroja, jotka tuijottivat lakkaamatta ja hellittämättä
ylös aitioihin. Näytti siltä kuin nojatuoleissa istuvasta yleisöstä
tavallisilla permantotuoleilla istujat olisivat olleet huonompaa rotua,
tai kuin ei heitä olisi ollut ollenkaan olemassakaan.
— Me emme ole yhtään mitään. Olemme pienoiseliöitä, jotka täyttävät
tyhjyyden! Regina ajatteli. Mutta äkkiä hän teki merkillisen havainnon.
Hän itsekin tunsi tavallisten tuolien ja ylimmän parven yleisöä
kohtaan samanlaista välinpitämätöntä ylenkatsetta kuin nojatuoli- ja
aitioyleisö.
Antonio luuli, että Regina nautti soitosta ja näytännöstä yhtä suuresti
kuin hän itse. Yhtenään hän puristi vaimonsa kättä ja lausui hänelle
pieniä kohteliaisuuksia.
— Näytätpä kuningattarelta tänä iltana koruinesi ja jalokivinesi! hän
muun muassa sanoi.
— Maanpaossa olevalta kuningattarelta!
V
Muistellessaan myöhemmin avioliittonsa ensimmäisen vuoden tarinaa
Regina jakoi sen useihin pieniin lukuihin, joista hän antoi erityisen
merkityksen sille, joka käsitteli hänen ensi käyntiään ruhtinatar
Makulinan luona.
Se tapahtui tammikuun ensi päivinä, usvaisena ja leutona iltapäivänä.
Indipendenza-aukiolla Regina ja Arduina odottivat Massimoa, jonka oli
määrä siellä yhtyä heihin.
Antonio ei tullut mukaan, hän kun noina iltoina viipyi ministeriössä
lähes yhdeksään asti tehden ylimääräistä työtä.
Tori oli autio, ainoastaan himmeän kellervän kuutamon valaisema.
Paljaat puut häipyivät usvaan, ja lyhtyjen liikkumattomat jalat
näyttivät olevan etäällä. Regina seisoi keskellä toria; hiljaisuus,
yksinäisyys ja avaruus tuntuivat hänestä miellyttävältä. Ensi kerran
Roomassa olonsa aikana hän huomasi jotakin ihailtavaa.
— Joudutaan nyt! Massimo kehoitti rientäessään kohtaamispaikalle ja
heiluttaen uusia käsineitään. Kello on jo kymmentä vailla neljä. Jollei
ruhtinatar tänä iltana anna minulle toiveita, niin varokoon itseään!
— Sinä kai olisit valmis naimaan hänet! Regina sanoi tehden
vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen.
— Sitä hän juuri haluaa! Arduina huudahti.
— Ole vaiti! Kaikkia vielä! Minä en ole ostettavissa!
He pysähtyivät ruhtinattaren puutarhan aitauksen eteen, ja Massimo
sanoi:
— Tästä kulkevat ruhtinattaren rakastajat!
Sitten he soittivat huvilan ovikelloa — tai oikeammin huviloiden, koska
niitä oli kaksi. Ne eivät olleet isoja, mutta hienoja; niitä yhdisti
toisiinsa ylhäällä avoin kuisti, joka näytti jonkinlaiselta riippuvalta
puutarhalta.
— Ne ovat kuin kaksi pientä veljeä, jotka pitelevät toisiaan kädestä,
Regina sanoi huoaten.
Hännystakkinen palvelija avasi loistavat lasiovet, ja Reginan silmiin
pisti eteisessä kaksi isoa sutta, jotka loikoivat punaisella matolla ja
näyttivät ilmi eläviltä.
Saleissa oli tavattoman kuuma. Paksuista seinäverhoista ja leveiden
mataloiden leposohvien eteen levitetyistä karhuntaljoista uhosi
jotakin, mikä sai ajattelemaan auringonpaisteeseen nukahtaneiden
petojen kuumaa hengitystä, jotakin raakaa ja himokasta, mikä teki
vastenmielisen vaikutuksen.
Pitkistä maljakoista kohosi metsäkasvien oksia täynnä punaisia marjoja.
Ruhtinattaren kallisarvoinen puku oli mustaa samettia ja kömpelösti
koristettu valkoisilla pitseillä. Hän keskusteli kahden vanhan herran
kanssa kertoen ranskaksi tätinsä rakkaustarinaa, joka oli naimisissa
George Sandin läheisen ystävän kanssa:
— Niihin aikoihin tätini oli Parisin hienoin nainen. George Sand kuvaa
erästä hänen pukuaan romaanissaan _Marquis de Villemer_...
Paitsi näitä kahta vanhaa herraa, oli kuuntelijoina kolmas, parraton
ja kaljupäinen vanhus, jonka kallo kiilsi kuin vaaleanpunainen
posliinimalja, rauhallisesti vaipuneena nojatuoliin.
Neiti Marianna, yllään helakanpunainen avokaulainen puku, kiiruhti
tulijoita vastaan nopein hiirenaskelin ja katseli Reginaa silmät
kiiluen.
— Olette kovin virkeän näköinen tänään, hyvä rouva. Mitä uutta kuuluu?
— Mitäpä uutta _meille_ kuuluisi!
Marianna tuuppasi häntä sormellaan kylkeen ja remahti nauruun.
Reginasta tuntui, että »hiiri» oli sinä iltana maistellut väkeviä, ja
hän tunsi jälleen samaa outoa inhoa, jota ruhtinatar ja tuo letukka
jo aikaisemmin olivat herättäneet hänessä. Aluksi ruhtinatar välitti
varsin vähän Venutellin perheen jäsenistä. Saapui uusia vieraita. Nämä
olivat melkein kaikki vanhoja ulkomaalaisia naisia, joiden pukujen
uutuuden ja hienouden laita oli niin ja näin. Arduina tapasi heti
herrasmiehen, jolla oli pyöreät silmät, pystynenä ja leveä suu, ja
alkoi keskustella hänen kanssaan. Massimo ei ollut näkyvissä. Marianna
ilmestyi ja katosi, hyöri ja pyöri kimeästi huudahdellen. Regina joutui
lihavan rouvan viereen, joka lausui hänelle muutaman sanan katsomatta
häneen. Hänen toisella puolellaan oli tuo vanha kaljupää herra, joka ei
avannut suutaan.
Ennen pitkää Reginan tuli ikävä. Hän huomasi olevansa unohdettuna
kaikkien noiden kaljupäiden lihavien ukkojen ja vanhojen silkkihameiden
joukossa, jotka eivät enää kahisseet. Kuinka ikävää kaikki olikaan!
Tällaistako oli rikkaiden maailma, se lumottu maailma, joka oli saanut
hänet haltioitumaan hänen vain ajatellessaankin sitä?
— Tänne en tule toista kertaa, hän päätteli.
Äkkiä hän näki Arduinan, joka kaukaa hymyili hänelle ja nyökkäili häntä
luokseen. Mutta samassa ruhtinatar lähestyi Reginaa ja ojensi hänelle
ystävällisesti ja tuttavallisesti pienen jalokiviä säteilevän kätensä.
— Suvaitsetteko tulla juomaan kupin teetä?
