I
Rooma lähestyi. Myöhäissyksyn kuu, iso, helmiäiskiiltoinen, kirkas ja
surumielinen, valaisi Campagnaa. Raju tuuli rynnisti hurjasti vinhaa
vauhtia kiitävää pikajunaa vasten.
Regina torkkui ja kuvitteli yhä vielä olevansa synnyinkodissaan. Junan
ryskinä kuulosti myllyn jyskeeltä siellä Po-joen varrella. Mutta äkkiä
hän tunsi Antonion käden puristavan hänen omaansa ja kavahti hereille.
— Tuossa tuokiossa olemme perillä, nuori aviomies virkkoi.
Regina nousi, nojautui suljetun vaununikkunan pieleen ja katsoi ulos.
Lasi heijasti vaunun sisustaa, valoa, hänen vartaloaan, jota verhosi
pitkä, vaalea vaippa, hänen rasittuneita kasvojaan, jotka olivat
ikäänkuin kutistuneet kokoon väsyttävästä matkasta.
Reginan isot likinäköiset silmät olivat puoliavoimia, ja kuun
hohteessa hän luuli ikkunanlasiin heijastuvan harmaan vaippansa
pohjalta erottavansa ohi kiitävän maiseman aallehtivat, sinervät
ääriviivat: yksinäisen kuutamopolun, tuulen tuivertaman hopealehtisen
puun ja kauempana vesijohdon, jonka holvikaaret häipyivät hohteleviin
usviin kuin äärettömän suuret siniset ovet. Ehkä nuo vesijohtokaaret
oikeastaan olivat harhanäkyjä. Vaikka Regina oli likinäköinen,
hän itsepäisesti kieltäytyi käyttämästä silmälaseja joutuen silti
haltioihinsa niistä suurenmoisista näyistä, joita hän luuli erottavansa
tuulen ryskyttämän ikkunaruudun välkkeestä.
Rooma! Lapsellinen riemu valtasi hänet hänen ajatellessaan, että Rooma
oli lähellä, että Rooma, tuo ihmeellinen kaupunki, kauan unelmissa
päilynyt maailman pääkaupunki, kaiken tenhon ja loiston pesäpaikka,
tulisi hänen asuinpaikakseen.
Matkan aiheuttama väsymys, entisyydestä suuresti eroavan tulevaisuuden
pelko, viihtyisien kotiolojen menettäminen, uusien, outojen ihmisten
odottaminen, avioliiton ensi aikojen yllätykset, levottomuus, kaikki
epäilykset haihtuivat tämän hänen kauan ja palavasti hellimänsä unelman
ollessa toteutumassa.
Antonio nousi ja tuli ikkunaan, jonka ruutu heijasti hänen kaunista,
vaaleaa, kookasta, solakkaa, hallitsevaa hahmoaan. Regina näki tuossa
kuvastimessa hänen soikeat, harmaat silmänsä, jotka loivat häneen
hyväileviä katseita. Hän näki uljaiden viiksien alla hehkuvan ja niin
punaisen suun hymyillen lähettävän hänelle lentosuukon ja tunsi itsensä
ylen onnelliseksi.
— Ajattelehan, Antonio sanoi kumartuen hänen puoleensa kuin uskoakseen
hänelle salaisuuden, ajattelehan, Regina! Olemme Roomassa!
Regina ei vastannut.
— Ajattelethan sitä? hän tiukkasi.
— Kyllä! totta kai.
— Sykkiikö sydämesi rajusti?
Regina hymyili hiukan ivallisesti. Hän ei tahtonut paljastaa koko
iloaan ja levottomuuttaan.
Antonio katsoi kelloa.
— Vielä viisitoista minuuttia. Jollei tuulisi niin hurjasti, antaisin
sinun katsoa ulos ikkunasta.
— Tahdon kuitenkin katsoa ulos. Laske ikkuna alas.
— Tuulee liian rajusti, kuulothan itsekin.
— Tahdon kuitenkin katsoa? Regina toisteli kuin hemmoiteltu lapsi.
Antonio yrittikin laskea alas ikkunaa. Mutta tuulenpuuska oli niin
ankara, ettei Reginaa haluttanutkaan pistää päätään ulos.
— Pane kiinni, pane kiinni!
Antonio pani ikkunan kiinni.
— Ajattelehan, että todella olet Roomassa! Näin hän yllä toisteli.
Sitten hän kehoitti Reginaa ottamaan hatun päähänsä ja panemaan pukunsa
kuntoon.
— Nyt sieltä kotoa lähtevät asemalle, hän virkkoi miettien. Järjestä
tukkasi. Missä ihojauheesi on?
— Olenko sitten niin ruma? Regina kysyi sivellen sillä kasvojaan. Hän
istuutui, avasi laukun, järjesti hiuksensa ja sirotteli ihojauhetta
kasvoilleen. Sitten hän pani päähänsä harmaan merimieslakin, jonka
Antonio ojensi hänelle, ja napitti vaipan, jonka näädännahkaisesta
kauluksesta hänen pienet kasvonsa pistivät esiin kuin kukan terälehdet
kalpeina ja väsyneinä, näkyvissä melkein vain silmät ja suu, ja
muistuttaen sievää kissanpäätä.
— Noin olet soma, Antonio virkkoi katsellen häntä ihaillen.
Regina nousi jälleen ja nojasi vaununikkunaan. Pitkä muuri vilahti ohi.
Näkyi taloja, pensasaitoja, puutarhoja, tuulen heiluttamia ruokoja,
yksinäinen lyhty, joka hohti keltaisena syksyn häikäisevän valkoisessa
kuutamossa.
San Paolo! Tiber! Regina oli tuskin ehtinyt nähdä joen vihreän
väikkeen, kun hänen sydämensä jo sykki rajusti, vaikka hän ensimmäisen
voimakkaan ilonpuuskauksen jälkeen oli tuntenut, että epäilyksen varjo
laskeutui hänen sieluunsa.
— Niin, hän ajatteli itsekseen, Rooma, pääkaupunki, ihmeellinen
kaupunki, usvista vapaa, täynnä aurinkoa ja kukkia. Mutta mikä minua
siellä odottaa? Nuorena, onnellisena ja ihailtuna heittäydyn Rooman
helmaan samoin kuin olen heittäytynyt Antonion syliin. Mutta mitä Rooma
voi minulle antaa? Me emme ole rikkaita, ja suurkaupunki on samanlainen
kuin... ihmiset: se on sydämetön ja antaa varsin vähän niille, jotka
eivät ole rikkaita... Mutta emme me ole köyhiäkään, — hän lopuksi
ajatteli lohduttaen itseään.
