"Älä teeskentele, senkin koira", sanoi Artem nauraen. "Minkätähden sinä
valhettelet? Sinähän tiedät, kuinka asia oikeastaan on."
"Tiedänpä kyllä", vastasi sulhasmies myöskin nauraen.
"Minkätähden sitte valehtelet?"
"Ehkäpä sentähden, että pidän sen viisaimpana..."
"Viisaimpana? Voi toki sinua vanhaa varasta!..."
"Jos puhun totta, niin vihastut sinä..."
"Lorua... minä syljen sinun päällesi."
"Kiitän nöyrimmästi! Mutta miten on... etkö tarjoo tervehtymisesi
kunniaksi ryyppyä?"
"Käske tuoda itsellesi!"
Sulhasmies sai puolen pulloa paloviinaa ja tuli nyt oikein puheliaaksi.
"Kyllä sinä Artem sentään vietät sangen mukavaa elämää", arveli hän,
"Alituiseen on sinulla rahaa..."
"Entä sitte -- mitä merkillistä siinä on?"
"Ei mitään. Ne kirotut naiset kantavat sitä sinulle... Piru ne
vieköön."
"Ja sinulle ne eivät anna koskaan?"
"Eivät. Minun jalkani eivät ole, sen pahempi, tehdyt vaeltamaan sinun
teitäsi", huokasi sulhasmies.
"Siitä syystä, että naiset pitävät kauniista miehestä. Mutta sinä --
mimmoinen olet sinä? Minä näytän siistiltä, siinä on se vaikuttava
salaisuus."
Tähän tapaan puheli Artem aina kujassa roistojen ja kulkevien kanssa.
Välinpitämätön, vetkainen, syvä äänensävy antoi erityisen painon hänen
sanoillensa, jotka aina olivat raakoja ja solvaisevia. Hän tunsi, että
nämä ihmiset olivat useassa suhteessa turmeltuneempia kuin hän ja
suurempia lurjuksia kuin hän, ja kosti siis tällä tavalla.
Kain astui sisään, tavaralaatikko rinnalla ja keltainen
purjekangasnuttu vasemmalla käsivarrella. Alituisen pelkonsa
painostamana pysähtyi hän ovensuuhun ja tarkasteli pikaisesti, kaula
kurotuksissa ja huulilla pelonalainen hymy, huoneen kaukaisempia
seutuja. Kun hän huomasi Artemin, säteilivät hänen silmänsä ilosta.
Artem vastasi hänen silmäyksiinsä leveällä hymyllä ja huuliansa
liikuttamalla.
"Tänne, ohoi!" huusi hän Kainille, lisäten samassa pilkallisesti
sulhasmiehelle:
"Ja sinä, suoriudu matkoihisi... Anna sijaa kunnialliselle
ihmiselle..."
Sulhasmiehen punakat, karheakarvaiset kasvot jäykistyivät
silmänräpäyksen ajaksi hämmästyksestä ja kiukusta; hän nousi hitaasti
tuoliltaan, katsoi tovereihinsa, jotka eivät olleet vähemmän
kummastuksissaan kuin hän itse, tarkasteli Kainia, joka varovasti ja
hiljaa läheni pöytää, sekä sylki sitte lattialle ja sanoi vihaisesti:
"Hyi tuhannen!" Sitte käveli hän hitain askelin ja aivan äänettömänä
takaisin omaan pöytäänsä, josta pian kuului sipisevä kuiskiminen, mistä
selvästi saattoi erottaa vihaa ja kiukkua. Kain jatkoi hymyilyään
suloisessa hajamielisyydessään, mutta kuitenkin vilkuen levottomasti
loukattuun sulhasmieheen ja hänen ystäviinsä.
"No, kauppamies, nyt me juomme teetä!" sanoi Artem hyvänsävyisesti.
"Myöskin pasteijan me tilaamme -- syöthän sinä? Miksi lakkaamatta
kurkistelet sinne sivulle?... Sylje niiden roistojen päälle, -- älä
niitä pelkää... Odotas, minä pidän pienen saarnan niille."
Hän nousi ylös, singahutti yhdellä olkapäidensä nykäyksellä jakun
hartioiltansa ja meni noiden epäluulonalaisten luo. Suurena ja
mahtavana, rinta pullistuksissa ja lapaluitansa liikutellen, asettui
hän hymyillen hyökkäysasentoon heidän eteensä, niin että he oikein
saisivat tarkastella hänen voimakkaita lihaksiansa. Mutta ne seisoivat
paikallaan ikäänkuin pelon halvaamina; äänettöminä ja valmiina pakoon
juoksemaan.
"No..." alkoi Artem, "mitä te täällä kurisette?"
Hän aikoi sanoa jotakin oikein voimakasta ja musertavaa, vaan ei
löytänyt oikeata sanaa, jonka vuoksi vaikeni.
"Laula esiin!" sanoi selkäänsä saanut sulhasmies irvistellen ja tehden
merkkejä kädellään. "Taikka anna meidän mieluummin olla rauhassa, sinä
Herran ruoska!..."
"Hiljaa!" karjasi Artem ja rypisteli kulmakarvojaan. "Sinä olet
raivoissasi siitä, että minä olen hyvä ystävä juutalaisen kanssa ja
potkasen sinut ulos... Mutta minä sanon teille kaikille, -- tämä
juutalainen tässä on parempi kuin te! -- Sillä hänellä on ihmisen
sydän, mutta teillä ei sitä ole... on vaan saanut liian paljo
selkäänsä... mutta täst'edes otan minä hänet suojelukseeni, ja jos joku
roisto teidän kurjasta joukostanne tekee hänelle pahaa, niin -- perkele
vieköön -- minä sanon suoraan, että se ei ainoastaan saa selkäänsä,
vaan minä lyön sen riiviön palasiksi ja mäsäksi, niin ett'ei hän
milloinkaan elämässään tule unhottamaan sitä saunaa!..."
Hänen silmänsä liekehtivät villitysti, suonet kaulassa paisuivat ja
sieramet vapisivat.
"Että he minua peittosivat", jatkoi hän, "silloin kun minä olin
juovuksissa... ei merkitse mitään. He eivät ole voineet ottaa minulta
minun voimaani, ainoastaan sydämeni ovat he tehneet kovemmaksi...
Muistakaa se, te! Ja mitä Kainiin tulee, niin annan minä selkäsaunan
jokaisesta häntä solvaisevasta sanasta... minä hakkaan sen ruupaksi,
joka uskaltaa hänelle tehdä ilkeyttä! Kerro tämä koko joukkueelle!..."
Hän henkäisi syvään, ikäänkuin hän olisi heittänyt hartioiltaan raskaan
taakan, käänsi sitte sulhasmiehelle ja hänen joukollensa selkänsä sekä
meni takaisin paikallensa.
"Hyvin mylvitty!" sanoi sulhasmies puolikovasti, tehden inhottavia
kasvojen eleitä ja luimistellen Artemiin, joka istui Kainia vastapäätä.
Kain istui pöydässä aivan kalpeana mielenliikutuksesta ja katseli
lakkaamatta Artemia selki selällään seisovilla silmillään, joissa
ilmeni semmoinen tunne, mitä ei voi sanoilla kuvata.
"Kuule sinä!" sanoi Artem ankarasti. "Muista, että aina heti, kun joku
rupeaa sinulle hävyttömäksi, juokset minun luokseni ja ilmoitat
minulle. Minä annan heti hänelle maksun korkojen kanssa."
Juutalainen mumisi jotain itsekseen -- hän joko rukoili Jumalaa taikka
kiitteli uutta suojelijaansa.
"Selkäänsä saanut sulhasmies" ja hänen seurueensa pitivät kuiskien
sotaneuvottelua sekä katosivat sitte krouvista yksi erältänsä. Kun
sulhasmies itse kävi Artemin ohi, hyräili hän itsekseen:
"Oisko mulla rahakultaa
Runsaasti kuin äly parkaa,
Leiliä en jättäisikään,
Joisin vain päivät päältään..."
irvistellen Artemille lopetti hän sitte laulun seuraavilla omilla
sanoillaan, joihin hän löi tahtia jalallaan:
"Käske tänne narrit kaikki,
Hirtän ne kuin kissat pienet..."
"totta tosiaan minä sen tekisin", lisäsi hän vielä ja puikahti vikkelää
ulos ovesta.
Artem kevensi sydäntänsä haukkumasanatulvalla ja katseli sitte
ympärillensä. Tuossa puolipimeässä, savuttuneessa, haisevassa
kellariholvissa oli vaan enää kolme henkilöä: hän itse, Kain vastapäätä
häntä ja Kainin takana kapakoitsija Savka.
Savkan pienet ketunsilmät kohtasivat Artemin jylhät silmäykset ja hänen
pitkät kasvonsa saivat uskonnollisen ihastuksen ilmeen.
"Sinä käyttäydyit oivallisesti, Artem Mihailitsh -- erinomaisen
oivallisesti!" sanoi hän ja siveli leukaansa. "Aivan niin kuin
käsketään evankeliumissa -- vertauksessa laupiaasta samarialaisesta...
Haavoitettuna ja täynnä paisumia makasi tämä Kain -- etkä sinä
halveksinut häntä!"
Artem ei kuullut Savkan sanoja, vaan ainoasti niiden kaiun, joka
kimmahti takaisin holvatusta katosta ja koleana tunki hänen sormiinsa
paksun sumun läpi. Hän oli vaiti ja ravisteli ainoastansa hiljaa
päätänsä, ikäänkuin tahtoisi poistaa itsestänsä nuo äänet. Mutta ne
hiipivät taasen uudelleen hänen korviinsa ja vaikuttivat häiritsevästi
hänen mielenlaatuunsa. Tuntui siltä, kuin laskeutuisi omituinen raskas
paino hänen sydämellensä.