Regina kavahti pystyyn liikutettuna kohteliaisuudesta.
— Kuinka miehenne voi? ruhtinatar kysyi saattaessaan Reginaa
ruokailuhuoneeseen.
— Kiitos, hyvin, Regina vastasi hiljaa, punastuen. Hän ei päässyt
tulemaan, kun...
— Anteeksi?
Ruhtinattaren vanavedessä tulivat kaikki vanhat herrat ja rouvat, jotka
asettuivat istumaan pienten pöytien ääreen. Keskellä huonetta oleva
tarjoilupöytä oli täynnä hienoja herkkuja.
Marianna alkoi juoksennella edestakaisin tarjoillen teetä.
— Tahtoisitteko auttaa? hän kysyi kulkiessaan Reginan ohi. Olette kuin
nuori neitonen. Tulkaa vain mukaan.
Regina lähestyi tarjoilupöytää, mutta ei tiennyt, miten menetellä. Hän
sysäsi kumoon pullon ja punastui, niin että kyyneleet kihosivat hänen
silmiinsä.
— Kas tässä, Marianna sanoi, ojentaen hänelle lautasen, viekää tämä
kakku tuolle koiran näköiselle herralle!
— Kenelle? Puhukaa toki hiljaa.
— Tuolle, joka seisoo kälynne vieressä. Hän on kirjailija...
Regina kulki levottomana ruokasalin läpi lautanen kädessä kuvitellen,
että kaikki katselivat häntä, mutta tyytyväisenä, kun hänelle oli suotu
tilaisuus tarjota palanen kakkua kirjailijalle.
— Kiitoksia, neiti! kirjailija virkkoi kumartaen Reginan ojentaessa
hänelle lautasen.
— Anteeksi, rouva! Arduina korjasi. Saanko esittää kälyni?
— Onnittelen ja valitan! kirjailija sanoi julkeasti. Kaikkien näiden
satavuotiasten joukossa — hän mulkoili ympärilleen pyöreillä silmillään
— hän näyttää lapselta.
— Miksi valitatte? Arduina kysyi.
— Sentähden, että te olette hänen kälynsä!
Regina huomasi heti, että kirjailija oli hyvin epäkohtelias, ja katsoi
parhaaksi palata pöydän ääreen. Marianna oli jo huoneen toisessa
päässä. Regina otti arasti toisen kakkulautasen ja vei sen Massimolle,
joka seisoi ovensuussa, hänkin hylättynä ja unohdettuna.
— Kas, sinähän näyttelet emäntää! hän virkkoi Reginalle. Tuo minulle
myös lasi tuota viiniä, näethän, tuosta pitkästä pullosta, jonka kaula
on kullattu. Tuosta, joka on pöydän kulmalla. No mene jo. Ja juo
itsekin sitä.
Regina lähti, mutta huomasi, että ruhtinatar parastaikaa kaasi lasiin
viiniä juuri siitä pitkästä pullosta, jossa oli kullattu kaula.
— Massimo tahtoisi lasin tätä viiniä, Regina mutisi ujosti.
— Anteeksi?
Ruhtinatar ei kuullut, mikä ehkä oli hyväkin.
Regina kaasi viiniä lasin täyteen ja vei sen langolleen. Lasista nousi
harvinaisen hieno tuoksu kuin kukasta.
— Tämä on portviiniä! Massimo virkkoi äänensä kuulostaessa
kiitolliselta. Kiitos, pikku käly! Tämä teki hyvää. Se on
uudenaikaisten jumalien juomaa.
— Olet iloinen tänä iltana!
— Kaikkea muuta. Minun on hirveän ikävä. Lähdetään pois! Arduina
jääköön tänne. Kuka tuo koirankuonolainen on, joka pitää hänelle seuraa?
— Kuuluu olevan kirjailija.
— Ei ole kunnia tuntea, Massimo sanoi syöden ja juoden. Millaista
roskaväkeä! Kyllä on sekalainen seurakunta!
— Se on totta! Regina myönsi. Mutta olemmehan mekin täällä!
— Me annamme heille palttua! Me olemme nuoria ja voimme tulla
rikkaiksi. He ovat rikkaita, mutta eivät koskaan enää voi tulla
nuoriksi jälleen.
— Kas vain! Mutta ehkä olet oikeassa.
— Tuohan minulle vielä pieni lasillinen portviiniä! Massimo sanoi
rukoillen.
— Eikö se jo ole liikaa?
Vanhat naiset ja herrat, joita tee ja viinit hieman kiihoittivat,
alkoivat puhua äänekkäämmin, muodostivat ryhmiä ja hajaantuivat eri
tahoille.
Yleisessä sekasorrossa Regina joutui taas lähelle ruhtinatarta.
— Ette ole vielä tainnut nauttia mitään? ruhtinatar kyseli. Tulkaa
mukaan. Lasi portviiniä? Kuinka miehenne voi?
— Jo toisen kerran! Regina ajatteli; sitten hän vastasi kovalla äänellä:
— Kiitos, erittäin hyvin.
— Joko olette muuttaneet uuteen asuntoonne? Miten viihdytte? Mutta
juokaa! Ja vähän kakkua? Tänään se on hyvää. Kas, _monsieur_ Massimo,
haluatteko lasin teetä? Ettekö? Entä lasin portviiniä? Sanokaahan,
palveletteko tekin valtiovarainministeriössä?
— En. Puolustusministeriössä, rouva ruhtinatar.
Tuskin Marianna oli huomannut ruhtinattaren puhelevan Massimon ja
Reginan kanssa, ennenkuin hän kurotti kasvojaan Reginan takaa. Tästä
tuntui, että seuraneiti piti ylen tarkasti silmällä ruhtinatarta.
— Minulla on taas ikävä asia, ruhtinatar lausui hitaasti. On kyseessä
korot, jotka ovat perittävissä Milanossa, mutta tahtoisin nostaa ne
täällä Roomassa. Olen kuullut, että sitä varten on tarpeen pyytää lupa
valtiovarainministeriöstä. Olisi siis tärkeää, että _monsieur_ Antonio
huomenna kävisi puheillani.
— Sanon sen heti hänelle, Regina virkkoi.
Marianna sanoi jotakin venäjäksi kääntyen ruhtinattaren puoleen melkein
käskevästi. Ruhtinatar vastasi tavalliseen tapaansa kylmän tyynesti,
mutta poistui äkkiä.
— Nyt minun täytyy antaa teille palkka avustanne, Marianna sanoi
Reginalle kaataen hänelle lasiin valkoista juomaa. Juokaa!
— Kiitos, en halua.
— Se on _votkaa_... Venäläiset naiset päihdyttävät itsensä tällä
juomalla. Katsokaa nyt, kuinka minä juon, hän jatkoi kohottaen pientä
lasia ja kurkistaen siihen. Minä ryyppään mielelläni. Ja kun olen
vähän maistanut, minulle käy päinvastoin kuin kaikille muille: herkeän
puhumasta totta.
— Minusta ei tunnu siltä, Massimo huomautti. Tämäkö nyt on _votkaa?_ Se
maistuu pahalla.
— Tänään en ole maistanut! Marianna sanoi.