Juna vihelsi. Regina säpsähti. Kuun ja yhä tiheämmin näkyviin
ilmestyvien lyhtyjen valossa oli tuulen pieksämän pensasaidan takaa
vilahtanut esiin pieni huvila kadoten taas äkkiä kuin taikaiskusta.
— Se näytti meidän huvilaltamme, hän ajatteli surumielisesti
muistellessaan Po-joen korkealla rantaäyräällä olevaa synnyinkotiaan.
Juna vihelsi taas hiljentäen samalla huimaa vauhtiaan.
— Nyt olemme perillä, Antonio virkkoi, ja Regina tunsi muistokuvan
haihtuvan samoin kuin äskeisen näyn. Vaikka hän oli päättänyt harkita
vaikutelmiaan hämmästymättä ja tyynesti, hän siitä hetkestä alkaen näki
kaiken sekavasti, kuin harson läpi.
Antonio otti hyllyltä matkalaukut ja hatturasiat. Regina hermostui,
kun rasia, jossa oli hänen kaunis valkoinen morsiushattunsa, meni
ylösalaisin. Hän kumartui kääntämään sitä oikein päin punastuen
harmista, palasi ikkunan ääreen ja kohenteli merimieslakkiaan ja
vaippaansa.
Suunnattoman suurten kellervien talojen ääriviivat liitivät nopeasti
ohi taivaan sinisellä sametilla. Tuuli taukosi tuntumasta. Lyhtyjä
näkyi nyt tiheämmässä välkkyen keltaisina, valkeina ja punasinervinä,
ja niiden räikeä valo himmensi kuun surumielisen hohteen; valo kasvoi,
kävi häikäiseväksi ja säteili lopulta avarassa katoksessa, johon juna
korvia tärisyttävästi jymisten syöksyi.
Rooma.
Sähkölamppujen punasinervän väikkeen valaisemat monet sadat kasvot
vilahtivat tuijottavina, tutkivina, itsekkäinä Reginan hämmentyneiden
kasvojen ohi. Hänet valtasi epämääräinen, sekava tunne. Hän erotti
väkijoukosta punatukkaisen naisen, miehen ruudullinen puku yllä,
kalpean tytön iso hattu päässä, kaljupään herrasmiehen, pystyssä olevan
sauvan, liehuvan valkoisen nenäliinan, ja hänestä tuntui kuin tuo suuri
kaupunki, jonka valtoihin hän antautui, olisi lähettänyt edustajinaan
ottamaan häntä vastaan kaikki nuo tuntemattomat ja vastenmieliset
ihmiset. Vaununovet ja -ikkunat tempaistiin rajusti auki. Edestakaisin
porhaltavien veturien viheltäessä ja puhkuessa kaikui ihmisäänten humu
ja sorina. Mustilla silloilla tunkeilivat matkustajat tuuppien toisiaan.
— Ro—oo—ma!
— Ka-anta-ja! Kaa-nta-jaaa!
Antonion tarkastaessa, oliko hyllyille unohtunut tavaroita, Regina
kumartui katselemaan ulos ikkunasta. Pitkän junan vaununovien edessä
oli vielä ryhminä paljon ihmisiä, jotka näyttivät levottomilta,
uteliailta ja iloisilta; mutta suuri osa väkijoukosta virtasi jo pois
häviten aseman ulko-ovista.
— Ei ole ketään meitä vastassa, Regina sanoi hiukan pettyneenä. Mutta
äkkiä hän näki viiden henkilön lähestyvän junasillalla ja tajusi, että
he olivat _niitä_.
Hän hypähti junasta maahan ja katseli. Varmaankin nuo olivat hänen
miehensä omaisia; siinä oli kolme miestä, joista yhdellä oli vaalea
päällystakki, ja kaksi naista, toinen lyhyt ja lihava, toinen hyvin
pitkä ja laiha, kasvot ison mustan hatun varjossa. Viimemainitulla
oli kädessään kukkavihko, ja hänen omituinen vartalonsa, verhottuna
viittaan, jonka helmiäisnapit kiilsivät kaukaa, tuntui Reginasta
tutulta. Varmaankin tämä oli hänen kälynsä Arduina, naisasiaa ajavan
lehden päätoimittaja, joka oli lähettänyt Reginalle pari kolme
eriskummallista kirjettä.
— Äiti! Antonio huusi työntyessään ulos vaunusta. Regina oli jo
joutunut lihavan rouvan hyllyvään syleilyyn; sitten hän tunsi
painautuvansa vasten nappeja, joiden oli nähnyt kiiltävän kaukaa, ja
lopuksi hän huomasi toisessa kädessään kukkavihon ja toisen kätensä
olevan pehmeän ja lihavan, miehisen käden puristuksissa.
Antonio esitti hiukan leikillisesti:
— Veljeni Mario, kamarioikeuden sihteeri.
— Veljeni Gaspare, sotaministeriön sihteeri.
— Veljeni Massimo, sotaministeriön alisihteeri.
— Jo pitäisi riittää, luullakseni, viimeksi mainittu virkkoi sirosti
kumartaen.
Kaikki hymyilivät, mutta Antonio jatkoi:
— Ja tässä on tuo hupakko Arduina.
— Senkin koiranhammas! Arduina räsähti kimakasti.
— Ja tässä on vaimoni Regina, tässä hänet nyt näette. Kuinkas muutoin
hurisee, Gaspare?
— Mainiosti. Entä itse, miten voit? Onko sinun nälkä?
— Oletko väsynyt, rakkaani? vanha rouva kysyi ääni väristen ja tuoden
kasvojaan lähemmäksi Reginan kasvoja.
Huolimatta kukkien tuoksusta Regina toistamiseen tunsi, että anopin
hengitys löyhkäsi, mikä hänessä herätti inhoa. Nämä ihmiset, jotka
tunkeillen häärivät hänen ympärillään tarkastellen häntä huonosti
salaten uteliaisuutensa tuossa oudossa paikassa myöhäisenä hetkenä,
räikeässä, häikäisevässä valossa, kaikki nuo ihmiset, joiden äänensävy
oli hänelle vieras, tuntuivat hänestä vastenmielisiltä.
Antoniokin, joka sinä hetkenä unohti hänet, yhtyen tuohon outoon
joukkoon, tuntui mieheltä, joka oli eri rotua kuin hän.