Hän katseli lakkaamatta Kainia. Tämä istui pää eteenpäin kurotuksissa
ja puhalteli kiehumaan teehen, jota hän oli kaatanut tassille, sekä joi
sitä sitte semmoisella himolla, että tassi oikein vapisi hänen
kädessänsä. Toisinaan tunsi Artem kasvoillansa juutalaisen hätäisen
silmäyksen ja se teki hänet vieläkin alakuloisemmaksi. Kolkko
epämiellyttäväisyyden tunne valtasi hänet yhä voimakkaammin; hänen
kasvonsa synkistyivät ja hän viskeli villejä silmäyksiä ympärillensä.
Hänen päänsä oli tungokseen asti täynnä ajatuksia, joita hän ei voinut
sanoiksi pukea. Ei koskaan ennen ollut hän tuntenut semmoista, mutta
sairastamisen aikana oli se ruvennut häntä vaivaamaan. Eikä hän voinut
mitenkään päästä noista kirotuista ajatuksista...
Kapakanikkunat, jotka olivat varustetut rautaristikoilla, ikäänkuin
vankilan ikkunat -- huumaava hälinä, joka kadulta tunkeusi sisään --
raskas, kostea kivikasa hänen yläpuolellansa -- liasta liukas, roskujen
peittämä permanto hänen jalkojensa alla -- tuo pieni, säikähtynyt,
risainen olento, joka istui paikallaan ääneti ja väristen -- kaikki
tämä vaikutti painostavasti Artemiin. Ja maalla alkaa nyt pian
heinänkorjuu. Ruoho ulottuu jo vyötäisiin saakka niityillä tuolla
virran toisella puolella. Ja kun tuuli puhaltaa siltä taholta,
kuljettaa se mukanansa viettelevää tuoksua. Nyt pitäisi ottaa viikate
ja hei! niitylle...
"Miksi olet niin vaiti, Kain?" alotti Artem tyytymättömänä. "Yhäkö vaan
pelkäät minua? Mimmoinen tyhmeliini sinä olet --?"
Kain kohotti päätänsä ja puisteli sitä omituisella tavalla, jolloin
hänen kasvonsa saivat ruikuttavan, hämmentyneen ilmeen.
"Mitä pitää minun sanoa? Millä kielellä olen minä teitä puhutteleva?
Ehkäpä tällä" -- hän kurotti kieltänsä Artemia kohden -- "jolla minä
puhuttelen kaikkia muitakin ihmisiä? Tulkoon häpeä minulle, että minä
teitä tällä kielellä puhuttelen. Te luulette, ett'en minä tiedä, jotta
te häpeätte istua samassa pöydässä kuin minä. Mikä olen minä ja mitä
olette te? Eikö totta, Artem, että te sitä ajattelette, joka olette
suuri ja jalomielinen kuin Judas Makkabeus?... Mitähän te
tekisittekään, jos te tietäisitte, minkätähden Herra Jumala on luonut
teidät' Mitä? Ei kukaan tunne Luojan salaisuuksia eikä kukaan voi
arvata, minkätähden elämä on annettu hänelle. Ah, te ette voi aavistaa,
kuinka monta päivää ja yötä minä olen miettinyt sitä, minkätähden minä
oikein olen maailmassa. Mitä varten on minulla sielu ja ymmärrys? Mikä
olen minä ihmisille? Sylkilaatikko olen niiden myrkkyistä sylkeä
varten. Ja mitä ovat ihmiset minulle? Kyykäärmeitä, jotka pistävät
minua kaikkialle ruumiiseen ja sieluun... Minkätähden elän minä maan
päällä? .. Ja minkätähden olen minä saanut kokea ainoastaan
onnettomuutta... minkätähden ei auringolla ole yhtään lämmittävää
sädettä minun varalleni?..."
Hän lausui nämät sanat puoliksi kuiskaten, intohimoisella hehkulla ja
koko kasvot väristen, kuten aina tavallisesti silloin, kun hänen
kärsimyksien ja huolien masentama mielensä purkausi ilmoille.
Artem ei ymmärtänyt hänen sanojansa, hän näki ja kuuli ainoastaan sen
verran, että hämärästi käsitti Kainin jostakin syystä valittavan. Se
teki hänet vieläkin surumielisemmäksi.
"Alatko sinä taasen ruikuttaa?" sanoi hän ja puisteli vihaisesti
päätänsä. "Minähän olen sanonut, että minä puolustan sinua!"
Kain hymyili katkerasti.
"Kuinka te voisitte puolustaa minua minun Jumalatani kohtaan? -- Sillä
hän se on, joka minua niin kovasti koettelee..."
"Vai niin, sitäkö sinä tarkoitat... Jumalaa vastaan en minä
luonnollisesti voi mitään", vastasi Artem vilpittömässä
yksinkertaisuudessaan sekä lisäksi vielä sääliväisesti neuvoen
juutalaista seuraavasti:
"Sinä olet luotu kärsimään... Jumalaa vastaan et sinä mitään voi!"
Kain katseli hymyillen suojelijaansa -- ja myöskin hänen hymyssään
ilmeni jotain säälistä muistuttavaa. Siten soimasi ensin voimakas
viisasta ja sitte viisas voimakasta ja nämä molemmat ihmiset, jotka
sisällisesti olivat niin erillaiset, lähestyivät toisiansa yhteisessä
tunteessa silmänräpäyksen ajaksi.
"Oletko naimisissa?" kysyi Artem.
"Ah, minulla on suuri perhe -- aivan liian suuri perhe minun
voimilleni", vastasi Kain ja huokasi raskaasti.
"Nähkääs vain!" sanoi muhkea jättiläinen. Hänen oli vaikea kuvitella
mielessänsä naista, joka saattaisi rakastaa tätä pientä, heikkoa,
säikähtynyttä raukkaa; hän katseli Kainia nyt kokonaan uudessa valossa.
"Minulla oli viisi lasta", kertoi Kain, "nyt niitä on vain neljä, pieni
tyttö, Chaja, yski alinomaa... vihdoin hän kuoli... Ah, Herra
Jumala!... Vaimoni on myöskin sairas -- hän yskii alituiseen, hän
myös..."
"Siinä tapauksessahan on sinulla todellakin vaikeata", arveli Artem
miettiväisenä.
Kainin pää painui rinnalle ja hän myöskin rupesi hiljaisesti
miettimään.
Pari kujan lumppukauppiasta astui sisään kapakkaan; kävivät tiskin luo
ja alkoivat puoliääneen puhella Savkan kanssa. Tämä kertoi jotakin
salaperäisellä äänellä sekä samalla viittaillen Artemiin ja Kainiin,
jonka johdosta lumppukauppiaat tirkistelivät noita kahta ja nauraa
virnistivät pilkallisesti. Kain huomasi heidän silmäyksensä ja vapisi.
Mutta Artem oli syventyneenä ajatuksiinsa: hän näki itsensä niityllä
viikate kädessä... viikate suhahtaa ja hiljaa kahisten kaatuu ruoho
hänen jalkojensa eteen...
"Menkää nyt, Artem... taikka jos te tahdotte, niin menen minä... tänne
on tullut väkeä", sanoi Kain kuiskaten. "Ne nauravat teille minun
tähteni..."
"Kuka nauraa?" karjasi Artem heräten unelmistaan ja katsellen
ympärilleen mulkoilevin silmin. Mutta kaikki läsnäolijat näyttivät
vakavilta ja ainoastaan omiin asioihinsa kiintyneiltä -- ei hän
huomannut ainoatakaan silmäystä. Otsaansa ankarasti rypistellen sanoi
hän sen vuoksi juutalaiselle:
"Kuule nyt, sinä valehtelet?... valitat ilman syytä!... Sellainen ei
ollut meidän välipuheemme. Valita ainoastaan silloin, kun ne todella
tekevät sinulle jotain pahaa! Taikka kenties sanoit niin tahallasi...
tahdoit saattaa minut koetukselle."
Kain katseli häntä silmiin hymyillen tuskallisesti eikä vastannut
mitään. Pari minuuttia istuivat he näin äänettöminä. Sitte nousi Kain
ylös, ripusti tavaralaatikon kaulaansa ja hankki lähtöä.
"Aijotko sinä mennä? No, hyvästi sitte -- tee hyviä kauppoja!... Minä
istun täällä vielä hetkisen!..."
Molemmilla laihoilla käsillänsä puisteli Kain suojelijansa suunnattomia
käpäliä sekä puikahti sitte vikkelää tiehensä.
Tultuansa kadulle piilotti hän itsensä erääseen nurkkaan, josta saattoi
nähdä kapakan oven, ja odotti siellä. Hänen ei tarvinnut kauvaa
odottaa, pian näyttäytyikin Artemin vartalo ovessa ikäänkuin
puitteissa. Hänen silmäkulmansa olivat kolkosti kokoonvedetyt ja koko
kasvoilla oli vaaniva ilme, ikäänkuin hän pelkäisi joka hetki näkevänsä
jotain epämieluista, jota ei olisi tahtonut tavata. Ison aikaa katseli
hän tarkkaavaisena tungokseen, sitte saivat hänen kasvonsa tavallisen
välinpitämättömästi kevytmielisen ilmeensä, ja hän kiiruhti joukon
läpi sille taholle, missä kuja kääntyi vuorta kohden -- arvattavasti
etsimään lempipaikkaansa.
Kain katseli häntä surumielisin silmäyksin, ja, peittäen silmänsä
käsillään, nojasi otsaansa kellarin oveen, minkä vieressä seisoi.
