Sinä talvena oli Roomassa sangen koleaa. Satoi yhtenään. Sellaisinakin
päivinä, jolloin aamulla oli mitä kirkkain ilma, taivas äkkiä pimeni,
alkoi tuulla ja sataa rankasti. Tosin sitä ei kestänyt kauan,
katukäytävät kuivuivat pian, pilvet hajaantuivat, taivas kirkastui
ja hymyili ikäänkuin lasketeltuaan onnistuneen pilan. Mutta ihmiset
palasivat kotiin vaatteet märkinä, jalat kosteina, povi vavahdellen
yskästä ja huonosta tuulesta.
— Teidän kuuluisa Rooman-taivaanne tuntuu minusta mielisairaalalta,
jossa ei ole hoitajia, Regina sanoi Antoniolle, hoitolalta, jossa
mielipuolet mellastavat mielensä mukaan.
Tämä talvi oli nuoren rouvan elämän surullisimpia. Hän rakasti
Antoniota, ja ensimmäisenä päivänä, jona tämän täytyi jättää hänet
yksikseen kotiin mennäkseen toimeensa ministeriöön, Regina tunsi syvää
tyhjyyttä ja tiesi olevansa kiintynyt mieheensä kuin kaarna puuhun.
Mutta elämä Venutellien kodissa, oleskelu anopin parissa, herra
Gasparen läheisyys, makuuhuone nojatuoleineen, jotka olivat raskaat
kuin kaikkein arkipäiväisimmän kohtalon taakka — kaikki se oli hänestä
sietämätöntä.
Lisäksi Rooma oli kammottava tuon ainaisen sateen valuessa pilvistä,
mikä jo tuntui julmalta ja pilkalliselta. Ihmiset kulkivat kaduilla
kelmeinä ja värjötellen. Naiset näyttelivät alushameittensa lokaisia
helmoja, taivaskin tuntui tahrautuneelta, ja Reginan mielen tasapaino
järkkyi kaikessa tässä usvaisessa, liukkaassa kosteudessa ja loassa.
Hän palasi kaupungilta kotiin läpimärkänä, mutta koti oli kylmä,
ei ollut tulta takassa, ja siellä asusti ikävä. Ruokapöydässä oli
epämukava istua karkeilla, pyöreillä tuoleilla, vastapäätä Massimon
ivalliset piirteet, Gasparen punoittavat kasvot ja Anna rouvan
huohottava, suunnaton povi. Ja vuoteessa oli vielä epämukavampaa
kivikovilla patjoilla kylminä öinä, jotka olivat täynnä jyrisevien
raitiovaunujen kitinää ja ajoneuvojen yksitoikkoista räminää.
Tällaistako elämä oli Roomassa? Tämäkö nyt oli Rooma? Tuoko kuuluisa
Corso? Tuo kapea, lokainen katu, josta levisi paha löyhkä, jossa
ihmiset tallustelivat ja tungeksivat yhtämittaisina jonoina kahden
puolen vaunuja, jotka olivat täynnä vanhoja ja rumia naisia?
Ja tuollainenko oli Pyhän Pietarin kirkko? Regina oli kuvitellut
sen suuremmaksi. Tuollainenko Monte Pincio? Hän oli luullut sitä
paljoa kauniimmaksi. Entä Colosseum! Senkin hän oli kuvitellut
suurenmoisemmaksi. Missä oikeastaan piili Rooman kehuttu suuruus ja
kauneus? Hän ei nähnyt sellaista, tai ainakin kaikki tuntui hänestä
tyhjältä ja kolkolta. Hän vain ihmetteli omia vaikutelmiaan ja tunsi
omituista tyydytystä ajatellessaan, että kaikki maaseutulaiset tulivat
Roomaan hämmästymään sen ihanuudesta, jotavastoin hän näki kaiken
oikeassa valossa. Joskus hän ylpeillen liioitteli ylenkatseellista
ylemmyyttään. Mutta tarkoin tutkistellessaan itseään hän huomasi,
että hänen vaikutelmansa perustuivat henkilökohtaiseen kaunaan, mikä
lamautti häntä. Mitä hän oikeastaan tahtoi? Mitä hän vaati? Hän tunsi,
että hänen sisimmässään oli haava, joka teki hänet kuin sairaaksi.
Turhaan hän ajatteli, että talvi kerran päättyisi ja että hän pian
pääsisi tästä vastenmielisestä talosta, jossa hän tunsi jäätyvänsä ja
tukehtuvansa. Armasta synnyinkotiaan hän ei enää koskaan saisi nähdä
samoilla silmillä kuin ennen.
