Kuukausi oli kulunut. Sotamies leipoi sokerileivoksia, käveli
koruompelijattarien kanssa ja tuli usein meille, mutta ei puhunut
mitään valloituksistansa, vaan väänteli ainoastaan viiksiänsä ja
nuoleskeli tyytyväisenä huuliansa.
Tanja tuli yhä vielä joka aamu rinkilöitä hakemaan ja oli iloinen,
ystävällinen sekä rakastettava kuten ennenkin. Puhuimme hänen kanssaan
sotamiehestä. -- Tanja nimitteli häntä "mulkosilmäiseksi vasikaksi" ja
se rauhoitti meitä. Olimme ylpeitä tytöstämme, samalla kun näimme,
kuinka koruompelijattaret riitelivät sotamiehestä. Tanjan käytös
kohotti meitäkin omissa silmissämme, ja ikäänkuin matkiaksemme tyttöä,
aloimme myöskin kohdella sotamiestä jonkunlaisella halveksimisella.
Mutta Tanjaa me rakastimme vielä enemmän kuin ennen sekä tervehdimme
häntä aamusin entistä iloisemmin ja sydämellisemmin.
Kerran tuli sotamies meille hiukan hiprakassa, istui ja purskahti
nauramaan, ja kun me kysyimme tuommoisen iloisuuden syytä, sanoi hän:
"Kaksi tytöistä... Lidka ja Gruschka... ovat tapelleet minun takiani.
Miten ne pieksivät toisiansa! Ha, ha, ha! Kiskoivat hiuksista ja
kaatuivat kumoon porstuassa... toinen makasi allapäin, toinen päällä...
ha, ha, ha! Raappivat toistensa naamaa ja repivät vaatteet
repaleiksi... Se oli nähtävää... olisi voinut nauraa itsensä pilalle!
Minkähän vuoksi ei akkaväki koskaan osaa tapella säädyllisellä tavalla?
Miksi he aina kynsivät, miksi?"
Tuossa istui hän penkillä, terveenä ja hupaisena sekä nauroi. Me olimme
vaiti. Tällä kertaa oli hänessä jotain, mikä meitä kiukutti.
"Perhana, miten hyvä menestys minulla on naisten luona. Sille voi
nauraa itsensä piloille. Minun tarvitsee vain vilkahuttaa silmääni,
niin jo on asia valmis. Piru vieköön, ellei se ole totta!"
Hän kohotti valkeat, kullalta loistavilla karvoilla peitetyt
käsivartensa sekä läimähytti niillä polviinsa ja katseli meitä niin
hauskan hämmästyneillä silmäyksillä, kuin olisi hän itsekin ihmetellyt
menestystänsä kauniin sukupuolen luona. Täysinäiset punakat kasvot
paistoivat itsetyytyväisestä riemusta ja huulet maiskuttelivat
himokkaasti.
Paistaja raapasi äkäsesti uunilapiolla takkakiveä sekä virkahti
pilkallisesti:
"Pienten kuusenvesojen nyhtämiseen ei tarvita suurtakaan voimaa, mutta
koetahan kerran käydä kiinni oikeaan honkaan...!"
"Onko se tarkoitettu minulle?" kysyi sotamies.
"Kyllä."
"No, mitä sinä tahdot sillä sanoa?"
"En mitään... se johtui vain kiireessä mieleeni."
"He, vuotapas! Mitä sinulla on hampaasi kolossa? Mikä se honka on?"
Paistaja ei vastannut mitään, vaan rupesi innokkaasti häärimään uunin
kanssa. Hän heitteli sisään keitetyt rinkilät sekä otti ulos jo
paistuneet ja viskeli ne melulla lattialle, jossa poikaset pujottelivat
niitä niininauhoihin. Hän näytti tykkänään unhottaneen sekä sotamiehen
että keskustelunsa. Mutta sotamies kävi yht'äkkiä kovin levottomaksi.
Hän nousi ylös ja meni uunin viereen, missä oli vähältä saada
nyhjäyksen rintaansa leipälapion varresta, joka hermostuneesti heilui
ilmassa.
"Sinun täytyy sanoa, mitä sinä oikein tarkoitat! Sinä olet loukannut
minua... Minua ei kykene kukaan vastustamaan... kuuletto sinä, ei
kukaan! Ja sinä tulet minulle sanomaan semmoisia hävyttömiä sanoja..."
Hän näytti loukkaantuneen oikein todenperäisesti. Kenties ei hänellä
ollutkaan mitään muuta ylvästelemistä kuin naisten hullaamiskykynsä;
kenties oli se hänessä ainoa elinvoima, joka sai hänet tuntemaan
itsensä eläväksi ihmiseksi.
Löytyy ihmisiä, joille ruumiillinen taikka henkinen sairaus, joka heitä
vaivaa, on paras ja arvokkain elämässä. He laahaavat sitä mukanansa
koko elämänsä ajan, elävät yksinomaan siinä, saavat ravintonsa siitä,
valittavat sitä muille ja siten kääntävät huomion itseensä, saavuttavat
toisten ihmisten osanottavaisuuden, ja se on ainoa, josta he
välittävät. Ota heistä tämä sairaus, paranna heidät, niin he tulevat
onnettomiksi sentähden, että menettävät ainoan elämänharrastuksensa ja
jäävät aivan tyhjiksi. Ihmisen elämä on toisinaan niin köyhää, että hän
tahtomattaan joutuu pitämään virheitänsä hyveinä ja elämään niissä, --
valhettelematta voi sanoa, että ihmiset joskus tulevat henkisesti
raajarikoiksi pelkästä ikävystymisestä.
Sotamies oli, kuten sanottu, vakavasti loukkaantunut sekä kävi yhä
paistajan kimppuun huutaen:
"Sinun täytyy sanoa, mitä sinä tarkoitat?"
"No, sanon sen!" vastasi tämä nopeasti.
"Sano sitte!"
"Tunnetko Tanjaa?"
"Tunnen, -- kuinka niin?"
"Häntä minä tarkoitan! Koeta kykyäs häneen!"
"Pyh, se kai on pikkuasia minulle!"
"Saadaan nähdä!"
"Sinä saat nähdä! Ha, ha, ha!"
"Saat rukkaset...!"
"Kuukauden sisässä on hän minun!"
"Semmoinen lörpöttelijä, sotamies."
"Neljässätoista päivässä! Minä näytän teille... Onpahan otuskin tuo
Tanja, pyh!"
"Mene tiehes täältä... olet tiellä!"
"Neljässätoista päivässä on kaikki valmista."
"Lähde siitä, sanon minä!"
Paistaja raivostui ja löi leipälapiolla sotamiestä. Tämä vetäytyi
säpsähtäen taaksepäin, katsahti meihin, oli vaiti silmänräpäyksen ajan
ja sanoi sitte matalalla, onnettomuutta ennustavalla äänellä: "No,
hyvä!" sekä meni sen jälkeen matkaansa.
Riidan aikana olimme me toiset olleet hiljaa ja kuunnelleet hartaasti.
Mutta heti, kun sotamies oli mennyt, rupesimme kovaäänisesti ja
vilkkaasti puhelemaan.
"Nyt sinä teit tuhoja, Pavel!" sanoi joku paistajalle.
"Tuki kitas ja hoida asias!" tiuskasi tämä vihoissaan.
Älysimme, että sotamies oli saanut iskun arimpaan paikkaansa ja että
Tanjaa uhkasi vaara. Mutta samalla tunsimme hauskaa, jännittävää
uteliaisuutta: -- kuinkahan tässä tulee käymään? Mahtaakohan Tanja
kyetä vastustamaan sotamiestä? Melkein kaikki puhkesimme lopulta
vakuutuksen:
"Tanjako? Kyllä hänessä on vastustusvoimaa! Häntä ei otetakaan paljain
käsin!"
Tunsimme vastaansanomatonta halua koetella epäjumalamme voimaa ja
luotettavaisuutta sekä yritimme innokkaasti vakuutella toisillemme,
että hän tulisi eroamaan voittajana temmellyksestä. Jopa meistä tuntui,
ett'emme olleet oikein riittävästi kiihottaneet sotamiestä, vaan että
hän saattaisi ehkä unhottaakin riidan, ellemme vielä enemmän ärsyttäisi
hänen itserakkauttansa. Siitä päivästä saakka elimme eräänlaisessa
hermostuneena odotustilassa, jommoista emme koskaan ennen olleet
kokeneet. Riitelimme päivät päästänsä ja siten ikäänkuin teroitimme
ymmärrystämme, tulimme kielevämmiksi ja opeimme paremmin lausumaan
ajatuksemme. Tuntui siltä kuin pelaisimme paholaisen kanssa rohkeata
peliä, jossa panoksena meidän puoleltamme oli Tanja. Ja kun toisilta
sokerileipureilta kuulimme, että sotamies oli ruvennut oikein uhka
tavalla hakkailemaan "meidän Tanjaa", tunsimme kutittavaa mielihyvän
tunnetta, ja jännityksemme tuli lopulta niin suureksi, ett'emme edes
huomanneet, kuinka mestari, käyttäen hyväkseen kiihotustilaamme, lisäsi
työtaakkaamme neljällätoista taikinapuudalla vuorokaudessa. Työ ei
näyttänyt meitä enää väsyttävänkään. Tanjan nimi oli päivät pitkään
huulillamme ja aamusin odotimme häntä omituisen kiihkeästi. Emme olisi
oudoksuneet, vaikka hän yht'äkkiä olisi astunut sisään, ei enää
entisenä Tanjana, vaan kokonaan vieraana ihmisenä.
Emme puhuneet hänelle mitään riidasta. Emme myöskään mitään kyselleet,
vaan kohtelimme häntä kuten ennenkin, ystävällisesti ja sydämellisesti.
Suhteeseemme häneen ja entisiin tunteisiimme oli kuitenkin hiipinyt
jotain uutta ja vierasta: -- kalvaavaa uteliaisuutta, terävää ja kylmää
kuin teräsveitsi...
"Tänään on aika täysi, veljet!" sanoi paistaja eräänä aamuna työhön
ryhtyessään.
Tiesimme sen aivan hyvin ilman hänen muistutustaankin, mutta kumminkin
hätkähdimme.
"Katselkaa Tanjaa tarkasti, -- hän on kohta täällä!" sanoi hän. Joku
toinen virkahti säälivällä äänellä:
"Nähneekö tuota silmillä?"
Sitte me taasen rupesimme riitelemään, kiukkuisesti ja rähisten. Tänään
vihdoinkin saisimme tietää, kuinka puhdas ja lialle vastustuskykyinen
oli se astia, johon olimme kätkeneet paraan, mitä omasimme. Vasta tänä
aamuna oikein tunsimme, että pelasimme korkeata peliä ja että tämän
puhtauskokeen kautta saattaisimme menettää epäjumalamme ainiaaksi. Joka
päivä olimme kuulleet, että sotamies ahdisteli yksipäisesti Tanjaa,
mutta miten olikaan, ei kukaan ollut tullut kysyneeksi tytöltä, miten
hän suoriutui taistelussa. Joka aamu säännöllisesti, kuten ennenkin,
oli hän saapunut rinkilöitänsä noutamaan, ollen aina entisen kaltainen.