* * * * *
Artemin ankara uhkaus ei ollut vaikuttamatta, -- se pelotti Kainin
kiusaajia, niin että he antoivat olla hänen rauhassa.
Kain huomasi pian, ett'ei piikkejä ollut enää niin tiheässä sillä
orjantappurapolulla, jota hänen oli hautaansa saakka vaeltaminen.
Ihmiset lakkasivat huomaamasta häntä. Kuten ennenkin liikkui hän
sujuvasti edes ja takaisin niiden välissä tarjoten tavaroitansa, mutta
ei enää asteltu tahallaan hänen varpailleen eikä häntä tuupittu eikä
hänen tavaralaatikkoonsa syljetty. Mutta ei myöskään koskaan oltu häntä
katseltu niin kylmillä ja vihaisilla silmillä kuin nyt.
Hienolla vaistollansa kaiken suhteen, mikä koski hänen omaa
persoonaansa, huomasi hän nämä katseet ja mietiskeli itseksensä, mitä
vaarallista ne mahtoivatkaan ennustaa hänelle. Usein hän sitä
tuumiskeli, mutta ei voinut käsittää syytä noihin omituisiin
silmäyksiin. Hän muisti, että ennen olivat ihmiset kuitenkin toisinaan
puhutelleet häntä ystävällisestikin ja laskeneet viatonta pilaakin
hänen kanssaan. Se hitunen määrä hyvyyttä, jonka he olivat hänelle
osottaneet, muistui nyt vasta oikein hänen mieleensä.
Hän mietiskeli ja mietiskeli, ja hänen kuulonsa tuli tarkemmaksi,
näkönsä terävämmäksi. Eräänä päivänä sattui hänen korviinsa uusi laulu,
jonka oli runoillut selkäänsä saanut sulhasmies, kujan trubaduri.
Tämä ansaitsi leipänsä soittajan ja laulajan ammatilla; hänen
soittokoneenansa oli kahdeksan puulusikkaa, jotka hän asetti
sormiensa väliin sekä löi niitä milloin toisiansa vastaan, milloin
pullistettuihin poskiinsa, milloin mahaansa. Täten hän sai aikaan
soitannon, joka kyllä ei ollut erittäin kaunista, mutta kuitenkin vaati
esittäjältään tavatonta sormien näppäryyttä, ja sille ominaisuudelle
ymmärrettiin kujassa antaa täysi arvonsa.
Tällä soittokoneella tapasi sulhasmies säestää omatekoisia
kuplettilaulujansa. Eräänä päivänä sattui Kain tulemaan erään ryhmän
luo, jota sulhasmies paraillaan ilahutti taiteellansa. Kun huomasi
Kainin, huudahti hän vilkkaasti:
"Hei, te kunnioitettavat vankilan-kokelaat! Minä laulan uuden laulun,
jonka vast'ikään olen saanut valmiiksi leivotuksi -- se pikkuruinen
makupala on siis vielä aivan lämmin. Tänne kopeikka taikka pari kärsää
kohden! kuunnelkaa nyt:
"Kun päivän kehä hiivskelee ikkunasta sisään,
Ihastuvat ihmislapset ikihyväksi.
Vaan jos minä joskus hiiviskelen ikkunasta..."
"Sen me jo tunnemme, sen me jo tunnemme!" huusi muuan kuulijoista.
"Kyllähän minä sen tiedän! Mutta en minä aijo tarjota teille
pannukakkua ilmaiseksi, kun nimittäin ette ole vielä leivästäkään
maksua antanut", vastasi sulhasmies ja asettaen kuntoon puulusikkansa
rupesi taasen laulamaan:
"Minä raukka parka maailmassa tässä
Kovat olen kohtalot kokea saanut!
Isäni ja veljeni rakkaat, rakkahimmat,
Hirsipuussa hirmussa riippua saivat --
Vaan kun ma siihen jouduin, katkesi köysi..."
"Sepä oli vahinko!" arvelivat kuulijat. Ei tämäkään laulu ollut uusi,
mutta kuulijat maksoivat kuitenkin kopeikkansa, sillä he uskoivat
sulhasen reilu mieheksi, joka ei tulisi heitä narraamaan luvatun uuden
laulun suhteen.
"Kuulkaa nyt minun kaikkein uusinta lauluani -- ja muistakaakin kiittää
sitä!" huusi sulhasmies ja rupesi lusikoitansa kalistelemaan sekä
laulamaan:
"Härkä ja hämähäkki kerran
Liiton tekivät hellän;
Mutta hämähäkki oli juutas
Ja härkä vietävän kuhnus.
Tuo härkä hullumainen
Hän hämähäkkiä vainen
Hännässänsä kiikutteli
Ja mukanansa kuljetteli;
Ja joka hameelle juutas
Tarjoili ystäväänsä näin:
Tänne tulkaa, tänne päin
Te naikkoset rakastuneet...!"
"Halt, wer da? [Seis, kuka siellä?] Herra Kain, haluaako teidän armonne
tervetuliaisia kepistä? Vai on herra 'hantesmanni' niin hävytön, että
kuuntelee minun laulujani! Pyydän, että hän armollisimmasti pudistaa
tomut jaloistaan, -- en minä sepitä laulujani kelle tahansa!"
Kain hymyili vastaukseksi vain tavallista surumielistä hymyään sekä
lähti liikkeelle, mennessään huoaten syvään ja pahojen aavistusten
masentamana. Hän ymmärsi antaa täydellisen arvon näille rauhan ja levon
päiville, mutta pelkäsi nyt, että ne loppuisivat. Aamusin saapui hän
kujaan siinä iloisessa vakuutuksessa, ett'ei kukaan sinä päivänä
uskaltaisi ryöstää hänen rahojansa. Hänen silmänsäkin olivat saaneet
hiukan tyyneyttä ja loistoa. Artemin näki hän joka päivä, mutta ei
mennyt hänen luokseen, ellei häntä huudettu. Harvoin Artem häntä
puhuttelikin ja silloinkin vaihdettiin vain muutamia sanoja:
"No kuinka voit?"
"Hyvin... siitä saan kiittää teitä", vastasi Kain ilosta loistavin
kasvoin.
"Antavatko he sinun olla rauhassa?"
"Tietenkin... eiväthän he uskalla teitä vastaan!" selitteli juutalainen
vapisten.
"Se on hyvä... jos jotakin tapahtuu, niin sano...!"
"Tietenkin minä sanon!"
"Tee niin!"
Sitte Artem mittaili Kainin surkean näköistä olentoa vihaisilla
silmäyksillä ja lähetti hänet menemään.
"Mene nyt... onnea kaupantekoon!"
Ja Kain erosi nopeasti suojelijastaan, saaden useasti ilkeitä ja
pilkallisia silmäyksiä katselijoilta -- nämä silmäykset häntä
pelottivat.
Noin kuukauden aika oli kulunut tällä tavoin, kun Kain taasen,
ollessaan eräänä iltana kotimatkalla, sattui yhteen Artemin kanssa.
Jättiläinen nyökkäsi hälle, sekä viittasi sormellaan häntä tulemaan
luoksensa. Kain juoksi kiiruusti Artemin luo ja huomasi, että tämä oli
pahalla tuulella ja synkkä kuin syksyinen taivas.
"Oletko jo lopettanut kaupantekosi?"
"Aijoin juuri lähteä kotiin..."
"Odota hiukan... tule mukanani, minä tahtoisin vähän puhua kanssasi",
saneli Artem kolealla äänellä.
Ja suurena sekä voimakkaana rupesi hän kulkemaan edellä; Kain seurasi
jälessä.
He menivät ensin kujan päähän sekä poikkesivat sille joelle, jossa
Artem seisahtui yksinäiselle paikalle aivan veden rajaan, jyrkän
rantavierun alapuolelle.
"Istu alas!" käski hän Kainia.
Kain teki niin, katsellen pelokkaasti suojelijaansa. Artem alkoi
hitaasti valmistella paperossia, jolla aikaa Kain antoi katseensa
liidellä taivaalla, vastapäisellä rannalla kiikkuvassa mastometsässä ja
iltatuulessa hiljaa keinuttelevissa aalloissa. "Mitähän Artemilla on
puhumista?" mietti hän huolestuneena.
"Onko sinun olosi yhä vielä hyvä?" kysyi Artem.
"On! Nyt ei minun enää tarvitse pelätä..."
"Huomaatko nyt, kuinka viisaasti tehty se oli sinulta, että...?"
"Minä olen niin kiitollinen..."
"Älähän hätäile kiitoksesi kanssa!" arveli Artem.
Sitte hän istui ison ajan äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena silloin,
tällöin vetäen sauhuja paperossistaan. Kain odotti sydämessään
tuskallinen tunne lähestyvästä onnettomuudesta.
"Hm!... vai antavat ne sinun olla rauhassa!"
"Ne pelkäävät teitä. Ne kaikki ovat niinkuin koira ja te olette --
niinkuin jalopeura! Oi, minun ei enää tarvitse..."
"Odota hiukan!"
"Mitä te aiotte minulle sanoa?" kysyi Kain pelokkaasti.
"Mitäkö aion sanoa. Jaa -- sen esille tuominen ei ole niin helppoa..."
"Mitä se sitte on?"
"Katsos -- parasta on, että me juttelemme asiat suoraan, niin päästään
niistä yhdellä kertaa..."
"Mitä, mitä?"
"Minun täytyy sinulle nimittäin ilmoittaa, ett'en minä... ett'en minä
voi kauvemmin."
"Mitä te ette voi kauvemmin?"