Päivänä muutamana Regina ja Antonio olivat kiireen vilkkaa käyneet
katsomassa muistomerkkejä ja museoita, päättäen palata toiste, samoin
kuin kaikki, jotka asettuvat Roomaan asumaan, antaen kuitenkin
vuosien mennä menoaan panematta päätöstään täytäntöön. Ja nyt
alkoivat heidän paljoa mielenkiintoisemmat käyntinsä vuokra-asuntoja
katselemassa. Heidän molempien vuositulot eivät yhteensä nousseet
kolmeatuhatta liiraa suuremmiksi. Ruhtinattarelta, joka oli
kiinnittänyt palvelukseensa muitakin luottamushenkilöitä ja joka antoi
Antoniolle tehtäviä ainoastaan silloin, kun hänen oli käännyttävä
valtiovarainministeriön puoleen tai kun oli nostettava rahasumma,
Antonio sai vain vaatimattoman rahallisen korvauksen. Nuori aviopari
ei siis voinut ajatella huoneistoa, joka oli viittä-, kuuttakymmentä
liiraa kalliimpi kuussa.
Aluksi he kävivät katsomassa Massimo d'Azeglio kadun varrelta asuntoa,
jonka oli määrä tulla vapaaksi tammikuussa. Regina astui epäluuloisena
hienoon porraskäytävään, katseli pettyneenä isoja marmoriportaita ja
alkoi toisesta kerroksesta laskea porrasaskelmia, jotka alempana olivat
aivan pimeät, mutta saivat enemmän valoa, kuta korkeammalle tultiin.
— Yksitoista, kaksikymmentäkaksi, kolmekymmentäkolme,
neljäkymmentäkaksi, viisikymmentäviisi, kuusikymmentäkolme... Ei
vieläkään perillä.
Regina pysähtyi. Hänen sydämensä sykki rajusti.
Antonio hymyili suvaitsevasti. Hän otti pikku vaimonsa käsikoukkuun ja
auttoi häntä portaita ylös. Kuta ylemmäksi tultiin, sitä jyrkemmiksi
portaat kävivät.
— Kahdeksankymmentäkahdeksan, yhdeksänkymmentäyhdeksän. Vieläkö niitä
riittää?
— Rohkeutta!...
— Satakymmenen.
Nyt he olivat perillä, Jumalan kiitos! Mutta ennenkuin ovi avautui,
Regina ajatteli hengästyneenä ja katkerana.
— Tännekö minä asumaan! En ikinä!
Huoneisto oli soma ja siisti, todellinen linnunpesä keskellä kivistä
korpea, jota sanotaan kaupungiksi. Kaksi ikkunaa oli puutarhan
puolelle, muut likaiseen pihaan päin. Regina sanoi, että oli liian
vähän valoa ja ilmaa ja ettei koko asunto yleensä miellyttänyt häntä
ollenkaan.
— Liian vähän valoa, liian vähän ilmaa! — Antonio toisti ihmetellen.
Päinvastoin, niitä täällä on liiaksikin! Katsohan, tuolla alhaalla
on puutarha. Sitäpaitsi tästä on lyhyt matka ministeriöön, ja olemme
keskikaupungilla...
— Ei! Minä tahdon, että ikkunat ovat kadun puolella.
— Lähdetään siis etsimään kadunpuoleisia ikkunoita. Mutta saat nähdä,
että sillä summalla, jonka kykenemme maksamaan, emme voi saada parempaa
asuntoa kuin tämä.
— Ihankohan! Regina vain tuumi epäillen.
Mutta varsin pian hänen mielipiteensä muuttui.
Heille alkoi nyt parin viikon surkea vaellus. Aluksi he kiertelivät
Esquilinolla, Kvirinaalilla, Villa Ludovisin kaupunginkortteleissa, ja
Regina rallatteli, kasvoilla epämääräinen, puoleksi katkera, puoleksi
leikkisä hymy.
— Suojatonna, koditonna kuljeskelen vainen...
Mutta sitten hän kävi synkäksi, väsyi ja astua laahusti eteenpäin
masentuneen näköisenä.
Ja hän ja hänen onnettomuustoverinsa, kumpikin, kävivät
vuokratoimistossa, joka näytti rosvoluolalta, saivat parikymmentä
osoitetta, kulkivat Corson päästä päähän tutkien kaikki lähikadut,
samoin kuin purjehditaan pitkin joen vartta etsimässä tuntematonta
maata tai salaista lähteen suonta. Antonio olisi tyytynyt asumaan
kaukanakin ministeriöstä, kunhan Regina vain olisi ollut tyytyväinen.
Mutta Regina ei ollut tyytyväinen mihinkään.
