Kun he olivat kahdenkesken, Antonio vei Reginan kuvastimen eteen.
— Emme ole kauniita, hän sanoi syleillen häntä, mutta muodostamme soman
ryhmän. Katsohan, ja naura sitten samalla tavalla kuin äsken. Et tiedä,
miten pahoillani olen, kun näen sinut tyytymättömänä.
— Enhän minä ole tyytymätön, Regina virkkoi painaen käsiään hänen
poveaan vasten.
— Et ole tyytyväinenkään. Et ole enää sama Regina kuin siellä
joenäyräällä. Kasvosi venyvät pitkiksi, katseesi harhailee aina
etäälle. Etkö ajattele, että olet Roomassa, josta niin uneksit?
— Se on tämän ilman syy, hän vastasi yksitoikkoisesti.
— Ruma ilma menee pian ohi, Antonio sanoi mennen ikkunaan. Saat nähdä,
kuinka kaunis Rooma on kauniilla säällä. Ja täällä on melkein aina hyvä
ilma, ei juuri koskaan kylmä. Saat nähdä, kuinka paljon puutarhoja
ja puistoja täällä on. Täälläkin Via Torinon varrella on niin paljon
vihannuutta. Emmekö kurkista vähän ulos ikkunasta? Ei sada enää.
Hän avasi kosteat ikkunaluukut. Regina asettui ikkunan ääreen
näivettyneiden kukkien väliin, joiden harvoihin lehtiin kuvastui
alakuloisena harmaa taivas. Hän katsoi alas märälle ja autiolle kadulle.
Kyyristyneenä katettuun porttikäytävään istui mustapukuinen vanha
nainen, pieni sitruunakoppa vieressään. Vanhus kopisteli yhtenään
jalkojaan vastakkain kelmeänä ja vilusta värjöttäen.
Regina oli jo aamulla huomannut hänet, ja sensijaan, että olisi
katsellut taloja ja puutarhoja, hän alkoi uudelleen tarkata vanhusta
ja tirkisteli nähdäkseen hänet paremmin viidennestä kerroksesta. Sillä
välin Antonio osoitti sormellaan Costanzi-teatteria kertoen, että
karnevaalin ajaksi odotettiin sinne laulajatar Bellincionia.
— Ajattele, pienokaiseni! Saat kuulla Bellincionin laulavan!
Mutta Regina katseli lokaista katukäytävää, jota mustapukuinen vanha
nainen piti silmällä. Hänen koko omaisuutensa olivat nuo kuusi
sitruunaa, jotka näyttivät niin surkeilta. Ja hän ajatteli, ettei
hänellä ollut oikeutta iloita ajatellessaan suurkaupungin huvituksia,
kun hän näki samassa suurkaupungissa katujen kulmissa pahimmassa
sateessa mustapukuisten vanhojen eukkojen värisevän viluissaan sydän
arvatenkin yhtä karvaana kuin sitruunat, heidän ainoa, naurettavan
pieni omaisuutensa maan päällä, ainoa palkinto ja lopputulos pitkästä
työn ja surun täyteisestä elämästä.
— Sinä erehdyt, Antonio huomautti. Luuletko tuon eukkopahasen
kärsivän? Hän on tottunut elämäänsä, ja jos hänet riistettäisiin irti
elintavoistaan ja tottumuksistaan, hän olisi onneton, vaikka hänelle
tarjottaisiin paremmat oltavat.
Regina ajatteli omaa tilaansa ja arveli, että eiköhän Antonio ollut
oikeassa. Hänen tarvitsi vain muistella kotiaan, miten siellä juuri nyt
liesivalkea alkoi kullata ison ruokailuhuoneen hämärää, tunteakseen
itsensä kahta alakuloisemmaksi täällä ylimmän kerroksen kylmässä ja
huolimattoman näköisessä pienessä vierashuoneessa.
Hän heräsi säpsähtäen koti-ikävästään, kun Arduina työntyi sisään ja
kuulutti:
— Ruhtinatar tulee; hän oli kyllä luvannut tulla, mutta luulin, ettei
hän näin rumalla ilmalla uskaltaisi lähteä ulkosalle. Mutta hän on
niin hyvä ja viisas... Ihailen häntä suuresti. Mutta nyt minun täytyy
pukeutua. Mario, hän huusi miehelleen, joka juuri saapui kotiin, tule!
tule! Ota pitkätakki yllesi!