Myöskin tänä päivänä kuulimme hänen äänensä:
"Vankiraukat! Minä olen täällä..."
Kiiruhdimme avaamaan, mutta kun hän tuli sisään, otimme me hänet
vastaan -- vastoin tavallisuutta -- vaijeten. Tirkistelimme lakkaamatta
häneen emmekä tienneet mitä meidän tuli sanoa taikka kysyä. Synkässä
rivissä, sanaa sanomatta seisoimme Tanjan edessä. Hän silminnähtävästi
hämmästyi tästä tavattomasta vastaanotosta; -- vilahdukselta
huomasimme, että hän kalpeni, kävi levottomaksi ja hämilleen sekä
vihdoin kysyi pakollisella äänenpainolla:
"Mika teidän on?... Minkätähden olette niin merkillisiä?"
"Entä itsesi?" kysyi paistaja synkästi.
"Minunko? -- mikä minun olisi?"
"E-ei... mikään..."
"No niin... anna sitte pian rinkilät!"
Ei koskaan ennen ollut hänellä ollut näin kiirettä.
"Ehditäänpä tässä!" sanoi paistaja liikkumatta paikastaan ja
kääntämättä silmiään hänestä.
Mutta silloin pyörähti tyttö ympäri ja puikahti vikkelästi ulos.
Paistaja otti lapion ja, kääntyen uuniin päin, sanoi tyynesti:
"Näyttää olevan valmista!... Kirottu sotamies... sellainen lurjus..."
Ikäänkuin lammaslauma tungeksimme tyrkkien toisiamme pöytämme ääreen,
istuimme alas hiljaa ja ryhdyimme haluttomasti työhön. Yht'äkkiä alotti
muuan:
"Kenties Tanja kuitenkin..."
"Hiljaa! Siitä ei enää puhuta!" räyskäsi paistaja.
Tiesimme kaikki, että hän oli viisas mies, viisaampi kuin me muut.
Saimme sentähden hänen sanoistansa varman makuutuksen siitä, että
sotamies oli voittanut... Siksi olimme suruissamme ja pahoilla mielin.
Kello kaksitoista -- juuri kuin söimme päivällistä -- tuli sotamies.
Hän oli hieno ja keikarimainen, kuten tavallisesti, Hän katseli meitä
rohkeasti silmiin. Mutta meitä hävetti katsoa häneen.
"No, arvoisat herraseni, haluatteko, että näytän teille, mihin pulska
ja rohkea sotamies kykenee?" sanoi hän ja naurahteli kopeasti. "Tulkaa
eteiseen ja katselkaa raosta...! Ymmärrättekö?"
Kiiruhdimme ulos ja tyrkimme toisiamme hakiessamme pihalle johtavasta
lautaseinästä rakoja, joihin voisimme sovittaa silmämme. Emme
tarvinneetkaan kauvan odottaa... Tanja tuli pian, kävellen pihan poikki
nopein askelin ja kasvoilla huolekas ilme. Hän hypähteli liasta ja
sulaneesta lumesta muodostuneiden pikku lätäkköjen yli sekä pistäysi
vihdoin alas kellariin. Sitte tuli sotamies, vihellellen, kädet
taskussa ja hitaasti. Hänkin meni kellariin.
Satoi ja me katselimme, kuinka sadepisarat putoilivat lätäköihin,
muodostaen niiden kalvoon pieniä renkaita. Se oli harmaa, kostea ikävä
päivä. Katoilla oli vielä lunta, mutta maa oli täynnä tummia
likapilkkuja. Myöskin kattojen lumella oli likaisenruskea värivivahdus.
Sade tipahteli hitaasti ja surumielisesti; meistä tuntui kylmältä ja
ikävältä seisominen siinä ja odottaminen.
Ensiksi tuli ylös kellarista sotamies, hän käveli pihan poikki
verkkaisin askelin ja kädet taskuissa, aivan samoin kuin ennenkin.
Sitte tuli Tanja. Hänen silmänsä... todellakin hänen silmänsä loistivat
ilosta ja onnesta sekä huulet hymyilivät. Hän käveli ikäänkuin unessa,
liikkuen eteenpäin epävarmoin askelin...
Tätä emme voineet tyynesti kärsiä. Kaikki samalla kertaa hyökkäsimme
pihalle, jossa aloimme vimmatusti viheltää ja kiukkuisesti rääkyä.
Huomatessaan meidät Tanja säpsähti ja seisahti kuin kiinninaulittuna
likaan. Me ympäröimme hänet sekä huusimme hänelle säälimättä ja
vahingoniloisina rumia haukkumasanoja ja siivottomia puheenparsia.
Emme huutaneet kovaa emmekä nopeasti, sillä näimme, ett'ei hän pääse
pakoon, vaan täytyy hänen, saarroksissamme ollen, kuulla pilkkaamme
niin kauvan, kun me sitä jatkamme. En tiedä, miksi emme lyöneet häntä.
Hän seisoi keskellämme ja käänteli päätänsä puolelta toiselle,
ikäänkuin paremmin kuullaksensa solvauksiamme. Ja me -- me
singahuttelimme yhä kiukkuisemmin likaisia ja myrkkyisiä sanoja häntä
kohden.
Väri katosi hänen kasvoistansa. Nuo sinisilmät, jotka vast'ikään
säteilivät onnea, seisoivat nyt selkiselällään, rinta läähätti
raskaasti ja huulet tärisivät.
Mutta me piiritimme häntä yhä ja kostimme siitä, että hän oli meiltä
varastanut. Hänhän kuului meille ja me olimme antaneet hänelle paraan,
mitä omasimme; ja vaikkakin tuo paras oli ainoastaan kerjäläisen
muruja, niin oli meitä kumminkin kaksikymmentä kuusi ja hän vaan yksi,
siksipä ei löytynytkään niin tarpeeksi julmaa kidutusta, joka olisi
voinut sovittaa hänen rikoksensa. Voi, miten me parjasimme häntä!...
Hän vain oli vaiti sekä katseli meitä pelokkain silmäyksin ja koko
ruumiinsa värisi.
Me nauroimme, ulvoimme, paruimme... Väkeä alkoi kokoontua paikalle...
Muuan meistä nykäisi Tanjaa nutun hihasta...
Silloin leimahti hänen silmissänsä äkkiä. Hän vei hitaasti kätensä
päähänsä ja silitti hiuksiansa sekä huudahti kovaäänisesti ja
levollisesti meille vasten naamaa: "Voi teitä vankiraukkoja!" Ja sitte
hän käveli suoraan meitä kohden niin varmasti ja luontevasti, ikäänkuin
emme olisikaan seisoneet hänen tiellään. Siksipä ei meidän joukossamme
ollutkaan ketään, joka olisi häntä estänyt menemästä tiehensä.
Päästyänsä piirimme ulkopuolelle huusi hän päätään edes kääntämättä ja
sanomattoman ylenkatseellisella äänellä:
"Mokomakin roskaväki... että pitääkin löytyä noin kurjia..."
Sen sanottuaan hän meni. Mutta me seisoimme keskellä pihaa liassa ja
sateessa, harmaan, pilvisen taivaan alla.
Sitte me hiljaa astelimme takaisin kosteaan kellariimme. Samaten kuin
ei ennenkään, ei aurinko nytkään paistanut akkunaimme läpi eikä
myöskään Tanja tullut enää koskaan meidän luoksemme.
Kain ja Artem.
Kain oli pieni, ketterä juutalaisäijä. Hänen päänsä oli suippo ja
kasvonsa laihat, keltaiset; poskia ja leukaa peitti punaiset,
harjasmaiset suortuvat, joiden välistä hänen naamansa pisti esiin
niinkuin vanhasta, perin kuluneesta plyyssikehyksestä, jonka yläpään
muodosti hänen likaisen lakkinsa lippa.
Tämän sekä punertavien, takkuisten kulmakarvain alapuolella vilkkui
kaksi pientä harmaata silmää. Harvoin nämä jaksoivat kauvan kiintyä
saman esineen katselemiseen, vaan alati ne joutuun pyörähtelivät
puolelta toiselle, kaikkialle jakaen puoleksi arkaa, puoleksi
ystävällistä ja liehakoivaa hymyään.
Jokainen, joka näki tämän hymyilyn, käsitti paikalla, että vallitsevana
äijän tunteista oli pelko, pelko kaikkea ja kaikkia kohtaan, pelko,
joka milloin hyvänsä voi muuttua kauhuksi. Ja sen vuoksi kiiruhtivat
kaikki, jotka eivät olleet liian laiskoja kiusatakseen pientä
juutalaisäijää, singahuttelemaan hänelle häijyjä kompasanoja ja
nenäkkäitä huomautuksia, vielä lisätäkseen hänen pelkoansa, joka ei
näyttänyt asuvan pelkästään hänen hermoissaan, vaan myös hänen
purjekankaasta ommellun, alinomaa liikahtelevan mekkonsa poimuissa,
mekon, johon hänen nahan kaltaiseksi kuivunut vartensa kääriytyi aina
varpaisiin saakka.
Juutalaisen nimi oli oikeastaan Chaim Aaron Purwitz, mutta yleisesti
häntä sanottiin vain Kainiksi. Tämä nimitys oli näet yksinkertaisempi
ja soi ihmisten korvissa enemmän tutunomaiselta; sitäpaitsi se oli
paljo loukkaavampi kuin edellinen. Vaikka tällä nimellä ei ollut
vähintäkään vastinetta tuossa kaiskerassa, voimattomassa ja
pelonalaisessa olennossa, olivat kaikki kuitenkin lujasti vakuutettuja,
että he olivat osanneet antaa hänelle sekä ruumiin että sielun
ominaisuuksiin nähden oikein luonteenomaisen nimen, samalla kuin he
olivat saattaneet hänet katkeran häväistyksen alaiseksi.
Kain eli sellaisten ihmisten joukossa, jotka kohtalo oli viskannut
karille, ja tämmöinen väki saapi aina nautintoa toisten pahoin
kohtelemisesta. Sitä he ymmärtävätkin tehdä erinomaisesti, varsinkin
jos he tällä tavoin voivat kostaa heitä itseään kohdanneen vääryyden.
Olihan niin vaaratonta solvaista Kainia! Kun he ilvehtivät hänen
kanssaan, hymyili hän vaan, ikäänkuin tuntien itsensä syylliseksi, ja
monasti hän saattoi itsekin säestää ivailua, niinkuin tahtoisi hän
etukäteen maksaa häijyille pilkkakirveille palkan siitä, että hän sai
elellä heidän joukossaan.
