Herätessään seuraavana aamuna Regina huomasi olevansa yksin isossa
kovassa vuoteessa.
Satoi vettä. Harmaa ja kolkko hämärä lisäsi huoneen alakuloisuutta.
Ulkona ajoneuvot rämisivät, raitiovaunut porhalsivat kirskuen
ohi kuin pauhaava myrsky, mikä Reginassa herätti vastustamatonta
synkkämielisyyttä. Hänestä tuntui kuin koko kaupunki, josta kuului
tuhansia eri ääniä, olisi ollut rajuilman järkyttämä. Kaikki oli kuin
työn rasittaman tukalan elämän jyskettä, joka kaikui kesken lakkaamatta
pimeässä virtaavan sateen ropinan.
Hän katseli huoneessa ympärilleen tirkistellen erottaakseen esineet.
Niin, kaikki oli mauttoman yksinkertaista, sekin kangas, josta
pielukset ja raidit oli tehty; ne oli koristettu karkeilla pitseillä.
Ja tuo harmaa katto ja kolme pimeää ikkunaa, varsinkin vuoteen
jalkapäässä oleva, näyttivät kaameilta.
Ja missä Antonio oli? Huonotuulisena Regina paheksui, että tämä oli
noussut niin hiljaa, ettei hän herännyt, ja jättänyt hänet yksikseen
tähän äärettömään, outoon vuoteeseen. Mutta seuraavassa tuokiossa ovea
raoitettiin varovasti ja Antonia kurkisti sisään.
— Kas vain! hän sanoi veitikkamaisen hyväilevästi nähdessään Reginan jo
olevan valveilla, johan silmäterät ovat näkyvissä.
Antonio tuli huoneeseen, harppasi notkeasti vuoteen ääreen ja painoi
suoraa päätä suudelman Reginan huulille.
— Oletpa jo hereillä, linnunpoikaseni, oikein hereillä.
— Siltä tuntuu! Regina vastasi ääni hiukan käheänä, kietoen
käsivartensa miehensä kaulaan. Sataako siellä?
— Sataa, ikävä kyllä! Antonio vastasi huoaten teeskennellyn syvään.
Mutta pian se lakkaa.
— Toivottavasti! Avaa ikkunaluukut.
— Tänään on sunnuntai, Antonio virkkoi mennessään avaamaan
ikkunaluukkuja. Roomassa näet sataa joka sunnuntai, se johtuu
kirouksesta, jonka paavi on singahduttanut italialaiseen
virkavaltaisuuteen. Mutta jo riittäisi täksi päiväksi; varmaankin sade
pian lakkaa. Jäähän vuoteeseen vielä hetkeksi: lähden sanomaan, että
tuovat sinulle kahvia.
— Älä toki! Regina huudahti säikähtäen ajatellessaan, että anoppi
jälleen ilmestyisi heidän huoneeseensa. Nousen heti paikalla. Aion
kirjoittaa kotiin.
— Lähdemme kävelylle, heti kun herkeää satamasta, Antonio ilmoitti.
Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, Gaspare tulee mukaan. Hän on
perehtynyt arkeologiaan: lähdemme Forumille.
— Forumille! Regina toisti vilkastuen ja kovin iloisena.
— Niin, rakkaani, Forumille! Ajattelehan: Forumille. Tiedäthän, missä
nyt olemme.
Regina hymyili hänelle sanomatta mitään. Antoniolla oli yllään toinen
puku, hän oli ottanut puhtaan, kiiltävän kauluksen ja sitonut kaulaansa
hienon, vihertävän kravattinauhan. Hän oli kähertänyt viiksensä; hän
oli nuorekkaan raikas, virkeä, kiehtovan kaunis.
Päivänvalo oli tullut hänen mukanaan, ja Regina katseli häntä rakkautta
uhkuen, riemuiten. Hän veti Antonion povelleen ja suuteli hänen
hiuksiaan, joista levisi omituinen tuoksu — poltettujen kukkien tuoksua
— niin Reginan oli tapana sanoa. Sitten hän oli kuiskaavinaan jotakin
hänen korvaansa, mutta päästikin sensijaan pienen iloisen lapsellisen
huudahduksen. Ja Antonio oli säpsähtävinään, uhkasi ja pudisti häntä.
Ja he nauroivat, laskivat leikkiä ja unohtivat kaiken paitsi onneansa.
— Missä oletkaan herännyt, pikku jänöseni? Antonio kysyi käyttäen
hyväilynimeä, jonka oli kuullut Reginan kotiseudulla, jossa oli
toiminut kolme kuukautta salaisena komissaarina. Sanopas missä? Eilen
tähän aikaan olimme Parmassa, tänään olemme täällä. Ajattelehan,
millainen matka! Ja kolme kuukautta sitten emme edes tunteneet
toisiamme! Muistatko sen päivän, jona tutustuimme toisiimme joen
rantaäyräällä? Aurinko oli veripunaisena metsän takana! Opettaja
katseli meitä ja hymyili: luultavasti hän jo silloin aavisti, että
meistä tulisi pari.