Herra Mario astui sisään vakavana, pulleana ja puhkuen. Hän
puristi Reginan kättä, päristeli sieraimiaan ja lähti vaimonsa
hellittämättömistä kehoituksista muuttamaan pukua. Regina ei päässyt
selville siitä, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön sen johdosta, että
ruhtinatar aikoi kunnioittaa läsnäolollaan heidän päivälliskutsujaan.
Itse hän oli utelias ja vähän levotonkin ajatellessaan, että saisi
tehdä tuttavuutta todella ylhäisen tai ainakin miljoonia omistavan
naisen kanssa, jota Antonio muutoin jo oli ehtinyt kuvailla kaikkea
muuta kuin imartelevin värein. Hän tuli ajatelleeksi, ettei kyseessä
oleva ruhtinatar voinut olla, niin upporikas kuin hän olikin,
erikoisen hieno nainen, koska hän kerran alentui tulemaan Arduinan luo
päivälliselle.
— Hän on vanha ja huonokuuloinen, niin Antonio oli sanonut. Hän tahtoo
saada ihmiset uskomaan, että hänellä on henkisiä harrastuksia, ja
suosii ja ottaa kodissaan vastaan Rooman kehnoimpia musteentöhertäjiä.
Somaa väkeä nuo mokomatkin »kirjailijat». Kaikkialle he tunkeutuvat,
aivan kuin kärpäset. Henkinen etevyys on kylläkin hyvä asia, melkein
parempi kuin raha...
— Epäilemättä, Regina oli vastannut, koska sen avulla saa rahaa. Ja
jollei sen onnistu hankkia sitä, se halveksii sitä!
— Ehkä meidänkin pitäisi mennä vaihtamaan pukua, Antonio huomautti
ajatuksiinsa vaipuneena.
— Ei kylläkään tuon naisen tähden, hän lisäsi kiireesti, vaan itsemme
vuoksi.
He laskeutuivat kerrosta alemmaksi, ja Regina otti ylleen
havannasilkkisen pukunsa ja koristuksiksi kaulaliinan, rintasoljen ja
sormuksia. Hän siroitti ihojauhoa kasvoihinsa ja Antonion neuvosta
pörrötti hiukan tukkaansa ohimoilta.
— Noin on hyvä! Antonio sanoi mielissään. Näytät aivan toiselta
ihmiseltä.
Itse hän muutti pukua ja kähersi huolellisesti viiksensä.
— Yritätkö näytellä keikaria tänä iltana! Regina sanoi leikillisesti.
Aiotko hurmata ruhtinattaren viiksilläsi?
— Ole vaiti, sinä suuri veitikka! Kukapa minuun rakastuisi? Ei edes
linnunpelätti.
— Olenhan minä rakastunut.
— Oletkohan todella rakastunut? hän kysyi ja syöksyi syleilemään häntä.
Näetkös, en oikein voi uskoa sitä.
— Sinäpä et ole rakastunut minuun! »Hienon hieno neiti». Ja sitten
»Kolmeakymmentätuhatta liiraa ei sovi halveksia». »Pikku kissankuono».
— Niin juuri, »pikku kuono». Kuono, kuono, kuono! hän huusi kuin lapsi,
joka toistaa keksimäänsä haukkumanimeä.
Kun he lähtivät huoneestaan, Anna rouva kiiruhti katsomaan nähdäkseen
Reginan hienossa puvussa. Hän hypisteli kangasta ja tutki, oliko se
silkillä vuorattu. Hänen valtava povensa paisui raskaista huokauksista.
Keittiössä kuului Gasparen ääni toruvan palvelustyttöä, Marinaa.
Ilokseen Regina muisti, etteivät Gaspare eikä anoppi olisi mukana
Arduinan päivälliskutsuissa. Mutta tultuaan takaisin kälynsä saliin
ja kun siellä istuttiin odottamassa _ruhtinatarta_, hän tunsi jälleen
entisen alakuloisuuden saavan hänet valtaansa.
Ilta pimeni nopeasti. Varjot sakenivat kuin läpikuultamaton, sysimusta
usva.
Arduina touhusi ruokailuhuoneessa. Mario oli istuutunut syvään
nojatuoliin, housunlahkeet kohotettuina lähelle polvia, ja puhisi
tyytyväisenä. Antonio oli vaiti, vaipuneena jälleen mietteisiin. Ei
kukaan ajatellut, että tulet olisi ollut sytytettävä.
