Paitsi rinkiläleipomoa, oli mestarillamme myöskin sokerileipomo samassa
talossa, ainoastaan ohuen seinän eroittamana meidän luolastamme. Mutta
sokerileipurit -- niitä oli neljä kappaletta -- pysyttelivät meistä
etäällä, sillä he pitivät ammattiansa ylhäisempänä kuin meidän, sekä
sen johdosta olivat myös itse olevinansa parempia kuin me. He eivät
tulleet koskaan luoksemme ja nauroivat ylenkatseellisesti kohdatessaan
meitä pihalla. Emme mekään käyneet heidän luonansa, -- mestari oli sen
kieltänyt syystä, että hän pelkäsi meidän varastavan sokerileipiä. Me
emme pitäneet sokerileipureista sentähden, että kadehdimme heitä --
heidän työnsä oli keveämpää kuin meidän, he saivat enemmän palkkaa ja
parempaa ruokaa kuin me, -- heillä oli valoisa ja avara työhuone sekä
olivat jokainen -- vastakohtana meille -- terveitä ja puhtaita. Me
kaikki sitä vastoin olimme kasvoiltamme keltaisen kalpeita taikka
harmaita, kolmella oli pahatauti ja jokusilla syyhy; erään oli luuvalo
käpristänyt ihan koukkuiseksi. Pyhäpäivinä ja vapaa-aikoina pukivat he
yllensä hienot takit ja narisevat saappaat -- kahdella oli
harmonikkakin -- sekä menivät kaupungin puistoon herrastelemaan. Meillä
taasen oli verhonamme likaiset rääsyt sekä jaloissa linttakengät tai
niinivirsut, eikä poliisi päästänyt meitä kaupungin puistoon; mitenkä
siis olisimmekaan voineet pitää sokerileipureista.
Sitte eräänä päivänä saimme luulla, että muuan heistä, se joka uunista
piti huolta, oli ruvennut ryypiskelemään sekä eropassit ja että tilalle
oli otettu toinen, muuan entinen sotamies, jolla oli silkkinen liivi ja
kultaisilla perillä varustettu taskukello. Me olimme äärettömän
uteliaita näkemään semmoista keikaria ja toivossa, että edes
vilahduksenkaan hänestä näkisimme, juoksimme yksi toisensa perästä
alituiseen pihalla.
Mutta hän tuli itse meidän luoksemme. Hän aukasi ovemme potkaisulla ja
astui kynnykselle sekä sanoi siitä:
"Jumalan rauha! Hyvää päivää pojat!"
Ovesta tunkeutuva kylmä ilma kietoontui paksun savun tavoin hänen
jalkoihinsa, mutta hän itse seisoi kynnyksellä ja katseli siitä alas
meihin; -- vaaleiden, rohkeasti pystyyn kierrettyjen viiksien alta
loistivat vahvat keltaiset hampaat. Hänen liivinsä oli todellakin
ihmeellinen: -- taivaansininen, kimeltelevä, kukkasellinen sekä
varustettu punakivisillä napeilla. Ja kellonvitjat oli hänellä
myöskin...
Hän oli kaunis mies, tämä sotilas, pitkä ja voimakas, punaposkinen;
suuret vaaleat silmät katselivat kirkkaasti ja ystävällisesti. Päässä
oli valkea, kovaksi tärkätty myssy, ja aivan pilkuttoman puhtaan
esiliinan alta näkyivät uusimman muodin mukaisten, kiiltävien saapasten
kärjet.
Vanhin sälli joukostamme pyysi kunnioittavasti, että hän sulkisi oven.
Hän tekikin sen mukavan vetkaisesti sekä rupesi kyselemään
mestaristamme. Me oikein kilpailimme keskenämme sanoaksemme hänelle,
että mestari oli juonikas lurjus, veijari, rosvo ja verenimijä --
kaikellaista, mitä vain voi ja pitääkin sanoa työnantajastaan, mutta
joka kumminkin on tarpeetonta tässä uudelleen mainita. Sotamies
kuunteli viiksiänsä nykien ja silmissään lempeä, kirkas katse.
"Tässä talossahan on paljo tyttöjä...!" virkkoi hän yht'äkkiä.
Jotkut meistä naurahtivat kunnioittavasti, toiset virnistelivät
himokkaasti ja muuan sanoi että talossamme on yhdeksän kappaletta
tyttöjä.