— Saanko luvan esittää: herra Antonio Venutelli, valtiovarain
ministeriön alisihteeri; jalosukuinen neiti Regina Tagliamari, Antonio
jatkoi matkien vanhan opettajan nenä-ääntä, joka oli järjestänyt
hänen ensi kohtaamisensa Reginan kanssa. Hän on todellinen kuningatar
— Regina — hyvyydessä ja älykkyydessä, kyllin arvokas hallitsemaan
ikuisessa kaupungissa. Voi verraton Rooma! Sinne matkustetaan, sinne
jäädään.
— Vanhus parka! Regina sanoi käyden jälleen vakavaksi. Varmaankin
saamme kiittää häntä ensi kohtaamisestamme.
— Mitähän nyt sanovat sinun kotonasi? Luultavasti näin: 'Nyt Regina
on Roomassa, mutta venyy vielä vuoteessa, laiskuri, joka ei edes ole
käynyt aamumessussa. Olla Roomassa, ja jäädä pois messusta!'
— Niin, sanohan muuta! Regina virkahti läiskäyttäen yhteen kätensä ja
matkien miehensä hiukan lystikästä äänenpainoa. Mutta hän ei enää ollut
iloinen. Rakas näky raateli hänen sydäntään; hän näki äitinsä, hyvän ja
hienon äitinsä, sievän pikkusisarensa ja pienen veljensä, lemmikkinsä,
lähtemässä aamukirkkoon. Rantaäyräällä kohoava kotihuvila jäi tyhjäksi
sumuun ja poppelien keskeen kuin satutalo näyttämön taustassa.
Sisällä hehkui valkea isossa kamiinassa, pieni musta kissanpoikanen
loikoi katsellen tuleen. Barattan taulussa väikkyi harmahtavia ja
punahohteisia välkkeitä, jotka loivat siihen haaveellisen tunnelman.
Hopeanheleä kello kalkatti koleassa aamuilmassa, ja usvaisen taivaan
alla levisi pohjoisseutujen maisema, jonka halki kiemurteli iso joki,
sinervän jättiläissuonen tavoin keskellä talvisen tasangon valkeaa
povea. Vallitsi hiljaisuus, ääretön salaperäisyys, unelmausva.
Tästä kotikaihon loihtimasta näystä, joka kuitenkin tuotti
alakuloisuuden sekaista nautintoa sen miehen hyväilyjen lomassa, jonka
tähden Regina oli luopunut kaikesta, hänet tempasi todellisuuteen
Anna rouva, joka varovaisesti hiipi sisään. Vanha nainen lähestyi
puuskuttaen ja huokaillen, hiukset tavallista mustempina ja öljystä
kiiltävämpinä, pyöreänä ja pulleana punaisessa aamupuvussaan. Regina
punastui, otti pois käsivartensa Antonion kaulasta ja tempasi nopeasti
peitteen päälleen.
— Mitä sinä teet? nuori aviomies ihmetteli kohottaen peitettä. Näytä
vain kauniita käsivarsiasi! Katsohan, äiti, kuinka valkoinen minun
Reginani on!
— Ei! Ei! Anna minun olla rauhassa! Regina virkkoi piilottautuen
peitteen alle.
Mutta vanha rouva tuli lähemmäksi, auttoi Antoniota avaamaan hänen
yöpaitansa hihansuiden nappeja ja siveli sormellaan nuoren rouvan
hentoja, valkoisia käsivarsia.
— Ohhoh, hän huokasi. Jumala siunatkoon sinua. Oletpa todella kaunis!
— Mutta Herran nimessä, jättäkää minut rauhaan! Regina huudahti silti
mielissään.
— Eikö totta, hän on todella kaunis? Antonio toisteli suudellessaan
hänen siroja käsivarsiaan.
— Kaunis ja siro! Suurenmoinen! anoppi vakuutti tyytyväisenä, ikäänkuin
Regina olisi ollut hänen itsensä synnyttämä lapsi. Minäkin olin kerran
valkoinen ja siromuotoinen! Nyt olen vanha, mutta nuorena minäkin olin
siro.
— Kyllä kai! Regina ajatteli katsellessaan anopin isoja käsiä, jotka
olivat ruskeat ja pykineet ja haisivat sipulille.
— Tahdotko kahvia? Vai ehkä maitoa? Lähden heti noutamaan kahvia,
maitoa, leivoksen ja kermaa...
— Kiitos vain, en tahdo mitään.