Reginaa vaivasi sellainen tunne, että jotakin surullista ja synkkää
oli tulossa. Mitähän se mahtoi olla? Ehkä iltahämärän aiheuttamaa
painostavaa ahdistusta tässä oudossa, etäisessä paikassa, jonne
kohtalo oli siirtänyt hänet. Ehkä Antonion tavattoman vakavuuden
vaikutusta. Regina meni ikkunaan ja koetti vielä nähdä vilahdukselta
pienen mustapukuisen eukon. Lyhdyt paloivat valkeina ja keltaisina
sumuisessa hämärässä, katukäytävä kiilteli kosteana, ja ääretön synkeys
ja peloittavien varjojen salaperäisyys tuntui laskeutuvan maahan
tummenemistaan tummenevalta taivaalta.
— Regina, Antonio virkkoi muuttuneella äänellä, — Mario kysyi, tunsitko
Casalomaggioressa erään Vincini nimisen henkilön.
— Vincini? Regina toisti kääntyen heihin päin. En, en tunne ketään
sennimistä henkilöä.
— Mies on vuokraaja, lihava toissilmäinen mies. Hänellä on tyhjässä
silmäkuopassa lasisilmä...
Ovikello soi. Palvelijatar syöksyi saliin ja ehti tuskin sytyttää
kaasun, ennenkuin ruhtinatar tuli sisään.
Salin äkkiä muuttuessa valoisaksi Regina näki ruhtinattaren, mikä näky
herätti hänessä pettymystä ja inhoa. Tuossa kookkaassa, lihavassa
vartalossa, jopa puvussakin, joka ei ollut ruumiinmukainen, sekä
pienessä hatussa, joka kuminauhalla oli kiinnitetty niskaan mustan
hiusnutturan taakse, oli jotakin miesmäistä. Paksut, harmahtavat
huulet, pieni pystynenä ja metallinkiiltoiset, vihreänkeltaiset silmät
erottuivat raukeista, kelmeistä ja liikkumattomista kasvoista. Kun
kerrankaan oli nähnyt nämä kasvot, ei enää unhottanut niitä.
— _Bon soir_, — ruhtinatar lausui, astuessaan saliin. Hänen sointuva
äänensä oli omituisena vastakohtana turpealle muodottomalle ruumiille.
Hän puhui edelleen ranskaa Arduinan nöyrästi riisuessa häneltä hatun ja
ottaessa hänen käsilaukkunsa.
Ruhtinatar virkkoi:
— Erittäin hauska nähdä jälleen teitä, herra Venutelli. Sain kirjeenne.
Tässäkö on vaimonne? Todellakin hyvin sievä.
Antonio kumarsi. Regina katseli ruhtinatarta suurin, hiukan
ihmettelevin silmin.
— Olette kovin ystävällinen, arvoisa rouva... Regina mutisi.
— Anteeksi?... ja ruhtinatar käänsi kysyvänä oikean silmänsä Reginaan
päin.
Silloin tämän mieleen muistui, miten Antonio oli matkinut ruhtinatarta,
ja hän oli vähällä purskahtaa nauruun. Mutta ruhtinatar Makulina oli
tarttunut hänen käteensä ja sanoi antaessaan hyvin kauniin, sinisellä
jalokivellä koristetun sormuksen solua Reginan pikkusormeen:
— Sallitte kai? Tuhannet onnittelut!
— Kiitoksia! Olette liian hyvä, Regina virkahti heltyen todella tästä
ystävällisyydestä. Antoniokin katseli sormusta ja lausui kiitoksensa.
Sitten käytiin istumaan, ja ruhtinatar riisui valkoiset, likaiset
käsineensä paljastaen hämmästyvän Reginan nähtäviksi kaksi pientä
lapsenkättä, jotka olivat aivan säihkyvien sormusten peitossa.
— Kuinka kamala ilma siellä onkaan! ruhtinatar sitten aloitti
kohdistamatta kissansilmiensä katseita kehenkään erityisesti. Näinä
monena vuotena, jotka olen asunut Roomassa, en vielä ole nähnyt
tällaista syksyä. Sanotaanhan, ettei pidä puhua ilmasta, ei ainakaan
hienossa keskustelussa, mutta minkä sille voi, kun ilmat ja vointimme
ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään. Omasta puolestani luulen,
että sää vaikuttaa meihin tuntuvammin kuin elämämme tärkeät tapahtumat.