Kaikki huoneistot, joita he kävivät katsomassa, olivat joko liian
isoja ja kalliita, tai pimeitä ja melkein ullakolla ja niin ahtaita
ja kylmiä, että sydän kutistui kokoon ja jäätyi jo niiden pelkästä
näkemisestä. Muiden muassa Regina näki keskikerroksessa neljän huoneen
asunnon, joka oli aivan pimeä ja jossa asusti joukko hienoasuisia
naisia. Se näytti elävien haudalta. Ja Regina pakeni oitis pelästyneenä
ajatellessaan, että hänen täytyisi asua siinä. Tämä oli kauheaa! Ja
tämä nyt oli Rooma! Olivatko nämä niitä taloja, joita Rooma tarjosi
niille, jotka kauan olivat siitä uneksineet? Eläville valmistettuja
hautaholveja, pimeitä eläinten luolia, orjien asuinkomeroita ne
olivat! Tuhat kertaa parempi oli kurjinkin mökki Po-joen rannalla,
sillä niissä oli sentään valoa ja vapautta! Ja lisäksi satoi, satoi
lakkaamatta. Regina, joka ei ollut tottunut pitkiin kävelyretkiin,
väsyi pahanpäiväisesti harhaillessaan etsimässä pesää, jossa olisi
lepuuttanut haavoittuneita siipiään. Muutamassa päivässä hän laihtui
ja kalpeni, kävi ärtyisäksi ja rumaksi. Joskus hän katseli Antoniota
ivallisen säälivästi. Hänestä tuntui, ettei ollut sen surkuteltavampaa
ja naurettavampaa olentoa kuin hieno nuori herra, joka »hinasi»
jäljessään rumaksi käynyttä pientä puolisoaan, etsien huoneistoa, joka
maksoi viisikymmentä liiraa kuussa.
Kuinka surkeaa tämä kaupunkilaiselämä olikaan! Mutta silti Regina
kadehtien katseli ohikulkijoita ajatellen kuumeisesti:
— Heillä on koti, vaikkapa vain pieni komero, he tietävät minne palata,
eivätkä harhaile kaduilla etsien tyyssijaa, niinkuin me. Me olemme
kulkukoiria, jotka emme koskaan löydä loukkoa, mihin kuolla.
Hän katseli hurjan kateellisesti saavuttamattomia pieniä huviloita, ja
hänet valtasi ajatus:
— Minullakin oli koti, täynnä valoa ja runoutta. Ja omilla käsilläni
telkesin itseltäni sen ovet, enkä enää koskaan pääse sinne takaisin!
Hänen näin ajatellessaan kihosivat kuumat kyyneleet hänen silmiinsä.
Antonio, joka laahasi häntä rinnallaan, huomasi, miten väsynyt ja
vaitelias hän oli ja katseli häntä säälien. Hän vaistosi osaksi hänen
tyytymättömyytensä, mutta toisinaan hän itsekin hermostui.
Miksi Regina ei huolinut d'Azeglio kadun varrella olevasta asunnosta?
Mitä parempaa hän saattoi toivoa!
Molemmat palasivat kotiin väsyneinä ja ärtyisinä. Isossa, kylmässä
vuoteessa Regina vetäytyi kauas miehestään. Tämä kuuli joskus
tukahtunutta itkua, joka ei enää hellyttänyt, vaan lopulta ärsytti.
Mikä hänen vaimoaan oikeastaan vaivasi? Eihän ollut mahdollista, että
tuo älykäs nainen itki vain sen vuoksi, ettei ollut löytänyt sopivaa
asuntoa. Joskus hän sanoi Reginalle:
— Sinä et enää rakasta minua. Kadut, että menit kanssani naimisiin;
sentähden sinä itket. Kuinka teetkään minut onnettomaksi, Regina!
Yhä pysytellen loitolla miehestään tuossa isossa, kylmässä vuoteessaan
Regina tunsi itsensä epätoivoisen yksinäiseksi. Hän kuvitteli
eksyneensä aavalle jääkentälle. Raitiovaunun kitinä kuulosti sateen
ropistessa kostean tuulen ulvonnalta. Hänen ympärillään oli kaikki
pimeää ja sumuista; vain jossakin hyvin kaukana hohti punaisena hehkuva
liesivalkea, ja usvaisessa taustassa vilkkui vedenpinta ja lehdettömän
metsän laita.
— Miksi lähdinkään kotoani? hän ihmetteli itsekseen tyrmistyneenä. Olen
antanut raahata itseni tänne kuin juurineen irtiraastetun puunrungon,
jonka on määrä muodostaa osa siitä kammottavasta rakennuksesta, jota
sanotaan suurkaupungiksi.