Regina tunsi olevansa yksin, hylättynä ja hänen ajatuksensa
hämmentyivät. Hän kuvitteli olevansa ihmisvirran viemä.
Hän näki ajoneuvojen rykelmän kiiltävällä kadulla, joka näytti olevan
laskettu sinisillä tiilillä, ja kostea ilma tuoksahti metsältä.
Etempänä hän todella oli näkevinään metsän ääriviivan, puurivin, joka
mustana erottautui lasinhohtoisesta taivaasta. Ja noiden mustien puiden
väliin ripustetut pallonmuotoiset, punasinervät sähkölamput näyttivät
ihmeellisiltä loistavilta hedelmiltä. Salaperäinen taikatuntu väreili
tänä yönhetkenä avaralla torilla, jossa väki hajaantui ja hälveni
äänettömästi kuin kosteaan, valoisaan erämaahan.
— Menemme jalan, koti on aivan lähellä, Antonio sanoi tarttuen Reginan
käsivarteen. Näetkö, kuinka avara tämä tori on?
— Niin, todellakin, hyvin avara! Regina huudahti äänessä todellisen
ihmettelyn sävyä. Täällä näyttää sataneen, kaikki on niin kiiltävää ja
kaunista!
Ollessaan lähellä Antoniota, jota vasten anopin lihava, huohottava
ruumis työnsi häntä, hän jälleen tunsi itsensä onnelliseksi.
Niin todella, Rooma oli unelmien kaupunki, täynnä puutarhoja,
suihkulähteitä, suunnattoman suuria taloja, se oli loistava,
suurenmoinen yöllä ja päivällä.
Regina tunsi itsensä iloiseksi kuin olisi juonut likööriä. Hän alkoi
jutella kuumeisen vilkkaasti. Mutta jäljestäpäin hän ei muistanut, mitä
oli sanonut saapumisensa hetkenä. Hän muisti vain, että kesken hänen
iloaan hänestä oli tuntunut vastenmieliseltä anopin läähättäminen ja
huokailu, Arduinan hupsumainen nauru ja lankojen lörpöttely, jotka
tulivat hitaasti jäljestä ja puhuivat pelkkää pötyä.
Antonio oli pyytänyt, etteivät hänen omaisensa mainitsisi
tuttaville heidän tulostaan. Hän tahtoi päästä ikävystyttävistä
onnentoivotuksista. Mutta kun he olivat poikenneet Torinon-kadulle
ja saapuneet sen talon edustalle, jossa Reginan miehen, Antonion
omaiset, Venutellit asuivat kahdessa huoneistossa, joista toinen oli
neljännessä, toinen viidennessä kerroksessa, vanha rouva virkkoi yhä
huohottaen ja huoaten.
— Siellä ovat Clara ja hänen tyttärensä. He tulivat meille tänä iltana;
emme voineet ajaa heitä pois, varmaankin he aavistivat...
— Voi kuinka ikävää! Antonio virkahti. Mutta minä kyllä lähetän heidät
matkoihinsa!
Kaasu paloi vielä sisällä. Muhkea eteinen ja leveät marmoriportaat
vahvistivat Reginassa sitä suuruuden ja kauneuden vaikutusta, jonka jo
asematori ja kadut olivat hänessä herättäneet.
— Rohkeutta! Antonio kehoitteli. Nämä ovat Jaakopin tikapuut. Kiivetkää
te pojat edellä.
Kolme miestä ja Arduina nousivat ravakasti portaita edellä. Reginakin
tahtoi jouduttaa askeliaan, mutta väsyi ja hengästyi.
— Nämä portaat ovat minun surmani! anoppi valitti. Voi, tyttäreni, en
minä aina ole asunut neljännessä kerroksessa!
Regina ei enää kuunnellut. Huudahduksia ja naurua kaikui ylempää
portaista. Sitten syöksyi heitä vastaan pyörteenä ja kahinana hyvä
hajupilvi, liehureunuksia, pitsejä, kaulahelyjä ja vaaleita kiharoita,
ja tämä vyöry oli vähällä kaataa kumoon vastanaineet ja anopin.
— Claretta hyvä, varo, ettet taita niskaasi! Antonio huusi.
Tuo kaunis naisolento kietoi Reginan syleilyynsä ja suuteli häntä
kiihkeästi moneen kertaan:
— Rakas, rakas, terve tuloa, terve tuloa, ja tuhannesti: onneksi
olkoon! Äiti on ylhäällä.
— Hyvä, hyvä, Antonio virkkoi. Etkö anna suukkoa minullekin?
Claretta suuteli häntä muitta mutkitta poskelle. Sitten hän tarttui
Reginaa kädestä ja veti hänet mukaansa ylös portaita puhuen
ja nauraen äänekkäästi, tuo solakkavartaloinen nainen, hameet
kahisten ja levittäen hajuvesien tuoksua. Regina seurasi häntä
katsellen hiukan kateellisena ja mustasukkaisena tuota luonnollista
teeskentelemättömyyttä ja kauneutta. Claretta melkein kantoi hänet
ylös käsivarsillaan täyttäen porraskäytävän naurullaan ja kimeillä
huudahduksillaan. Hän vei Reginan sisälle huoneistoon ja työnnettyään
hänet lihavan Clara tädin pehmeään syleilyyn laahasi hänet läpi muiden
huoneiden.
Huoneistossa oli kaasuvalaistus, huonekalut kiilsivät ja lemusivat
paloöljylle. Kaikki huoneet olivat ahtaat ja kasatut täyteen
huonekaluja, halpoja ovi- ja ikkunaverhoja ja juuttimattoja, isoja
koruommeltuja pieluksia, paperiviuhkoja. Muutamissa huoneissa oli
suorastaan mahdoton liikkua. Reginalla oli kurkussa sellainen tunne,
kuin häntä olisi tukahduttanut. Hänet valtasi samalla hellyys ja
ahdistus, kun hän muisteli kaunista synnyinkotiaan ja sen lämpimiä,
yksinkertaisen aistikkaita huoneita. Ja lohduttaakseen mieltään hän
tunsi tarvetta sanoa Clarettalle:
— Jäämme Antonion kanssa asumaan tänne, kunnes löydämme hyvän asunnon.
Sellaisia kai on helposti saatavissa?
— Eipä niinkään helposti näinä aikoina.
Parastaikaa on Roomassa ulkomaalaisia, jotka peittävät sen tulvaansa
kuin heinäsirkkaparvet, serkku vastasi pysähtyen joka kuvastimen eteen
ihaillakseen itseään eri asennoissa ja puhuen äänekkäästi, jotta
ruokailuhuoneeseen kokoontuneet mieshenkilöt kuulisivat.