— _Monsieur_ Antonio, tämä kamala ilma varmaankin tärvelee
kuherruskuukautenne, Arduina virkkoi kuvitellen olevansa sukkela. Mutta
Regina mutisi kuin torjuen epäselvästi jotakin.
— Anteeksi...?
— Arduina on oikeassa, Antonio myönsi, vaimoni on perin huonolla
tuulella.
— Huonolla tuulella?
— Se ei ole totta, Regina väitti vastaan. Olen päinvastoin hyvin
iloinen.
Mutta päivällisen aikana ei ruhtinatar malttanut olla huomauttamatta,
että Regina oli kovin harvapuheinen.
— Minä olen yleensä mielelläni ääneti, selitti nuori rouva, jota
huomautus loukkasi. Kuuntelen kernaammin kun muut puhuvat.
— Siinä on oma viehätyksensä, ruhtinatar arveli. Vaiteliaassa nuoressa
naisessa on aina jotakin miellyttävän salaperäistä. George Sand
esimerkiksi puhui varsin vähän, ja eräs setäni, joka oli hänen läheinen
ystävänsä, väitti, että rouva Sand tahallisesti pidättäytyi puhumasta.
— Tunsitteko rouva Sandin? Massimo kysyi jotenkin kömpelösti.
— En tuntenut, ruhtinatar vastasi näyttämättä loukkautuneelta.
— Arvatenkin ruhtinattaren äiti tunsi Sandin, Antonio kuiskasi.
— Anteeksi...?
— Joitakin aikoja sitten, Antonio sanoi ääneensä — luin sangen
mielenkiintoisen kirjoituksen rouva Sandin äidistä. Hän oli nainen,
jolla oli ylitä terävä äly kuin lämmin sydän, ja hänen elämänsä vaiheet
varmaankin vaikuttivat Georgen mielikuvitukseen...
— Missä se kirjoitus on julkaistu? Arduina kysyi. Se olisi otettava
minun lehteeni.
Herra Mario pudisti lautasensa yli kallistamaa päätään ja murahti
hiljaa.
Virisi ikävän pitkäpiimäinen keskustelu George Sandin
rakkausseikkailuista ja romaaneista. Arduina selitti, etteivät ne
romaanit olleet hänen makunsa mukaisia. Hän piti ennen kaikkea
uudenaikaisista kirjoista, mutta etenkin Quo vadiksesta?
— Voi herrainen aika! Antonio huudahti, voisit jo jättää meidät rauhaan
tuolta Quo vadikseltasi, joka muutoin ei ole suinkaan uudenaikainen.
Regina kuunteli ääneti. Ei puhuttu muusta kuin kirjoista, teattereista
ja kirjailijoista. Ruhtinatar kertoi jutun Tolstoista — jonka itse
oli tuntenut — ja aterian lopulla syntyi kiivas väittely Massimon
ja Arduinan välillä eräästä italialaisesta romaanikirjailijasta ja
runoilijasta.
— Rauhoittukaa! Antonio sanoi nauraen.
Nyt tapahtui jotakin merkillistä: herra Mario puhui. Hän ei koskaan
ollut lukenut ainoatakaan tuon runoilijan säettä, mutta moitti silti
häntä.
— Näin hänet kerran Anziossa, hän kertoi; hän ratsasti pitkin
rannikkoa, kokovalkea puku yllään, valkoinen hattu, valkoiset käsineet,
valkoisen hevosen selässä.
— Vai niin! Vai istuivat valkoinen hattu ja valkoiset käsineet
valkoisen hevosen selässä? Massimo kysyi naurahtaen hermostuneesti ja
pudistaen päätään, jolloin hänen tukkansa pörrötti kuin kiukustuneella
lapsella.
— Hiljaa, hiljaa, hyvät ihmiset! Antonio rauhoitteli.
* * * * *
Kello yhdeksän aikaan, Arduinan tarjotessa kahvia, saapui ruhtinattaren
seuraneiti. Hän oli harmaisiin pukeutunut, pieni ja kuivettunut; silmät
olivat pienet, mustat ja kiiluvat, suu huonontapainen, pitkän suippoa,
kasvot ilkeät ja kavalat. Tämä eriskummainen olento teki Reginaan
omituisen vaikutuksen. Hän näytti epäinhimilliseltä, muistutti hiirtä.