Hän ryyppäsi kulauksen ja naurahti. Sitten hän vei lasin Reginan
huulille ja pakotti hänet tyhjentämään sen.
— Lähdetään nyt häiritsemään »koiran» ja »kissan» idylliä, Marianna
jatkoi puheinaan mennen viereiseen saliin, jossa Arduina ja kirjailija
lörpöttelivät loppumattomasti syrjäisessä sopessa punamarjaisen
kasvin alla. Regina ja Marianna istuutuivat heitä vastapäätä taljalla
peitetylle sohvalle, ja Massimo jäi seisomaan heidän viereensä.
Viereisessä huoneessa soitti vanha rouva pianolla kappaletta _Se o te_,
_o cara_ (Jos olet minun, rakkahin).
Reginan valtasi sanomattoman miellyttävä tunne. Vieno ja samalla
intohimoinen soitto, sohvan lämpö, jonka turkispeitettä teki mieli
silittää kuin pehmeää kissaa, tuoksuva, raskas ilma ja ennenkaikkea
votka, joka tuntui kurkussa ja polvissa, kaikki tuotti hänelle alkavan
päihtymyksen hekumaa.
Arduinakin oli kiihoittunut. Hän puhui äänekkäästi ja samanlaisella
äänenpainolla, jonka Regina oli pannut merkille Claretta serkulla tämän
puhuessa miesten seurassa. Näytti siltä kuin Arduina ei olisi ollut
tuntevinaan sukulaisiaan.
— Mitähän tuolla höperöllä onkaan mielessä? Regina ihmetteli itsekseen.
Marianna näytti aavistavan hänen ajatuksensa, sillä hän kuiskasi hiljaa:
— Siinä hakkaillaan!
Regina hymyili epämääräistä, itsetiedotonta hymyä. Mutta samassa häntä
kauhistutti.
— Olisiko se mahdollista? hän mutisi.
— Kaikki on mahdollista, hiiri vastasi. Te olette vielä niin kokematon
ja viaton! Mutta jonkin ajan kuluttua kyllä saatte nähdä, että kaikki
on mahdollista.
* * * * *
Seuraavana päivänä Antonio kertoi Reginalle, että ruhtinatar, jonka
luona hän oli käynyt järjestämässä koronnostoasiaa, oli pyytänyt heidät
päivällisille seuraavaksi sunnuntaiksi.
Regina suostui vastenmielisesti, niin kuin joka kerran, kun _madame_
Makulina suvaitsi pyytää heitä luokseen.
Hänen päivällisensä olivat aina suurenmoiset ja tarjoilijoina
komeapukuiset palvelijat. Mutta Reginalla oli näissä tilaisuuksissa
ikävä, ja hän oli jäljestäpäin hirveän huonolla tuulella. Antoniokin
sanoi, että palvelijat olivat hänen mielestään niin vastenmielisiä,
että hänen ruoansulatuksensa joutui epäkuntoon.
Ruhtinattaren vieraina oli aina ulkomaalaisia, vanhoja herroja,
keskinkertaisia runoilijoita ja tuntemattomia taiteilijoita.
Keskustelu oli näennäisesti mielenkiintoista: puhuttiinhan uutuuksista
kirjallisuuden, taiteen, teatterin alalla. Mutta Regina pani merkille,
että kaikki lausuivat samanlaisia mielipiteitä, kuluneita, vanhoja
ajatuksia, jotka eivät ollenkaan vastanneet hänen käsitystään. Ja
hänellä oli ikävä. Mutta palattuaan Venutellien piiriin hän sentään
ajatteli katkerasti kaihoten ruhtinattaren saleja, joissa tarjoilevat
palvelijat liikkuivat ääneti ja täsmällisesti kuin koneet ja joissa
kaikki oli kaunista, mukavaa ja loisteliasta; valokin syttyi siellä
kuin taikaiskusta.
Antonio vei Reginan huonekaluliikkeeseen, josta he valitsivat
huonekalut ja taloustarpeet Massimo d'Azegliokadun asuntoon.
— Ensi sunnuntaina käymme uudessa huoneistossamme katsomassa, miten
järjestämme sen sisustuksen, Antonio sanoi, ja Regina alkoi jo ajatella
kaikkea vaivaa ja ikävyyksiä, mitä tästä aiheutuisi.
— Nyt saan ruveta riitelemään palvelijattaren kanssa! hän kauhistuen
ajatteli itsekseen.
Sunnuntaiaamuna he lähtivät huoneistoonsa. Oli tammikuun loppupäiviä,
aamuilma oli puhdas ja leuto, siinä väreili jo kevään tuntua. Regina
melkein juosten kiipesi portaiden yli sata astinta ja päästessään
perille huohottaen ja hikisenä hän pilan päiten soitti ovikelloa.
— Pim, pim, pim! Kuka siellä? Herra Eikukaan. Kuinka hauskaa, että
herra Eikukaan tulee asuintoveriksemme!
Antonio avasi oven salaperäisen näköisenä ja meni edeltä. Tuskin hän
oli oven sisäpuolella, kun hän jo alkoi syvään kumarrella Reginalle.
Regina katseli ällistyneenä ympärilleen ja sanoi sitten hieman
ivallisesti:
— Luulin, että tällaista tapahtuu vain romaaneissa!
Asunto oli täydessä kunnossa: puoleksi suljetuissa ikkunoissa
oli verhot, avioparin leveä vuode hohteli vitivalkeana, taustana
seinäpaperit, joissa juoksi keltaisia koiria peltopyy suussa.
Keittiöstäkään ei puuttunut mitään.
Antonio asettui ikkunan ääreen antaen Reginalle aikaa tointua
yllättävästä hämmästyksestä. Regina oli vihainen itselleen, kun ei
voinut olla aivan niin ihastunut kuin hänen miehensä syystä saattoi
odottaa, mutta hän tajusi hyvin, mitä hänen oli tehtävä:
— Minun täytyy syleillä häntä ja sanoa: — kuinka hyvä sinä olet! Ja hän
syleili miestään sanoen:
— Kuinka hyvä sinä olet!
Hän huomasi, miten Antonion kauniit silmät loistivat lapsellista iloa,
ja silloin hän todella lämpeni ja heltyi.
— Antonio, hän sanoi miehelleen, sinä olet todella hyvä, mutta minä
olen häijy! Mutta tästälähtien minäkin muutun hyväksi, oikein kiltiksi.
Ja parin viikon ajan hän todella olikin hyvä, nöyrä, jopa iloinenkin.
Hänellä oli suuri työ järjestäessään liinavaatteita laatikkoihin ja
pukuja kaappeihin, siirrellessään huonekaluja ja muuttaessaan tauluja
toiseen paikkaan. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt näin paljon
työtä. Ensimmäisenä yönä, jonka hän nukkui uudessa pehmeässä vuoteessa
hienojen vuodevaatteiden välissä, jotka kuuluivat hänen myötäjäisiinsä,
hänestä tuntui kuin hän olisi päässyt painajaisesta ja aloittanut uutta
elämää. Hänellä oli toipuvan potilaan mielihyväntunne.