— Tässä on teidän huoneenne; lemmenpesänne, muuttolinnut! Claretta
virkkoi sitten mennen Reginan kanssa kulmahuoneeseen, jonne seuraavassa
tuokiossa tulivat Antonio, äiti, Arduina ja matkalaukkuja kantava
palvelijatar.
Huone oli sangen iso, mutta sitä painoi matala, harmaa katto, johon
oli piirretty ristiin rastiin mauttomia siniviivaisia kuvioita.
Raskaat verhot peittivät kolmea ikkunaa, joista yksi oli ison,
jykevän, pieluksia ja peitteitä täyteen sullotun vuoteen jalkapäässä.
Tuo harmaa katto, joka riippui tämän arkipäiväisen poroporvarillisen
huoneen yllä, jonka matkalaukut ja hatturasiat tekivät niin ahtaaksi,
että tuskin pääsi liikkumaan, lisäsi sitä tukahduttavaa tunnetta,
joka oli vallannut Reginan. Hän katseli ympärilleen vaieten ja
surumielisenä. Hän luuli näkevänsä pahaa unta, olevansa oudossa
vankilantapaisessa, jossa jokin suloinen voima kahlehti ja painoi
häntä kuin kuolettavan raskas taakka. Voi kaikkia noita ihmisiä,
noita naisia, jotka piirittivät ja tukahduttivat häntä armottomalla
uteliaisuudellaan. Tuona myöhäisenä hetkenä, pitkän matkan tärinän
jälkeen, hänen mielensä melkein sairaalloisesti kammosi kosketusta
noihin vieraisiin ihmisiin. Sinä hetkenä hän tunsi tarvetta levätä,
järjestää tukkaansa, muuttaa pukua. Mutta häntä ei jätetty hetkeksikään
rauhaan. Claretta ei näyttänyt aikovan luopua kuvastimesta. Arduina,
joka oli kirjailijatar, tuntui tutkivan tulokkaan vaikutelmia. Anoppi
ei herjennyt tähystelemästä häntä kyynelöivine silmineen.
Regina riisui vaippansa ja hattunsa. Hänen pienet kasvonsa paljastuivat
säikähtyneinä ja kalpeina sekavina aaltoilevien tiheiden tummien
hiuksien alla.
Antonio ei enää kiinnittänyt huomiota häneen touhutessaan
matkalaukkujen järjestämisessä ja tiedustellessaan äidiltään tuttavien
kuulumisia.
Vanha nainen huohotti ja huokaili ja vastasi poikansa kysymyksiin
kääntämättä silmiään nuoresta miniästään.
Missä saan peseytyä? Regina kysyi. Hänen isot, ruskeat silmänsä, jotka
tavallisesti olivat sametinpehmeät ja lempeät, olivat puoleksi ummessa
väsymyksestä ja näyttivät melkein hurjilta.
— Tässä, Arduina vastasi syöksyen pesukaapin ääreen. Tässä, lemmikkini.
Tässä on kaikki, mitä tarvitaan: saippuaa, ihojauhetta, kampa.
Millaisesta saippuasta pidät?
Regina ei vastannut. Hän pesi kätensä ja kasvonsa, otti pyyheliinan,
jonka käly ojensi hänelle ja kumartui sitten katsomaan pesukaapin
matalaan kuvastimeen järjestääkseen tukkansa.
— Istuhan, Arduina sanoi ja lykkäsi hänen taakseen tuolin. Muuten et
näe peilailla.
— Ei, jos istun, näen vielä huonommin, Regina vastasi yhä pahemmin
hermostuen. Olen likinäköinen.
— Likinäköinen! Vaikka sinulla on niin kauniit silmät!
— Jo noin nuorena! vanha rouva huudahti.
— Mitä sillä on väliä? Regina virkkoi tuikeasti. Meidän perheessämme
ovat kaikki likinäköisiä.
— Onko sinulla silmälasit? Claretta kysyi.
— On kyllä, mutta en käytä niitä, en pidä niistä.
— Se on päinvastoin hyvin »pikanttia», Arduina huomautti. Mutta
kuulehan, kultaseni, levitä hiukan hiuksia ohimoilla, ne ovat liiaksi
pingoitetut. Onpa sinulla ihana tukka! Huomenna minä kampaan sen.
Saatpa nähdä...
Ja Arduina kohotti kätensä nuoren rouvan pientä päätä kohti, joka
näytti niin lempeältä ja vaatimattomalta, mutta joka nyt pudistelihe
suuttuneen ylenkatseellisesti.
— Antakaa sen olla. Näin on hyvä.
Äänenpaino katkaisi vastaväitteet, ja kirjailijatar varmaankin älysi,
että Regina oli hallitsijaluonne, ylhäisempää rotua. Arduina loikin
häneen surumielisen hellän ja myötätuntoisen ihailevan katseen. Nyt
vasta Regina, johon tuo katse oli osunut, suvaitsi kääntää huomion
kälyynsä, jota Antonio oli kuvannut höpelöksi. Ja nähdessään edessään
tuon litteäpovisen pitkän olennon, jonka kasvot olivat kuin keltaista
puuta ja maidonkarvaiset pienet silmät täynnä säikähdystä ja jonka
pienen suun mustat hampaat ja kolme tuhanväristä kiharaa täydensivät
ainutlaatuisen rumuuden leimaa — nähdessään kaiken tämän Regina
vuorostaan aavisti, että tuo nainen oli säälittävä orjaolento. Tämä
havainto tuotti hänelle ilkeää tyydytystä. Tässä vastenmielisessä
piirissä, joka äkkiä oli auennut hänen eteensä, oli siis uhreja,
sellaisia kuin Arduina, johon verrattuna hän oli hallitsijatar. Tämä ei
herättänyt hänessä sääliä.
Nämä ajatukset pälkähtivät hänen päähänsä niinä lyhyinä hetkinä,
jolloin hän järjesteli tukkaansa nuo kolme naista katselijoina.
Antonio, joka huomasi Reginan huonon tuulen, lähetti naiset pois
tutunomaisesti työntäen ulos nuoren serkkunsa.
— Menkää nyt jo tiehenne, pyydän! Toivottavasti ette sentään aio
katsella minun pukeutumistani. No, lähtekää jo liikkeelle, ja joutuin.
Mekin tarvitsemme vähän lepoa.