— Nouse jo! Antonio sanoi. Sade alkaa hellittää. Lähdetään kaupungille.
— Aiotko viedä hänet ulos tällaisella ilmalla? anoppi vastusteli.
Oletko hullu! Hänen täytyy jäädä vuoteeseen. Kun minä olin nuori —
hän kääntyi Reginaan päin — minun oli tapana loikoa vuoteessa kaiket
aamupäivät. Mutta ajat ovat nyt muuttuneet. Silloin piiat olivat
luotettavia, työteliäitä ja järkeviä, ja perheenemäntä saattoi elää
kuin hieno rouva ainakin, vaikkei ollutkaan sellainen. Minäkin saatoin,
Jumalan kiitos, tehdä niin...
— Ja voitte kai edelleenkin! Eihän mikään estä, Regina sanoi
ystävällisesti.
— Herranen aika! Vielä mitä, kun nämä nykyajan piiat ovat sellaisia!
Näpisteleviä, kieroja ja kiittämättömiä! He ovat elämämme onnettomuus,
myrkyttävät onnemme. Ennen olin heihin kiintynyt kuin perheen jäseniin.
Nyt en enää, sillä he eivät ansaitse sitä. Tämäkin, joka minulla
parastaikaa on, aiheuttaa minulle todellisia sydämenkouristuksia sillä
mieliharmilla, jota hänen tähtensä saan kärsiä.
— Nouse jo! Antonio toisti.
Mutta Regina ei tahtonut nousta, ennenkuin he olivat jättäneet hänet
yksikseen. Silloin hän hypähti vuoteesta ja jäi hetkiseksi seisomaan
pitkässä yöpaidassaan harmahtavan päivän valuessa sisään kolmesta
kammottavasta ikkunasta. Hän katseli epätoivoissaan huoneeseen sinne
tänne koottujen esineiden sekasotkua, ja siinä värjötellessään hän teki
ikävän havainnon: Roomassa oli kylmempi kuin hänen kotiseudullaan!
Hän pukeutui ja peseytyi kiireesti. Kaikki oli epämukavaa, pesupöydästä
kaappia myöten, jonka ovikuvastin oli paksun verhon peitossa. Hän
kohotti verhoa. Ja katsoessaan kuvastimeen hän huomasi kasvonsa
kalpeiksi, muodottomiksi, rumiksi, ja hänen mielialansa sumeni
entistään matalammaksi.
Antonio, joka oli huomannut Reginan viipymisen, tuli taas huoneeseen.
Regina oli omavaltaisesti nostanut kaikki ikkunaverhot ja järjesteli
matkalaukkujaan.
— Tule jo, mitä teetkään? Antonio kysyi vähän kärsimättömänä. Hän
tarttui Reginan käteen ja veti hänet ruokasaliin, jossa Anna rouva
odotti häntä pöydän ääressä; se oli katettu kahdelle, mutta siinä olisi
ollut riittävästi ruokaa kymmenelle.
— Tahtoisin vain hiukan kahvia ilman kermaa, Regina huomautti.
— Vain mustaa kahvia? Oletko hupsu, rakkaani! Roomassa täytyy syödä.
Tässä saat mustaa kahvia. Tahdotko siihen sekaan vähän konjakkia?
— En; en pidä siitä.
— Koeta kuitenkin. Saatpa nähdä, että se maistuu hyvältä.
— Kiitos, en huoli.
— No ota nyt kuitenkin, muuten olen pahoillani.
Reginan oli pakko juoda kahvia konjakin kera, senjälkeen kermansekaista
kahvia, syödä leivos, voileipää, keksiä ja taas leipää. Lopuksi hän sai
kyyneleet silmiinsä. Anopin tyrkyttely vaivasi häntä. Lohduttaakseen
häntä Anna rouva kysyi, tahtoiko hän kupin lihalientä ja palasen
kananpoikaa.
— Tahdotteko ottaa minut hengiltä? Regina huudahti hullunkurisen
epätoivoisesti.
Antonio söi ja nauroi.
Onneksi keittiöstä kuului räminää, jolloin Anna rouva kiiruhti
pois ruokailuhuoneesta hengästyen ja vaappuen avarassa punaisessa
aamupuvussaan. Regina palasi silloin huoneeseensa, otti kauniin
valkoisen kaulaliinan, pani päähänsä vaaleanpunaisella nauhalla
koristetun pienen hatun, joka hänen mielestään oli hieno, ja sirotteli
ihojauhetta kasvoihinsa. Hänestä tuntui, että kaikki varmaan
katselisivat häntä, niinkuin siellä kotipuolessa.
— Katsokaahan, kuinka kaunis Reginani on! Antonio sanoi puoleksi
vakavasti, puoleksi leikillisesti, kun Regina näyttäytyi
ruokailuhuoneen ovessa. Ja katsokaa tuota somaa pientä hattua!