Itsestään on selvää, että Kain oli kaupustelija. Hän kulki pitkin
katuja puulaatikko ryntäillään ja ilmoitteli tavaroitaan huutaen
imelällä, mairittelevalla äänellä:
"Kengänmustetta! Tulitikkuja! Nuppineuloja! Hiusneuloja! Koristeita!
Rihkamata kaikellaista!"
Vielä on minun mainittava eräs luonteenomainen piirre hänen
ulkomuodossaan: hänen korvansa olivat pitkät ja harrottavat ja nytkivät
lakkaamatta suonenvedontapaisesti niinkuin pelästyneellä hevosella.
Kain harjotti liikettään "jyrkkäyksen" luona -- paikka, joka sai tehdä
kokoushuoneen virkaa kaikille mahdollisille retaleille, niin sanoakseni
kaupungin väestön pohjasakalle, ja sen muodosti kaita sola vanhojen,
korkeiden, synkkien talojen välissä. Majataloja, kapakoita, leipurin
myymälöitä, hedelmäpuoteja, ryysykauppiaiden kojuja j.m.s. nähtiin
täällä vieretysten. Asujamina oli kaikenkaltaisia veijareita,
varastetun tavaran kätkijöitä, pikkurihkaman kaupustelijoita,
ruokatavara-kauppiaita y.m. samantapaista mitä kirjavinta väkeä. Tässä
solassa oli aina hyvin varjoisata -- huoneiden korkeuden vuoksi --
paljo likaa ja paljo päihtyneitä. Kesäisin vallitsi täällä aina
läpitunkeva löyhkä, joka syntyi pilaantuneista ruokatavaroista ja
sikunavedestä. Ainoastaan aamusella heitti aurinko tänne pikaisen,
varovaisen silmäyksen, ikäänkuin peläten saastuttavansa säteitään sen
loassa.
Mainittu sola sijaitsi vuoren rinteellä jonkun matkaa suuresta
virrasta, ja se oli alinomaa täynnä laivatyömiehiä, lastaajia ja
merimiehiä, jotka kuuluivat lähellä oleviin höyryaluksiin. Tänne he
poikkesivat kaulaansa kastamaan ja huvittelemaan omalla tavallaan ja
täällä odottelivat varkaat yksinäisissä nurkissa ja komeroissa, kunnes
he tulivat niin humalaan, että mukavasti voi siepata heiltä yhtä ja
toista. Aivan katukäytäväin vieressä oli lihapullan-myyjätärten
ruukkuja sekä piirakka- ja leivoskauppiaiden altaita. Työmiehet, joita
virtasi tänne alhaalta rannasta, ahmivat mielellään näitä lämpimiä
ruokia, juopuneet miehet noituilivat ja laskettelivat rivoja laulujaan,
kauppiaat ylistelivät tavaroitaan läpitunkevalla äänellä ja pienet
ajopelit, joiden omistajat vakoilivat tilaisuutta joihinkin ansioihin,
tunkeutuivat vaivaloisesti tiheiden myyjä ja ostajaparvien läpi. Mitä
sotkuisin äänten hälinä täytti kapean solan ja kierteli pitkin likaisia
seiniä, jotka rapistuneine kalkkipintoineen ja suurine homepilkkuineen
tarjosivat sangen epämiellyttävän näyn.
Tässä alhossa, jonka muodosti elävä lika, huumaava melu ja rivot sanat,
puikkelehti joukko lapsia edestakaisin -- eri-ikäisiä, mutta kaikki
yhtä siivottomia, nälistyneitä ja turmeltuneita. Aikaisesta aamusta
iltamyöhään vetelehtivät he täällä ympäri, elivät kaupustelijaeukkojen
anteliaisuudesta tahi omain, pienten käsiensä näppäryydestä ja
nukkuivat yönsä jossakin nurkassa, porttikäytävässä, piirakkakauppiaan
jauholaatikkojen alla, kellariluukkujen syvennyksissä. Mutta jo
auringonnoususta asti olivat nämä risataudin surulliset uhrit taas
jaloillaan varastaakseen jostakin muutaman ruokapalan tahi kerjätäkseen
kauppiailta semmoista, mikä oli kelpaamatonta myytäväksi. Kelle
kuuluivat nuo lapset? Kaikille ja ei kellekään...
Tässä vähän miellyttävässä korttelissa kuljeskeli siis Kain päivän
toisensa perästä, ilmoitti huutaen tavaroitaan ja myi niitä solan
naisille. He lainasivat häneltä 20 kopeekan lantin pariksi tunniksi
ehdolla, että he antaisivat hänelle takaisin 22 kopeekkaa, ja he
pitivät aina täsmällisesti sanansa. Muillakin aloilla kehitti Kain
affääritoimensa sangen laajaksi. Hän osti juopoilta työmiehiltä heidän
paitojaan, lakkejaan, saappaitaan, harmonikkojaan, naisilta heidän
alusliivejään, hameitaan ja halpoja koristeitaan ja jätti taasen
kapineet takaisin käteistä maksua vastaan tahi myi ne, jos ei niitä
lunastettu, parin kopeekan voitolla. Sen vuoksi täytyi hänen
lakkaamatta pitää hyvänään haukkumasanoja ja tuuskauksia ostajapiirinsä
puolella, ja välistä häneltä varastettiinkin. Hän ei kuitenkaan koskaan
valittanut tämmöistä kohtelua, vaan otti sen aina vastaan
tuskallisella, suopealla hymyllä.
Ei ollut aivan harvinaista, että hänen niskaansa jossakin pimeässä
nurkassa hyökkäsi pari kolme nälkäistä tai humalaista roistoa, joille
murha ei suuria merkinnyt. Silloin hän ryömi heidän jalkoihinsa ja,
joko heidän nyrkkiensä tai pelkän pelästyksen vaikutuksesta, kaivoi
suonenvedontapaisesti taskujaan ja pyyteli vapisevalla äänellä:
"Älkää ottako kaikkia, herraseni, hyvät herrat! Kuinka minä sitte voin
tehdä kauppaa?"
Ja taas vääntyi hänen naamansa tuohon ainaiseen, tuskalliseen hymyyn.
"No, älä sentään nau'u noin hirveästi. Työnnäs tänne kolmekymmentä
kopeekkaa..." vastattiin silloin; "hyvät herrat" käsittivät hyvin,
ett'ei lehmältä pidä kiskoa koko utareita jos mieli vielä toistekin
saada maitoa.
Saattoi tapahtua, että Kain sellaisen hyökkäyksen jälkeen muitta
mutkitta nousi pystyyn ja ystävällisesti liittyi niiden roistojen
joukkoon jotka juuri olivat ryöstäneet hänet, sekä astuskeli nauraen ja
pakisten heidän rinnallaan, sill'aikaa kuin he tekivät pilaa hänestä,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ainoa vaikutus, jonka voi huomata
tällaisen seikkailun perästä oli se, että hän näytti entistäkin
surkeammalta: mutta siinäpä olikin kaikki.
Omain uskolaistensa kanssa ei Kain ollut parhaissa väleissä. Ani
harvoin nähtiin hänet yhdessä jonkun juutalaisen kanssa, ja silloinkin
saattoi huomata, että he ottivat hänet vastaan kopeasti ja halveksien.
Solassa tiesi huhu kertoa, että Kain oli julistettu pannaan, ja pitkään
aikaan ei naisväki "jyrkkäyksessä" käyttänyt hänestä muuta nimeä kuin
"kirottu".
Joka tapauksessa oli tämä vain tyhjää huhua, vaikka Kain selvään
ilmaisi omaavansa lahkolaisten mielipiteitä. Niinpä hän m.m. rikkoi
sabbatin pyhittämiskäskyä vastaan, eikä myöskään noudattanut säädöksiä
ruokailujärjestyksestä. Jos häneltä tiedusteli asiaa, kääriytyi hän
vaan kokoon keräksi ja nauraen lasketteli kompasanoja, mutta ei
milloinkaan antautunut lähemmin selvittämään maamiestensä uskoa ja
elämäntapoja.
Itse lapsiraukatkin tuossa solassa ahdistelivat häntä ja viskoivat
likalönttejä, appelsiininkuoria ja kaikkea muuta mahdollista voidetta
hänen laatikkoonsa tai selkäänsä. Hän koki ystävällisillä sanoilla
puolustautua heidän häijyiltä elkeiltään, mutta useimmiten hän pakeni
heitä tungokseen, minne he eivät häntä seuranneet, peläten
sotkeutuvansa muiden jalkoihin.
Näin vietti Kain elämäänsä. Kaikki hänet tunsivat ja kaikki häntä
vainosivat. Hän hoiti kauppatoimiaan, vapisi myötäänsä pelosta ja
naureskeli lakkaamatta, kunnes onni eräänä päivänä hymyili hänellekin.
* * * * *
Jokaisella maailman nurkalla on hirmuvaltijaansa. "Jyrkkäyksessä"
näytteli sitä osaa Artem, jättiläisvartaloinen nuori mies, jolla oli
paksun, mustan kiharatukan verhoama pallopyöreä pää. Nuo pehmeät
hiukset valuivat omituisina rengasmaisina suortuvina alas otsalle ja
komeille samettimaisille kulmakarvoille, jopa ulottuivat aina suuriin,
ruskeihin, soikeihin silmiinkin, joissa alituiseen oli öljymäinen
kosteus. Nenä oli suora, säännöllisesti antiikkimuotoinen; meheviä,
punaista huulia varjostivat paksut, mustat viikset. Noita pyöreitä,
tummia, puhdasihoisia kasvoja saattoi sanoa suorastaan kauneiksi niiden
erinomaisen säännöllisyyden vuoksi; ja tähän omituiseen kauneuteen
soveltuivat nuo kosteat, ikäänkuin verhotut silmät mainiosti. Leveine
rintoineen, pitkine, hyvin muodostuneine vartaloineen ja tahdottomasti
itsetietoinen hymy huulillaan, oli hän "jyrkkäyksessä" kauhuna miehille
ja ihastuksena naisille. Suurimman osan päivästä vietti hän makaamalla
jossain auringonpaisteessa -- laiskana, mahtavana möhkäleenä, imien
sisäänsä ilmaa ja auringonpaistetta pitkissä hengenvedoissa, jotka
panivat tuon voimakkaan rinnan nousemaan ja laskemaan tasaisen
tahdikkaasti.