— Huomenna saatte virua vuoteessa koko päivän, sillä tietystikin sataa,
äiti huomautti.
— Toivottavasti ei sada.
— Toivottavasti sataa.
— Annan palttua noille säänennustajille, Regina ajatteli itsekseen.
Vihdoinkin häiritsevät naiset poistuivat huoneesta, ja yhdellä
hyppäyksellä Antonio ponnahti Reginan luo, sulki hänet syliinsä,
kumartui hänen alakuloisten kasvojensa puoleen ja sanoi hyväilevällä
äänellä:
— Pois nyt happamet ilmeet! Pois suru ja murhe. Haukkaamme ensin
muutaman suupalan, ja sitten suoraa päätä höyhensaareen. Huomenna
lähdemme pakosalle. Tarkoitan, lähdemme kaupungille kahden, niin
pääsemme häiritsevästä kotiväestä. Kas noin, reippaasti vain. Ollaan
iloisia!
Hän tarttui nuorikkoaan vyötäisistä ja veti hänet mukaansa ruokasaliin
rallatellen:
Hiiri hylkii juustopalaa:
Prinsessan se naida halaa.
Kuningas jos tekee tenää,
Ei oo varma päästään enää.
Mutta Regina vain ei tullut iloiseksi. Heti istuttuaan epämukavalle
wieniläistuolille, joita oli ympäri täyteen ahdetun ruokapöydän,
hän tunsi matkaväsymyksen painavan selkää ja tekevän silmäluomet
raskaiksi. Taas hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt tuskallista
unta; hän näki kuin harson läpi edessään maalauksen, jonka täyttivät
arkipäiväiset henkilöhahmot. Anopin kasvot olivat karkeat, leveät,
punakat, pulleat ja niitä kehystävä rasvainen tukka oli liian musta
ollakseen luonnollinen. Arkipäiväiset olivat Mario langon kasvot,
jotka muistuttivat äitiä, samanlaiset pienet siniset silmät ja suu
puoliavoinna hengityksen käydessä vaivalloisesti. Gasparen naama oli
parraton ja punakka kiiltävän kaljun otsan alla. Massimo, puoleksi
rappiolla oleva keikari, oli hyvin Antonion näköinen, mutta kalpea;
hänen pitkä punainen tukkansa oli vahvasti voideltu, ja harmaiden
silmien ilme oli julkea. Arkipäiväiset olivat niinikään Clarettan
keinotekoisesti kaunistetut kasvot. Vaistomaisesti muistuivat Reginan
mieleen ihmiset, jotka olivat vilahtaneet hänen ohitseen asemilla
matkan varrella ja pääteasemalla Roomassa. Nämä parastaikaa häntä
ympäröivät kasvot tuntuivat sukeltavan esiin noiden vilahdukselta
nähtyjen kasvojen sekasorrosta, mutta nekin olivat karkeat ja
hienostumattomat. Kokonainen maailma erotti hänet niistä.
Huolimatta myöhäisestä hetkestä ja Antonion lupauksesta illallisateria
venyi pitkäksi. Palvelijatar, joka tarjoili ruokia, vaaleatukkainen
kookas punapuseroinen tyttö, ei voinut lakata luomasta ihmetteleviä
katseita nuoreen rouvaan. Hän kompasteli alinomaa ja oli vähällä särkeä
astioita.
Tämä hahmo, joka liikkui edestakaisin, tuntui olevan touhun keskeinen
henkilö: kaikki kiinnittivät häneen huomiota, kaikki puhuivat hänelle.
Vanha Anna rouva värähti joka kerran kun palvelijatar astui sisään.
Antoniokin puhutteli häntä.
— No, milläs kannalla sinun rakkausasiasi ovat, Marina? Miellyttääkö
hän sinua? — hän sitten kysyi osoittaen Reginaa. Kumpi on kauniimpi,
hän vai Arduina?
Marina punastui, nauraa kikatti; puikahti tiehensä eikä enää palannut.
Silloin Gaspare nousi pöydästä vakavana, lautasliina olalla, ja meni
noutamaan häntä keittiöstä. Sieltä kuului äkkiä kinastelua; Gaspare
palasi sisälle punaisena ja silmät villaisina.
— Äiti, paisti palaa! hän ilmoitti järkkyneen näköisenä. Menkäähän
katsomaan!
Vanha rouva huokaili, nousi, meni keittiöön, palasi eikä enää
hetkeäkään malttanut pysyä asemillaan.
— Äiti, Antonio rukoili, istukaa rauhassa paikallanne.
— Äiti, Gaspare toisti yhä vielä vihaisena, menkää katsomaan.
— Rakas lapsi, anoppi virkkoi kääntyen Reginaan päin, nuo siunatut
palvelustytöt...! Ei siitä kannata puhua, niin sanotaan, mutta mitä
tehdä, kun he syöksevät koko perheen turmioon... Kerronpa sinulle...
— Se on aikamme vakavimpia yhteiskunnallisia ongelmia, Massimo
huomautti ivallisesti kohdistamatta puhettaan kehenkään erityisesti.
— Ilman piikatyttöjä et vain tulisi toimeen! Gaspare huusi.
— Ja sinut ne ottavat hengiltä.
— Minäpä lyön ne kuoliaiksi, jolleivät korjaa luitaan.
Kaikki nauroivat. Huolimatta vanhan rouvan tiheistä käynneistä
keittiössä, täytyi kauan odottaa uusia ruokalajeja. Keskustelu
vilkastui. Massimo puheli serkkunsa kanssa, ja Anna rouva päivitteli
Clara rouvalle palvelustytön mahdottomuutta.
— No, mitäs teidän virastopomolle kuuluu? Antonio kysyi Gasparelta.
Ja Gaspare alkoi panetella ministeriänsä, samoin kuin oli panetellut
palvelijattaria.
— Saitko viime kirjeeni? Arduina kysyi Reginalta käyttäen hyväkseen
yleistä hälinää.
— Minkä kirjeen?
— Sen, jossa pyysin — jossa rohkenin pyytää sinulta tietoja
yksityisten, ja varsinkin naisten Mantovassa harjoittamasta
hyväntekeväisyydestä...
— Jätä hänet rauhaan, ole hyvä! Antonio sanoi kälylleen.