Sitten hän ajatteli, eikö hän enää rakastanut Antoniota. Toisinaan
hänestä tuntui, että niin oli asian laita, toisinaan hän taas heltyi
ajatellessaan miestään.
— Teen hänet onnettomaksi. Sanoihan hän, että Roomassa odotti
pikkuporvarillinen perhe ja vaatimattomat, porvarilliset olot. Mitä
siis vaadin? Eihän tämä elämä muutoin kestä iäti. Täytyyhän kerran
kuolla.
Täytyy alistua kohtaloonsa. Mikä tapahtuu, ei ole vältettävissä, ja
kaikkein varminta ja mahdottominta välttää on kuolinhetki. Kuolla!
Päästä tuntemasta koti-ikävää, päästä näkemästä anoppia, Arduinaa,
Ciasparea, palvelustyttöä, harhailemasta sateessa asunnon etsinnässä!
— Ei! hän sitten päätti, en enää tahdo pahoittaa Antoniota. Eihän
ole hänen syynsä, että kaikki kaupunkilaiselämän kurjuus tunkeutuu
väliimme. Ei hän aavistanut tällaista, enkä minäkään! Mutta kuolema
tulee pian. Täytyy alistua ja asettua asumaan d'Azegliokadun
huoneistoon. Aika kuluu kai siellä niinkuin muuallakin.
Hän nukahti tyytyväisenä filosofisiin päätelmiinsä. Ja hän näki
herkeämättä unessa kaukaisen kodin, metsän, takkavalkean, harmahtavan
hämyn, joka tulvi sisään ikkunalaseista, joiden ääressä kissanpoika
istui järkähtämättä katsellen poppelin runkoa.
Seuraavana aamuna hän heräsi Venutellin perheen kammotussa huoneessa,
näki yläpuolellaan tukahduttavan synkän katon, hänen täytyi nousta,
lähteä ulkosalle, kastua, kärsiä vilua ja Anna rouvan seuraa...
Alistua kohtaloonsa? Se oli mahdollista teoriassa, käytännössä hermot
nousivat rajusti kapinaan todellisuutta vastaan.
Kuukauden kestäneen turhan haeskelun jälkeen Regina lopultakin,
pikemminkin väsymyksen pakosta kuin vapaaehtoisesti, suostui siihen,
että vuoden ajaksi vuokrattiin d'Azegliokadun huoneisto, joka yhä
oli vapaana. Mutta jo samana päivänä, jolloin he allekirjoittivat
vuokrasopimuksen, hän katui ja kävi sietämättömäksi.
— Hullu olin, kun jätin kotiseutuni ja lähdin asumaan Roomaan, mokomaan
loukkoon. Täällä minä tukehdun ja kuolen! hän huudahti Antoniolle.
Lopultakin Antonio kiivastui:
— Mitä siis oikeastaan tahdot? hän kysyi raivoissaan. Luulitko meneväsi
naimisiin ruhtinaan kanssa? Tiesithän, mitä minä saatoin tarjota
sinulle, ja satoja kertoja toistit minulle, ettei turha kunnianhimo
ollut pilannut sinua, että olit voimakas, ettet ollut itsekäs etkä
vaatinut elämältä mahdottomia. Miksi et luo katsetta taaksesi,
sensijaan että aina tuijotat eteesi? Sanoithan olevasi hiukan kuin
sosialisti. Miksi et vertaa asemaasi monien miljoonien naisten asemaan?
Regina itki painaen otsaansa ikkunaruutuun, jota vasten sade yhä
rapisi. Hänestä tuntui, että taivas itki hänen kanssaan. Hän myönsi,
että Antonio oli oikeassa, vaikka hän katseli asiaa yksistään
aineelliselta kannalta, vaistoamatta vaimonsa tyytymättömyyden syvintä
syytä. Kuitenkin hän hymyili kyynelten lomasta ivallisena ja ylpeänä.
— Lopeta jo! hän sanoi. Puhut taitamattomasti.
— Ehkä puhun taitamattomasti, mutta tarkoitan parastasi, Antonio
vastasi leppyen. Olen väsynyt näkemään sinut noin tyytymättömänä.
Mitä vaadit minua tekemään? Mitä voinkaan antaa sinulle muuta kuin
mitä minulla on ja mihin kykenen, nimittäin kaiken työni, rakkauteni,
kunniallisen aseman ja huolettoman huomispäivän?
— Hän ei voi ymmärtää minua, Regina ajatteli suvaitsevasti. Koetan
kärsiä, mutta ei kukaan saa huomata sitä, ei edes hän. Minun on siis
oltava yksin. En tarvitse ketään. Tahdon olla luja! Ei sovi paljastaa
tunteitaan kaikille näille arkipäiväisille ihmisille.