Hän saattoi olla noin kahdenkymmenen viiden vuoden ikäinen. Kolme
vuotta sitte oli hän tullut kaupunkiin Promfinon kylästä kotoisin
olevan rantatyömies-joukon mukana, ja sitte, laivaliikkeen Volgalta
tauottua, jäänyt sinne talveksikin, syystä kun oli tehnyt sen
huomion, että hän kauneutensa ja ruumiin voimainsa vuoksi saattaa
viettää hauskempiakin päiviä kuin tehdä työtä. Tuosta laiskasta
talonpoikaispojasta ja laivanlastaajasta oli tullut sangen mieluinen
suosikki "jyrkkäyksen" ruokakauppiattarille, torimatammeille ja muille
kaunottarille, ja tämä elinkeino antoi Artemille tarpeellisen määrän
ruokaa, paloviinaa ja tupakkaa; muita toivomuksia hänellä ei ollutkaan,
joten hänellä siis oli sangen suloiset päivät. Naiset riitelivät,
tappelivat ja panettelivat toisiansa sekä saivat miehiltänsä ja
rakastajiltansa selkäänsä Artemin vuoksi, mutta hän oli välinpitämätön
kaikelle -- makasi vain ja venyttelihe auringon paisteessa kuin kissa
sekä odotteli siksi, kunnes ne harvat tarpeet, joita hänellä oli,
vaativat tyydyttämistä. Tavallisesti makaili hän ylhäällä sillä mäellä,
jonka rinteessä kuja sijaitsi. Sieltä näki hän joen suoraan edessänsä,
ja sen toisella puolen näkyi, niin laajalta kuin silmä erotti,
tasankomaata, jonka sileätä viheriää pintaa siellä täällä särkivät
harmaat pilkut, jotka olivat kyliä. Siellä kaukana oli aina niin
tyyntä, valoisaa ja raitista. Ja kun Artem käänsi kasvonsa vasemmalle,
saattoi hän luoda yleissilmäyksen kujasensa päästä päähän ja seurata
sen ihmisvilinää. Ja jos hän lähemmin sitä tarkkasi, niin saattoi hän
erottaa tungoksessa erityisiä, tunnettuja henkilöitäkin. Hän kuuli
kujasta nälkäisen kiljunnan ja ajatteli siinä sivussa omia
ajatuksiansa. Joka paikassa hänen ympärillänsä vuorella kasvoi tiheätä
ruohoa; pari laihaa koivua ja raastettua seljapensasta pyrki myöskin
ylöspäin. Kujan tyhjäntoimittajilla velikultasilla oli täällä tapana
nukkua pois humalansa, pelata korttia, järjestää vaatteensa sekä levätä
työstä taikka tappeluista väsyneinä.
Artemista ei oikein pidetty siinä seurassa. Hän oli tavattoman väkevä
ja haki usein riitaa -- ja sitäpaitsi hän, velikultien mielestä,
ansaitsi ruokansa liian helposti ja mukavasti. Se kävi heille kateeksi,
ja vieläkin sitä enemmän siitä syystä, kun Artem ei koskaan aikonutkaan
jakaa saaliistaan muille. Ylipäänsä olivat Artemin seuraelämälliset
tunteet sangen vähän kehittyneet. Kun toiset lähestyivät häntä ja
rupesivat puhelemaan, vastasi hän juuri, mutta itse ei hän milloinkaan
alottanut keskustelua. Jos tuttavat häneltä pyysivät rahaa paloviinansa
ostoon, antoi hän hiukan, mutta ei koskaan tarjonnut mitään omasta
alotteestaan. Kumminkin vallitsi tämän laatuisen väen keskuudessa
vanhuudestaan semmoinen tapa, että jokainen ansaittu kopeekka piti
yhteisesti syödä ja juoda.
Tänne ylös tuotiin Artemille heiltä tiedonantoja. Niitä kulettivat
pienet, likaiset, seitsemän, kahdeksan, korkeintaan kymmenen vuoden
ikäiset rääsyihin puetut pojat ja tytöt, jotka pitivät tehtäväänsä
sangen tärkeänä ja sen vuoksi salaperäisen näköisinä kuiskasivat
hänelle:
"Kulta setä Artem, minä tuon terveisiä täti Marjalta ja ilmoitan, että
hänen miehensä on matkustanut pois, jonka vuoksi sinun pitäisi vuokrata
vene ja mennä sillä hänen kanssaan joen yli niityille...!"
"Vai niin", sanoi Artem verkalleen, ja hänen kauniit silmänsä
hymyilivät ikäänkuin sumuharson läpi.
"Mutta sinun pitää tehdä se oikein varmasti...!"
"Voinhan minä sen... ja... mutta sano... kuka Marja täti se on?"
"No, hän räämäpuodista..." vastaa pieni lemmen sanansaattaja
nuhtelevasti.
"Räämäpuodistako, rautakaupan vierestäkö?"
"Aivan niin... Anishja Nikolajevnan rautakaupan vierestä... tiedäthän
sinä sen!"
"Tiedän, kyllä tiedän pieni veliseni. Olen vain olevinani niinkuin en
muka tietäisi... huvin vuoksi... Luonnollisesti tunnen minä täti
Marjan!"
Mutta pikku sanansaattaja ei ole vieläkään tyytyväinen, hän tahtoo ajaa
asiansa oikein uskollisesti ja selittää sen vuoksi vielä lisäksi:
"Marja, tiedäthän... se pieni, punakasvoinen, kalapuodin takana...!"
"Tiedän, tiedän -- kalapuodin takana sinä pieni pilkkakirves! En minä
häntä muiden kanssa sekoita! Vie terveisiä ja sano Marja tädille, että
minä tulen. 'Hän tulee' sano niin... ja nyt mene tiehesi!"
Mutta pikku posteljooni ei ole vieläkään valmis.
"Hyvä setä Artem, anna minulle lantti!"
"Lanttiko? Mutta jos ei minulla olisikaan!" sanoo Artem ja alkaa
molemmin käsin kaivella laajojen housujensa taskuista. Hän löytää
sieltä aina hiukan. Tyytyväisesti naurahdellen lähtee rakkauden
sanansaattaja kertomaan rakastuneelle puotirouvalle, että asia on
ajettu, sekä saa sitte palkinnon häneltäkin. Tämä pikku väki tuntee
hyvin rahan arvon ja tarvitsee sitä ei ainoastaan naukuvan vatsansa
tyydyttämiseen, vaan myöskin paperossien ostoon sekä omien pienten
sydän-asiainsa järjestämiseen.
Semmoisen kohtauksen jälkeisenä päivänä oli Artem tavallista jurompi ja
umpimielisempi sekä näytti entistä muhkeammalta tuossa harvinaisessa
kauneudessaan, joka muistutti väkevää, mutta samalla rauhallista
eläintä. Siten, huolimatta kaikesta kateudesta, kilpakosijoista ja
mustasukkaisista naisista, kului hänen elämänsä häiritsemättömän
levollisesti nyrkkiensä mahtavan voiman turvissa.
Joskus kuitenkin näkyi hänen kauneissa, ruskeissa silmissään jotain,
mikä muistutti uhkaavasta pilvestä; nuo sametin hienoiset silmäkulmat
rypistyivät silloin kolkosti ja auringon paahtaman otsan jakoi kahtia
syvä varjo. Artem nousi makuupaikaltaan sekä astuskeli verkalleen kujaa
kohden; jota lähemmäksi hän saapui vilinää sitä pyöreämmiksi ja
laajemmiksi kävivät hänen silmäteränsä ja sitä kiihkeämmin nykkivät
hänen hienot sieramensa. Vasemmalla olkapäällä riippui keltainen
sarkanuttu, jota vastoin oikeaa olkapäätä peitti ainoastaan paita,
joten selvästi esiintyi lihasten mahdottoman suuri voima. Saappaista ei
Artem huolinut, vaan kävi aina niinivirsuissa; hienot, valkoiset
jalkarievut, joita piti koossa aistikkaasti kiedottu nauha, sallivat
muhkeiden pohkeiden tulla täydellisesti näkyviin. Hitaasti, ikäänkuin
suuri myrskypilvi, liikkui Artem eteenpäin.
Jyrkkäyksessä tunnettiin hänen tapansa ja voitiin siis jo kasvoista
nähdä, mitä häneltä oli odotettavissa. Varoittava kuiskaus kulkee
väkijoukon päästä päähän:
"Artem tulee!"
Pelokkaasti jätetään tie auki hänelle, tavara-altaita siirretään ja
kattiloita sekä maljoja täynnä lämpimiä ruokia, korjaillaan syrjään,
hymyillään mielinkielisesti ja tervehditään... Kaikki pelkäävät häntä.
Mutta tämän huomaavaisuuden ja kunnioituksen keskitse kulkee hän
kolkkona, äänettömänä ja kauniina, ikäänkuin suuri metsäeläin.
Nyt kolhasee hän jalallaan vatia, jossa on suolia, maksoja ja keuhkoja,
niin että koko herkut vierähtävät likaiselle tielle. Kauppuri kirkuu ja
manaa kerrassaan epätoivoisena.
"Kuka käskee olla tiellä?" sanoo Artem levollisella äänellä, joka ei
ennusta hyvää.
"Ei tässä ole sinun tiesi, senkin härkä!" ulvoo kauppuri.
"Mutta jos minä nyt haluan kävellä tästä!"
Artemin kasvolihakset vetäytyvät kokoon uhkaavasti ja silmät hehkuvat
kuin tulistetut rautanaulat. Kauppuri näkee sen ja änkyttää nyt aivan
hämillään:
"Eikö katu ole tarpeeksi leveä sinulle?"
Artem lähtee hitaasti eteenpäin. Kauppuri pistäytyy lähimpään
teeravintolaan ja hankkii sieltä lämmintä vettä, jolla pesee tavaransa
sekä huutaa taasen viiden minuutin kuluttua niin että koko kuja
kajahtelee:
"Maksaa! Keuhkoja! Sydäntä! Aivan tuoretta! Lämpöisiä ja maukkaita!
Ohoi, herra merimies... komea kieli viidestä kopeekasta! Eikö saa olla
kurkkua, äitiseni? Kuka haluaa lämmintä sydäntä? Maksaa! Keuhkoja...!"
Äänien hurja sekasotku sekä mädänneiden ruokatavarain, paloviinan,
hien, tervan, sipulin ja kalan inhottava haisu lainehtii lakkaamatta
edestakaisin kujassa. Se on täynnä kirkuvia, kaupustelevia, nauravia
ihmisiä. Korkealla yläpuolella kimaltelee taivas ikäänkuin kapea nauha,
ja sen kirkas siniväri näyttää lian ja tomun tahraamalta, yksinpä
huoneiden varjotkin näyttävät harmailta ja tahraisilta.
"Korutavaraa! Lankaa! Silmäneuloja!" huutaa Kain kulkien Artemin
jälessä, vaikka pelkääkin häntä vielä enempi kutu muita.
"Luumupiirakoita -- sulavat suussa!" ylisteli nuori pasteijaleipuri
tavaroitaan sointuvalla äänellä.
"Sipulia! Kaunista viheriää sipulia!" kirkuu hänen naapurinsa.
"Kva-a-ssta! Kva-assta!" raakkuu tynnyrinsä vieressä muuan pikkuinen,
paksu, punakka ukko käheällä äänellä.