Regina ajatteli synnyinkotiaan; hän näki mielikuvituksessaan ison
ruokahuoneen ikkunan, josta kesällä avautui kaunis, värähtelevä
metsäkuva; hän näki vihreän rantaäyrään, jonka takana joen pinta
kimmelteli. Kaikki tuo oli nyt poissa! Sekä soma metsäkuva että
Barattan maalaus, joka riippui kamiinan yläpuolella — kaikki poissa,
poissa ikipäiviksi! Istuessaan siinä epämukavalla tuolilla, joka teki
hänen jäsenensä helliksi, noiden ihmisten keskuudessa, jotka puhuivat
jokapäiväisistä asioista, hän tunsi jälleen samantapaista kauhua kuin
tuomittu ajatellessaan pakollista yhdessäoloa onnettomuustoveriensa
kanssa.
Antoniokin tuntui taas hänestä vieraalta, kun tämä istui siinä tuskin
kiinnittäen huomiota häneen kuunnellessaan veljiensä latelemia
pikku-uutisia, joita sateli hänen niskaansa.
Joka kerran kun palvelustyttö tuli ruokailuhuoneeseen ja kiinnitti
pienet siniset silmänsä nuoreen rouvaan, Antonio toisti:
— Kumpi on kauniimpi, tai rumempi? Nuori rouva vai Arduina rouva?
Tyttö katsoi vuoroin toiseen, vuoroin taas toiseen vertailukohteeseen
ja nauroi:
— Sano pois! Onko se Arduina rouva?
— Ehei!
— Mitä? eikö hän ole rumempi?
Kaikki nauroivat. Miksi he nauroivat?
Onnellisuus teki Antonion häijyksi.
Antonio tiesi hyvin, että hänen veljensä Mario, jo keski-ikäinen
mies, joka oli harvapuheinen ja punastui joka kerran, kun joku
lausui ajatuksen, joka oli pälkähtänyt hänenkin päähänsä, kammoksui
vaimonsa kynäilyintoa. Silti Antonio kysyi kälyltään, oliko hänen
toimittamallaan naisasiaa ajavalla lehdellä, »Naisen Tulevaisuudella»,
hyvä vai huono menekki.
— Sanotaan, että se jo on jaksanut päästä kolmen numeron painokseen,
Massimo huomautti ivallisesti.
— Kaiken kukkuraksi se näyttää saavan niskoilleen oikeudenkäynnin, se
kun on luvatta painattanut kalabrialaisessa lehdessä olleen sonetin.
— Oletpa totisesti olevinasi sukkela! Arduina huusi virnistellen. Mutta
samalla hänen kasvonsa kuvastivat epämääräistä säikähdystä.
Mario röhisi pää painuneena lautasen yli ja syödä lupsutti kuin ärtynyt
sonni.
Silloin pääsi valloilleen lapsellisen julma kiusoittelu Arduinaa,
olentoparkaa kohtaan, joka Reginastakin tuntui ihmisen irvikuvalta.
— Seikka, josta en koskaan ole päässyt selville, on se, missä tuon
lehden toimitus piileskelee, Claretta virkkoi. Voisihan siellä
käväistä, jollei muun vuoksi niin ainakin puhuttelemassa päätoimittajaa.
— Niitä on lukemattomia kaduilla! Arduina huomautti. Sellaiset kauniit
tytöt kuin sinä löytävät »toimittajia» kaikkialta.
— On vaikea käsittää, mitä oikeastaan tarkoitat kaikella tuolla
lorulla... Gaspare tiuskaisi.
— Ainakin sitä, ettet sinä yleensä käsitä mitään.
— Ja sinä itse muka käsität! Massimo huudahti juhlallisesti kohottaen
haarukkaansa.
— Oletko sinä naisasian kannattaja, Regina?
— En, en ollenkaan, tämä vastasi ikäänkuin heräten unesta. Mutta
äkkiä hänen teki mieli puolustaa Arduinaa, mikä ei johtunut säälistä
kirjailijatarta kohtaan, vaan lankojen käyttäytymisen paheksumisesta. —
Onhan mahdollista, että Arduina käännyttää minut.
— Antonio, ota esille keppisi! Gaspare huusi.
Kaikki purskahtivat nauruun.
Sitten keskustelu sai toisen suunnan: puhuttiin venäläisestä
ruhtinattaresta, Makulinasta, joka jo useita vuosia oli asunut
Roomassa. Antonio oli tutustunut häneen Arduinan kautta ja hoitanut
eräitä hänen asioitaan.
— Hän aikoo antaa Reginalle lahjan, kirjailijatar sanoi Antoniolle.
Huomisiltana hän tulee luokseni päivälliselle. Tulkaa tekin silloin.
Tämä tiedonanto hiukan kohotti Arduinan arvoa ja antoi Reginalle
hengenvuoroa. Keskustelu kohdistui nyt kreivittäriin ja
markiisittariin, ja Claretta huudahti kääntyen Massimoon päin:
— Nyt muistan! Sinut nähtiin tässä eräänä päivänä...
— Minut nähdään kyllä vielä tänäänkin!
— Sinut nähtiin juoksemassa donna Maria Del Carron vaunujen jäljessä.
Silloin satoi, eikä sinulla ollut sateensuojaa.
— Senpä tähden minä juoksinkin! Massimo sanoi erittäin tyytyväisenä ja
itsetietoisena.
— Ehei, poikaseni! sinä juoksit tavoittaaksesi vaunut.
— Minkä tähden? Regina kysyi viattomasti.
— Oletpa ihastuttavan yksinkertainen, Claretta vastasi. Tietysti hän
juoksi kiinnittääkseen huomion itseensä. Sanotaan markiisitar Del
Carron pitävän kauniista nuorista miehistä... tuntemattomistakin...
— Kiitän! Massimo sanoi kumarrellen. Kiitän nöyrimmästi
kohteliaisuudesta!
Kaikki vilkastuivat nyt, ja sitten otettiin käsiteltäviksi lukemattomia
perheen tuttavapiirin naisia ja kerrottiin merkillisiä asioita heidän
elämästään. Clara rouva, joka ei tahtonut olla toisia huonompi, kuvasi
pukua, joka eräällä hänen tuntemallaan kreivittärellä oli ollut
äskeisissä iltakutsuissa.
Regina kuunteli. Vaikkei hän tahtonut tunnustaa sitä itselleen, hän
iloitsi siitä, että hänen sukulaisillaan oli ylhäisötuttavia.
* * * * *
Vihdoinkin oli ateriassa päästy kahviin, ja rouva kääntyi Reginan
puoleen tahtoen puhua hänen kanssaan äidillisen hellästi.
— Äitisi on kaiketi parastaikaa vaipuneena alakuloisiin mietteisiin.