"En mitään erinomaista -- en voi kauvemmin... se on niin vastenmielistä
minulle... En ole luotu semmoista varten..." sai Artem vaivalla
sanotuksi.
"Mitä varten ette ole luotu?"
"Kaikkea tätä varten en... Minä en enää tahdo tuntea sinua... Sillä
oikeastaanhan et sinä minulle mitään kuulu..."
Kain vavahti ikäänkuin iskun saaneena, mutta oli vaiti.
"Jos ne taasen alkavat sinua pilkata ja solvata", jatkoi Artem, "niin
jätä minut rauhaan. Älä minulle siitä valita -- en minä voi auttaa
sinua -- en minä aio auttaa sinua. Käsitätkö? Minä en voi..."
Kain muuttui kuolon kalpeaksi, mutta oli yhä vaiti.
Artem, joka nyt oli keventänyt sydämensä sitä rasittavasta painosta,
vetäsi syvään henkeänsä ja jatkoi yhtenäisemmin:
"Siitä, että sinä kerran autoit minua, voin minä maksaa sinulle.
Paljoko se tekee? Sano vain niin minä maksan, mitä sinä pyydät? Mutta
myötätuntoisuutta en minä voi sinulle osottaa... Semmoinen ei sovi
minun luonteelleni... minä olen vain pakottanut itseäni siihen...
teeskentelin vain... luulin sitä myötätuntoisuudeksi... mutta se oli
pelkkää mielikuvittelua... Ylipäänsä en voi olla myötätuntoinen
kenellekään... en yhdellekään ihmiselle..."
"Senkötähden, että minä... että minä olen juutalainen?" kysyi Kain
hiljaa.
Artem katsoi häneen alta kulmiensa ja sanoi sanan, joka tuli hänen
sydämensä pohjasta.
"Että sinä olet juutalainen? Me olemme kaikki juutalaisia Herramme
edessä."
"No minkä muun tähden sitte?" kysyi Kain uudelleen.
"Minä en voi", vastasi Artem. "Minulla ei ole myötätuntoisuutta sinuun,
ymmärrätkö... eikä kehenkään muuhunkaan ihmiseen... Käsitä minut
oikein... kellenkään toiselle en minä sitä sanoisi, vaan antaisin
ainoastaan muksauksen kalloon. Mutta sinulle minä sen sanon..."
"Kuka minua sitte suojelee jumalattomien kädeltä? Kuka minua puolustaa
vihamiehiäni vastaan?" kysyi juutalainen psalmin sanoilla hiljaa ja
surumielisesti.
"Minä en sitä voi tehdä", sanoi Artem koristelemattomasti. "Eipä siksi,
että he nauravat minulle -- se ei minua liikuta, naurakoot! Mutta
minulla ei ole semmoisia tunteita. Ja siitä, mitä venheessä tuolla
tapahtui... maksan minä mieluummin..."
"Oi, kostava Jumala! Oi, vanhurskas ijankaikkinen Jumala! Oi, sinä maan
piirin tuomari, katso alas kirkkaudestasi minuun!" rukoili Kain kokoon
kääriytyneenä kuin kerä.
Oli lämmin hiljainen kesä-ilta. Peilikirkkaassa veden kalvossa
kuvastuivat laskeuvan auringon säteet lempeän surumielisinä.
Rantatöyräs heitti varjonsa Kainin ja Artemin yli.
"Ajattelepas vaan", sanoi Artem vakuutuksella, "mitä minulla on
tehtävänä. Sinä sitä et varmaankaan ymmärrä... mutta minun, minunhan
täytyy ajatella itseäni! Muistathan kuinka ne kerran peittosivat
minua?"
Hän kiristeli hampaitansa ja heittelihe levottomasti sinne tänne. Sitte
laskeutui hän selälleen, ojensi jalkansa virtaan päin ja pisti kätensä
päänsä alle.
"Minä tunnen ne nyt kaikki..."
"Kaikkiko?" vastasi Kain nöyrästi.
"Niin! Nyt minä aion suorittaa laskuni niiden kanssa -- ja sen vuoksi
olet sinä minun tielläni --"
"Minäkö tiellä? kuinka minä tiellä olisin?" kysäsi juutalainen.
"No ei nyt juuri tiellä, mutta... minä olen nykyään vihoissani kaikille
ihmisille. Olenko minä sen vuoksi huonompi kuin muut? Sitä minä
haluaisin tietää... No, lyhyesti sanottuna... Sinä olet rasitukseksi
minulle. Käsitätkö sinä?"
"En!" sanoi Kain ja ravisteli päätänsä.
"Vai et käsitä. Minkälainen nauta sinä sitte olet? Sinua kohtaanhan
minulla pitäisi olla myötätuntoisuutta, eikö totta? Mutta minulla ei
ole myötätuntoisuutta kehenkään... Minussa ei ole enää jäljellä
pienintäkään säälin tunnetta..."
Ja pukaten Kainia kylkeen, kertasi hän vielä:
"Käsitätkö nyt vihdoinkin? Minussa ei ole jälkeäkään
myötätuntoisuudesta..."
Molemmat olivat vaiti kauvan. Lauhkeassa, hyvänhajuisessa ilmassa
kuului aaltojen loiske ja koko joukko vaimennettuja, omituisesti
valittavia ääniä, jotka tulivat etäältä pimeästä, uinuvasta joesta.
"Mitä minun nyt on tehtävä?" kysäisi Kain vihdoinkin.
Turhaan hän odotti vastausta. Artem oli joko nukahtanut taikka sitte
kokonaan vaipunut ajatuksiinsa.
"Miten minä voin elää ilman teitä?" huudahti Kain.
Artem katseli taivasta kohden ja huudahti:
"Se on sinun asiasi..."
"Oi, Jumalani, Jumalani!..."
"Miten sinä voit elää, sitä ei voi näin äkkipäätä sanoa", selitti Artem
mahtavasti. Sen jälkeen, kun hän oli keventänyt sydämensä, oli hän
aivan tyyni ja iloinen mieleltänsä.
"Minä tiesin sen kyllä... jo silloin, kun te makasitte sairaana ja
ruhjottuna joen rannalla... jo silloin minä tiesin, että te ette
kauvemmin voisi olla ystävällinen minua kohtaan..."
Rukoilevin silmäyksin katseli pieni juutalainen Artemia, mutta tämä
vältti hänen katsettansa.
"Ehkä se kuitenkin on sentähden, että ihmiset nauravat teille minun
tähteni...?" jatkot Kain pelokkaasti.
"Ne matelijat? Mitä minä niistä välitän?" nauroi Artem. "Jos tahtoisin,
niin ottaisin sinut hartioilleni ja kantelisin sinua pitkin katuja.
Anna niiden nauraa... Mutta tämä ei ole ollenkaan sitä, josta puhe nyt
on... Täytyy aina toimia totuuden mukaisesti... niinkuin tuntee
mielensä vaativan... Mitä kerran ei ole sydämessä, sitä ei siellä
ole... Ja minä tahdon sanoa sinulle suoraan veliseni -- minulle on
vastenmielistä, että sinä olet semmoinen kuin sinä olet... Sillä
tavalla on asian laita; nyt sinä sen tiedät!"
"Ah! Nyt minä ymmärrän... Mitä minun pitää tehdä? Menenkö minä
matkaani?"
"Mene, kun vielä on valoisaa... kukaan ei tee sinulle pahaa. Kukaan ei
ole kuullut meidän puhettamme."
"Se on edes hyvä... ja ettehän tekään puhu kellekään!" pyysi Kain.
"En, aivan varmaan en... Mutta älä tule liian usein minun
näkyviini!..."
"Hyvä", sanoi Kain hiljaa ja nousi ylös.
"Ehkä olisi parasta sinulle, jos rupeaisit harjoittamaan kauppaasi
jossain muualla", arveli Artem välinpitämättömästi. "Täällä on vaikea
varoa itseänsä... ne vaanivat joka taholla..."
"Mihin minä sitte menen?"
"Hm -- mihin haluat..."
"Hyvästi, Artem!"
"Hyvästi, veli!"
Makuultaan nousematta ojensi hän sormensa Kainille ja puristi hänen
kättänsä.
"Hyvästi! Älä ole vihainen minulle."
"En minä ole vihainen", vastasi Kain tukehduttaen huokauksensa.
"No niin ... Parempi on niin, eikö totta? Sinä et kuitenkaan ole ollut
se oikea kumppani minulle -- miten kipeää se minulle tekeekin. Taikka
pitäisikö minun kenties elää sinun vuoksesi? Se ei käy laatuun..."
"Hyvästi!"
"Mene nyt!"
Kain lähti kulkemaan joen rantaa pitkin selkä kumarruksissa ja pää
rinnalle valahtaneena.
Kaunis Artem seurasi häntä silmillään, mutta asettui jo parin sekunnin
kuluttua entiseen asentoonsa ja rupesi tirkistelemään ylös taivaalle,
jota yön varjot alkoivat peittää.
Omituisia ääniä lainehti ilmassa, mutta ne vaikenivat taasen. Virran
laineet loiskivat yksitoikkoisesti ja synkkämielisesti rantaa vasten.
Kain käveli noin viisikymmentä askelta, sitte hän äkkiä kääntyi ja
suuntasi askeleensa takaisin maassa venyvän Artemin luo. Siinä hän
seisahti ja sanoi pelokkaalla, hiljaisella äänellä:
"Kenties te kumminkin olette muuttanut mieltänne?"
Artem oli vaiti.
"Artem!" huusi Kain värähtelevällä äänellä -- "Artem! Ehkä te vain
sanoitte niin tarkoittamatta kumminkaan sitä? Ettekö muista, kuinka
minä silloin... mitä Artem? Kukaan muu ei tullut teidän tykönne...
mutta minä tulin..."