Muuan roikale, joka kujasessa tunnetaan ainoastaan tuolla omituisella
haukkumanimellä: "selkäänsä saanut sulhanen", on paraillaan myymässä
eräälle laivamiehelle likaista, mutta vielä käyttökuntoista paitaa,
jonka hän juuri on vetänyt pois päästänsä.
"Tyhmeliini!" juttelee hän siinä, "mistä muualta saat näin hienon
paidan kahdellakymmenellä kopeekalla. Se ylläsi saattaisit mennä vaikka
kosimaan kauppamiehen tytärtä, -- voisit saada miljoonamorsiamen, sinä
senkin tyhmä saatana!"
Yht'äkkiä kuuluu tuon villin, laillaan sopusointuisen sekamelskan läpi
terävä lapsen ääni:
"Antakaa lantti, Kristuksen tähden lantti orvolle, jolla ei ole isää
eikä äitiä!..."
Kummalta ja vieraalta kuuluu Kristuksen nimi tässä kujassa.
"Artjuscha, tule tänne!" livertelee mielinkielisesti reipas sotamiehen
akka Darja Gromoff, joka myy läskipannukakkuja. "Missä sinä nykyään
oleskelet? Ethän vain suinkaan ole meitä tykkänään unhottanut?"
"Paljoko jo olet myynyt?" kysäsee Artem ja potkasee samassa
koko tavaravaraston rapakkoon. Keltaiset, rasvaiset, höyryävät
läskipannukakut kierivät katukiville samalla kun Darja
taistelunhaluisena asettuu hyökkäysasentoon sekä kiljuu vimmatusti:
"Sinä senkin marakatti, sinä hävytön ryöväri! Että tuollaisiakin pitää
löytyä maailmalle rasitukseksi, senkin astrakaanilainen kameeli!"
Nauretaan eukolle -- sillä kaikkihan tietävät, että hän hyvinkin
mielellään antaa Artemille anteeksi.
Mutta Artem jatkaa matkaansa samassa arvokkaassa, hitaassa tahdissa,
etsien riitaa kaikkien kanssa, polkien ihmisten varpaille ja leveällä
rinnallaan työntäen muut syrjään.
Mutta hänen edellään kiemurtelee notkeana kuin käärme varotushuuto:
"Artem tulee!"
Näistä sanoista kaikuu varotus sillekin, joka ne ensi kerran kuulee, ja
hänkin antaa vaistomaisesti tietä Artemille ja tutkiskelee pelokkaalla
uteliaisuudella tuon kauniin nuoren miehen mahtavaa vartaloa.
Nyt kohtasi Artem erään tuttavansa kujan kulkurien joukosta. He
tervehtivät toisiansa ja Artem puristaa rautakourallaan kaverin kättä
niin kovasti, että se rupeaa kivusta parkumaan ja sadattelemaan. Sitte
painaa Artem suurella kädellään ystävänsä olkapäitä taikka jollain
muulla tavalla laittaa sille jonkun tuskallisen kivun ja katselee sitte
kaikessa rauhassa kuinka toinen vääntelee ja ähkii hänen käpälissään ja
lopulta on aivan tukehtumaisillaan, niin että ainoastaan vaivalla saa
kuiskatuksi: "Laske irti, kirottu roisto!" Mutta roisto on
hellittämätön... Myöskin Kainin oli Artem usein saanut julmiin
kouriinsa ja leikkinyt hänen kanssaan kuin lapsi turilaan kanssa.
"Artjuschkan hyökkäykseksi" sanottiin "jyrkkäyksessä" tätä jättiläisen
omituista käytöstä. Sen kautta hankki hän itselleen koko joukon
vihollisia, mutta ne kaikki yhteensä eivät kyenneet masentamaan hänen
ääretöntä ruumiinvoimaansa, vaikka usein koettivatkin. Niinpä oli
kerran seitsemän reipasta poikaa salaisesti liittoutunut koko kujan
kanssa ja uhkarohkeasti ryhtyneet Artemia kurittamaan. Kaksi heistä sai
sangen kalliisti sovittaa uhkayrityksensä, toiset olivat iloisia kun
pääsivät kokeesta sinisillä silmänalustoilla. Erään toisen kerran
hakivat kujasen kauppamiehet, jotka olivat sitä mieltä, että Artem oli
heidän aviollisia oikeuksiansa loukannut, kaupungista kuuluisan
voimaihmisen, erään teurastajarengin, joka oli useat kerrat voittanut
ammattiatleetitkin sirkuksessa. Melkoista korvaussummaa vastaan
sitoutui hän lyömään Artemin "puolikuoliaaksi", mutta kun he joutuivat
kamppailuun, niin Artem, joka ei milloinkaan vetäytynyt pois
kunniallisesta nyrkkitaistelusta, ei ainoastaan vääntänyt vastustajansa
käsivartta sijoiltaan, mutta myöskin antoi hänelle mahaan semmoisen
iskun, että tuo kurja raukka jäi tiedotonna makaamaan kiistakentälle.
Tämmöiset tosi-asiat kohottivat yhä Artemin mainetta sekä lisäsivät
tietenkin myös hänen vihollistensa lukua.
Hyökkäyksiään teki Artem kuten ennenkin -- kun hän kerran oli päässyt
vauhtiin, niin polki hän maahan kaikki, jotka vain tulivat hänen
tiellensä. Mitä tunteita ne mahtoivatkaan olla, jotka tulivat ilmi
tämmöisellä omituisella tavalla? Ehkä oli se kostoa, jota hän, kodin
maaperästä irtireväisty maanviljelyksen poika harjotti kaupunkia ja sen
elintapoja kohtaan; ehkä oli hänellä epäselvä tieto siitä, että
kaupunki hänet turmelee tarttuvalla myrkyllään sekä sielullisesti että
ruumiillisesti, ja että hän sen vuoksi koetti taistella tuota
monivaiheista voimaa vastaan, joka piti häntä kahleissa. Hänen
"rynnistyksensä" päättyivät tavallisesti poliisivartia-konttooriin,
mutta myöskin siellä kohdeltiin häntä kohteliaammin kuin muita
"jyrkkäyksen" asujamia etupäässä sen vuoksi kun tiedettiin, ett'ei hän
ollut varas -- pidettiin häntä liian tuhmana siihen ammattiin -- kuin
myöskin sen tähden, että hänen satumaisilla ruumiinvoimillaan, joita
hän mielellään näytteli, oli myöskin poliisien joukossa ihailijoita.
Tavallisesti katosi Artem semmoisten "rynnistysten" perästä johonkin
kapakkaan, jossa sitte joku hänen ihailijattaristaan otti hänet
huostaansa. Semmoisten esiintymisten perästä oli Artem aina synkkä sekä
huonolla humoorilla, ja kasvoissaan oli villi, tuijottava, melkein
idioottimainen ilme. Hänen paksu, rasvasta loistava ihailijattarensa
huolehti paraansa mukaan hänestä aivan samalla tavalla kutu harvinaisen
petoeläimen omistaja hoitelee sitä, mutta samalla tuntee pelkoa sen
vaarallisten ominaisuuksien vuoksi.
"Haluatko ehkä pari lasia olutta lisää, Artjuscha? Taikka kenties
likööriä? Eli tahdotko jotain hyvää syödäksesi? Miksi olet, haukkaseni,
niin huonolla tuulella tänään...?"
"Marssi matkaasi!" murisee Artem kumealla äänellä, jolloin ihailijatar
hiukan poikkeni.
"Suori tiehesi!" murisee Artjuscha kumeasti, ja nainen jättääkin hänet
rauhaan pariksi minuutiksi, kohta kuitenkin taasen ryhtyen tarjoilemaan
kauniille pojallensa, sillä hän tietää aivan hyvin, ett'ei Artem
selvillä ollen tuhlaile hyväilyjä.
Ja nyt sovitteli kohtalo, joka toisinaan omituisesti leikittelee
ihmisten kanssa, asiat niin että tämä merkillinen Artem ja tuo
halveksittu Kain raukka joutuivat läheisiin tekemisiin keskenänsä.
* * * * *
Siten kului aikaa edelleen.
Eräänä "rynnistystä" ja sen jälkeistä runsasta juhlimista seuranneena
yönä oli Artem lähtenyt rakastajattarineen tämän kotiin. Horjuvin
askelin käveli hän naisineen kapeata, yksinäistä sivukujaa pitkin, kun
yht'äkkiä muutamat miehet, jotka olivat olleet häntä väijymässä,
hyökkäsivät hänen päällensä ja heittivät hänet maahan. Juopumuksen
heikontamana puolustelee Artem itseänsä heikonlaisesti, joten hänen
vihamiehensä peittosivat häntä hyvän tunnin ajan, siten kostaen kaikki
kärsimänsä vääryydet ja nöyryytykset. Artemin seuraajatar oli luikkinut
pakoon, yö oli pimeä, seutu ihmisistä tyhjä -- kaikki etuisuudet olivat
hyökkääjien puolella, ja he tekivätkin perinpohjaiset laskut Artemin
kanssa. Kun he vihdoinkin väsyneinä lopettivat, makasi maassa kaksi
liikkumatonta olentoa, joista toinen oli kaunis Artem ja toinen muuan
luikari, liikanimeltä "punainen pukki." Pidettiin neuvottelu ja
päätettiin Artem piilottaa erään vanhan, jäiden lähdössä särkyneen,
purjeveneen alle, joka makasi rannalla kumollansa, sekä kantaa
"punainen pukki", jossa vielä oli elonmerkkejä, kotiinsa.
Kun he laahasivat Artemia pitkin kovaa maata alas joelle, herättivät
kauheat kivut hänen tietoisuuteensa. Mutta hän arveli itsekseen, että
nyt on parasta kun luullaan hänet kuolleeksi, ja koetti sentähden
kärsiä tuskiansa valittamatta. Lörpötellen ja kiroillen laahasivat
vihamiehet hänet venheeseen, ja kukin koetti esiteliä osuuttansa
kostotyössä niin loistavasti kuin suinkin mahdollista. Mischka Vaviloff
kertoi, että hän yhtenään oli hakannut nyrkillään Artemia vasemman
kainalon alle sen vuoksi, että sydän menisi halki. Suchoplujeff kertoi
kohdistaneensa koko hyökkäyksensä Artemin mahaa vastaan siitä syystä,
että kun ihmisen sisälmykset joutuvat epäjärjestykseen, niin ei hän voi
sietää ruokaa eikä siis enää koskaan saa takaisin voimiansa. Ja Lomakin
kehuskeli hypänneensä kaksi kertaa Artemin vatsalle; toisillakin oli
puolestansa ilmaistavana yhtä kuuluisia tekoja. Siten jutellen ja
lörpötellen saapuivat he veneen luo sekä työnsivät Artemin sen alle.