Varmaankaan hän ei vielä voi tottua ajatukseen, että toinen äiti...
— Äiti! Gaspare keskeytti palatessaan keittiöstä toiselta
tarkastusretkeltään, tule katsomaan! Joudu! hän hoputti heiluttaen
olkapäälleen heittämänsä lautasliinan nipukkaa. Keittiössä on iso
vesilammikko. Palvelustyttö on unohtanut vesijohdon hanan auki.
Vanha rouva nousi ja seurasi huoaten ja ähkyen poikaansa keittiöön.
Heti senjälkeen kuultiin Marinan itkeä nyyhkivän.
— Tuo mies on kerrassaan sietämätön! Arduina huudahti. Eihän tyttöparka
ole orjatar! Kun ajattelee...
— Yhteiskunnalliselta näkökannalta... Massimo ehätti täydentämään.
— Anteeksi! Kuulittehan, että tyttö oli jättänyt vesihanan auki, Clara
täti huomautti.
— Jos minä saan miehen, joka pistää nenänsä keittiöön, annan hänelle
yhteiskunnalliselta näkökannalta sellaisen korvatillikan...! Claretta
selitti puserrellessaan vyötäisiään kuvastimen edessä.
— Niin minäkin, kirjailijatar vakuutti.
Herra Mario kaiveli hurjasti tikulla hampaitaan ja mutisi jotakin
itsekseen.
Anna rouva palasi ruokailuhuoneeseen, Marina vanavedessään. Tytön
silmät punoittivat, ja hänen huulensa värähtelivät.
— Mene matkoihisi! Massimo sanoi. Varo itkemästä, kun tulet noin
rumaksi. Jos konstaapelisi näkisi sinut tuollaisena...
— Mitä? Onko ihailijanasi tällä haavaa konstaapeli? Antonio kysyi
leikillisesti.
— On kyllä, tyttö vastasi. Hänen nimensä on Stanislav.
— Mutta kun lähdin matkalle, sinä kuhertelit sanomalehtien myöjän
kanssa.
— Hänet olen jättänyt. Jo yli kaksi viikkoa on kulunut siitä kun
viimeksi välitin miehistä, Marina selitti jälleen hymyillen.
— Mainiota! Claretta huudahti. Tuohan on suurenmoista. Onko sinulla
ollut useitakin ihailijoita?
— Neljä... ei kuin viisi, kun ensimmäinen otetaan mukaan. Hänen nimensä
oli Peppino, ja hän oli virkamies.
— Kas vain! Ja missä hänellä oli virka?
— Missäkö? Veranon hautausmaalla...
— Oliko hän haudankaivaja?
— Oli, palvelustyttö vastasi avomielisesti.
Taas kaikki purskahtivat nauruun. Reginasta tuntui, kuin hän olisi
tukehtunut. Olivatko tämän talon ihmiset aina näin typerän ikäviä?
Antoniokin, hänen oma, aina iloinen Antonionsa, joka hänen seurassaan
ei koskaan ollut paljastanut epähienoja piirteitä, näyttäytyi nyt
eri valossa. Mutta äkkiä, Clara rouvan toistamiseen alkaessa kuvata
kreivitärtuttavansa pukua, Regina pani merkille, että Antonio tähysteli
häntä katsein, jotka olivat käyneet alakuloisiksi, ja tunsi huultensa
puristuvan vavahdellen yhteen. Antonio nousi nopeasti, tuli vaimonsa
luo ja hyväili hänen tukkaansa.
— Nyt menemme levolle. Onkin jo aika. Olethan väsynyt, eikö totta? hän
sanoi hiljaa, ääni melkein rukoilevana.
Regina nousi. Arduina ja Claretta ryntäsivät hänen luokseen, syleilivät
ja suutelivat häntä, saattoivat hänet huoneeseensa asti ja suutelivat
häntä uudelleen.
Jäätyään vihdoin kahden Antonion kanssa Regina tunsi huojennusta; mutta
ennen pitkää ovi aukeni, ja anoppi astui huoneeseen.
— Mitä haluatte? Regina kysyi kiusaantuneena. Ja hän ummisti silmänsä
ja istuutui suunnattoman suureen nojatuoliin, joita oli kasattu
huoneeseen.
Anna rouva meni vuoteen ääreen yhä ähkien ja huokaillen.
— Voi! voi! hän valitti surkeasti, tuo palvelusväki ei osaa tehdä
mitään. Suo anteeksi, tyttäreni.
— Mitä sitten on tapahtunut? Antonio kysyi puoleksi riisuutuneena.
— Eihän vuode ole kunnossa! vanha rouva huudahti pudistellessaan
pieluksia ja painellessaan niitä vasten lihavaa, läähättävää poveaan.
Hän hääri siinä, kohenteli peitteitä, tutki yöpöytiä, tarkasti
vesikarahvin.
Regina odotti anopin poistumista päästäkseen riisuutumaan. Vaipuneena
nojatuoliin, silmät ummessa, kädet rentoina polvilla hän kuuli vanhan
naisen laahustelevat askelet ja huohottavan hengityksen ja ajatteli
kammoten huomista.
— Huomenna jälleen, ylihuomenna taaskin, ja sitten yhä edelleen olen
tekemisissä näiden ihmisten kanssa! Se on kauheata!
— Missä yöpaita on? Antonio kysyi, ja alushousut?
Regina avasi silmänsä, nousi ja alkoi hakea matkalaukusta. Äkkiä hän
kuuli takanaan vanhan naisen raskaan ähkivän hengityksen.
— Kyllä minä haen ne, tyttäreni. Mene vain riisuutumaan. Haen sinunkin
yöpukusi.
— Älkää vaivautuko, Regina pyyteli. Kyllä itse etsin.
— Ei! ei! Anna minun vain hakea, ja rupea sinä riisuutumaan.
— En rupea.
— Sillävälin minä esitän balettia! Antonio virkahti alkaen hypähdellä.
Hänellä oli hyvin kehittynyt vartalo; hän oli notkea kuin klovni.
— Mitä ajatteletkaan, tyttäreni? Eiväthän nämä ole yöpaitoja, vaan
yöhousuja. Kas tässä näyttää olevan Antonion yöpaita. Entä omasi?
Kas, se on flanellia. Eikö se tunnu karkealta ihoa vasten? Sinun
kotiseudullasi kai on hyvin kylmä? Täälläkin on kylmä, kun tuuli
puhaltaa pohjoisesta. Kolme päivää se puhaltaa... Onpa siinä kaunis
pitsi! Oletko itse tehnyt sen? Kuulehan...