Tuskin tuo pikku neiti oli astunut sisään, kun sali jo vilkastui
aivan kuin hiiren vikinästä ja juoksentelusta. Kimeitä huudahduksia,
suudelmia, kättenpuristuksia, jotka olivat teräviä kuin puremat,
kysymyksiä ja vastauksia, naurua ja huutoa ja ennenkaikkea katseita,
jotka Reginasta näyttivät uteliailta, levottomilta, ivallisilta ja
urkkivilta.
— Marianna, Arduina sanoi neidin molemmin käsin hieroessa ruhtinattaren
otsaa, jos haluatte kahvia, niin olkaa hyvä ja kaatakaa kuppiinne.
— Ohimonne ovat hehkuvan kuumat, Marianna sanoi ruhtinattarelle.
Oletteko syönyt paljon? Ja mitä olette syönyt? Mitä olettekaan
syöttänyt hänelle? hän sitten kysyi Arduinalta. No niin, juonpa kupin
kahvianne, vaikka se onkin kovin huonoa. Kuinka pienet kupit teillä on?
Aivankuin minun mitallani tehdyt.
Regina tarkasti sillävälin neitiä. Hän muisti Antonion sanoneen, että
monet luulivat Mariannaa ruhtinattaren aviottomaksi tyttäreksi.
— Tämä muistuttaa tarua vuoresta, joka synnytti hiiren, hän ajatteli.
Ja hänestä näytti kuin Marianna olisi aavistanut hänen ajatuksensa,
sillä tämä käänsi pientä päätään kuin hiiri, kun se äkkiä kuulee melua,
lähestyi kuppi kädessä ja virkkoi pahanilkisesti:
— Teidän miehenne on aika veitikka. Pitäkää häntä tarkoin silmällä,
muuten hän voi tehdä teille pahoja kepposia.
— Minusta tuntuu, Antonio huomautti, että te itse olette tällä hetkellä
aika veitikka. Miksi tahdotte herättää vaimossani epäluuloa?
— Sentähden, että minun tulee häntä surku.
— Minkävuoksi? Regina kysyi.
— Senvuoksi, aivan yksinkertaisesti, että olette mennyt naimisiin.
Tuossa on toinen velikulta, Marianna virkkoi osoittaen kädellään
Massimoa, joka oli tullut lähemmä. Muutoin kaikki todelliset miehet
ovat sellaisia! Mutta pidän enemmän sellaisista kuin hyveellisistä.
Hyveelliset ovat niin typeriä. Minua miellyttävät häijyt, jopa
hirvittävät miehet, jos heillä vain on terävä järki ja luja tahto.
— Jospa minä täyttäisinkin ne kaksi vaatimusta! Massimo sanoi
tuijottaen häneen julkeasti.
— Siihen ette kykene. Viisas mies ei koskaan käytä hiusvoidetta,
niinkuin te! Enkö ole oikeassa, hänen tukkansa on rasvattu, hyvä rouva?
— En tiedä... Regina virkkoi. Minusta ei näytä siltä.
— Voi pikku rouva parkaa! Te ette voi huomata sitä: te ette koskaan
huomaa mitään.
— Onpa tuo otus aika hullunkurinen, Regina ajatteli itsekseen.
— Te ajattelette varmaankin, että olen yksinkertainen tai typerä,
Marianna sanoi, mutta kuulkaahan: olen unhottanut sanoa teille erään
seikan, jonka aina mainitsen jokaiselle, jonka näen ensi kerran.
— Sen olemme jo kuulleet! Massimo ja Antonio huomauttivat, mutta
Marianna alkoi silti kertoa:
— Kerran, kuusi vuotta sitten, Odessassa syttyi tulipalo talossa, jossa
asuin. Olin liekkien keskellä talon ylimmissä huoneissa. Mahdotonta
pelastua! Savu alkoi jo sokaista ja tukahduttaa, ja kuulin liekkien
rätisevän yhä lähempänä. En silloin uskonut Jumalaan sen paremmin kuin
nytkään. Siitä huolimatta tunsin tarvetta kääntyä yliluonnollisen,
salaisen ja kaikkivaltiaan olennon puoleen. Ja tein silloin lupauksen:
jos pelastun, lupaan aina puhua totta. Samassa silmänräpäyksessä
permanto luhistui, ja pyörryin. Kun jälleen tulin tajuihini, huomasin
olevani terveenä ja vahingoittumattomana hirvittävän ruman palosotilaan
sylissä. 'Miten tämä on tapahtunut?' kysyin mieheltä. 'Niin ja niin; ja
hän kertoi, miten hän oli pelastanut minut pannen henkensä alttiiksi.