Kaunis vuodenaika alkoi. Taivas kaareutui korkeana ja puhtaana Rooman
yllä, keväiset tuoksut leijuivat ilmassa, kaupungin melu kantautui
uuteen asuntoon kuin kaukaisen kosken kohina, joka tuuditti suloisiin
haaveisiin. Alhaalla pienessä puutarhassa, jossa auringonpaiste ja
varjot vuorottelivat, puhalsi pieni suihkulähde ohuen vesiryöpyn
pienoiseen altaaseen, jossa uiskenteli pieniä punertavia kultakaloja.
Kuukausruusut kukkivat herkeämättä, kaksi valkoista kissanpoikaa
leikitteli ja kisaili käytävillä; näytti aivan siltä kuin puutarha
olisi järjestetty vasiten noiden pikkueläinten temmellyspaikaksi.
Regina vietti monta onnellista päivää. Mutta kun kaikki vaatteet ja
tavarat oli järjestetty paikoilleen laatikkoihin ja kaappeihin, hänellä
ei enää ollut mitään tehtävää. Palvelijatar, jota hän oli ajatellut
pelolla ja vavistuksella, hoiti koko talouden. Tämä oli harvapuheinen
ja sävyisä, hyvätapainen, siisti, jopa hienokin ihminen. Palvelijatar
lisäsi kuluja mutta ansaitsi kyllä sen uhrauksen.
Reginasta oli hiukan ikävä tehtävä kirjoittaa joka ilta luettelo
seuraavan päivän ostoksista. Mutta pian hän tottui siihenkin ja alkoi
taas ikävystyä.
Neljännestunnin ajan hän saattoi seisoa kuvastimen edessä pesten
itseään, sukien tukkaansa eri tavoin, kiilloittaen kynsiään. Hän katsoi
kuvastimeen sivulta, sirotti kasvoihinsa ihojauhetta, alkoi käyttää
»Venus»-ihovoidetta ja sitoi kureliivinsä kireälle. Mutta samalla hän
jo, tai ainakin jäljestäpäin, ajatteli:
— Oletpa hupakko, Regina! Miksi teet kaiken tämän? Mitä se hyödyttää?
Ja hän oikein inhosi itseään.
Ainoastaan muutamia henkilöitä kävi tervehtimässä häntä, heidän
joukossaan Clara täti ja hänen tyttärensä Claretta. Edellinen, joka
kovin kadehti Arduinaa, kun tällä oli niin ylhäisiä tuttavuuksia,
kertoili mielenkiintoisista päivällisistä ja lukemattomista kutsuista,
joihin häntä oli pyydetty.
— Enhän kerro tätä kehuakseni. Claretta esimerkiksi...
Claretta ihaili itseään joka kuvastimesta, penkoi Reginan
peililaatikoita ja touhusi tuuliaispäänä koko huoneistossa pannen
kaiken mullin mallin. Regina kammoksui sekä äitiä että tytärtä ja
yleensä kaikkia miehensä omaisia, myöskin Arduinaa, joka alati laahasi
hänet jos jonnekin kreivittärien ja markiisittarien luo, missä hän
tapasi toisia kreivittäriä ja markiisittaria.
— Täällä Roomassa keskenään seurustelevien kreivittärien luku on
peloittava! Regina tuumi Antoniolle.
Vieraissa käynti tuntui Reginasta osaksi hauskalta, osaksi
ikävystyttävältä. Hän ei loukkautunut siitä, etteivät _nuo naiset_
tulleet vastavierailulle. Eikä hän enää ihmetellyt kaikkea kauheaa,
mitä melkein kaikissa salongeissa puhuttiin tunnetuimmista kirjallisen
ja valtiollisen maailman ihmisistä, jopa yksityishenkilöistäkin!
— Kaikki on mahdollista, niin Marianna oli sanonut. Ja varsinkin on
mahdollista, että ihmisten puheet ovat panettelua.
* * * * *
Alkukeväästä Regina sai uuden ankaran koti-ikävän ja huonon tuulen
puuskan. Asunto alkoi käydä kuumaksi. Hän seisoi kauan ikkunan ääressä
hermostuneen levottomana kuin lintu, joka ei vielä ole tottunut
häkkiinsä. »Kissanpoikien puutarhasta» nousi kostean ruohon tuoksu,
joka sai hänessä kotikaihon tuntumaan aivan kouristavana. Toisinaan hän
katseli puutarhaan tähystimellään ja näki siellä lyhyen, kaljupään,
lihavan ja kelmeän nuoren miehen, joka oli erikoisen hienosti
pukeutunut, jaloittelemassa vihreän altaan ympärillä, johon suihkulähde
valoi ikävän kyyneliään. Regina muisti nähneensä saman herrasmiehen,
jonka kasvot olivat pöhöttyneet ja kellervät kuin puolikypsä aprikoosi,
tuona iltana Costanzi-teatterin aitiossa, ja murhapolttajan puuskansa
kohdistuneen häneenkin. Tuolla nuorella miehelläkin tuntui olevan
ikävä. Laskeutuiko hän puutarhaan sentähden, että hänellä oli ikävä,
vai oliko hänen ikävä siksi että hän oli puutarhassa? Toisinaan hän
pysähtyi altaan ääreen ja härnäsi pieniä kultakaloja, jotka näyttivät
mielettömästi pelkäävän hänen pientä kävelykeppiään; sitten hän
haukotteli, ja yhtä julmasti ja hajamielisesti kuin hän hätyytti
kaloja hän pieksi kepillään kukkia, muurilla vaalenevia soijakasveja,
pikkuruusuja ja viattomia päivänkakkaroita.
— Hänen täytyy saada lyödä jotakin, Regina ajatteli, ja totesi, että
hänkin kernaasti olisi kiusannut jotakin.
Tiheään sattuvina ja perin ikävinä sadepäivinä hän taas kävi
synkkämielisen surulliseksi. Yksi ainoa ajatus oli hänellä
lohdutuksena: käynti kotiseudulla. Hän laski päiviä ja tunteja.
Omituiset muistot, lapsuuden muistelmat, unhoon häipyneet kuvat
liukuivat hänen sielunsa läpi kuin pilvet synkällä taivaalla.
Hänen entisen elämänsä pienet yksityiskohdat herättivät hänessä
hellyydensekaista levottomuutta; hän muisti selvästi kotiseutunsa
kaikkein huomaamattomimmatkin henkilöt, kaikki metsän ja kotitalon
pienimmät sopukat, ja itsepintaisesti sellaiset mitättömät seikat,
jotka ennen eivät olleet erityisesti kiinnittäneet hänen huomiotaan.
Hän esimerkiksi näki mielikuvituksessaan vanhan rappeutuneen myllyn
jauhinkiven, joka loikoi hylättynä rantaäyräällä. Tuon harmaan
myllynkiven muisteleminen, joka näytti lepäävän pitkäaikaisesta
työstään taisteltuaan vuosi vuodelta joen kanssa, hellytti Reginan
kyyneliin.
Monesti hän koetti eritellä kotikaihontunteitaan ihmetellen, miksi hän
muisti myllynkiven, vanhan sokean kerjäläisen ja lähes satavuotiaan
lautturin, jolla oli isot, karvaiset kourat, lapset, jotka seisoivat
vihreänmutaisen ojan reunalla laskien oljista palmikoituja pikku
veneitä vesille, ja etanat, jotka ryömivät plataanin lehdillä.