Regina ei nähnyt eikä kuunnellut enää. Hänet valtasi raivo vanhan
naisen kaivellessa matkalaukkuja ja tutkiessa uteliaasti jokaista
vaatekappaletta. Äkkiä Antonio, joka hypähteli nojatuolien ympärillä,
tarttui Reginaan ja tempasi hänet mukaansa.
— Voi, nuori vaimo huudahti pannen alakuloisen vastalauseensa, olisi
vihdoinkin aika jättää minut rauhaan!
Vanha nainen ei ymmärtänyt yskää. Hän järjesti kaiken paikoilleen
matkalaukuissa, sitten hän lähestyi Reginaa ja suuteli häntä. Ja
viimeinkin hän poistui, ja lopultakin Regina oli kahden Antonion
kanssa, mutta se ei enää tuottanut hänelle lohdutusta. Hän riisuutui
ja laskeutui vuoteeseen; ja tuo iso, jykevä vuode oli kova, kylmä
ja leveä kuin joen uoma! Hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut
haaksirikkoon; avatut matkalaukut, hatturasiat, ikkunaverhot ja
vastenmieliset huonekalut näyttivät kelluvan hänen ympärillään. Hänen
yläpuolellaan riippui tukahduttava, harmaa katto, joka muistutti
sadepilvien peittämää taivasta. Yön hiljaisuudessa kuului kaukaa,
jostakin oudosta salaperäisestä paikasta, sekavia hälyääniä. Arduinan
typerä nauru ja Clarettan hysteerinen ääni kaikuivat vielä viereisistä
huoneista. Ja kaikkien noiden läheisten ja kaukaisten äänien ohella
Regina erotti yöjunan valittavan vihellyksen, joka hänestä kajahti
kuin ennen usein jossakin kaukana täältä kuultu huuto, joka kutsui,
houkutteli ja rukoili... mitä? Sitä hän ei tiennyt, eikä muistanut,
mutta tiesi varmasti kuulleensa tuon huudon, joka nyt korvia viiltäen
kaikui yksistään häntä varten etsien häntä tuosta suuresta, vieraasta
kaupungista, toistaen hänelle ihmeellisiä, viehkeitä ja samalla
sydäntäsärkeviä asioita...
— Siis vihdoinkin! Missä oletkaan? Antonio kysyi. Olethan eksynyt
loppumattomaan erämaahan. Kuinka kylmät sinun kätesi ovatkaan! Sinähän
väriset, onko sinun vilu?
— Ei ole.
— Miksi siis väriset? mies kysyi ääni muuttuneena. Oletko tyytymätön,
Regina?
Hän ei vastannut.
— Etkö ole tyytyväinen?
— Olen väsynyt, Regina vastasi silmät ummessa. Tunnen vielä junan
tärinän ruumiissani. Kuuletko sinäkin vihellystä?... Ah, hän jatkoi
kuin unessa, nyt tunnen sen. Se muistuttaa pienen Po-jokilaivan
vihellystä. Voi jos saisi matkustaa pois täältä...
— Tuskin olet saapunut perille, kun jo tahdot matkustaa pois! Antonio
huomautti. Hänen äänensä kuulosti leikilliseltä, mutta samalla hiukan
katkeralta.
Regina ei vastannut. Antonio luuli hänen jo nukkuvan ja pysyi
liikkumatta peläten herättävänsä hänet. Mutta äkkiä hän kuuli Reginan
nauravan ja tuli siitä hyvin iloiseksi.
— Mille naurat? hän kysyi puristaen vaimonsa kättä, joka alkoi lämmetä.
— Tuo »virkamies!»... Haudankaivaja... Regina mutisi tuntuen vielä
näkevän unta. Jos sisareni Toseana olisi kuullut sen, niin kyllä hän
olisi nauranut!
— Niin, Antonio tuumi, _siellä_ hänen ajatuksensa aina ovat.
* * * * *
Paljoa myöhemmin Antonio uskoi Reginalle, ettei hän ollut voinut nukkua
sinä yönä. Hän olisi tahtonut kysyä, mitä Regina piti hänen äidistään
ja muista omaisistaan. Mutta hän ei rohjennut kysyä, sillä hän vaistosi
epämääräisesti, ettei Reginan vastaus olisi ollut suora.
Nyt hänkin kuuli vihellyksen, joka saapui Reginan korviin hänen
ollessaan vaipuneena horroksiin ja joka tuuditti häntä muistojen ja
toiveiden unelmiin.
— Lähteä pois! Hän uneksii jo poislähtemisestä, Antonio ajatteli
katkerasti.
Ja äkkiä hänessä heräsi kiihkeä tyytymättömyyden tunne, kun hän
muisteli Reginan käyttäytymistä; se oli ollut kylmää, surumielistä,
väliin ylenkatseellista ensi hetkinä seurusteltaessa uusien omaisten
kanssa. Ja vaikka Antonio tajusi, että ylipääsemätön kuilu erotti
heidät tuosta viisaasta, hienosta ja jalompirotuisesta olennosta, jonka
hän oli rohjennut ottaa vaimokseen, hän ajatteli:
— Mutta hän tiesi sen hyvin! Kerroinhan hänelle kaikki, sanoin suoraan,
että olemme virkailijaperhe, joka polveutuu virkailijoista. Äitini
oli emännöitsijä, kälyni on hupsu, joka ei tee pahaa kenellekään. Ja
Regina sanoi, että se kaikki oli yhdentekevää; hän rakasti minua, ja se
riitti. Mitä hän siis tahtoo?
Antonio tunsi mieletöntä halua sysätä hänet luotaan, työntää hänet pois
vierestään tässä isossa kylmässä vuoteessa, joka tuntui loppumattoman
avaralta. Mutta nainen oli niin hento, niin heikko, niin kylmä
levätessään hänen lämpöisellä, sykähtelevällä povellaan!
— Tein väärin, kun toin hänet tähän taloon! Minun olisi pitänyt laittaa
oma pieni kotimme kuntoon ja viedä hänet sinne suoraa päätä. Nyt hän on
kuin juurineen irti nyhdetty kukka, joka heti on istutettava suotuisaan
maaperään.
Hän katseli vaimoaan syvän hellyyden valtaamana ja pysyi liikkumatta,
jotta ei olisi häirinnyt unta, joka oli laskeutunut tämän väsymyksen ja
kotikallion ylle.