Hänellä oli samanlainen tunne kuin linnunpojalla, joka on hetkeksi
pudonnut veteen ja senjälkeen ravistaa veden siivistään.
Antonio tuli hänen luokseen, ja seuraavassa tuokiossa he tekivät
sovinnon.
— Sitäpaitsi, vuokrasopimus on vain vuodeksi, Antonio sanoi
hyväillen hänen hiuksiaan. Vuodessa voi tapahtua paljon. Aion hakea
sihteerinpaikkaa ja saadakin sen. Silloin saamme vuokrarahaa, ja sitten
koetan hankkia muutaman tunnin ylimääräistä työtä. Ehkä ruhtinatar
uskoo raha-asiainsa hoidon kokonaan minulle. Silloin asemamme paranee.
Vuokraamme asunnon, jonne on vähemmän portaita kiivettävänä. Pian
kotiudut tänne... Kerran vielä naurat, kun olet voinut itkeä näin
vähästä. Mene nyt huuhtomaan kasvosi. Kuinka punoittavat silmät
rumentavatkaan sinua!
— Rumana tai sievänä olen aina oma itseni! hän sanoi upottaen kasvonsa
kylmään veteen. Senjälkeen hän kuivasi kasvonsa huolellisesti
pyyheliinalla, sirotti niihin ihojauhetta, sitoi kaulaansa kaulaliinan
ja suostui lähtemään ylös Arduinan huoneistoon.
Ovi oli auki, ja eteisestä he kuulivat Arduinan äänen salista.
— Kukahan siellä on hänen luonaan? Regina kysyi.
Ei siellä ollut ketään.
— Mitä teetkään! Puhutko itseksesi? Antonio kysyi.
Kirjailijatar punastui, naurahti, päästi pienen parahduksen ja tunnusti
sitten valmistaneensa puhetta, jonka aikoi pitää Hänen Ylhäisyydelleen
opetusministerille, jolta hän aikoi käydä pyytämässä raha-avustusta
lehdelleen.
— Tietääkö miehesi tästä? Eikö? Silloin kysyn häneltä, mitä hän siitä
arvelee, Antonio uhkasi.
— Älä Herran nimessä! Arduina huusi.
— Mutta eikö sinusta ole kiusallista käydä kerjäämässä rahaa? Regina
kysyi ihmetellen.
— Mitä vielä! Niin kaikki tekevät. Enkä kerjää sitä itselleni, vaan
lehdelleni, jonka talous on perin huonossa kunnossa. Olen anonut
puheillepääsyä ja avustusta kuningattareltakin. Huomenna aion lähteä
setäni senaattorin luo tiedustelemaan erästä asiaa.
— Ennemmin kuolisin, kuin pyytäisin mitään keneltäkään, Regina tuumi.
— Miksi niin? Arduina kysyi ihmetellen. Mitä pahaa siinä on? Jos
sinäkin olisit kirjailijatar, jos sinulla olisi lehti ja lisäksi aate
ajettavana ja voittoon vietävänä...
— Lopeta jo, senkin hupakko! Antonio huudahti.
— Ole sinä vaiti! Etkö sinä itse muka kerjäile avustusta? Ja jos
tarjoutuu tilaisuus, niin etköhän käytä sitä hyväksesi, kunhan vain
siitä on sinulle hyötyä? Miksi tuijotat minuun noin silmät pyöreinä,
Regina? Pian sinäkin totut tällaiseen.
— »Pian sinäkin totut» — sen Regina jo kuuli toistamiseen. Hän tunsi
katkerien ja ylenkatseellisten sanojen tulvan nousevan huulilleen.
Mutta hän vaikeni ajatellen, ettei hänen sopinut alentua edes
vastaamaan. Hän lähestyi ikkunaa ja näki mustapukuisen vanhan
naisen sitruunoineen porttikäytävässä, mutta ei enää tuntenut samaa
alakuloisuutta nähdessään hänet kuin Roomaan tulonsa jälkeisenä
päivänä. Hän oli _tottunut_ näkemään hänet.
— Ruhtinatar kyselee aina sinusta, Arduina kertoi. Tuletko ensi
perjantaina hänen kutsuihinsa? Nyt kun olette saaneet vuokratuksi
asunnon ja asianne vähän järjestykseen, voit ruveta käymään
vastavierailuilla ja solmiamaan uusia tuttavuuksia.
— Mitä minä tuttavuuksilla...?
— Mitäkö? Antonio kysyi hiukan kiivaasti. Älä nyt teeskentele.
— Onko minulla kenties salonki, jossa voin ottaa vastaan vieraita?