Kaikki olivat sitä mieltä, että ei hän enää milloinkaan kävele
jaloillaan.
Kostealla sorakasalla, jonka joen aallot olivat muodostaneet nousuveden
aikana, makasi nyt Artem pimeässä yksinäisenä ja hyljättynä. Oli viileä
toukokuun yö ja tämä viileys saatti hänet täydellisesti tuntoihinsa.
Mutta koettaessaan ryömiä alas virralle pyörtyi hän uudelleen niiden
kauheiden kipujen vuoksi, jotka raatelivat koko hänen ruumistansa.
Samat tuskat yhdessä hirveän janon kanssa herättivät hänet kuitenkin
taas tainnoksista. Virta jonka laineet pieksivät rantoja jossakin aivan
lähellä tuntui pilkkaavan hänen heikkouttansa. Koko yön vietti hän
tässä tuskallisessa asemassa uskaltamatta edes ähkiä tai liikutella
itseänsä.
Mutta sitte yht'äkkiä herättyään tainnuksista tuntui hänestä siltä,
kuin jotain olisi tapahtunut hänelle -- jotain suloista ja helpottavaa.
Samalla saattoi hän aukaista toisen silmänsä sekä liikutella haavaisia,
turvonneita huuliansa. Oli jo aamu -- auringon säteet, jotka
tunkeutuivat venheen rakojen läpi, levittivät hänen ympärillensä
jonkunmoisen puolivalon... Suurella vaivalla sai hän viedyksi toisen
kätensä kasvoillensa ja tunsi, että niitä peitti märjät vaateriekaleet.
Myöskin rinnalla ja vatsan päällä oli samallaisia vaaterääsyjä. Hän oli
kokonaan riisuttu ja raitis ilma lievitti kipuja.
"Juomista...!" kuiskasi hän, sillä hän käsitti epäselvästi, että joku
oli lähellä. Muuan vapisema käsi ilmestyi pään kohdalle ja pisti hänen
suuhunsa pullon kaulan, pullo tuntui tärisevän tuon näkymättömän
kädessä ja löi kalisten hänen hampaitansa vasten. Tyhjennettyään tuon
vedellä täytetyn pullon, koki Artem katsoa kuka sen antoi, mutta yritys
kääntää päätä sivulle ei onnistunut, vaan sai ainoastaan aikaan ankaran
kivun niskassa. Sitte hän sanoi kähisemällä äänellä ja tavoitellen:
"Paloviinaa... kun vain saisin sitä ryypyn... ja minut hierottaisiin
sillä päältäpäin... jaksaisin kyllä nousta ylös...!"
"Mitä? Ylöskö nousta? Siitä ei tule mitään. Tehän olette kokonaan
sininen ja turvonnut aivan kuin vesiruumis. Mutta paloviinaa... no sitä
te saatte; minulla on kokonainen pullo täällä..."
Nämä sanat sanottiin aivan hiljaa, pelokkaasti ja nopeaan. Artem tunsi
äänen, mutta ei voinut muistaa kenelle se kuului. Hän arveli, että se
oli joku hänen ihailijattaristaan.
"Anna tänne!" sanoi hän.
Taasen ojensi joku, joka nähtävästi ei tahtonut tulla havaituksi,
pullon hänelle. Suurella vaivalla nieleksiessään paloviinaa tirkisteli
Artem avonaisella silmällään venheen kosteaan, mustia sieniä kasvavaan
pohjaan.
Tyhjennettyään noin neljännen osan pullon sisällyksestä, tunsi hän
sydämensä virkistyvän ja sanoi, vetäisten syvään henkeä, heikolla,
värittömällä äänellä:
"Ne ovat minua peijakkaasti peitonneet... Mutta odottakaa... nousen
vielä ylös! Ja kun minä kerran olen jalkeilla... silloin teitä Jumala
armahtakoon!"
Hän ei saanut vastausta puheeseensa, vaan kuuli ainoastaan heikon
kolinan, ikäänkuin joku olisi hypännyt sivulle. Sitte tuli taasen
hiljaisuus; ainoastaan laineet loiskivat ja jossakin laulettiin
tahdissa "o-hei-o hei" -- arvatenkin työmiehet, jotka nostivat raskasta
esinettä. Samassa myöskin kuului höyryveneen läpitunkeva vihellys.
Kauan odotti Artem vastausta, mutta ei hiiskaustakaan kuulunut venheen
alla, jonka puolilahonnut, vihertävän sakan peittämä pohja huojui hänen
päänsä päällä, ikäänkuin aikoisi missä silmänräpäyksessä hyvänsä pudota
alas ja tappaa hänet.
Artem tunsi tilansa sangen kurjaksi. Hän tuli yht'äkkiä aivan selvästi
huomaamaan koko avuttomuutensa sekä häväistyksen, mikä oli häntä
kohdannut. Häntä, tuota kaunista, väkevää Artemia, olivat ne repineet
ja silponeet tällä tavalla! Väettömillä käsillään tunnusteltuaan
haavoja ja kuhmuja kasvoissaan sekä rinnassaan, alkoi hän synkeästi
kiroilla ja itkeä. Hän nyyhkytti, niiskutti ja valitteli sekä pusersi
esiin silmiä täyttävät kyynelvirrat noiden tuskalla avattavien
silmälautojen alatse. Suurina, lämpiminä pisareina vierivät vedet
pitkin hänen poskiansa, aina alas korviin saakka, ja hänestä tuntui,
että kyyneleet ikäänkuin huuhtoivat hänet sisällisesti puhtaaksi.
"Odottakaapa vaan! Minun aikani tulee myös!" murisi hän
sieluntuskissaan.
Yht'äkkiä hän kuuli, kuinka joku aivan hänen läheisyydessänsä myöskin
purskahti vaikeasti pidätettävään itkuun, aivan kuin häntä matkiakseen.
"Kuka siellä on?" kysyi hän tuimasti, vaikkakin oikeastaan tunsi
mielessään tuskallista huolestumista.
Ei kuulunut vastausta.
Silloin kokosi Artem kaikki voimansa ja kääntyi tuskasta ulvoen
kyljelleen sekä huomasi puolihämärässä venheen reunan vieressä
kummallisen olennon, joka oli kokoonkääriyksissä kuin kerä. Pitkät
kädet ristissä polvien ympärillä, jota vastaan pää nuokkui, ja koko
ruumis vavisten, istui tuo tuntematon siinä. Hän näytti Artemista
puolikasvuiselta pojalta.
"Tule tänne!" huusi Artem vieraalle.
Mutta toinen ei tullut, istui vaan paikallaan sekä vapisi ja tutisi
kuin kuumetaudissa. Vieraan näkeminen aiheutti Artemille semmoiset
tuskat ja semmoisen ahdistuksen, että maailma oikein musteni hänen
silmissään. Hän kiljasi sitte kohti kurkkuaan:
"Tule tänne!"
Vastaukseksi seurasi kokonainen rankkasade nopeasti puhuttuja
huolestuneita sanoja:
"Mitä pahaa minä olen teille tehnyt? Minkätähden te minulle karjutte?
Minähän olen pessyt teidän haavanne sekä antanut teille vettä ja
paloviinaa juotavaksi. Olen itkenyt, kun te itkitte, ja kärsein kovin
kuullessani teidän valittavan. Ah, Jumalani ja Herrani! Hyväntekonikin
tuottaa siis minulle vain kärsimyksiä! Mitä pahaa minä olen tehnyt
teidän sielullenne taikka ruumiillenne? Miten minä kykenisinkään
tekemään teille pahaa -- minä -- minä!"
Lopettaen sanatulvansa valitusulvontaan tarttui hän molemmin käsin
päähänsä sekä heilutteli ruumistansa edestakaisin, ollen yhä maassa
kyyrysissään.
"Kain? Oletko se sinä?"
"Entä sitte? Se kyllä olen..."
"Sinäkö! Nähkääpäs! Kaiken tämän olet sinä tehnyt? Hm! No, tule sitte
tänne... älä siinä nyt juonittele."
Artem aivan ällistyi tästä odottamattomasta havainnosta, samassa kuin
hän myös tunsi kuinka ilon tunne yht'äkkiä leimahti hänen sydämessään.
Hän oikein nauroi ääneen nähdessään, kuinka pelokkaasti pieni
juutalainen ryömi hänen luoksensa ja kuinka levottomasti hänen silmänsä
kierivät kuopissaan.
"Tule vain rohkeasti tänne! Jumal'auta, minä en tee sinulle mitään!"
koetti hän yllytellä Kainia.
Kain ryömi hänen jalkainsa juureen ja katseli niitä niin tuskallisesti
ja rukoilevalla hymyllä kuin odottaisi hän niiden musertavan hänen
ikuisesta surusta laihtuneen ruumiinsa.
"Siis olet se sinä.. -- Ja olet tehnyt kaiken tämän! Kuka sinun on
lähettänyt, -- Ansissako?" kyseli Artem, vaivalla saaden kieltänsä
liikkumaan.
"Olen tullut itsestäni."
"Itsestäsi! Valehtelet!"
"Enkä valehtele, enkä valehtele!" kuiskasi Kain nopeasti. "Olen tullut
itsestäni... ole niin armollinen ja usko minua! Minä kerron, miten se
kävi:
"Ryöväriluolassa -- kapakassa nähkääs -- kuulin minä puhuttavan
siitä... Minä istun siellä ja juon teetäni ja niin saan kuulla: 'Artem
on tapettu yöllä'. Sitä minä en luonnollisesti usko. -- Pyh! Eihän
teidän moistanne miestä voi tappaa. Naureskelen itsekseni, hullut
ihmiset, ajattelen minä, Artem on jättiläinen, ikäänkuin Simson, kukapa
teistä voisi hälle mitään? Mutta he yhä vain jutustavat: 'Hän on
tapettu, hän on tapettu' ja sitte he nauravat ja haukkuvat teitä.
Kaikki ovat hyvillään siitä... Lopuksi minäkin uskon sen. Ja minä
kuulin, että he olivat laahanneet teidät tänne, ja että he jo olivat
käyneet täällä katsomassa ja uskoivat nyt, että te olitte kuollut kuin
kivi... Minä tulin myöskin tänne ja katselin... ja kuulin teidän
ähkivän. Ja kun minä näin teidän semmoisessa tilassa, teidän, joka
olette väkevin ihminen maailmassa, ajattelin itsekseni: 'Vanhurskas
Jumala, semmoinen voima... ja häntä ovat he lyöneet!' Ja niin tuli
minun sääli teitä, luvallanne sanoen, ja minä tuumiskelin, että kenties
tekisi hänelle hyvää, jos häntä hiukan pesisi vedellä... Ja sen minä
teinkin, ja sillä aikaa tulitte te tuntoihinne... Minä olin niin
iloinen siitä... ah, miten minä olin iloinen! Mutta te ette minua usko,
eikö totta? Sentähden, että minä olen juutalainen, eikö niin? Mutta ei,
tehän uskotte minua... ja minä sanon teille miksi minä olen niin
iloinen ja mitä minä ajattelin... minä sanon teille totuuden... Ettehän
minuun suutu, ettehän?"