Heikko kuorsaus oli vastauksena.
... Vielä pitkän aikaa seisoi Kain jättiläisen vieressä ja tirkisteli
hänen sieluttomiin kauneihin kasvoihinsa, jotka unessa olivat saaneet
lempeämmän ilmeen. Mahtava taistelijarinta kohosi ja laski
säännöllisissä hengenvedoissa, ja mustien viiksien alta näkyivät lujat
kiiltävät hampaat. Hän näytti hymyilevän unissaan...
Kumeasti huokaisten antoi Kain vaipua päänsä vieläkin syvempään sekä
lähti astelemaan pitkin virran paltasta. Koko ruumis vapisten ja
henkeänsä peläten käveli hän varovaisesti tuota kapeata polkua pitkin.
Avonaisilla kuun valaisemilla paikoilla kulki hän rohkeammin, mutta
varjostoissa hiipi hän nopeasti eteenpäin. Hän muistutti rottaa, pientä
pelokasta yöeläintä, joka kuleksii polkuansa pitkin lukemattomain,
kaikkialla esiintyväin vaarojen uhatessa.
Yö oli tullut ja jokirannalla oli autiota ja hiljaista...
Jemeljan Piljaj.
"Meillä ei ole mitään muuta keinoa kuin mennä suolatehtaaseen. Se on
kyllä vietävän suolainen keino, mutta mikäpäs muu auttaa, kun on
kuoliaaksi nälkääntymäisillään."
Tämän sanottuaan veti matkakumppalini, Jemeljan Piljaj, hyvinkin
kymmenennen kerran tupakkakukkaronsa taskustaan. Niin pian kun hän oli
vakuuttanut siitä, että se oli yhtä tyhjä kuin eilenkin, päästi hän
huokauksen, sylkäsi ja heittäytyi selälleen, voidakseen vihellellen
tirkistellä pilvettömälle, hehkuvalle taivaalle. Me makasimme
hietaisella maankielekkeellä kolmen virstan päässä Odessasta, josta
olimme lähteneet sen vuoksi, ett'emme olleet saaneet siellä työtä.
Meillä oli nälkä ja neuvottelimme mihin nyi menisimme. Jemeljan oli
oikaissut raajansa hiekalle pää aroa ja jalat merta päin, ja aallot,
jotka hiljaa kohisten vyöryivät rantaa vasten, huuhtelivat hänen
paljaita, likaisia jalkojansa. Hän räpytteli silmiänsä auringon valon
vuoksi, käyristeli itseänsä kuin kissa ja antoi ruumiinsa liukua
lähemmäksi vettä, niin että laineet toisinaan kastelivat hänet aina
kaulaan asti. Se huvitti häntä, mutta saattoi hänet samalla
synkkämielisesti laiskeliaaseen mielentilaan.
Minä käänsin katseeni satamaan päin, jossa kohosi tiheä mastometsä,
verhottuna paksuihin, tummansinisiin pilviin. Ankkurikettinkien kolea,
hälisevä kitinä, tavarajunaa kuljettavan höyryveturin vihellys ja
laivan lastauksessa hääriväin työmiesten sorina tunkeutui yli veden
meidän luoksemme. Minä en nähnyt siellä mitään, joka olisi voinut
elähdyttää meidän sammuvaa toivoamme työn saannista; sentähden nousin
pystyyn ja sanoin Jemeljanille.
"No niin, lähtekäämme sitte suolatehtaaseen..."
"Menkäämme!.. Mutta osaatko sinä myös sitä työtä?" kysäsi Jemeljan.
"Kyllä se käy laatuun, kunhan kerran vain olemme siellä."
"No, lähdemmekö sitte?" sanoi Jemeljan, kuitenkaan jäsentäänkään
liikuttamatta.
"Lähdemme tietenkin!"
"Eteenpäin mars, sitte... Ja tämän kirotun Odessan vieköön paholainen!
Tämmöinen muka on olevinaan satamakaupunki! Minun puolestani
nielaiskoon sen maa!"
"No, pystyyn nyt, ja lähde! Ei tässä manaaminen auta."
"Mihinkä me sitte oikein menemme? Suolatehtaaseenko? Todellakinko?
Niinhän se oli?... Tiedätkö, veliseni, kun kaikki käy ympäri, on se
kuitenkin vähän niin ja näin suolakeittimöissä myöskin!"
"Mutta itsehän arvelit, että me menisimme sinne?"
"Aivan oikein, niin minä sanoin, ja mitä minä olen sanonut, siinä minä
myöskin pysyn. Mutta ei siitä matkasta suurta toivoa ole, se on varma."
"Miksikä ei olisi?"
"Miksikäkö? Luuletko sinä, että ne seisovat ja odottavat meitä siellä.
-- 'Olkaa niin kilttejä, herrat Jemeljan ja Maksim, ja vaivatkaa
hyväntahtoisesti lihaksianne hiukan ja ottakaa vastalahjaksi meidän
lanttimme!'... Ei, ukkoseni, sillä tavalla se ei käy, ei. Nyt, huomaa
se, olemme me vapaita herroja ja voimme tehdä mitä haluamme..."
"Ole tuossa jo! Tule!"
"Minkätähden semmoinen kiire? Me siis astumme tuon suolahelvetin
omistajan eteen ja syvimmässä alammaisuudessa sanomme hänelle:
'Kunnioitettava herra ihmisnylkijä ja verenimijä, me olemme tulleet
myymään nahkaamme teidän ahneudellenne, -- ettekö tahtoisi olla niin
hyvä ja nylkeä meitä kappale kappaleelta kuudestakymmenestä kopeekasta
päivältä'. Ja siitä seuraa sitte..."
"Nouse nyt vihdoinkin ylös ja menkäämme! Ennen iltaa voimme ehtiä
lähimpään kalastuspaikkaan. Me avustamme verkkojen kantamisessa, saamme
kenties illallisen palkaksemme."
"Illallisen? Olet oikeassa! Kalastajat ovat hyväsydämmisiä, heidän
luonaan saamme aivan varmaan ruokaa. Tule, tule... Ei siitä reisusta
kuitenkaan ole mitään hyötyä. Mikään ei onnistu meille tällä viikolla.
Kirottu vastoinkäyminen."
Hän nousi ylös aivan märkänä merivedestä, suoristeli itseään ja pisti
kätensä housujensa taskuihin, jotka hän oli ommellut itsellensä parista
jauhosäkistä. Kaiveltuaan hetkisen taskuissaan, veti hän ylös tyhjät
kätensä ja vei ne aivan silmäinsä eteen sekä katseli niitä
koomillisesti.
"Ei niin hitustakaan!.. Neljä päivää olen minä hakenut ja hakenut, vaan
en ole mitään löytänyt. Semmoisesta voi tulla hulluksi, veliseni."
Me kävelimme pitkin meren rantaa aina väliin viskaten jonkun sanan
toisillemme. Jalkamme vajosivat tuohon kosteilla simpukan kuorilla
sekoitettuun hiekkaan.
Silloin tällöin tapasimme limaisia maneetteja, aaltojen rannalle
heittämiä pikkukaloja ja omituisen muotoisia mustia puupökkelöitä...
Mereltä puhalteli raitis, suloinen tuuli, jota, löyhyteltyään ensin
meille vilpoisuutta, kiiruhti arolle ja pani siellä hiekan pilvenä
pölyämään.
Jemeljan, joka tavallisesti oli itse iloisuus, näytti omituisesti
nolostuneelta, joten koetin saada häntä paremmalle tuulelle.
"Kerro minulle jotain elämästäsi, Jemeljan", pyysin.
"Tekisin sen kyllä mielelläni, veli pyhä, mutta kun vatsa on tyhjä,
ehtyy puheen virtakin. Vatsa, veliseni, on nimittäin pääasia
ihmisellä. Miten monenmoisia epäsikiöitä ja rampoja löytyneekään
maailmassa, ei yhtään ole semmoista, jolta vatsaa puuttuisi. Se
veitikka ei salli tinkimistä itsensä kanssa. Jos vatsa on tyydytetty,
on myöskin sielu iloinen; kaikella inhimillisellä toiminnalla ja puuhalla
on perusteensa vatsassa... Mutta senhän sinä tiedät yhtähyvin kuin
minäkin."
Hän vaikeni.
"Ah pyhä veli", jatkoi hän jonkun ajan kuluttua, "jospa nyt meri
tuossa tuokiossa heittäisi kymmenen tuhatta ruplaa tuohon jalkojeni
juureen... Perhana ollen, silloin tulisi tästä toinen olo! Heti
paikalla laittaisin kapakan. Sinut ottaisin ensimmäiseksi
kirjanpitäjäkseni, mutta itselleni laittaisin olopaikan tarjoilutiskin
alle ja johtaisin sinne suorastaan suuhuni letkun paloviinatynnyristä.
Kun minua sitte rupeaisi haluttamaan oikein maistella ilon ja nautinnon
lähteestä, tarvitsisi minun vain komentaa: Maksim, väännäppäs hanaa...
ja klunk, klunk, klunk, alkaa viina juosta lirittää kurkkuuni. Ei muuta
kuin niellä, Jemeljan! Se olisi jotakin se, p--le vieköön. Ja
talonpoikaroistoja, noita julkeita maanmöyriöitä, -- jukolauta, niitä
minä nylkisin oikein perinpohjaisesti!... Ne minä oikein kääntäisin
nurin narin! Kun semmoinen lurjus tulee ja kerjää: 'Jemeljan
Pavlytsh, ole niin kiltti ja anna minulle pieni ryyppy, minä maksan
sitte!...' niin sanon: 'Mitä?... Pyydätkö velaksi? Siitä ei tule
mitään.' 'Ole sääliväinen, Jemeljan Pavlytsh!' -- 'No, enhän minäkään
niin taipumaton ole. Anna vaunusi pantiksi, niin saat neljänneksen
mitallista!' Ha, ha! Minä opettaisin sen veitikan tanssimaan, minä!"