— 'Hyvä, hyvä', minä sanoin, — 'minusta tuntuu siltä, että mielellänne
pidätte hauskaa, mutta olen teille joka tapauksessa kiitollinen
ja muistan teitä aina sitäkin suuremmalla syyllä, kun olette
unohtumattoman ruma mies'.
Regina purskahti nauruun.
— Tämä tuntuu siltä kuin lukisi venäläistä kertomusta.
— Onko tuo juttu totta? Massimo kysyi, ja Antonio, lisäsi:
— Jollei muistini petä, olette kertonut tuon jutun minulle ennen hiukan
eri lailla.
— Tuolla tavalla arvioidaan toisen ihmisen henkevyyttä! Turha vaiva,
Marianna kähisi. Henkevyydelle annetaan arvoa vain silloin, kun se
ilmenee sellaisissa naisissa, joita miehet tahtovat miellyttää, ja —
minua te ette suinkaan halua miellyttää.
— Minä päinvastoin haluan miellyttää teitä, Massimo sanoi. Se on
elämäni ainoa päämäärä.
— Teidän ivastanne en välitä tuon taivaallista! On olemassa minua
henkisesti paljoa alempiarvoisia naisia, joita teidän ei koskaan
onnistu miellyttää.
— Mutta ehkä teitä etevämpiä sensijaan!
— Luulenpa melkein, että harvat naiset ovat minua etevämpiä, eivätkä ne
harvat koskaan tule teidän näköpiiriinne.
— Minä lienen siis teitä henkisesti alemmalla tasolla? Regina kysyi
sanoakseen jotakin.
— Niin olettekin, sentähden, että olette mennyt naimisiin. Henkisesti
etevä nainen ei koskaan mene naimisiin, ja jos hän tekee niin,
ennenkuin on kehittynyt täysin itsetietoiseksi, hän heti katuu sitä.
Jos tahtoisin sanoa teille kohteliaisuuden, huomauttaisin, että luulen
teidän jo katuneen.
— Hiisi vieköön! Antonio huudahti. Tuon naisen kanssa ei ole
leikkimistä.
— Sanotteko aina totuuden ruhtinattarellekin? Regina kysyi.
— Hän on ottanut minut asumaan luokseen yksinomaan sitä varten,
Marianna vastasi katsoen hellästi ruhtinattareen, joka paraikaa selosti
Arduinalle erään tätinsä elämäkertaa:
— Hän oli Parisin hienoin ja kaunein nainen. Olenhan jo kertonut teille
hänen avioliittotarinansa: Viisitoistavuotiaana hänet naitettiin
naisen rakastajalle, joka oli viidentoista vuoden ajan hänen uskottu
ystävättärensä ja neuvonantajansa. Kymmenenä ensimmäisenä vuotena
tätini ei huomannut mitään.
Herra Mario istui kuunnellen, vaipuneena syvälle nojatuoliinsa,
taistellen uneliaisuutta vastaan ja vain vaivoin pidättyen halusta
kaivella hampaitaan.
Marianna ahdisteli Nietzscheä ja hänen mielipiteitään naisesta, mutta
Regina kuunteli kernaammin ruhtinattaren kertomusta, ja hänen onnistui
erottaa katkonaisia lauseita kesken Mariannan kimeiden huudahdusten ja
kyynillisten sanankäänteiden.
— Hänen toinen miehensä, ruhtinatar jatkoi, oli espanjalainen, hyvin
kaunis mies ja kaikkien aikalaistensa kirjailijoiden läheinen ystävä.
Mutta hän oli irstailija! Kaikki tätini kamarineidit ja emännöitsijät
joutuivat hänen uhreikseen. Kerran yöllä, kun tätini...
— Naisen kasvatus ei ole vielä päässyt alkuunkaan, Marianna toimitti
kääntyen Reginaan päin. Vasta silloin, kun mies sanoo naiselle
totuuden, tämä voi alkaa kehittyä itsetietoiseksi.
— Mutta mikä on totuus? Massimo kysyi. Totuus miehen ja naisen välillä
ilmenee ainoastaan silloin, kun he riitelevät.