Gaspare odotti ovella, yllään uusi päällystakki, pyylevänä,
punoittavana ja miettivänä. Hän vilkaisi Reginaan ja virkkoi vakavasti:
— Hattusi on kuin pääskysen pesä!
— Mitä sinä kykenet hattuja arvostelemaan, sinä, joka et koskaan
katsele naisia!
— En mene koskaan naimisiin, Gaspare selitti, mutta jos sellainen
onnettomuus minua koittaisi, en ikinä kärsisi naurettavaa esiintymistä.
— Onnettomuudenko esiintymistä naurettavana? Regina kysyi ivallisesti.
Gaspare ei alentunut vastaamaan.
He lähtivät kaupungille. Regina ei voinut koskaan antaa anteeksi
Antoniolle, että hän salli Gasparen tulla mukaan heidän ensi
kävelylleen Roomassa.
— Kuljemme Via Cavouria Forumille, ja palaamme Piazza Venezian ja Via
Nazionalen kautta, Antonio ehdotti katsottuaan kelloaan; päivää on jo
kulunut pitkältä.
Ilma selkeni. Via Torinon varrella olevien puutarhojen puista tippui
isoja, kimmeltäviä vesipisaroita. Vielä kosteana, harmaana ja
punahohteisena, portaat sateesta kiiltäen, Santa Maria Maggiore-kirkko
erottui sinisestä taivaan taustasta kohoten etäällä kuin vuoren
huipulla.
— Santa Maria Maggiore, Gaspare huomautti viitaten sateensuojallaan
kirkkoon päin.
Regina katsahti siihen välinpitämättömästi. Hänen mielestään tuo iso
kirkko oli ruma.
He kääntyivät Via Cavourille. Katukivitys kuivi kuivamistaan, ja Regina
huomautti, etteivät kivet olleet kiiltäviä, jommoisilta ne olivat
näyttäneet ensimmäisenä iltana.
— Se vielä puuttuisi! Gaspare virkkoi karahdutellen kurkkuaan ja
kääntyen sylkemään. Naisväki näkee aina asiat nurinkurisina, aina
toisenlaisina kuin ne ovat todellisuudessa.
— Usein miehetkin! Regina puolustautui.
— Useammin miehet kuin naiset! Antonio säesti miellyttääkseen Reginaa.
— Joskus kylläkin, kieltämättä! Gaspare virkkoi ilkeästi hymyillen.
Vaikka Antonio aikaisemmin oli kertonut, että Gaspare oli »erikoinen
tyyppi», langon äreä puhetapa suututti Reginaa. Mutta ennenpitkää
hän sai muuta ajattelemista syventyessään katselemaan kaikkea uutta
ympärillään.
Päivä kirkastui kirkastumistaan. Muutamat hopeiset hattarat piirsivät
vielä vakojaan taivaan kanteen. Ihmisiä kiiti ohi sateensuoja
kainalossa. Paistettujen kastanjojen haju levisi kosteaan ilmaan. Niin,
tuo leveä, valoisa katu oli todella suurenmoinen. Myymälän ikkunassa
näkyi viisi naistenhattua, jotka kiinnittivät Reginan huomiota enemmän
kuin Santa Maria Maggiore-kirkko. Mutta äkkiä veljekset poikkesivat Via
Cavourilta toiselle kadulle. Tämä katu oli kolkko, sen varrella oli
vanhoja taloja ja riippuvia puutarhoja, jotka oli istutettu raunioiksi
sortuneiden muurien harjalle. Katu nousi ja laski, siinä ei ollut
jalkakäytäviä eikä myymälöitä, ja sillä kuhisi repaleinen ja likainen
joukko kaupustelijoita, vihannesten myyjiä ja katupoikia. Tätä kurjaa
katua he kulkivat pitkän matkaa, eikä siitä näyttänyt ollenkaan loppua
tulevankaan. Regina väsyi, nojasi Antonion käsivarteen ja alkoi tuntea
itsensä synkän surumieliseksi. Oliko tämä Rooma?
Antonio ja Gaspare kuvittelivat, että Regina jaksoi kävellä yhteen
menoon tämän pitkän matkan niinkuin he, ja laahasivat hänet Forumille
asti, jossa hän silmät väsymyksestä himmeinä näki edessään vain
kosteiden raunioiden täyttämän torin, synkän, hautausmaata muistuttavan
paikan, jota pilvet katselivat sinitaivaalta luoden holvikaarille
ja pylväille tummia varjoharsojaan. Gaspare selitteli, mutta Regina
ei kuunnellut. Joukko lornjettien läpi tirkisteleviä englantilaisia
naisia, joiden hameet oli nostettu korkeammalle hakaneuloilla,
loi vähän eloisuutta äärettömän hautausmaan tapaisen järkyttävään
autiuteen. Ja kunniakkaat muinaisjäännökset, jotka olivat vielä märkinä
sateesta, näyttivät Reginasta jättiläisluilta, jotka oli kaivanut
esille utelias, lapsellinen kansa, vain huvikseen häpäisten kuolleen
kulttuurin jättiläishautaa.