"No, älä nyt sentään ole liian julma! Talonpoikammehan ovat sellaisia
nälkiintyneitä raukkoja".
"Nälkiintyneitä raukkoja!... Se on oikein niille, niin se pitää
ollakin! Enkö minä sitte mielestäsi ole nälkiintynyt? Pyhä veli, aina
siitä saakka, kuu synnyin, olen minä kärsinyt nälkää. Mutta sitä ei
seiso missään lakikirjassa kirjoitettuna. Kyllä varmaan, kyllä! Hän
kärsi nälkää!... minkätähden? Katovuodenko tähden? Sangen epäiltävää.
Katovuosi vallitsee hänen tuhmissa aivoissansa ja siitä tulee katovuosi
hänen pelloillensa. Siinä on solmu. Minkä vuoksi ei muissa
valtakunnissa ole katovuosia? Sen vuoksi, ett'eivät ihmisten päät
siellä ole luotu vain sitä varten, jotta tuollaisiin korvan taustaa
raappia; siellä ajattelevat ihmiset, se on koko asia. Siellä, veliseni,
osaavat ihmiset siirtää sateen huomispäivään, silloin kun sitä ei
tänään tarvita, ja aurinko pistetään aivan yksinkertaisesti pilven taa,
jos se rupeaa liiaksi paahtamaan. Mutta mitä meillä ymmärretään
semmoisista toimenpiteistä? Ei niin hitustakaan!... Ah, mutta kaikki
nämät ovat vain sivuasioita... Tuhat ruplaa ja kapakka... se olisi
jotain se!..."
Hän vaikeni ja otti totuttuun tapaansa esille tupakkakukkaron, käänteli
sitä, tirkisteli siihen sisään, sylkäsi ylenkatseellisesti ja viskasi
koko kapineen mereen.
Muuan aalto otti tuon likaisen esineen haltuunsa, kuletteli sitä
kappaleen matkan sekä heitti sen uudestaan rannalle, ikäänkuin olisi
pitänyt lahjaa liian halpa-arvoisena.
"Eikö muka kelpaa?" murisi Jemeljan. "Pidäkkin vain hyvänäsi,
lörpöttelijä!"
Hän otti ylös tuon märjän kukkaron, pani siihen kiven sekä heitti sitte
sen kauas mereen.
Minun täytyi nauraa!
"No, mitä sinä virnistelet?" tiukkasi hän minulta. "Kyllä sinäkin muka
olet hienoa miestä! Tonkii kirjoja, vieläpä laahaa sitä roskaa
mukanaankin kaikkialle... eikä kumminkaan ymmärrä, mitä toinen sanoo!
Senkin nelisilmäinen kummitus!"
Tämä viittaus silmälaseihini ilmaisi, että Jemeljanin suuttumus oli jo
kohonnut sangen korkeaan määrään. Hän ei tavannut niistä loukkaantua
ennen, kun hän oli oikeen sydämestään kiukustunut koko maailmaan.
Tavallisesti antoi tämä kasvojeni koristus minulle hänen silmissään
eräänlajisen ylhäisyyden. Ensimäisinä tuttavuutemme päivinä ei hän
minua milloinkaan puhutellut muutoin kuin "teiksi", vaikkakin me
kannoimme yhdessä hiiliä eräällä rumanialaisella höyrylaivalla ja minä
olin yhtä rääsyinen, nokinen ja kurja kuin hänkin.
Lepyttääkseni häntä hiukan, pyysin minä anteeksi ja rupesin juttelemaan
noista "muista valtakunnista", jotka hänen käsityksensä mukaan osasivat
niin viisaasti menetellä sekä sateen että auringonpaisteen kanssa. En
voinut toisin tehdä kuin tuomita hänen mielipiteensä tässä suhteessa
kuuluvaksi kokonaan mielikuvituksen maailmoihin.
"Näes!... Vai sillä tavalla se on!... Aija!" huomautti hän aina väliin,
mutta minulla oli kuitenkin tunne, ett'ei hän kuitenkaan omistanut
syvempää huomiota esitelmälleni, vaan ajatteli kokonaan muita asioita.
"Minä uskon, veliseni, sen mielelläni", keskeytti hän minut vihdoin
tehden liikkeen, jonka piti ilmaista välinpitämättömyyttä. "Mutta nyt
minä kysyn sinulta erästä toista asiaa, -- jos joku ihminen, jolla on
paljo rahaa, jaa, oikein paljo rahaa, juuri nyt sattuisi tulemaan
vastaamme, -- olisiko sinussa miestä 'napsahuttamaan' hänet, voidaksesi
sillä tapaa hiukan hyvittää omaa arvoisaa persoonaasi?"
Tätä sanoessaan katseli hän tutkivaisesti silmälasieni läpi.
Minua puistutti tahtomattani.
"En", vastasin minä, "en missään tapauksessa. Kellään ei ole oikeutta
ostaa onneansa vieraan ihmisen elämän hinnalla."
"Ho, ho! Kuulkaapas! Sitenhän puhutaan hienosti ja kauniisti
kirjoissakin, mutta se tehdään vain omantunnon tyynnyttämiseksi.
Todellisuudessa samat älyniekat, jotka moiset lauselmat ovat kokoon
keittäneet, kyllä eivät suinkaan sovittaisi sitä omaan persoonaansa,
vaan tilaisuuden sattuessa antaisivat toisen sitä uskoa silloin, kun jo
olisivat passittaneet hänet toiseen maailmaan... Oikeus! Tässä on minun
oikeuteni --" Hän nosti suonisen nyrkkinsä nenäni eteen -- "eroitus on
vain siinä, että toinen käyttää tätä oikeuttaan yhdellä, toinen
toisella tavalla. Älä tule minulle puhumaan oikeudesta!..."
Hän rypisteli päivän polttamia kulmakarvojansa sekä tirkisteli synkästi
eteensä. Minä olin vaiti, sillä kokemuksesta tiesin, että kaikki
vastusteleminen oli turhaa, silloin kun Jemeljan oli huonolla
tuulellansa.
Hän otti ylös edessään viruvan puupökkelön ja viskasi sen veteen.
"Kunpa saisi sauhut..." sanoi hän ja huokasi.
Minä tirkistelin arolle sekä huomasin kaksi lammaspaimenta, jotka
makasivat hiekalla ja katselivat meitä.
"Terve teille, herraseni!" huusi Jemeljan. "Onko teillä tupakkaa?"
Toinen heistä käänsi kasvonsa kumppaniinsa päin, sylkäsi suustaan
ruohonkorren, jota oli pureksinut sekä sanoi laiskasti:
"Kuules, Mihail, ne tahtovat tupakkaa!"
Mihail katseli ensin taivasta kohden, ikäänkuin odottaakseen sen
suostumusta saada alottaa keskustelu meidän kanssamme sekä virkkoi
sitten:
"Toivotan teille hyvää päivää! Mihin on matka?"
"Otshakoffiin, suolakeittimöille."
"Vai niin! Oletteko saaneet kutsun sieltä?"
Vastausta antamatta laskeuduimme pitkäksemme heidän viereensä.
"Siirräpäs rensseli syrjään, Nikita", sanoi Mihail. "Muuten kukaties
nuo korpit sen varastavat."
Nikita nauroi viekkaasti partaansa sekä veti rensselin läheisyyteensä.
Jemeljan puri hammasta.
"Te siis tahdotte tupakkaa?" kysyi Nikita.
"Emme ole polttaneet pitkään aikaan", sanoin minä alakuloisena
osaksemme tulleesta vastaanotosta.
"No, mutta polttakaa!"
"Kuule, sinä sen vietävä kaluss [vähävenäläisen haukkumanimi], älä
rupea aikailemaan", huusi Jemeljan ja silmänsä pyörivät vimmatusti
"Anna heti, jos sinulla on kerta aikomus antaa, mutta älä tee pilkkaa,
mokomakin epäsikiö. Oletko maleksinut täällä arolla niin kauvan, että
olet kadottanut kaiken myötätuntoisuuden? Saat minulta koht'siltään
semmoisen paukun kalloosi, että tukit kyllä kitasi!"
Paimenet hypähtivät säikähtäen ylös sekä asettautuivat
puolustusasentoon pitkine sauvoinensa.
"Ahaa, pyhät veljet, vai sillä tapaa te pyydätte!... No, tulkaapahan
nyt!"
Minä olin täydellisesti vakuutettu siitä, että nuo kirotut miehet
aikoivat antaa meille selkään. Myöskin Jemeljanilla oli, päättäen hänen
yhteenpuristetuista nyrkeistään ja tulta säihkyvistä silmistään, mitä
vakavin aikomus ryhtyä tappelemaan. Mutta minulla puolestani ei ollut
halua eikä voimiakaan tappelemiseen, jonka vuoksi koetin sovittaa
puolueita.
"Seis, veljet!" huusin minä. "Ystäväni vain hiukan tulistui, mutta ei
se ole niin vaarallista laatua! Antakaa meille hitunen tupakkaa, jos
nimittäin teillä on, niin me menemme heti tiehemme."
Mihail katseli Nikitaa ja Nikita katseli Mihailia, ja sitte molemmat
nauroivat:
"Sillä tavalla olisi teidän kummankin pitänyt puhua!"