Regina vastasi, äänessä kylmä kaiku, joka jääti hänen miehensä sydäntä.
Antonio vaikeni loukkautuneena. Arduina ei käsittänyt, vaan virkkoi:
— Sinun salonkisi on pieni; se merkitsee, että tuttaviesi piiri on
niinikään pieni. Mutta ruhtinattaren tuttavuus sinun ainakin on
pidettävä voimassa — jo miehesi edun kannalta.
— Eikö mitä! Minä välitän viisi sinun ruhtinattaristasi! Regina sanoi
vastaan. Mutta heti hän katui sanojaan muistaen muutamia hetkiä
aikaisemmin tekemänsä päätöksen, alkoi nauraa ja laskea pilaa, pani
salin mullin mallin ja lupasi seuraavana päivänä lähteä Arduinan mukaan
hänen setänsä senaattorin luo.
— Sanon hänelle, että olen runoilijatar, ja pyydän häntä hankkimaan
minulle pääsyn kuningattaren puheille.
— Lapsikulta, Arduina huudahti haltioissaan. Niin, niin, lähdetään
yhdessä.
Mutta Regina teki veitikkamaisen eleen ja heilutti kättään kuin viuhkaa
peukalo nenännipukalla. Arduina nauroi, mutta arveli, että hänen
kälynsä oli puolihassu.
Seuraavana päivänä he lähtivät kuuluisan senaattorisedän puheille, joka
olikin vain Arduinan äidin pikkuserkku. Kirjailijatar oli pukeutunut
huolellisesti: hänen pukunsa oli mustaa silkkiä, edessä ja takana
runsaasti laskoksia; päässä hänellä oli unikoilla koristettu keltainen
olkihattu, ja kaulassa kauluri, jonka höyhenet olivat niin pehmeät ja
tuuheat, että ihmiset kääntyivät sitä katselemaan. Hänen rinnallaan
näytti Regina, joka niinikään oli mustissaan, kaulassa välttämätön
kaulaliina, melkein kaunottarelta.
Senaattori »setä» asui Sistino-kadun varrella neljännessä kerroksessa.
Tämä ilahdutti suuresti Reginaa. Jos kerran senaattori asui neljännessä
kerroksessa, hän itse saattoi tottua asumaan viidennessä.
Vielä tyytyväisemmäksi hän kävi nähdessään senaattorin melkein
pimeän asunnon, joka oli sisustettu niin yksinkertaisesti, että se
pikemminkin hipoi köyhyyttä kuin vaatimattomuutta. Ainoastaan muutamat
tummanvihreälehtiset kasvit, joiden isot lehdet näyttivät heikosti
loistavan omalla valollaan, koristivat etuhuonetta ja niitä kahta
synkkää salia, joiden kautta vanha palvelijatar opasti vieraita.
Kellervä seinä taustana öljyvärimaalaus: sinisilmäisen, valkeatukkaisen
punakan vanhuksen muotokuva hymyili hiukan ivallisesti. Iso, haljennut
kuvastin heijasti muotokuvaa, ja pimeä, kolkko sali näytti saavan eloa
noista kahdesta hahmosta, jotka liikkumattomina seinän ja kuvastimen
keltaisella taustalla katselivat ja hymyilivät toisilleen kuin pohtien
samaa puoleksi ivallista, puoleksi alakuloista ajatusta.
Regina katsahti kuvastimeen, ja hänestä näytti, kuin nuo kaksi kuvaa
olisivat katsellessaan toisiaan ilkkuneet häntä. Sitten hän kääntyi
nähdessään kuvastimen keltaisesta taustasta lähestyvän kolmannen
hahmon, joka oli noiden kahden näköinen. Tulija oli senaattori.
— Terve tuloa! hän sanoi raikkaalla äänellä Arduinalle katsellen
samalla Reginaa.
— Saanko esittää kälyni, Arduina sanoi; hän on ollut naimisissa
kuukauden päivät.
— Kuinka hän on kömpelö! Regina ajatteli, mutta ei itsekään keksinyt
mitään sanottavaa, kun vanhus puhutteli häntä.
Arduina otti heti puheeksi käyntinsä aiheen. — Tietysti, tietysti;
mutta setä oli tyystin unohtanut koko asian. Hän ei tosin sanonut sitä
suoraan, mutta Regina oivalsi sen kyllä.
— Niin, niin! Toimitatte siis sanomalehteä, naisasialehteä, eikö niin?
— En toki — tuota noin... kylläkin naisasiaa ajavaa, mutta hyvässä
merkityksessä...