"Minä vannon ristin kautta... sattukoon salama minuun!" vakuutteli
Artem.
Kain tuli lähemmäksi ja alensi vieläkin enemmän ääntänsä.
"Te tiedätte, minkälaista elämää minä vietän! Tiedättehän? Olenhan
minä, luvallanne sanoen, saanut teiltäkin monta lyöntiä ja tyrkkäystä!
Olettehan te monta monituista kertaa pilkannut syyhyistä juutalaista?
Eikö totta, vai kuinka? Älkää suuttuko, vaikka sanonkin totuuden,
mutta tehän olette vannonut! Älkää suuttuko minuun! Minä vaan tahdon
sanoa että myöskin te, kuten kaikki muutkin olette vainonnut
juutalaisraukkaa... ja minkätähden, sanokaa! Eikö juutalainenkin ole
teidän Jumalanne lapsi, eikö sama Jumala ole antanut sielua hänelle ja
teille?"
Kain puhui sangen kiireesti, heitellen kysymyksiä toinen toisensa
niskaan, malttamatta odottaa vastinetta.
Kaikki ne vastalauseet, jotka hän itsekseen oli miettinyt kärsimiinsä
solvauksiin ja loukkauksiin, muistuivat nyt yht'äkkiä hänen mieleensä
ja tulvasivat koskena hänen huuliltansa.
Artem äimistyi.
"Kuules nyt, Kain, pidä jo suusi kiinni!" sanoi hän kumealla äänellä.
"Minä en koskaan enää koske sinuun, en edes pikkusormellanikaan ja jos
joku toinen tekee sinulle jotakin, niin revin minä hänet kappaleiksi.
Käsitätkö?"
"Ahaa! Nähkääs!" kirkui Kain voitonriemulla ja maiskutteli kieltänsä.
"Tehän siis, luvallanne sanoen, käsitätte syyllisyytenne minua kohtaan!
Älkää suuttuko minuun sentähden että tunnette itsenne syylliseksi, --
minähän tiedän, tiedän sangen hyvin, että te olette vähemmän syyllinen
kuin ne toiset Sen minä hyvin ymmärrän. Ne toiset sylkevät ainoastaan
minun päälleni rietasta sylkeänsä... mutta te syljette sekä minun että
heidän päällensä! Te olette solvannut montaa muuta vielä pahemmin kuin
minua... Minä olen aina ajatellut itsekseni: 'Väkevä Artem ei lyö eikä
hauku minua sen vuoksi, että minä olen juutalainen vaan sentähden, että
minä olen samanlainen kuin ne muutkin, en parempi kuin ne sekä
sentähden että minä nyt kerran elän niiden kanssa ja niiden joukossa.
Ja minä... minä olen aina pitänyt niin paljo teistä, samalla kuin minä
olen teitä peljännyt. Minä katselin teitä ja ajattelin, että te
varmaankin olisitte kyenneet halkaisemaan jalopeuran kidan ja lyömään
filistealaiset... Te olette lyönyt niitä... ja minusta oli hauskaa
katsella, kuinka te sitä teitte... Minä myöskin tahtoisin olla niin
väkevä... mutta mitä olen minä? pieni kirppu!"
Artem purskahti käheään nauruun.
"Siinä sinä todellakin olet oikeassa, ha, ha... kirppu!"
Mitä Kain muuta sanoi, ymmärsi hän tuskin, mutta hänelle oli mieluista
nähdä läheisyydessään juutalaisen pientä olentoa. Ja sillä aikaa kun
Kain liikutettuna kuiskutteli kauan pidätyksissä olleita tunteitansa,
ajatteli hän omia ajatuksiansa, jotka vähitellen selvenemistään
selvenivät.
"Mikähän aika mahtaa olla, ehkä kohta puolipäivissä, luulen. Eikä
ainoakaan minun rakkaista ystävättäristäni tule minua katsomaan...
mutta juutalainen tulee... hän on tullut minun luokseni... hän sanoo
pitävänsä minusta... minusta, joka olen kohdellut häntä niin pahasti.
Ja miten hän ylisteli minun ruumiin voimiani... tulevatkohan ne
milloinkaan enää takaisin? Ah, Herra taivaassa, kumpahan ne vielä
tulisivat!"
Hän huokasi syvään. Ja sitte hän koetti kuvitella sitä mahdollisuutta,
että hänen vihamiehensä olisivat hänen omien nyrkkiensä vaikutuksesta
tulleet koukkuselkäisiksi ja raajarikoiksi sekä yhtä turvonneiksi kuin
hän nyt oli. Yhtä voimattomina kuin hän nyt, tulisivat he kerran
makaamaan pitkänänsä jossakin -- ainoastaan sillä eroituksella, että
niiden luo tulisivat omaiset ja ystävät eikä tämä pieni juutalainen...
Artem katseli Kainia. Tuntui siltä kuin antaisivat ajatukset hänelle
katkeran maun suuhun ja kurkkuun. Hän sylki ja huokasi raskaasti. Kain
puhui edelleen, hän näytti kovin liikutetulta, hänen kasvonsa olivat
muutuksissa ja koko hänen ruumiinsa vapisi.
"Kun te itkitte äsken, itkin minä myöskin... niin pahaa teki minulle
teidän väkevyytenne..."
"Ja minä kun luulin, että joku teki pilkkaa minusta", sanoi Artem
hymyillen synkästi.
"Minä olen aina rakastanut teidän väkevyyttänne", jatkoi Kain, "ja
juuri äsken rukoilin minä Jumalaa meidän Herraamme taivaassa ja maassa.
'Suo, o Herra, että minä voisin olla hyödyksi tälle väkevälle miehelle!
Suo, että minä voisin osottaa hänelle palveluksen, ja että hänen
voimansa tulisi minun suojeluksekseni! Suo, että se pelastaisi minut
vainoojistani ja tulisi niiden turmioksi! Siten rukoilin minä kauan
Herraa ja oikein vaatimalla vaadin, että Hän väkevimmästä vainoojastani
herättäisi minulle puolustajan, niinkuin Hän antoi Mardochaille
puolustajaksi ruhtinaan, joka voitti kaiken kansan... Ja te itkitte ja
minä itkin mukana... ja sitte te yht'äkkiä karjaisette minulle ja
keskeytätte minun rukoukseni..."
"Mistä minä tiesin, että sinä rukoilit... sinä omituinen vekkuli!"
vastasi Artem syyllisyytensä tuntevasti nauraen.
Mutta Kain tuskin kuuli hänen sanojansa. Hän heilutteli ruumistansa,
viuhtoi käsillään ja puhui kuiskaamalla yhä vain suuressa
mielenjännityksessä... ja hänen kuiskauksissaan ilmeni iloa, toivoa ja
tuskaa sekä huolenpitoa ja ihmettelyä tuon silvotun Simsonin suhteen,
joka makasi hänen edessään maassa.
"Nyt on minun aikani tullut..." huudahti hän, "minä yksin olen teidän
luonanne... Kaikki ne toiset ovat jättäneet teidät pulaan, minä
ainoastaan olen tullut... Tehän tulette taasen terveeksi, Artem? Eihän
se ole niin vaarallista? Palaavathan vanhat voimat taasen teidän
jäseniinne?"
"Aivan varmaan pääsen minä vielä kerran jaloilleni, älä yhtään pelkää.
Ja sinua tulen minä suojelemaan niinkuin pientä lasta... siitä hyvästä
kuin sinä olet tehnyt minulle."
Artem tunsi vähitellen tulevansa paremmaksi -- jäsenissä ei enää niin
särkenyt ja pääkin oli selvempi. Mitä tähän Kainiin tuli, täytyi hänen
täst'edes puolustaa häntä toisia vastaan. Hänhän oli niin siivo ja
avosydäminen, -- kertoi suoraan elämästänsä. Ja ajatellessaan sitä
hymyilikin hän -- jo kauvan oli epämääräinen halu häntä vaivannut, ja
nyt hän tiesi, mikä se oli.
"Tiedätkö mitä, Kain... Minä söisin, etköhän voisi minulle hankkia
jotakin?"
Kain hyökkäsi pystyyn niin kiihkeästi, että oli vähällä lyödä päänsä
venheen pohjaan. Hänen kasvonsa saivat itsetietoisen ja samalla kertaa
lapsellisesti iloisen ilmeen -- Artem tuo sadun jättiläinen pyysi
häneltä, köyhältä Kain raukalta ruokaa.
"Kaikkea saatte, kaikkea, kaikkea! Olen jo siitä huolehtinut, se on jo
valmista. Tiedänhän, että sairaana ollessa tarvitaan ruokaa... hm,
tjaa! Olen pannut likoon kokonaisen ruplan, olen pitänyt huolen
kaikesta!"
"Oivallisesti tehty... teemme sitte rätingit! Minä annan sinulle
kymmenen ruplaa tästä yhdestä. Voinhan sen kyllä tehdä... ellei minulla
itselläni ole rahaa, niin sanon ensimäiselle, jonka tapaan: 'anna
minulle'... hän antaa..."
Artem hymyili hyvänsävyisesti, jolloin Kain tuli yhä iloisemmaksi, jopa
hän oikein nauraa kihutti.
"Tiedänhän minä sen, sanokaa vain, mitä haluatte -- minä teen kaikki,
kaikki!"
"No, jos olet ystäväni, niin hiero minua hiukan paloviinalla! Ruualla
ei ole niin kiirettä... mutta hieroa sinä voit... Osaathan sitä?"
"Osaan kyllä! Aivan yhtä hyvin kuin paras lääkäri!"
"Käännä minut kyljelleni ja hiero oikein kelpolailla, niin ehkä voin
nousta ylös."
"Nousta ylös! Ah, ylös ette suinkaan voi nousta!"
"Minä näytän sinulle, että voin! En minä aio täällä enää yötä olla,
sinä kurillinen vätys... Hiero sinä ja juokse sitte esikaupunkiin
pasteijaleipojatar Mokjevnan luo... sano hauelle että minä tahtoisin
tulla majailemaan hänen liiteriinsä... laittakoon hän olkivuoteen
minulle... siellä on minulla mukava loikoilla siksi, kun tulen taasen
terveeksi. Minä maksan sinulle kaikki, älä pelkää!"
"Minä uskon teitä!" sanoi Kain ja kasteli Artemin rintaa paloviinalla.
"Minä uskon teitä paremmin kuin itseäni... Ah, minähän tunnen teidät!"
"Oo, hiero vaan, hiero! Se tekee kipeätä, mutta se ei vahingoita. Hiero
päälle vaan. Ota kiinni oikein lujasti! Aijai! Tästä, tästä", parkui
Artem.