— Olenpa minä tyhmä! hän ajatteli, mutta tunsi samalla hurjaa iloa,
kun hänen mieleensä juolahti, että ennen pitkää saisi nähdä jälleen
myllynkiven, lautturin, lapset, ojan ja etanat.
Ulkona vain satoi lakkaamatta. Rooma vaipui lokaan ja kurjuuteen, ja
Reginan päähän pälkähti lapsellisen julma toivomus, että Rooma hukkuisi
loppumattomaan liejusateeseen, niin että asukasten olisi pakko paeta
toisille tienoille. Hän, Regina, palaisi ihailemaan kotiseudun avaroita
näköaloja ja joen puhdasta vettä. Siellä hän syntyisi uudestaan ja
olisi jälleen sama Regina, sama vapaa ja vilkas lintu, jollainen hän
oli ennen ollut.
Antonio huomasi sekä kotoa lähtiessään että kotiin tullessaan Reginan
olevan vaipuneena koti-ikävänsä horrokseen, välinpitämättömänä
kaikesta, koko ympäristöstään.
— Lähdetään kävelylle, Regina!
— Ei minua haluta.
— Tule nyt vain, se virkistää sinua.
— Ei minua vaivaa mikään.
— Se ei ole totta. Olet alati synkkämielinen. Etkä enää pidä minusta,
siinä kaikki!
— Onko se minun syyni?
Toisinaan hän tuntui katsovan Antonionkin kuuluvan siihen, mikä edusti
kaupunkia ja kaikkea, mihin hänen joukkovihansa kohdistui. Sellaisina
hetkinä hänen miehensä tuntui hänestä verettömältä, eloisuutta
vailla olevalta sivuhenkilöltä, tuollaiselta merkityksettömältä
henkilöhahmolta, jotka häipyivät näkymättömiin sadeusvan verhoamassa
maisemassa, josta hän itse kohosi etualalla suunnattoman suurena
ylpeydessään ja itsekkyydessään.
* * * * *
Mutta lopulta lämmin ja valoisa kevät sentään tuli todenteolla. Joukko
kukkia myyskenteleviä miehiä, naisia ja lapsia hääri kaduilla, joiden
pohjukoissa Reginan likinäköiset silmät erottivat sulavaan metalliin
vivahtavaa kiiltoa.
Via Nazionalella, Corsolla ja Via del Tritonella liikkui ryhmittäin
naisia, joiden kasvoihin säteilevä ilma ja vaaleat puvut loivat
keväistä raikkautta, ja ilmassa kiiri kullanhohteista tomua. Ruusuja
täyteen sälytettyjä ajoneuvoja kiiti ohi. Punaiset autotkin surisivat
ja porhalsivat ulvoen kuin valosta huumautuneet, kukilla seppelöidyt
hirviöt.
Regina kulki ehtimiseen käsi Antonion kainalossa, harvemmin yksin,
väkijoukossa, yksin keskellä kaikkia noita iloisia naisia, joiden
huolettomuutta hän kadehti ja halveksi, keskellä noita tyttöheilakoita:
nauravia ystävättäriä, sisaria, koulutovereja, joiden seuraan hän
ei mistään hinnasta olisi tahtonut liittyä huolimatta katkerasta
kiduttavasta yksinäisyydentunteestaan.
Eräänä päivänä kulkiessaan Termini-aukion poikki Regina näki Arduinan,
yllä vanhastaan tuttu musta silkkipuku, jonka selkäpuolella oli
vanhannäköiseksi tekeviä poimuja. Regina koetti väistää kälyään, mutta
se oli jo myöhäistä.
— Kävin juuri luonasi, mutta ethän sinä ole koskaan kotona, eikä
sinua enää näe missään! Arduina sanoi ja toimitti. Mikä sinua vaivaa?
Mitä puuhaat? Mistä tulet? Äitikin valittaa... miksi ei sinulla ole
perillistä?
— Miksi ei itselläsi ole perillistä? Minne olet menossa? Kuinka hieno
sinä oletkaan. Regina huomautti ivallisesti.
— Olen matkalla Grand Hotelliin tervehtimään erästä upporikasta
»missiä». Tuletko mukaan? Se varmaankin maksaa vaivan.
Regina lähti kälynsä mukaan, kun ei tiennyt, mitä tekisi muutakaan.
Auringonlasku valoi Termeihin ja katujen reunoilla kasvaviin puihin
oranssinväristä hohdettaan. Puutarhassa melusivat lapset, ja
lukemattomien lintujen visertely kuulosti puron solinalta. Ja kaiken
yläpuolella, avaran, valoisan piazzan ja loiskivan suihkulähteen
yläpuolella, jonka vesi pulppuili esiin läpikuultavana kuin lasi ja
sateli helminä altaaseen, joka näytti jättiläiskokoiselta Muranon
maljakolta — kaiken tämän yläpuolella säteili kultakirjaimin nimi
_Grand Hotel_ kuin kaiverrettu kirjoitus temppelin korkeassa otsikossa.
Käytävän pylväiden edessä ja itse pihahallissa vilisi vaunuja,
palvelijoita erivärisissä livreoissa, herrasmiehiä silkkihatut päässä
ja hienoja naisia. Hovivaljakko, jonka eteen oli valjastettu kaksi
kiiltävän mustaa hevosta, pisti silmiin muiden ajoneuvojen joukosta.
— Kuningatar näyttää olevan tuolla sisällä — odotetaan vähän, Arduina
sanoi.
— Hyvästi siis, Regina virkkoi hankkiutuen poistumaan. Missä on jo yksi
»Regina», siellä ei enää tarvita toista.
— Hyvänen aika, kuinka olet itserakas! — Arduina huudahti teeskennellyn
epätoivoisesti. Mennään sitten sisään!
Arduina veti Reginan mukaansa ajoneuvojen ja hallissa kuhisevan hienon
yleisön lomitse ja kysyi nöyrästi tarjoilijalta, oliko miss Harris
kotona.
Tarjoilija kumarsi hieman katsomatta kumpaankaan:
— Neiti Harris? Luulen, että hän on kotona. Olkaa hyvä ja istuutukaa,
hän vastasi hajamielisenä katse jossakin etäällä.
Reginan mieleen muistui se kunnioitus, jota ruhtinatar Makulinan
palvelijat herättivät hänessä; tämä ei ainoastaan herättänyt
kunnioitusta, vaan myös jonkinverran pelkoa.
Arduina vei Reginan mukaansa talvipuutarhaan. Tämä alkoi katsella
ympärilleen ihmetellen, eteensä avautuvan haaveenomaisen näyn
valtaamana. Outoa, punertavaa, kullanhohtoista valoa virtaili
kattoholvista. Matoilla palmujen välissä aaltoili satumaisia
naisolentoja atlassilkissä ja pitkissä kahisevissa laahuksissaan,
kädet, korvat ja kaula koristettuina kimmeltävillä jalokivillä ja
helmillä. Kuului vieraiden kielten sorinaa ja naurunremahduksia, jotka
sekaantuivat porsliinikuppien ja hopealusikoiden kilinään. Tämä oli
kristallipalatsi, ilon valtakunta, jossa lumotut olennot unohtivat
elämän todellisuuden palmupuiden ja haaveellisen valon satumaailmassa.