"No, oletteko rakkaita ystäviä heidän kanssansa?" kysyi hän ja
killisteli silmillään.
Taas me nauroimme, mutta tällä kertaa hieman pakollisesti ja
hämillämme... Useat olisivat tahtoneet näyttäytyä sotamiehelle yhtä
tuimina sydänten valloittajina kuin hänkin, mutta kukaan ei osannut
eikä ymmärtänyt. Ikäänkuin tätä tunnustaakseen, lausui muuan: "Kuinka
olisimme voineet ajatellakaan..."
"Niin, semmoinenhan on vähä liian vaikeata teille..." sanoi sotamies
itserakkaasti ja katseli meitä tarkastellen... "Te ette ole sitä
laatua... -- teillä ei ole ryhtiä... ei ole ulkonäköä, niin sanoakseni!
Ja naiset tahtovat, että miehen pitää näyttää joltakin... että hänellä
on säännöllinen ruumis... sekä kaikki niinkuin pitääkin olla! Myöskin
he pitävät voimakkaisuudesta... väkevästä kädestä... tämmöisestä
esimerkiksi..."
Hän veti oikean kätensä taskusta ja näytti meille kyynäspäähän saakka
paljasta käsivartta... Se oli valkea ja voimakas sekä kullalta
kimaltelevien karvojen peittämä.
"Jalat, rinta... kaikki pitää olla lujaa ja vahvaa... Myöskin täytyy
olla säännöllisesti puettu, niin että se kauneus, mikä ruumiissa on,
näyttää joltakin... Minuun esimerkiksi ovat naiset aivan hullaantuneet.
En minä heitä kehoita enkä houkuttele, -- ne lentävät itsestään
kaulaani, viisi kappaletta yhdellä kertaa."
Hän istui jauhosäkille sekä jutteli kauvan ja kaunopuheliaasti, miten
ihastuneita naiset oikein olivat häneen ja kuinka osaavasti hän taisi
niiden kanssa menetellä. Sitte hän meni, ja kun ovi oli kitisten
sulkeutunut, istuimme me kauan hiljaa sekä ajattelimme häntä ja hänen
kertomuksiansa. Vihdoin rupesimme kaikki yhtaikaa puhumaan ja tulimme
yksimielisiksi siitä, että pidimme erinomaisesti hänestä. Miten
alhainen ja siivo hän on, -- tulee vain sisään, istuu ja juttelee! Ei
kukaan ollut koskaan ennen tullut luoksemme, ei kukaan ollut niin
ystävällisesti puhellut kanssamme... Ja me juttelimme lakkaamatta
hänestä ja hänen vastaisesta menestyksestänsä koruompelijattarien
luona, jotka, tavatessaan meitä pihamaalla, joko väistyivät sivulle
huulet ylenkatseellisesti yhteennipistettyinä taikka kävivät suoraan
päällemme ikäänkuin olisimme olleet tyhjää ilmaa. Me taasen aina
katselimme heitä ihaillen, niin hyvin kartanolla tavatessamme kuin
nähdessämme heidän akkunamme ohi kulkevan, puettuina talvisin pieniin,
huomiota herättäviin myssyihin ja turkkinuttuihin sekä kesäisin
kukitettuihin hattuihin ja käsissä kirjavat päivänvarjot. Mutta
kostoksi puhelimme keskenämme heistä tavalla, joka, jos olisi tullut
heidän korviinsa, olisi tehnyt heidät häpeästä ja vihasta
mielipuoliksi...
"Kunhan ei hän vain myös Tanjuschkaa turmelisi!" sanoi äkkiä vanhin
sälli huolellisella äänellä.
Kuullessamme nämä sanat, vaikenimme kaikki ja hämmästyimme. Olimme
silmänräpäykseksi unhottaneet Tanjan; -- sotamies kauniilla,
voimakkaalla vartalollaan oli ikäänkuin kaihtinut hänet meiltä. Sitte
syntyi meluinen riita: -- jotkut sanoivat, että Tanja ei alentuisi
semmoiseen, toiset taasen väittivät, ett'ei hän voisi vastustaa
sotamiestä ja eräät ehdottelivat, että jos sotamies rupeaa tyttöä
hännystelemään, pitäisi meidän hakata hänet mäsäksi. Lopuksi päätimme
yksimielisesti pitää tarkkaa vaaria sotamiehestä ja Tanjasta sekä
varoittaa tyttöä, niin että hän voisi olla varuillansa... Tämä teki
lopun riidasta.