Forumilta Venutellin veljekset palasivat Piazza Venezian tietä. Oli jo
melkein keskipäivä. Väkijoukko ryntäsi raitiovaunuihin. Ihmisvirta,
enimmäkseen hienoja herroja, solui Via Nazionalea alas, levisi
aukiolle, piazzalle ja tulvi edelleen Corsolle. Raitiovaunujen,
autojen, ajopelien ja äänten sekava humu täytti ilman, joka huolimatta
kosteudesta säteili kirkasta valoa. Regina oli kuin huumautunut;
hän ei nähnyt kauas, mutta nyt hän erotti epäselvästi lähimmätkin
esineet, tyrmistyneenä taukoamattomasta, tuhansien äänien muodostamasta
katumelusta, josta erottuvat autojen törähdykset kuulostivat hänestä
pakenevien petojen kiljunnalta ja herättivät hänessä melkein
kauhistusta.
Silmät laajentuneina hän tuijotti torille väkijoukon aallehtimisen
hypnotisoimana. Sitten hän katsoi ilmaan, ja hänestä tuntui kuin
puhelinlankaverkko olisi pimentänyt taivaan, jolla liiti hohtelevia
pilviä. Mutta väsynyt ja alakuloinen kuin oli, hän kuvitteli, ettei
tämä kaikki ihmetyttänyt häntä. Naisten hieno ulkoasu kiinnitti enimmin
hänen oudoksuvaa huomiotaan; se herätti hänessä sekä kateutta että
vastenmielisyyttä. Olihan vallan mahdotonta, että naiset olisivat
syntymästä saakka olleet näin soreakasvuisia ja kauniita. Heidän
puvuissaan oli varmaankin täytettä, ja heidän kasvoihinsa sivelty
ihomaalia. Hän tiesi varsin hyvin, kuinka paljon turmeltuneisuutta,
vilppiä ja salaista kurjuutta piili tuossa ihmisjoukossa, jonka ensi
kosketus, tuona usvaisena syysaamuna, metallilankaverkon alla hänessä
herätti salaperäistä inhoa ja sääliä.
— Ajetaan kotiin! Antonio ehdotti nähdessään vaimonsa kasvoissa
kuvastuvan yhä suuremman väsymyksen.
— Miksi emme nouse raitiovaunuun? Gaspare ihmetteli.
Antonio vastasi, että ajurilla pääsi pikemmin perille, mutta
tosiasiassa hän sanoi sen osoittaakseen ainakin tänä ensimmäisenä
päivänä Reginalle ritarillista kohteliaisuutta. Gaspare pysyi sitkeästi
mielipiteessään, että he lähtisivät raitiovaunussa.
— Mennään jalan, Regina sanoi.
— Et tiedä, mitä puhut. Etkö huomaa, että menehdyt väsymyksestä! lanko
huudahti.
— Otetaan sitten ajuri, Regina virkkoi kiusoittaakseen häntä.
— Olettepa aika aristokraatteja! tuo kursailematon naisvihaaja ärähti.
He ottivat ajurin ja palasivat Via Nazionalen kautta, joka alkoi
tyhjentyä väestä.
Hopeisena hohtavan taivaan vaaleassa valossa Piazza Ferminin
autereisessa taustassa suihkulähteen pulppuileva vesi näytti
suunnattoman suurelta kristallikukalta. Sinä hetkenä, alakuloisen
taivaan alla, etäisyys suurenmoisena taustana, katu, joka vähitellen
tyhjeni ihmisistä ja näytti uinailevan, oli harvinaisen kaunis näky.
Antonio katsoi Reginaan, nähdäkseen vihdoinkin hänen silmissään
ihailun välkkeen. Mutta nuo suuret silmät olivat täynnä väsymystä ja
varjoa, tarkastivat vain ohikiitäviä myymälöiden nimikilpiä, eivätkä
kiinnittäneet huomiota muuhun.
Kun he tulivat lähelle Via Napolia, Antonio sanoi:
— Saammepa nähdä, tunnetko, mikä näistä poikkikaduista on meidän, pikku
Reginani.
— Tältä taholta en vielä ole nähnyt sitä, ja vaikka olisinkin nähnyt,
en tuntisi sitä ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua. Tiedäthän, kuinka
likinäköinen olen.
— Etkä muutoin kiinnitä huomiota sellaisiin.