— Elämän todellisuudenko? — Regina ajatteli. Mutta eikö juuri tämä ole
todellista elämää? Meidän, pikkuolijoiden elämä — se vasta on pahan
unen houretta.
Loistava naisolento pitkässä keltaisessa silkkipuvussa kulki
talvipuutarhan poikki. »Hän näyttää pyrstötähdeltä», — Regina ajatteli.
— Se on miss Harris, Arduina huomautti. Nyt saat nähdä.
Regina ei koskaan ollut voinut kuvitella, että olisi olemassa näin
säteilevän kauniita ihmisolentoja. Hän katseli miss Harrista, joka oli
pysähtynyt talvipuutarhan taustalle kahden mustapukuisen naisen luo, ja
hänen silmiinsä syttyi hurja kiilto.
Sinä hetkenä alkoi talvipuutarhan perältä kuulua hidasta hekumallista
soittoa, joka sai hälvenemään huudahdukset, naurun ja kuppien kilinän.
Miss Harris lähestyi. Regina tunsi sisimmässään melkein ruumiillista
kipua, kalvavaa alakuloisuutta. Tuo ruusuinen auringonlaskun valaistus,
palmut, jotka saivat mielikuvituksesta sukeltamaan esiin itämaisen
maiseman, lämpö, tuoksut, soitto, rikkaan ulkomaalaisen naisen
häikäisevä ilmestys herättivät hänessä kaihoa, etäisperinnöllisen
hämärän muiston ihmemaailmasta, jossa kaikki oli nautintoa, ja josta
ihminen on karkoitettu maanpakoon.
Sinä hetkenä hän vaistosi sen taudin laadun, jollaiseksi hän sanoi
sisintään kaivavaa kärsimystä. Tämä tauti ei aiheutunut kyynelin
ikävöidyn synnyinkodin menettämisestä, vaan kaikkien niiden unelmien
haihtumisesta, jotka olivat täyttäneet menneisyyden ja sulostuttaneet
hänen hengittämänsä ilman, paikat, joilla hän oli liikkunut, polut,
joilla oli kulkenut. Niistä unelmistaan hän ei ollut vastuunalainen, ne
olivat syntyneet hänen mukanaan, ne olivat siirtyneet hänen vereensä
hänen hallitsemaan tottuneen ylimysrotunsa verestä.
Miss Harris lähestyi soppea, jossa nuo kaksi pikkuporvarillista rouvaa
istuivat, laahaten perässään pitkää vaaleankeltaista laahustaan kulkien
kissamaisen pehmein kiemurtelevin liikkein. Molemmat vierasmaalaiset
naiset seurasivat häntä puhuen hänen kanssaan ranskansotkua, jota oli
mahdoton ymmärtää.
Arduina sai nousta seisoalleen ja hymyillä erittäin nöyrästi, ennenkuin
miss Harris suvaitsi tuntea hänet; hän puristi tämän kättä ja puhutteli
häntä musertavan alentuvasti. Senjälkeen kaunis ulkomaalainen nainen
istuutui laahus kierettynä jalkojen ympärille ja alkoi puhua. Hän
oli väsynyt, ikävystynyt: hän oli ollut ajelemassa autolla ja
yksityisvastaanotossa paavin luona, ja puolen tunnin kuluttua hänen oli
määrä lähteä hyvin ylhäisen naisen viimeiseen vastaanottoon. Reginalle
hän ei suonut katsettakaan, ja hetken kuluttua hän näytti unohtavan
Arduinankin ja kahden muun vieraan naisen läsnäolon. Hän puhui melkein
kuin itsekseen, kokonaan oman kauneutensa ja loistonsa lumoissa, kuin
tähti, joka tuikki yksinomaan itseään varten. Koko talvipuutarhan
yleisö katseli häntä, sekä läheltä että kaukaa.
Regina koki sisimmässään värähtelevää nöyryytyksen tunnetta. Hän luuli
kutistuneensa kokoon yksinkertaisessa puvussaan, häpesi kaulaliinaansa,
ja kun Miss Harris pyysi tarjota heille teetä, Regina kieltäytyi
vihamielisen jäykästi.
Heidän poistuessaan Grand Hotellista Regina tunsi jälleen rinnassaan
tuota lapsellista vihaa, joka oli vallannut hänet Costanzi-teatterissa.
— En käsitä, mitä sinulla oli täällä tekemistä, hän sanoi kälylleen.
Miksi kuuntelit niin orjamaisen nöyrästi _tuota naista_, joka tuntui
tuskin huomaavan läsnäoloasi?
— Mutta sinä näytit kuuntelevan yhtä nöyrästi!
— Minäkö! Olisin tahtonut kiristää teitä kaikkia kurkusta. Hyvä Jumala,
kuinka olette typeriä, te naiset!
— Mutta Regina hyvä! käly sanoi tyrmistyneenä. En ymmärrä sinua!
— Sen hyvin tiedän. Mitä sinä yleensä ymmärrät! Mitä sinä teet
tällaisissa paikoissa? Mitä sinulla on tekemistä noiden ihmisten
kanssa? Etkö ymmärrä, että he ovat maailman valtiaita ja että me olemme
orjia?
— Mutta onhan meillä älykkyytemme. Me olemme tulevaisuuden valtioita.
Etkö kuule meidän puukenkiemme kolketta ponnistellessamme kohti
korkeuksia ja heidän silkkikenkiensä kahinaa, jotka liukuvat kaltevaa
pintaa alas?
— Me? Sinä? Regina sanoi osoittaen kälyään sormella, äänessä
ylenkatsetta.
— Pidä varasi, jäät vaunujen alle! Arduina huudahti tempaisten hänet
taaksepäin.
— Siinä näet, miten he polkevat meitä. Mitä on älykkyys? Onko sitä
yleensä olemassa? Mitä se merkitsee silkkilaahuksen rinnalla?
— Vai kadehdit sinä heidän silkkilaahuksiaan? Arduina sanoi naurahtaen
hyvänsävyisesti.
— Sinä olet hassu! Regina huudahti raivostuneena.
— Suuri kiitos! Arduina virkkoi silti loukkaantumatta.
Palattuaan kotiin Regina heittäytyi etuhuoneen leposohvalle ja loikoi
siinä lähes tunnin potkien jalallaan pöytäkellon tahdissa, joka
säännöllisesti naksuttaessaan tuntui tuon pienen asunnon sydämeltä.
Hän tunsi tuskallisen nöyryytyksen ryöpyn virtaavan sydämeensä. Olihan
tuo vähälahjainen Arduinakin arvannut, mikä häntä vaivasi.
Päivänvalo alkoi sammua viereisessä huoneessa, ja pieni ruokailuhuone,
joka oli pihan puolella, oli jo harmaiden varjojen peitossa. Avoimista
ovista himmeä valonvälke hiipi matolle eteiseen, jonka sopissa hämärä
yhä sakeni. Regina ajatteli:
— Hämärä! Kuinka kammottavaa se on! Minkätähden? Ei, ei se ole
kammottavaa, se on vielä pahempaa; se on ikävystyttävää, painostavaa.