Mihail pisti kätensä mekkonsa taskuun ja veti sieltä esiin suuren
tupakkakukkaron, jonka ojensi minulle:
"He, tuossa, ota tupakkaa!" Nikita puolestansa otti rensselistä suuren
leipäkakun ja suolaisen sianliha-kappaleen. Minä otin tarjotun vastaan
ja kiitin.
"Ja nyt hyvästi!" murisi Nikita. Sitte paimenet lähtivät raskain
askelin kävelemään poispäin meistä. Aina vähän väliä vilkaisivat he
meihin.
"Kirotut pelkurit!" huuteli Jemeljan heidän peräänsä ja heittäytyi
pitkäksensä maahan. Me rupesimme syömään sianlihaa ja tuota maukasta,
pehmeätä leipää, Jemeljan maiskutteli kielellään koko ajan ja karttoi
minun silmäyksiäni.
Tuli ilta. Etäällä taivaan rannalla kohosi yön pimeys merestä ja
leijuili lähemmäksi ja lähemmäksi, verhoten väreilevän veden pinnan
ikäänkuin hienolla, sinisellä harsolla. Samalta suunnalta nousi myöskin
sarja punakeltaisia, kultareunaisia pilviä, jotka lipuivat aroa päin ja
puolestansa myöskin lisäsivät hämärää. Mutta kaukana, sangen kaukana,
aron reunassa levittäytyi purppuran värisistä säteistä kudottu
valtainen viuhka, joka antoi maalle ja taivaalle lämpöisen
värivivahduksen. Aallot loiskuivat rantaa vasten, ja meri -- tässä
ruusunpunainen, tuolla etäällä tumman sininen -- oli ihmeteltävän komea
ja kaunis.
"Nyt me tupakoimme", sanoi Jemeljan, kun olimme lopettaneet
aterioimisemme. "Menemmekö kauemmaksi, vai yövymmekö tähän?"
"Minua ei haluta kävellä", selitin minä, "olkaamme tässä."
"Kernaasti minun puolestani", sanoi Jemeljan, heittäytyen pitkäksensä
maahan ja alkaen tirkistellä pilviin.
Sillä tavalla makasimme aivan äänettöminä hetkisen. Jemeljan puhalteli
paksuja, sinisen harmaita savupilviä ilmaan. Minä herkuttelin ihanan
ehtoisen maiseman katselemisella. Laineiden yksitoikkoinen läiskyminen
rantoja vasten kuului kauas arolle.
"Sano, mitä sanot", alkoi Jemeljan yht'äkkiä, "niin hulluinta ei
kuitenkaan olisi saada käsiinsä sellaista rikasta vätystä.
Meneteltäisiin luonnollisesti viisaasti semmoisessa tapauksessa."
"Mitä sinä nyt taasen poriset?" sanoin minä vihastuneena.
"Poriset? Ei se ole mitään porinaa! Sellaista kyllä tehdään, usko pois!
Neljäkymmentä ja seitsemän vuotta olen minä elänyt tässä maailmassa, ja
kaksikymmentä vuotta olen vaivannut aivojani sillä asialla. Minkälaista
on se elämä, jota minä vietän? Oikeata koiran elämää! Ei mitään
syötävää, ei nurkkausta, johon päänsä kallistaisi, -- huonommin kuin
koira elän! Onko se ihmisenä olemista? Ei, veliseni, sitä ei kestä!
Minkätähden en minä myöskin voisi elää hyvin, koska kerran muutkin
elävät? Ah, ottakoon paholainen teidät, helkatin roskaväen joka
sorkan!"
Sitte hän kääntyi minuun päin ja jatkoi muuttuneella äänen sävyllä:
"Erään kerran, ajatteles, olin sangen lähellä semmoista... Puuttui vaan
pikkuisen, niin pikkuisen. Mutta tulin hellämieliseksi, kun minun piti
tehdä se, minä tyhmä nauta; siksi minun pitäisikin oikeastaan palaa
helvetin tulessa! Jos tahdot, niin kerron sen sinulle."
Minä selitin olevani halukas kuulemaan hänen historiaansa. Vetäistyänsä
pari sauhua paperossistansa alotti hän seuraavasti:
"Se oli kahdeksan vuotta sitte Pultavassa, veliseni. Minulla oli
konttooripaikka erään kauppamiehen luona, joka osteskeli metsiä. Vuoden
ajan kävi kaikki hyvin, minä elin siivosti ja säännöllisesti, mutta
rupesin sitte juopottelemaan ja hävitin kuusisataa ruplaa esimieheni
rahoja. Minut vedettiin oikeuteen, sain kolme kuukautta vankeutta
j.n.e. j.n.e, kaikki aivan niin kuin pitääkin."
"Vankeusaikani kuluttua olin aivan neuvoton. Mihin pitäisi minun
ryhtyä? Kaupungissa tunnettiin minut ja paikan etsimiseen jossain
muualla ei minulla ollut varoja, -- ei edes vaatteita päälläni ollut
minulla. Menin sen vuoksi erään tuttavani, erään epäilyttävä-maineisen
kunnonmiehen luo, joka piti kapakkaa, asioitsi kaikellaisten lurjusten
kanssa sekä avusti varkaita ynnä muuta sen tapaista kelpo väkeä.
Muutoin oli hän sangen siivo ja hyväsydäminen sekä teräväpäinen
ihminen. Hän oli suuri kirjain ystävä, oli lukenut äärettömän paljo
sekä ymmärsi maailmaa vietävän hyvin."
"No niin, minä menin siis hänen luoksensa ja sanoin: 'Kuules, Pavel
Petrovitsh, sinun täytyy auttaa minua!' -- 'Kyllä', tuumaili hän, 'sen
minä kyllä voin tehdä. Ihmisen pitää auttaa kanssaihmistänsä,
erittäinkin jos he ovat samaa verta. Sinä saat asua, syödä ja juoda
minun luonani -- siksi kun saat jotakin tointa.' Teräväpäinen, tämä
Pavel Petrovitsh, saat sen uskoa, veliseni! Minulla oli suuri
kunnioitus häntä kohtaan, ja hän piti myöskin paljo minusta. Toisinaan
hän istui tuntikausia tiskinsä takana ja luki ääneen jotakin kirjaa,
jossa kerrottiin ranskalaisista ryöväreistä -- kaikissa hänen
kirjoissaan puhuttiin ryöväreistä -- ja minä kuuntelin ja kuuntelin.
Ihmeellisiä olentoja ne olivat ja ihmeellisiä tekoja ne tekivät. Ja kun
jollekin niistä kävi huonosti, tapahtui se aina suurenmoisella melulla.
Milloin näyttivät ne vajoovan lietteeseen, niin että ainoastaan pää ja
kädet näkyivät, milloin taasen ne olivat pinnalla -- kunnes vihdoin
äkisti kirjan lopussa pyöveli sai heidät käsiinsä ja ja silloin --
hopsis! paholainen heidät korjasi!"
"Pari kuukautta istun minä siten Pavel Petrovitshin luona ja kuuntelen
hänen ryövärihistorioitansa sekä muita juttujansa. Ja minä näen, kuinka
epäilyttäviä olentoja hiipii hänen luoksensa ja kulettaa hänelle
pelkkiä loistavia kauniita kapinetta, pieniä kelloja ja rannerenkaita
ynnä muita sen tapaisia esineitä -- ja minä sanon itsekseni, ett'ei sen
tapaisessa ahväärissä ole unssin vertaa järkeä. Kun sellainen munsööri
on varastanut jotain, niin antaa Pavel Petrovitsh hänelle korkeintaan
puolen hintaa siitä ja sittekin on se hyvin maksettu. Ja sitte kuuluu
heti: 'Hoi, viinuri! Pinoa pöytään, mitä parasta löytyy!' Ja niin menee
kaikki tyynni humussa ja sumussa, ei kopeekkaakaan jää jälelle. Ei,
ukkoseni, kaikki tämä on vaan joutavaa. Sitte joutuu yksi kiinni ja
toinen laahataan oikeuden eteen... ja mistä syystä? Vaivaisen
sisäänmurron takia, jossa on varastettu sadan ruplan arvosta!... Sadan
ruplan! Ikäänkuin maksaisi vaivan panna henkensä ja vapautensa
alttiiksi sadan ruplan takia!"
"Minä sanon sentähden Pavel Petrovitshille: 'Pavel Petrovitsh, tämä on
joutavan päiväistä hommaa, joka ei ole sen arvoista, että siihen
kannattaisi puuttua.' -- 'Hm', arvelee hän, 'saatat olla oikeassa!
Mutta myöskin on asian laita niin, että kana noukkasee ensin yhden,
sitte vasta toisen jyvän. Ymmärrettävää on, että jos oikein ajattelee
asiaa, niin ilmenee tämän laatuisessa liikkeessä oman arvon tunnon
puute, sillä sen, joka pitää arvostansa, ei pitäisi tahrata käsiänsä
kopeikan varkaudella. Semmoista ei saisi tosiaan tapahtua.' 'Se on
aivan samanlaista', tuumiskelee hän, 'kun jos minä, joka olen
eurooppalaisen sivistyksen saanut henkilö, myisin itseni sadasta
ruplasta.' Ja sitte rupesi hän esimerkkien avulla selittämään minulle,
kuinka sellaisen ihmisen, joka tuntee oman arvonsa, pitäisi käyttäytyä.
Kauan puhelimme me siten, ja vihdoin sanoin minä hänelle: 'Pavel
Petrovitsh, olen jo pitkän aikaa ajatellut koetella onneani sillä
alalla, ja koska teillä on elämän kokemusta, pyytäisin teiltä neuvoa
siinä suhteessa.' -- 'Hm', sanoo hän -- 'minä mielelläni neuvon sinua.