— Tietysti, tietysti, _hyvässä_ merkityksessä. Opetatte naisia
tekemään työtä, totutatte heitä ajattelemaan työtä, ansiota,
riippumattomuutta... Kun liikun ulkomailla, varsinkin Englannissa,
naisten »siveellinen olemus» tekee minuun aina voimakkaan vaikutuksen,
he kun ovat niin erilaisia kuin meidän naisemme... kuin te
esimerkiksi...
— Mutta minähän teen työtä! Arduina yritti väittää vastaan.
— Mutta sinun työsi ei ole tarpeeksi tuottavaa, kun kerran tarvitset
valtiolta avustusta, Regina ehätti huomauttamaan.
— Kas vain! Entä te, kirjoitatteko tekin?
— En, en ole koskaan tehnyt mitään.
Senaattori katsoi häneen ivallisilla ja alakuloisilla silmillään.
Regina punastui ajatellessaan, ettei hän todella ollut koskaan tehnyt
työtä.
— Tarvitsen vielä avustusta, kun työtä toistaiseksi ei Italiassa
korvata ansion mukaisesti. Mutta tulevaisuudessa... Ne polvet, jotka me
kasvatamme, ne... J.n.e.
Arduina piti pitkän puheen tulevista sukupolvista ja palasi
lähtökohtaansa: raha-avustukseen.
— Hyvä lapsi, kyllä kai avustus saadaan, senaattori sanoi yhä katsellen
Reginaa.
— Entä puheillepääsy?
— Totta kai se hankitaan! näin senaattori lupaili. Sinä hetkenä hän
hymyili samoin kuin maalauksessa ja sen peilikuvassa, ja Regina
huomasi, että hän surkutteli italialaista kirjailijatarparkaa ja
ajatteli työtä tekevien englantilaisten naisten »siveellistä olemusta».
— Mutta mitä hyötyä puheillepääsystä on? Regina kysyi rohkeasti matkien
senaattorin hymyilyä. Raha-avustuksen tarpeellisuus on käsitettävissä,
mutta puheillepääsy...
— Se on siveellinen tuki. Tosin minun periaatteeni...
— Niin, niin; siveellinen tuki! senaattori toisti yhä hymyillen.
Regina tunsi äkkiä rinnassaan heräävän kapinan hengen. Miksi ei tuo
mies, joka ulkomailla huomasi naisten »siveellisen olemuksen» niin
suuresti eroavan kykenemättömien ja orjuutettujen italialaisten
naisten siveellisestä olemuksesta, selittänyt Arduina paralle, kuinka
nurinkurinen hänen menetelmänsä oli?
— Mutta, Regina aloitti, jos aina on päästäkseen eteenpäin pakko
turvautua siveelliseen tai aineelliseen tukeen... eikö ole parempi
kokonaan pysyä alallaan! Me naiset olemme sentään aina loisia. Ja on
yhdentekevää, elämmekö nojaamalla isän, aviomiehen, rakastajan tai
hallituksen tai kuninkaallisen perheen avustukseen.
— Sinä et käsitä näitä asioita, Arduina huomautti, hän kun ei ollut
oivaltanut Reginan ajatusta. Sinä puhut vain, kun et itse tarvitse
mitään.
— Oletteko kotoisin Lombardiasta, arvoisa rouva? senaattori kysyi kädet
ristissä rinnalla ja huvikseen pyöritellen peukalojaan.
— Olen kyvytön ja hyödytön italialainen nainen, Regina vastasi itseään
halveksien.
— Olette vielä nuori. Miksi ette kirjoita?
— Mitä hyödyttäisi kirjoittaa? Regina vastasi katsoen vanhukseen
ivallisesti. Saadakseni avustusta ja puheillepääsyjä ehkä?
Vanhus nousi, painaen poveaan käsillään, ja lähestyi nuorta rouvaa.
— Millainen Rooma on mielestänne?
— Ruma. Minun on ikävä. Porvarillinen elämä on niin mitätöntä ja
kuivaa. Ja lisäksi täällä aina sataa! Regina virkkoi nauraen.
»Miksi tuo mies katsoo minuun noin?» hän ajatteli. »Onko minulla
kenties hänen mielestään samanlainen siveellinen olemus kuin
englantilaisilla naisilla»?
Vanha herra pysähtyi Reginan eteen kääntäen selkänsä Arduinalle, jonka
läsnäolon hän näytti aivan unohtaneen.
— Porvarillinen elämä on mitätöntä sentähden, että se on tyhjää,
sisällyksetöntä, senaattori lausui. Meidän naistemme mieli on täynnä
turhia pyyteitä, ja he ovat miehen loisia, joka kuihtuu ahertaessaan
liiaksi perheen hyväksi. Yhteiskunnissa, joissa nainen tekee työtä,
miehelle aina jää vapaata aikaa viljellä omia erikoisia lahjojaan.