Tuhat kertaa parempi on pimeä, täydellinen yö. Pimeässä vallitsevat
tuska, epätoivo ja kapinanhenki. Se kaikki on vielä elämää, jotavastoin
hämärässä kaikki on ikävää, kurjaa ja kituvaa. Parempi olla kerjäläinen
kuin pikkuporvari. Kerjäläinen voi huutaa ja sylkeä maailman mahtavia
vasten kasvoja. Pikkuporvari vaikenee. Hän on kuollut sielu, hän
ei voi, ei saa puhua. Mitä hän sitten tahtoo? Eikö hänellä jo ole
riittävästi sitä, mitä tulevaisuudessa on kaikilla? Hänen osuutensa
on jo määrätty. Jos hän haluaa enemmän, hän saa kuulla olevansa
kunnianhimoinen, itsekäs ja kateellinen. Vähäjärkisetkin kohtelevat
häntä sellaisena.
— Silkkilaahukset. Eteishallit, vihreillä kasveilla koristetut
häikäisevän valon täyttämät kuin hehkuvassa päivänpaisteessa kylpevät
puutarhat, autot, jotka kiitävät kuin lentävät lohikäärmeet.
Puutarhojen ja puistojen ympäröimät huvilat kolmen pinjapuun alla kuin
jättiläispäivänvarjojen suojaamina, niin että niiden olemassaolon vain
aavistaa ristikkoportilta. Tämän kaiken pitäisi toteutua sen uuden
huomenen koittaessa, joka on meille luvattu, mutta jota toistaiseksi
ei ole tullut. Maailma on pieni, eikä se voi olla jaettuna useampaan
kuin kahteen osaan: päivään ja yöhön, valoon ja pimeään. Mutta kerran
kaikki on hämärää. Kaikki ovat samassa asemassa kuin _me_, kaikki
elävät silloin pienissä, pimeissä asunnoissa, joihin on kiivettävä
lukemattomia portaita. Ja kadut ovat silloin kaikki tulvillaan pölyä ja
löyhkääviä raitiovaunuja ja pikkuporvarien vaimoja, jotka tallustelevat
jalan, väärennetyissä koruissaan, tinahelyissään ja paperiviuhkoissaan,
koettaen surkeudestaan huolimatta olla iloisia. Kaikki on silloin
ikävää ja kurjaa. Kerjäläiset eivät ole saavuttaneet uneksimaansa
onnea. Ne, jotka ennen olivat rikkaita, elävät ikävissään muistellen
unelmaansa, joka oli todellisuutta. Mitä siis hyödyttää elää? Miksi
minä nyt elän?
Äkkiä hänen mieleensä muistui kolme samanlaista hahmoa, kolmet vanhan
miehen kasvot, jotka hymyilivät katsellen toisiaan ivallisen säälivästi
kuin kolme ystävystä, jotka tajuavat toistensa ajatukset puhumattakin.
— Tehdä työtä! Tehdä työtä! Siinä elämän salaisuus. Regina kuuli
vielä vanhan senaattorin äänen kaikuvan korvissaan. Hän oli kuullut
tarinan; senaattorin vaimo, kaunis, nuori, loistava nainen, oli tehnyt
itsemurhan, eikä koskaan oltu saatu sen aihetta selville.
— Tehdä työtä! Siinä salaisuus. Kuka tietää, eikö vanha senaattori
ollut puhuessaan työtä tekevistä naisista ajatellut vaimoaan, joka ei
ollut koskaan tehnyt työtä? Tehdä työtä? Siinä tulevaisuuden salaisuus.
Kaikki tulevat onnellisiksi, sillä kaikki tekevät työtä. Minä kylläkään
en edusta tulevaisuutta, olisi typerää ajatellakin sitä! Minä edustan
vain nykyisyyttä, kaikkein nykyisintä nykyisyyttä. Olen loisolento,
aito loisolio. Elän mieheni työstä, imen kuiviin hänen sielunsakin,
sillä hän rakastaa minua — liiaksikin — enkä minä tee häntä
onnelliseksi. Minkä vuoksi minä oikeastaan elän? Mikä on tehtäväni,
ketä hyödytän? En edes kykene synnyttämään lapsia, enkä tahdokaan.
Enhän osaisi kasvattaa heitä. Eihän muuten maksa vaivaa antaa niiden
syntyä. Eikö olisi ollut parempi, etten minäkään olisi syntynyt? Mitä
elämä hyödyttää?
Hänestä tuntui kuin hänen ympärillään sakeneva pimeys olisi peittänyt
hänen sielunsakin.
Mutta sitten ajatukset taas siirtyivät hänen ison jokensa valoisille
rannoille, ja hän näki edessään avoimen taivaanrannan, värikkään,
avaran taivaan, etäisyyteen häipyvän vedenpinnan, metsän, tasangon.
Hän kulki rantaäyräällä, ja hänen silmiinsä kuvastuivat vedenpinnan
vaaleat, punasinervät häiveet, taivaan hehku metsän yläpuolelta ja
pehmeän rantaruohon vihreys. Pienet pajunvesat kumartuivat kirkkaaseen
veteen ja näyttivät juovan juomistaan sammuttamattoman janon pakosta.
Hän kulki ohi ja joi kuin pajunvesat unelmien kultaavasta joesta.
Millaisia loppumattomia näköpiirejä, millaisia pohjattomia vesiä,
heikkoja aaltojen tuomia, illan hämyyn hälveneviä ääniä! Olivatko
ne metsän lintujen viserrystä, ääniä toisesta maailmasta, oliko tuo
tikan nokan koputusta poppelin runkoon? Ei! Ei! Hänen jalkansa vain
koputti lattiaan, pöytäkello raksutteli välinpitämättömänä pienessä
pimeässä salissa, häkkiin vangittu kanarialintu valitti ikävissään
ikkunalaudalla likaisen pihan syvän kuilun partaalla.
Regina kavahti pystyyn tehden kapinoivan, epätoivoisen liikkeen
raivontunteen tukahduttaessa. Hän ajatteli:
— Heti kun _hän_ palaa kotiin, sanon sen hänelle, huudan sen hänelle:
Miksi tempasit minut irti sieltä? Miksi toit minut tänne? Mitä teen
täällä? Lähden pois, tahdon ilmaa, tahdon valoa. Ethän sinä ole voinut
antaa minulle ilmaa etkä valoa; mutta sitä et sanonut minulle. Enhän
minä tiennyt, että maailma olisi tällainen. Vie pois kaikki tämä
rihkama, nuo rievut. En tarvitse niitä. Minä tarvitsen ilmaa, ilmaa,
ilmaa! Tukehdun täällä, vihaan teitä, vihaan teitä kaikkia, kiroan koko
kaupungin ja sen rakennusmestarit ja kohtalon, joka riistää meiltä
taivaankin näkyvistä...
Regina meni makuuhuoneeseen ja astui konemaisesti kuvastimen eteen.
Päivän viimeisen välkkeen hohteessa hän näki kauniin kiiltävän
tukkansa, valkoiset hampaansa ja kirkkaiksi kiilloitetut kyntensä.