— Ehkä en. Mitäpä siitä muutoin olisi hyötyä.
— Mitä silmistä yleensä on hyötyä? Gaspare sanoi väliin.
— Niin saattaa todella kysyä. Kuinka suuresti ne pettävät! Regina
huomautti. Mutta Gaspare ei näyttänyt oivaltavan hänen ajatustaan, vaan
sylkäisi rattailta kadulle, ajatellen, että kaikki naiset ovat joko
typeriä tai keimailevia.
Siitä päivästä alkaen hän harkitsi Reginan kuuluvan »naisidioottien
sakkiin» — tämä oli hänen keksimänsä nimitys — Arduinan, piian ja
muiden tuttavapiirinsä naisten joukkoon. Voimakas elinkautinen
molemminpuolinen ylenkatse vallitsi siitä hetkestä alkaen langon ja
kälyn välillä.
Aamiaisen aikana, jonka Anna rouva sanoi olevan valmiin »heti
paikalla», vaikka sitä täytyi odottaa puoli tuntia, Reginan täytyi
tarkoin kertoa anopilleen kaikki, mitä oli nähnyt. Sillävälin kaikki
kolme veljestä pohtivat politiikkaa. Heidän vakaumuksensa erosivat
suuresti toisistaan.
Gaspare oli piintynyt, tinkimätön, armoton, vanhoillinen, Massimo
tolstoilainen sosialisti, joka vihasi sotalaitosta yhtä kiihkeästi kuin
veljensä vapautta ja naisia, Antoni taas oli vapaamielinen, hieman
opportunisti.
Anna rouva otti innokkaasti osaa kolmen poikansa keskusteluun. Jos he
esimerkiksi mainitsivat jonkun puoluemiehen nimen, vanha rouva heti
lateli kyseellisen henkilön avioliittotarinan tai kertoi, kuka hänen
rakastajattarensa oli. Ja hänellä tuntui olevan kaikesta hyvin tarkat
tiedot.
Aamiaisen jälkeen Regina sulkeutui huoneeseensa, paneutui pitkäkseen ja
nukahti. Herätessään hän kuuli, että taaskin satoi rankasti. Jälleen
hän oli yksin isossa, kovassa vuoteessa harmaan katon alla, kylmän
huoneen kolkossa hämärässä, ja hänet valtasi surumielisyys, melkeinpä
epätoivo. Hän nousi kirjoittamaan kirjettä kotiin. Antonio vei hänet
Anna rouvan huoneessa olevan kirjoituspöydän ääreen, ja Regina alkoi
kirjoittaa:
»Sataa. Olen hyvin alakuloinen...»
Mutta oliko hän mieletön? Miksi tehdä äiti surulliseksi hyödyttömillä
valituksilla?
— Olenhan itse halunnut tätä, hän ajatteli repien rikki paperiarkin.
— Kuka pakotti minua vaihtamaan asemaani, luopumaan omaisistani ja
kotiseudustani? Nyt olen yksin. Yksin! Vaikka valitankin, ei kukaan
ymmärrä minua.
Hän nojasi kirjoituspöytään ja alkoi katkerasti järkeillä:
— Onko minulla oikeutta valittaa? Ei ole. Sitäpaitsi on turha valittaa,
kun syy on itsessämme. Mieleni on sairas: pensas on nyhdetty irti
paikasta, jossa se on syntynyt, ja pieninkin sysäys raatelee sitä.
Miksi valittaisin? Kelle valittaisin? Ja mitä se hyödyttäisi? Eihän
mikään voi parantaa minua tällä haavaa, ei edes Antonion rakkaus. Sade
taukoaa, tulee kaunis ilma, saan oman kodin, jossa minun ei tarvitse
alistua seurustelemaan kenenkään kanssa. Mutta olenko silloinkaan
tyytyväinen? Kuka sen tietää? Mutta mitä se muutoin merkitsee? Täytyy
ottaa elämä sellaisena kuin se on ja järjestää niin, että saa elää
_yksin_. En käsitä tuota raivoisaa _seuran_ tarvetta, joka meillä
kaikilla on. Onko mahdoton elää yksin? Eikö se olisi parempi? Emmekö
itse ole paras seuramme? Muutoin, niin hän päätteli, kaikki menee ohi;
meidän kaikkien täytyy kuolla.