Englannissa...
— Mutta mitä voimme tehdä? Regina kysyi. Eihän meitä ole totutettu
työhön!
Senaattori ei näyttänyt ottaneen huomioon hänen sanojaan. Hän antoi
kuvauksen englantilaisesta yhteiskunnasta, jossa porvarit, virkailijat,
jopa työläisetkin seuraavat kirjallisuutta, taidetta ja politiikkaa,
ja pohtivat kaikkea. Eikä naisilla ole ikävä, he kun tekevät työtä ja
ansaitsevat. Monet sadat kirjailijattaret, kääntäjät, sanomalehtien
kirjeenvaihtajat ansaitsevat enemmän kuin kymmenentuhatta liiraa
vuodessa. Mrs Humphrey Ward... niin, tiedättekö paljonko hän ansaitsee
jokaisella kirjallaan?
Regina ei tiennyt, paljonko mrs Humphrey Ward ansaitsi.
— Seitsemän, kahdeksantuhatta puntaa.
Arduina laski äkkiä päässään:
— Yli kahdensadantuhannen liiran? — hän sanoi pelästyneen näköisenä.
Hyvä Jumala, minä en tahtoisi ansaita niin paljon.
— Miksi?
— Siksi, että tulisin hulluksi.
— Italiassa... — Regina alkoi.
— Italiassakin naisella on hyvä tilaisuus ansaitsemiseen. Tehdä työtä,
tehdä työtä — siinä koko salaisuus.
Regina poistui vanhan senaattorin pimeästä ja kolkosta asunnosta
sielussaan uusi valonsäde.
Tehdä työtä, tehdä työtä! Niin, hänkin tahtoi tehdä työtä; hän aikoi
ruveta kirjoittamaan, kun ei kyennyt muuhun. Ennenkaikkea hän tahtoi
elää.
— Tahdon etääntyä siitä piiristä, joka pitää minua vangittuna.
Tahdon katsoa elämää suoraan silmiin. Aion harhailla Rooman suurilla
kaduilla, tutustua joukkosieluun, kuvata köyhien elämää, niitä, jotka
ovat elämään kyllästyneitä, ja niitä, jotka näyttävät onnellisilta,
vaikkeivät ole onnellisia, sanalla sanoen elämää sellaisenaan.
Palatessaan kotiin hänestä tuntui, kuin hän olisi katsellut ympärilleen
myötätuntoisin silmin. Todellakin anoppi, Arduina ja langot, ympäristö
ja ihmiset herättivät hänessä sääliä. Ja se oli hänestä erittäin
miellyttävää.
Antonio, joka tiesi, että hänen vaimonsa oli kaupungilla, ei vielä
ollut palannut kotiin. Regina oli yksin huoneessaan, istuutui
ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan kirjaa. Vähitellen se lämpö, joka
oli syntynyt kävelystä, haihtui, ja päivänvalokin hälveni. Hänen
ylitseen laskeutuivat ikäänkuin suuret näkymättömät verhot hitaasti,
toinen toisensa perästä. Hän sulki kädessään olevan ikävystyttävän
kirjan ja katseli taivasta. Mutta se taivaan kaistale, joka näkyi
vastapäätä olevan synkän talon julkisivun yläpuolella, oli niin harmaa
ja painostava, että se muistutti suolampareen liikkumatonta, tummaa
vettä. Vain yksi ainoa pieni punainen pilvenhattara hohteli heikosti,
valaisten hehkuvan hiilen tavoin sammunutta tuhkaa.
Äkkiä Regina tunsi sisimmässään suurta tyhjyyttä, jäätävää kylmyyttä.
Tuo pieni pilvi muistutti hänelle menetetyn kaukaisen kotilieden
valkeaa ja sen ohella kaikkea muuta menetettyä, joka oli jäänyt sinne
kauas. Kaikkea sitä yksinkertaista ja hiljaista, mikä kuitenkin oli
suurempaa ja säteilevämpää kuin kaiken maailman kunnia ja rikkaus.
Hän ajatteli: »Tehdä työtä, ansaita». Vaikka pystyisinkin siihen, se
ei voisi antaa minulle takaisin kotiani, entistä elämääni, eikä sitä
ympäristöä, johon kuulun. Pienikin _todellinen hyvä_ merkitsee enemmän
kuin korkein kuviteltu ihanne.
— Mikä on ihanne? hän sitten ajatteli seuraten katseillaan rusopilven
hidasta matkaa.
Ja hän matki vanhan senaattorin hymyä muistaen, että hänkin, Regina,
oli kuvitellut, että hänellä oli monta ihannetta.