Hänen hieno hipiänsä, jota oli sivelty »Venus» voiteella, oli melkein
yhtä läpikuultava kuin miss Harriksen iho. Hänen raivonsa kiihtyi.
Hän otti kuvastinpöydältä ihovoidetölkin ja paiskasi sen seinään. Se
ponnahti vuoteeseen särkymättä. Hän otti tölkin vuoteesta ja asetti sen
paikoilleen.
— Ei! Ei! Ei! hän nyyhkytti ja heittäytyi oikoiseksi vuoteeseen. —
Minä sanon hänelle: 'Näetkö, millaiseksi tulen? Näetkö, millaiseksi te
teette minut? Tänään likaa kasvoilla, huomenna sielussa! Minä lähden
pois. Tahdon palata kotiin. Sinä et ole minulle mitään!' Sen sanon
hänelle, heti kun hän palaa kotiin!
* * * * *
Tullessaan kotiin Antonio tapasi vaimonsa istumassa pienen pöydän
ääressä. Regina kirjoitti luetteloa seuraavan päivän ostoksista. Oli
jo myöhä; valot oli sytytetty, pöytä katettu. Palvelijatar valmisti
illallista. Pienen asunnon täytti paistinpannun räiskyvä pihinä ja
paistuvien artisokkien tuoksu. Samalla tulvi huoneeseen laakerin ja
ruohon lemua puutarhasta avoimesta ikkunasta.
Maitoa.......... —:20
Leipää.......... —:20
Viiniä.......... 1:10
Lihaa........... 1:—
Jauhoja......... —:50
Munia........... —:50
Salaattia....... —:05
Voita........... —:60
Parsaa.......... —:50
Yhteensä 4:65
Antonio tuli pöydän ääreen ja katseli paperiliuskaa, jolle Regina oli
kirjoittanut.
— Regina, kävin täällä 6 aikaan, mutta sinä et ollut silloin kotona.
— Pistäysin kaupungilla.
— Kuulehan! Ruhtinatar lähetti minulle ministeriöön kirjelipun, pyysi
minua käymään hänen luonaan puoli seitsemän aikaan, ja minä kävinkin
siellä.
— Mitä hän tahtoi?
— Ei enempää eikä vähempää kuin... nyt hän jo alkaa kyllästyttää
minua... kuin että valvoisin erästä herrasmiestä, joka keinottelee
pörssissä hänen laskuunsa.
Regina kohotti katseensa ja huomasi, että Antonion otsalta valui hiki
ja että hän oli hiukan kalpea.
— Pörssissä? Kuinka sellainen käy päinsä?
— Kuinkako se käy päinsä? Selitän myöhemmin. Mutta... totisesti tuo
nainen alkaa hermostuttaa minua.
— Mutta jos hän palkitsee hyvin vaivasi? Osaatko sinä sitten pelata
pörssissä?
— Totta kai! Antonio huudahti paiskaten lakkinsa vuoteeseen.
Saisinhan käytettäväkseni ruhtinattaren joutavat rahat! Mutta ei
ole kysymys pörssikeinottelusta. Minun tehtävänäni olisi tarkastaa
pörssi-ilmoitukset ja ne pörssikaupat, jotka herra R. on tehnyt
ruhtinattaren nimiin. Minun pitäisi silmäillä läpi kaikki päivänlaskut,
hankkia tietoja vekselinkaupitsijoilta, sanalla sanoen erittäin
huolellisesti tarkastaa ja pitää silmällä herra R:n koko toimintaa
pörssissä.
— No niin? Regina intti. Ruhtinatar kaiketi korvaisi hyvin vaivasi?
— Anteeksi! Antonio vastasi matkien ruhtinattaren ääntä ja eleitä.
— Mitä hän maksaisi? Regina huusi.
— Parisataa liiraa, hän on kitsas, tiedäthän.
— Illallinen on valmis, armollinen rouva! palvelijatar ilmoitti
kohteliaasti tapansa mukaan.
Aterian aikana Antonio selitteli Reginalle pörssiasioita ja muita
rahakeinottelun salaisuuksia ilmeisesti mielellään käsitellen tätä
ainetta. Ja Reginassa tämä puhe näytti herättävän mielenkiintoa. Mutta
hänen kuunnellessaan hänen silmänsä välkähtivät ajatuksesta, joka oli
kaukana kaikesta, mitä Antonio puhui. Äkkiä hän kävi vilkkaammaksi, ja
hänen katseensa palasi nykyhetkeen.
— Jospa sinusta voisi tulla hänen oikea luottamusmiehensä,
ruhtinattaren »sihteeri»! hän huudahti. Mieleeni muistuu uni, jonka
näin senjälkeen kuin ensi kerran olin tavannut hänet Arduinan luona.
Ruhtinatar oli kuollut, ja hänen jälkisäädöksensä oli meille edullinen.
— Se olisi helppo asia! Antonio huomautti.
— Helppo asia saada hänet muistamaan meitä jälkisäädöksessään, niinkö
tarkoitat? Regina kysyi nauraen.
— En toki, senkin veitikka! Tarkoitan, että olisi helppo saada hänen
raha-asiainsa hoito käsiinsä. Mutta siihen vaadittaisiin paljon
imartelua, matelemista — aluksi, ja lisäksi paljon juonia, sitäkin
enemmän, kun ruhtinattarella on toisiakin luottamusmiehiä. Ne kaikki
täytyisi saada juonitteluilla syrjäytetyiksi. Mutta sellainen on
minusta vastenmielistä.
— Niin minustakin! Regina sanoi jäykistyen.
Hän nousi ja meni nojaamaan puutarhanpuoleisen ikkunan pieleen. Yö oli
lämmin, hekumallinen. Laakerin tuoksu kohosi entistään voimakkaampana
tunkien sieraimiin. Regina katsoi alas ja kohotti sitten katseensa
tummansinistä, melkein mustaa taivasta kohti, huokasi ja tukahdutti
samalla pienen haukotuksen.
— Olemmehan nyt lopultakin onnellisia? Antonio virkkoi täydentäen
ääneen ajatustaan. Mitä meiltä puuttuu?
— Ei mitään, ja kaikki.
— Mitä meiltä siis puuttuu? Antonio toisti kohdistaen kysymyksensä
pikemminkin itseensä kuin vaimoonsa.
— Näkyykö tänne Otava? Regina kysyi katsoen ylös ikäänkuin ei olisi
kuullut hänen kysymystään.
Antoniokin loi katseensa taivaalle.
— Ei näy.
— Huomaat siis, että meiltä puuttuu jotakin! Emme näe edes tähtiä.
— Mitä sinä tähdillä? Olkoot, missä ovat, ei meillä ole niistä hyötyä.
Jos sinulta todella puuttuisi jotakin, et ajattelisi tähtiä.
— Tarkoitat kai, että puuttuu jotakin _täällä!_ hän sanoi osoittaen
otsaansa.
— Juuri niin!
— Nimittäin sinulta! Regina sanoi, valmiina vastaamaan niin kuin aina.
— Nyt heitän sinut alas ikkunasta, kun olet näin loukannut minua!
Antonio virkkoi leikkisästi tarttuen häneen vyötäisistä. Jos järki on
vähentynyt päästäni, niin on syynä siihen sinun oikullisuutesi.