Hän aikoi alistua kohtaloonsa ja lähettää omaisilleen kirjeen täynnä
hurskaita valheita. Mutta avatessaan pöytälaatikon ottaakseen esille
kirjekuoren, hän näki Antonion omaisilleen niinä kolmena kuukautena
kirjoittamat kirjeet, jolloin tämä oli ollut kuninkaallisena
asiamiehenä Reginan kotipuolessa, ja vastustamaton uteliaisuus pakotti
hänet lukemaan eräitä niistä. Ensimmäisissä kirjeissään Antonio kuvasi
nopein piirtein seutua ja kehui sen eteenpäin pyrkiviä, hilpeitä ja
sukkelia asukkaita. Eräässä kirjeessä sanottiin: »Olen täysihoidossa
hauskassa perheessä. Isä on koulunopettajana lähiseudulla, mutta
asustaa tätä nykyä täällä voidakseen pitää ylemmässä oppilaitoksessa
lapsiaan, Gabrielen, joka on pirteä, tarmokas ja kunnianhimoinen
nuorukainen, ja Gabriellaa, joka on erittäin viisas tyttö ja
tahtoo ruveta kirjailijattareksi. Itse opettaja, jota sanotaan
_ikiliikkujaksi_, hän kun ei pysy hetkeäkään paikoillaan, on omituinen
olio. Hän puhuu alinomaa Rafaelista ja Michelangelosta, käyttäen
erikoista oppisanastoa. Kun hän puhuu Rafaelista, jota ei koskaan
mainitse ilman lisänimeä, hän sanoo: 'Hän, joka on maalannut Madonna
della Seggiolen', j.n.e.».
Tässä kirjeessä oli jälkikirjoitus: »Opettaja on ehdottanut minulle
edullista avioliittoa. Nainen on jalosukuinen, perhe oli aikoinaan
upporikas, nykyjään hiukan köyhtynyt. Hän on 23-vuotias, ei kaunis eikä
ruma, tavattoman älykäs, 30 tuhatta liiraa myötäjäisiä».
Toisessa kirjeessä Antonio, joka huomautti visusti kaihtaneensa
seudun aatelisneitosia, sanoi, että opettaja itsepintaisesti pysyi
ehdotuksessaan. »Tagliamarin perhe on seudun kaikkein hienoimpia.
Heillä on vielä jäljellä kaksisataatuhatta liiraa jaettavana neljään
osaan. Vanhempi tytär saa 30 tuhatta myötäjäisinä. Rouva Tagliamari on
todella ylhäinen nainen, sellaisen tuhlailevan aatelismiehen leski,
joka nuorempana pani menemään puolen miljoonan perinnön. Opettaja
on kuvannut minulle talon neidin tietojen ja hyvyyden ihmeeksi.
'Hän on hieno, hienon hieno. Hän on saanut kasvatuksensa Parmassa,
aateliskoulussa. Hänet täytyy viedä täältä pois Roomaan: siellä on
hänelle kuuluva olinpaikka'. Opettaja parka», Antonio huomautti, »hän
kuvittelee, että valtiovarainministeriön alisihteeri on ruhtinas, joka
on omansa naimaan ja viemään mukanaan ylhäisen hienon neitosen».
»Tietystikään ei kolmeakynnnentätuhatta liiraa sovi halveksia» — näin
Antonio kirjoitti kirjeessä syyskuun 20 päivänä »mutta tahdonpa ensin
nähdä neidin».
Seuraava kirje kuvasi Reginan ja Antonion ensi kohtausta Po-joen
rantatörmällä, Tagliamarin huvilan edustalla:
»Kaunis hän ei ole, hänellä on pienet kissankasvot, mutta hän on hyvin
sievä, sivistynyt ja erittäin älykäs. Opettaja oli ilmeisesti puhunut
hänelle minusta, sillä hän punastui ja katsoi minuun omituisella
tavalla!... Hän kysyi minulta, olinko todella _ruhtinattaren sihteeri_,
ja luulen, että tämä arvo saattaa minut hänen silmissään paljoa
mielenkiintoisemmaksi kuin valtiovarainministeriön alisihteerin asema.
»Eilen olin vierailulla huvila Tagliamarissa. Rouva oli naisista
miellyttävimpiä, todella hieno nainen. Hän kertoi — ehkä tahallaan,
mutta samalla hyvin hienotunteisesti — koko elämänsä tarinan.
Hän on hyvin ylhäistä sukua. Hänen miehensä oli sangen rikas,
mutta epäonnistuneet liikeyritykset, vuoden 1880:n tulva ja muut
vastoinkäymiset veivät hänet vararikkoon».
— Mitä teet, Regina? Antonio kysyi ilmestyen ovelle.
— Olen löytänyt erittäin mielenkiintoisia inhimillisiä asiakirjoja, hän
virkkoi kohottaen päätään. Ja hän näytti miehelleen kirjeet.
Antonio punastui hieman, riensi pöydän ääreen ja tahtoi piilottaa
kirjeet pöytälaatikkoon; mutta sitten hän malttoi mielensä ja alkoi
lukea niistä eri kohtia.
— Etkö häpeä? Regina torui. »Hienon hieno neiti! Kolmeakymmentätuhatta
liiraa ei sovi halveksia! Arvonimi 'ruhtinattaren sihteeri' saattaa
minut mielenkiintoisemmaksi hänen silmissään», j.n.e., j.n.e.