"Minä hyppään järveen teidän tähtenne, jos niin tarvitaan", sanoi Kain.
"Se tekee hyvää... siten juuri... Nyt olkapäitä! Lujasti... niin
lujasti kuin vaan suinkin jaksat!... Ah, niitä roistoja! Miten
jumalattomasti ne minua peittosivat. Ja luonnollisesti on naisväki
syynä tähän kaikkeen... Ellei ämmää olisi ollut, niin olisin minä
pysynyt selvänä... Ei olekaan hyvä kenenkään tulla maikailemaan, kun
minä olen selvin päin."
"Ne naiset, ne naiset!" arveli Kain, joka jo tunsi itsensä kokonaan
Artemin palveliaksi. "Ne ovat alkusyynä kaikkiin synteihin täällä
maailmassa... Meillä juutalaisilla on muuan aamurukous, joka kuuluu
näin. 'Kiitetty ole sinä Herra Jumala taivaan ja maan kuningas siitä,
ett'et luonut minua naiseksi...!"
"Se ei ole mahdollista!" huudahti Artem. "Rukoiletteko te sillä tavalla
Jumalaa? Miten te olette omituisia ihmisiä... Tuhmia ovat ne
luonnollisesti, ne naiset -- mutta niitähän täytyy olla... Ja te
rukoilette siten Jumalaa?... se ei ole oikein, se on solvaus niitä
kohtaan, naisia kohtaan tarkoitan. Onhan heilläkin tunteita...!"
Hän makasi siinä liikkumattomana ja katseli kuhmuja ruumiissaan; pieni,
häiveröinen Kain hääri hänen ympärillänsä sekä hieroi kaikin voimin
hänen lanteitansa, rintaansa ja mahaansa paloviinalla, siinä samassa
rykien tuikean sinkkelihaisun takia sekä puhkuen ponnistuksesta.
Virran paltaalla kulki silloin tällöin ihmisiä, sillä kuului puhetta ja
askelten kopinaa. Venhe makasi eräällä sylen korkuisella hietapankolla;
kun seisoi pankon juurella, saattoi nähdä ainoastaan keulan veneestä.
Joesta eroitti sen kapea hietaharju, jota peittivät kaikenlaiset rikat.
Vaikkakin seutu oli märkä ja likainen, näytti se tänään olevan
erityisesti huomiota puoleensa vetävä. Seisahduttiin siellä, istuttiin
veneen pohjalle, potkaistiin sen sivuja jaloilla. Kainiin vaikutti tämä
levottomasti; hän lakkasi puhumasta sekä hieroskeli aivan onnettomana
Artemia.
"Kuuletteko?" kysyi hän kuiskaten ja pelokkaasti.
"Kuulen kyllä", vastasi jättiläinen ja nauraa hihitti tyytyväisesti.
"Minä käsitän kyllä... he tahtoisivat kernaasti tietää, milloin minä
taasen olen jaloillani... niin että he ajoissa voisivat korjata luunsa
varmaan piilopaikkaan. Ha, ha, niitä roistoja! Niitä kiukuttaa se,
ett'en minä kuollut... se, että heidän työnsä meni turhaan."
"Jos minä nyt menisin tieheni ja jättäisin teidät yksin", kuiskasi Kain
peloissaan hänen korvaansa, "niin mahtaisivatko ne tulia ja..."
Artemin täytyi nauraa suun täydeltä.
"Ooh, sinä pökö! Luuletko kenties, että ne sinua pelkäävät? Ha, ha,
ha!"
"En -- mutta minähän voisin esiintyä todistajana..."
"Joutavia, he antaisivat sinulle sellaisen paukun, että saisit siitä
täyden tarpeesi. Sitte toisessa maailmassa voisit esiintyä todistajana,
jos tahtoisit."
Artemin nauru karkotti kaiken pelon Kainin sydämmestä, joten pikku
juutalaisen kapeassa sisäänpainuneessa rinnassa vallitsi nyt luja ja
iloinen luottamus. Tästä lähin on hänen elämänsä liikkuva toisen
raiteissa -- tästälähin on voimakas käsi torjuva kaikki lyönnit ja
kaikki nöyryytykset, joilla ihmiset tähän saakka rankaisematta ovat
häntä piinanneet.
* * * * *
Noin kuukauden päivät olivat kuluneet. Eräänä päivänä päivällisen
tienoissa -- siis siihen aikaan, jolloin jyrkkäyksessä tungos ja rähinä
oli kohonnut korkeimpaan määräänsä, jolloin nälkäiset satama- ja
lastaustyömiehet ahtautuvat parvissa ruokatavarakojujen ympärille ja
jolloin koko kuja oli täynnä pilaantuneesta lihasta keitettyjen ruokien
lämpimiä, äkellyttäviä höyryjä, -- siihen aikaan kuului joukosta
hätäinen, puolikova huudahdus.
"Artem tulee!"
Pari rääsymekkoa, jotka toimettomina vetelehtivät kujassa vaanien
tilaisuutta kaapatakseen itselleen jotain saalista, katosivat äkisti
näkyvistä, ja jyrkkäyksen asukkaat tirkistelivät levottomina sekä
uteliaina sille taholle, mistä varoitus oli kuulunut.
Jo kauan oli jännityksellä odotettu Artemia, -- kaikki olivat
innokkaita näkemään, mimmoiseksi hänen ensimäinen esiintymisensä tulisi
muodostumaan.
Aivan kuin ennenkin, tuli Artem nytkin kävellen katua pitkin hitaasti
ja verkkaisesti, ikäänkuin olisi hän ollut huvikävelyllä runsaan
aterian jälkeen. Ulkonäkönsä oli aivan muuttamaton. Entiseen tapaan oli
lakki korvallisella ja nuttu huolettomasti viskattuna toiselle
olkapäälle. Mustat kiharat valuivat otsalle aivan niinkuin ennenkin.
Oikean käden peukalon oli hän pistänyt vyöhönsä, vasen käsi oli syvälle
haudattuna laajojen housujen taskuun; leveä rinta oli atleettimaisesti
pullistuksissa. Ainoastaan kasvot olivat saaneet aavemaisen ilmeen,
kuten on tavallista pitkän sairauden jälkeen. Siten liikkui hän
eteenpäin vastaten niitä tervehdyksiä, joita hänelle huudettiin,
laiskasti nyökyttäen päätänsä.
Koko katu seurasi häntä silmillään ja osotti hiljaisella kuiskutuksella
hämmästystänsä ja ihastustansa tuosta äärettömän lujasta
ruumiinrakennuksesta, joka heikontumatta oli kestänyt semmoisen
selkäsaunan seuraukset. Kujassa oli useampi kuin yksi, joka ei ollut
laisinkaan tyytyväinen hänen parantumiseensa ja joka ylenkatseellisesti
haukuskeli niitä "kääkkyjä", jotka eivät olleet kyenneet katkomaan
Artemin kylkiluita. Ei kai se suinkaan olisi ollut aivan mahdottomuus
passittaa tuota jättiläistä toiseen maailmaan, kuten muitakin
ihmisiä!... Toiset taasen vahingoniloisina arvailivat, että millähän
tavalla Artem mahtaa suorittaa laskunsa "punaisen vuohipukin" ja hänen
toveriensa kanssa. Joka tapauksessa hänen maineensa vaikutti entisellä
noitamahdilla useimpiin joukosta.
Artem oli jo ehtinyt "ryöväriluolaan", jyrkkäyksen klupihuoneustoon.
Tuossa pitkässä, matalassa, tiilikivisellä holvikatolla varustetussa
huoneessa oli ainoastaan muutamia vieraita silloin, kun hänen korkea,
leveähartiainen vartalonsa näyttäytyi kapakan kynnyksellä.
Heti kun Artem huomattiin, kuului huoneesta hämmästyksen huuto ja
siellä syntyi levotonta liikettä; pari olentoa katosi tuon likaisen,
tupakansavulla täytetyn holvin perimmäiseen osaan.
Artem silmäili pitkään kapakkahuonetta, kumminkaan ketään erityisesti
huomaavaisuudellaan kunnioittamatta; isännän, Savka Schlebnikoffin
mairittelevaan tervehdykseen vastasi hän vain kysymällä:
"Onko Kain ollut täällä?"
"Hän tulee kohta... nyt on hänen tavallinen aikansa..."
Artem istui erään pöydän viereen, joka oli ristikolla varastetun
ikkunan edessä,, tilasi teetä, asetti mahtavat käsivartensa pöydälle ja
tarkasteli välinpitämättömästi läsnäolijoita. Niitä oli noin kymmenen
henkilöä, pelkkiä roistoja ja tappelupukaria; ne istuivat ryhmässä
kahden pöydän ympärillä ja pitivät silmällä Artemia. Aina silloin kun
heidän silmäyksensä sattuivat tapaamaan Artemin silmäykset, hymyilivät
he puoliksi hämillään, puoliksi mairittelevasti, -- he halusivat
nähtävästi alottaa keskustelun hänen kanssansa. Mutta Artem oli niin
vakavan ja kolkon näköinen, että he eivät uskaltaneet ruveta
puhuttelemaan häntä. Schlebnikoff oli jotakin toimivinaan tiskinsä
takana, siinä samassa hyräillen jotakin nuottia ja katsellen
ketunsilmillään toisia.
Ikkunan läpi kuului suuriääninen rähinä ulkopuolelta kadulta; eroitti
törkeitä haukkumasanoja, kirouksia ja kauppamiesten huutoja. Jossakin
läheisyydessä putosi lasipulloja katuun ja meni rämisten sirusiksi.
Artemista oli ikävää istua näin aivan yksikseen puolipimeässä
kellarissa.
"No, sudet!" sanoi hän äkkiä äänekkäästi ja päättävästi, "mikä teidät
on nyt niin hiljaisiksi saattanut? Tehän istutte vain ja töllistelette,
ettekä saa leukojanne lainkaan auki..."
"Me voimme kylläkin puhella, jos me vain tahdomme, teidän
ankaruutenne", vastasi "selkäänsä saanut sulhasmies" ja nousi
paikaltansa sekä kävi Artemin luo.
Hän oli hoikkanen mies, jolla oli purjekangasnuttu ja sotamiehen housut
sekä paljas pää, terävä leuka ynnä pienet punertavat, ilkeästi
kimaltelevat silmät.
"Jutellaan, että sinä olet sairastanut?" sanoi hän asettuen istumaan
vastapäätä Artemia.
"Entä sitte?"
"Hm... ei sinua ole näkynyt pitkiin aikoihin... Missä on Artem?...
Sillä tavalla aina kysyttiin... Hän kuuluu sairastavan, vastattiin..."
"Vai niin... entä mitä vielä?"
"Ei mitään muuta... Mikä sinulla on ollut?"
"Etkö sinä sitä tiedä?"