— Se on totta, jossakin määrin. Se on totta ainakin minun mielestäni,
koska totuus ei aina ole vastenmielinen kaikille. Minulle miehet
sanovat, että olen hullu, kun en koskaan valehtele, mutta ei yksikään
heistä suutu minulle, mikä johtuu siitä, etteivät sananloppujen
lopuksikaan pysty herättämään sanottavaa mielenkiintoa niissä, joiden
kanssa puhun. Mutta jos esim. teidän päähänne, rouvaseni, pälkähtäisi
kertoa miehellenne kaikki, mitä ajattelette, todellinen käsityksenne
hänestä, hänen sukulaisistaan ja ystävistään, olen varma siitä, että
herra Antonio nostaisi aikamoisen melun...
— Regina! Antonio huudahti, teeskennellen säikähdystä, onko se totta?
Regina hymyili; mutta sisimmässään hän ajatteli, että Marianna oli
oikeassa.
Ruhtinatar kertoi edelleen:
— 'Jeanne', tätini sanoi, kolkuttaen sen huoneen ovelle, johon hänen
miehensä ja kamarineiti olivat sulkeutuneet, — 'antakaa minulle _Le
Figaro_'. Sen enempää hän ei sanonut.
— Ja mitä sieltä sisältä vastattiin? herra Mario kysyi kavahtaen
pystyyn nojatuolistaan hammastikku kädessä.
— Ole vaiti! Arduina tiuskaisi närkästyneenä. Kuinka voit tehdä noin
typeriä kysymyksiä!
Ennen lähtöään ruhtinatar pyysi Reginaa käymään hänen
perjantaivastaanotoissaan. Regina kiitti ja lupasi tulla.
Levätessään vuoteessaan lämmön ja suloisen torkkumistilan tuudittamana
Regina sanoi:
— Antonio... Nukutko?
— En. Mitä tahdot?
— Tuo ruhtinatar herättää minussa outoa vastenmielisyyttä.
— Kuinka niin? Onhan hän sangen miellyttävä ihminen.
— On kyllä... mutta... näetkös...
— Mitä sitten?
Regina vaikeni, mutta jatkoi hetken kuluttua ääni unisena:
— Muistatko sen leijonankesyttäjättären, jonka näimme Parmassa? Hän
katseli naisia niin omituisesti. En heti päässyt selville siitä, ketä
ruhtinatar muistuttaa... tuumin ja tuumin... Hänellä on samanlaiset
silmät kuin kesyttäjättärellä. Huomasitko, miten hän tuijotti minuun?
— Entä sitten? Epäilemättä miellytit häntä. Ehkä hän määrää sinulle
jälkisäädöksessään muutamia satojatuhansia liiroja ennen kuolemaansa!
— Onko hän todella niin rikas?
— Totta kai. Monta miljoonaa.
— Hänen käsineensä olivat likaiset.
— Mutta näitkö, millaisia sormuksia hänellä oli?
— Mitäpä sormuksista, kun käsineet ovat likaiset.
Regina vaikeni. Hetken kuluttua hän nauroi hiljaa itsekseen, sitten
hän nukahti. Hän oli unissaan olevinansa metsässä Po-joen rannalla,
Viadonan seuduilla. Myllynratas pyöri jyskien kirkkaassa vedessä. Itse
mylly oli linna, jonka salit olivat punaväreillä koristetut, ja linna
oli ruhtinatar Makulinan oma. Ruhtinatar oli kuollut, mutta hänen
sielunsa oli kiivennyt poppelin latvaan, jonka hopeanhohteisten lehvien
lomitse joen pinta välkkyi punasinervän lasin värisenä. Mylly jyrisi
kuin ukonilma, ja Regina istui linnan portailla ja huuhteli jalkojaan
vihertävässä vedessä, joka oli noussut astimille saakka. Ja valkoinen
sorsa tuli nokkimaan hänen oikean jalkansa pikkuvarvasta ja nauroi.
Reginakin nauroi. Hän tunsi epämääräisesti, että tämä oli unta, sillä
unissakin hän eritteli ajatuksiaan ja tunteitaan ja tiesi, että mylly
on mylly, ettei sorsa voi nauraa, ja ettei sielu ollut voinut kiivetä
poppelin latvaan. Mutta samalla ahdisti häntä salaperäinen pelko, inho
ja alakuloisuus.
Antonio kuuli hänen nauravan outoa naurua, joka kohosi unen syvyyksistä
kuin ääni kaivon pohjasta.
— Hän näkee kaunista unta. Lemmikkini on nyt tyytyväinen, hän ajatteli
melkein heltyneenä.