— Mene matkoihisi, olet sietämätön! — Luehan tämä! Luehan tämä! Antonio
toisteli. — Katsohan, mitä sanon tässä, _myöhemmin_.
Mutta Regina nousi ja meni katsomaan kuvastimeen.
— Olenpa todella kissan näköinen.
— Luehan tämä! Antonio yhä pyysi ja seurasi häntä kirje kädessä.
— Luetaan myöhemmin. Anna minun nyt kirjoittaa rauhassa, Regina sanoi
palatessaan kirjoituspöydän ääreen.
Antonio otti esille kaikki kirjeensä ja istuutui sohvan kulmaan
lukemaan niitä uudelleen. Reginan kirjoittaessa hän tämän tästä
päästi huudahduksen ja hienon naurunhihityksen. Mutta äkkiä hän
kävi vakavaksi, ehkä selvästi muistaessaan tuolla kaukana viimeisiä
viettämiään päiviä, häitään ja onneaan.
Vähän myöhemmin molemmat aviopuolisot kiipesivät ylimpään kerrokseen
Arduinan huoneistoon, jossa heidän oli määrä syödä päivällistä.
Kirjailijattaren huoneisto oli sisustettu hiukan omituisen maun
mukaisesti. Siinä vallitsi epäjärjestys, joka Reginasta tuntui
keinotekoisen tahalliselta.
Arduina riensi vastaanottamaan sukulaisiaan, päästäen äänekkäitä
ilohuutoja. Hänellä oli väljä, valkoinen puku, jonka hihat hän oli
käärinyt ylös keltaisille luiseville käsivarsilleen.
— Kas noin, hän sanoi piilottaen kätensä selän taa, anna minulle
suukko, Regina.
Regina suuteli häntä osoittamatta erityistä innostusta. Antonio virkkoi:
— Kerroin Reginalle, että sinä jo kello viisi aamulla alat valmistaa
aamiaista ja päivällistä, jotta sinulla sitten olisi aikaa kirjoittaa
lehteesi. Herra tiesi, mitä sotkua tarjoat meille.
— Tässä sinulla on todistus päinvastaisesta! Arduina sanoi ojentaen
jauhoisia käsiään. Joskus tosin voi sattua — kun voi niinkuin minä
kirjoittaa helposti mihin vuorokauden aikaan ja missä paikassa tahansa
— että käytän, kun henki tulee päälle, keittiön pöytää kirjoituspöytänä
ja joudun sellaiseen haltioitumistilaan, että paisti pääsee palamaan.
Mutta vähät siitä, hän jatkoi päästäen typerän naurun, jossa kuitenkin
oli ivallinen pohjasävy, paisti on paisti, ja taide on taidetta. Mutta
tulkaa nyt tänne istumaan. Katselkaapa näitä ehtiä. Palaan tuossa
tuokiossa. Sitten sinun, Regina, pitää antaa minulle tietoja naisten
Mantovassa harjoittamasta hyväntekeväisyydestä.
— Jätä hänet rauhaan! — Antonio varoitti.
— Jätä sinä itse hänet rauhaan! Ei kukaan pidä vaimostasi enemmän
kuin minä. Minä häntä suorastaan ihailen. Jumaloin häntä! hän virkkoi
kääntyen Reginan puoleen; minusta tuntuu, kuin olisin tuntenut sinut jo
monta vuotta. Sinä miellytät minua niin suuresti senkin vuoksi, että
nimesi on Regina — kuningatar. Joko olet nähnyt kuningataremme?
— Olen kyllä, viime yönä unissa!
— Se on totta; vastahan eilisiltana saavuit tänne. Mutta onhan sinulla
aikaa. Missä olitte aamupäivällä? Colosseumissako? Voi, minä jumaloin
Colosseumia. Tahtoisin asua siinä. Oletko lukenut _Quo vadis_ romaanin?
Mitä sanotkaan, et näy tuntevan kaikkein parasta nykyaikaista kirjaa!
Panenpa sinut lukemaan sen. Saan sinut lukemaan koko joukon kirjoja
ja tutustutan sinut useihin kirjailijoihin. Vien sinut älymystön
salonkeihin ja taiteilijajuhliin ja esitelmätilaisuuksiin, kaikkialle,
missä ei eletä ainoastaan leivästä...
—Tarkoitatko, että me tässä talossa elämme ainoastaan leivästä? Antonio
kysyi leikillisen uhkaavasti. Toivon ainakin, ettet houkuttele Reginaa
kirjoittamaan lehteesi.
— Miksikäs en?
— Silloin puhkaisen pääsi tai annan teljetä sinut vankilaan.