Sinun pitäisi ryhtyä johonkin suurempaan ahvääriin, mutta aivan
yksinäsi ilman kenenkään muun apua. Tässä on esimerkiksi kauppamies
Oboimoff, hän matkustaa näinä päivinä aivan yksinään kotiinsa
metsämailta. Kuten tiedät, on hänellä aina paljon rahoja mukanansa,
sillä hän tuo viikon ansiot metsäkonttoorista. Kolme sataa ruplaa ja
enemmänkin tulee siellä päivittäin. Hänen täytyy kulkea Vorsklan yli ja
silta sattuu olemaan nyt juuri hiukan rikki... Mitä sinä siitä sanot?'"
"Minä mietein. Oboimoff oli sama kauppias, jonka konttoorissa olin
työskennellyt. Asialla oli siis kaksi hyvää puolta -- ensiksi voisin
täten kostaa hänelle ja toiseksi olisi siinä ansaittavana kelpo rahat.
'Saan kai nukkua ensin, ennenkuin päätän?' sanoin minä.
'Luonnollisesti', vastasi Pavel Petrovitsh."
Jemeljan vaikeni hetkiseksi ja alkoi sitte hitaasti kieritellä
paperossia itselleen. Väririkas iltarusko oli miltei sammunut,
ainoastaan kapea ruusunpunainen nauha, joka sekunti sekunnilta
vaalenemistaan vaaleni värjäsi vielä tuskin huomattavasti erään
höyhenpilven reunaa, joka seisoi tummalla taivaslaella liikkumattomana,
ikäänkuin väsyneenä. Arolla oli hiljaista ja synkkämielistä, ja
laineiden hiljainen, yhtämittainen loiskunta saattoi yksitoikkoisella
hellämielisellä säveleellään vielä huomattavammaksi tämän
surumielisyyden ja hiljaisuuden. Kaikilta suunnilta tuli omituisia,
harmaita varjoja hiipien, ja ne leijailivat äänettömästi tuolla
tasaisella päivän helteen uuvuttamalla arolla, joka nyt lepäsi syvässä
unessa. Meren kohdalla tuli näkyviin säteileviä tähtiä yksi toisensa
perään, ja ne näyttivät niin loistavan uusilta ja kirkkailta, ikäänkuin
olisivat ne vasta eilen tehdyt varta vasten koristamaan tätä sametin
sinistä etelämaalaista taivasta.
"Jaa veliseni", jatkoi Jemeljan kertomustansa, "minä siis tarkoin
harkitsin asiaa ja menut sanottuna yönä vaanimaan pensaistoon Vorsklan
rannalle. Otin mukaani kahdentoista naulan painoisen rautakappaleen.
Oli lokakuun loppupuoli, kuten muistelen, Se yö oli ikäänkuin
nimenomaan hankettani varten laadittu -- pimeä niinkuin ihmissydän...
Parempaa paikkaa en liioin olisi voinut toivoakaan. Se oli juuri sillan
vieressä. Sillasta oli pari lautaa poissa, niin että kauppamiehen oli
pakko ajaa hiljakseen. Minä siis makaan siellä ja odotan täynnä kiukkua
ja ilkeyttä, niin täynnä, veliseni, että sitä olisi riittänyt
kymmenenkin kauppamiehen varalle. Ja minä kuvittelin asian niin
yksinkertaiseksi, ett'en olisi voinut yksinkertaisempaa ajatellakaan,
-- yksi isku vaan ja hän olisi hengetönnä?..."
Jemeljan kohosi seisaalleen.
"Niin", jatkoi hän, "siellä minä sitte makasin, näetkös, ja minulla oli
koko suunnitelma siinä päässäni: yksi ainoa moksaus vaan -- ja rahat
ovat minun! Puh -- ja kaikki on ohi..."
"Sinähän olet sitä mieltä, että ihminen itsessään on vapaa, että hän
voi päättää kokonaan oman tahtonsa mukaan. No olkoon niin veliseni.
Mutta sanopas minulle, mitä sinä huomenna tulet tekemään? Vapaa -- ha
ha! Tyhmyyksiä! Sinulla ei ole aavistustakaan siitä josko huomenna
menet oikealle taikka vasemmalle. Hm -- jaah... Minä siis makasin ja
odotin sitä harkitsemaani -- mutta tulikin kokonaan jotakin toista.
Eikö ole kiusallinen juttu?..."
"Vihdoin näen minä nimittäin jonkun tulevan kaupungista päin. -- Hän
näytti olevan juovuksissa ja horjui; hänellä oli sauva tai jotakin sen
tapaista kädessään. Ja hän puheli jotain sekavaa itseksensä sekä itki;
minä kuulin selvään, kuinka hän niiskutti. Kun hän tulee lähemmäksi
huomaan minä, että se onkin nainen! Tuhat tulimmaista, manailin,
kirottu noita, tulepas tänne vain! Sinut minä saippuoin kelpo lailla!
Mutta hän tuli sillalle ja kirkasi yht'äkkiä: 'Oi, rakastettuni,
minkätähden teit minulle tämän?' Sanon sinulle, veliseni, että se
kiljahdus kävi läpi luitteni ja ytimieni."
"Mitä tämä merkitsee, mietin. Makasin maata vasten puristautuneena
aivan hiljaa ja vapisin oka jäsenestäni... Mihin oli minun kiukkuni
kadonnut? Hän kulkee suoraan minua kohden -- milloin hyvänsä saattaa
hän astua päälleni -- lakkaamatta vaikeroiden: 'Minkätähden?
minkätähden?'"
"Yht'äkkiä -- pumps! -- heittäytyy hän maahan aivan viereeni ja alkaa
ruikuttaa niin sydäntä särkevästi, ett'en voi sitä kertoa, veliseni.
Hän itkee ja itkee, ja minä tulen suruiseksi."
"Mitä nyt on tehtävä? Parasta olisi luikkia tiehensä, mutta minä en
uskalla liikutella itseäni."
"Erään kerran tuli kuu näkyviin pilvien lomasta ja paistoi niin
kirkkaasti, että minä oikein säikähdin. Nojasin päätäni käsiini ja
katselin häntä... ja silloin, veliseni, laputtivat kaikki suunnitelmani
hiiteen. Minä tirkistelen sinne ja saan sydämentykytyksen nähdessäni,
että hän on aivan nuori tyttö, melkeinpä vielä lapsi... Hienot, pienet
kasvot ja sirot hiuskiehkurat poskilla. Suuret silmät katselivat niin
omituisesti ja hentoset olkapäät tärisivät. Ja silmistä valui suuria
kyynelpisaroita."
"Silloin, veliseni, valtasi minut sääli kokonaan. Minä yskin tehdäkseni
itseni huomatuksi, ja hän parkaisi kimakasti: 'Kuka se on? Kuka se on?'
Hän näytti aivan puolikuolleelta säikähdyksestä. No, minä ponnahdin
ylös ja lohdutin häntä: 'Se olen minä', sanoin... 'Kuka te sitte
olette?' kysyy hän edelleen ja siristää pelokkaasti silmiänsä sekä
vapisee kuin haavan lehti. 'Kuka te olette?'"
Jemeljanin täytyi tahtomattaan nauraa keskellä kertomustansa.
"'Kukako minä olen, kysytte te. Ennen kaikkia älkää peljätkö,
neitiseni! En minä tee teille pahaa. Minä olen -- vaaraton ihminen,
kulkuriraakki, kuten näette.' Enhän minä voinut hänelle sanoa, että
minä olin kauppamiestä vaanimassa. Ja hän vastasi: 'Minulle on se saman
tekevää -- minä olen tullut tänne hukuttaakseni itseni'. Ja sen hän
sanoi sellaisella äänen painolla, että oikein selkääni karmi -- liian
vakavasti hän, veliseni, puhui. No, mitä oli tässä tekeminen?"
Jemeljan oikaisi kätensä minua kohden ikäänkuin aivan avuttomana, sekä
katseli kasvoihini nauraen leveätä, hyvänsävyistä naurua.
"Minä, veliseni, aloin puhua ja puhua. Mitä minä sanoin, en enää
muista, mutta puhuin niin, että itsekin rupesin kuultelemaan... enin
luultavasti siitä, että hän vielä oli niin nuori ja niin kaunis...
Sillä mitä tuohon viimemainittuun tulee, niin oli hän todellakin
harvinaisen kaunis tyttö... Ah, veliseni mitä minun pitikään vielä
sanoa... Liisa oli hänen nimensä... Minä niin muodoin puhelin hänelle
-- taikka kenties oli se sydämeni, joka puhui, ja hän katselee minua
niin läpitunkevasti, niin vakavasti ja hymyilee yht'äkkiä!..."
Jemeljan oikein kiljui itkun sekaisella äänellä sekä huitoi nyrkeillään
ilmaa.
"Ja kun hän hymyili, sulin minä kerrassaan ja -- puh! heittäydyin
polvilleni hänen eteensä. 'Neitiseni, neitiseni', sanoin minä! j.n.e.
Mutta hän, veliseni, hän tarttuu molemmilla käsillään minun päähäni ja
katsoo minua silmiin ja hymyilee... aivan kuin muotokuva seinällä!
Hänen huulensa vapisevat, hän tahtoo sanoa jotakin, ja lopuksi
rohkaiseekin mielensä ja virkkaa: 'Myöskin te, ystäväiseni, olette
onneton niinkuin minäkin! Eikö totta? Sanokaa minulle, ystäväni!' --
Siten veliseni, siten se kävi! Eikä sekään vielä ollut kylliksi -- hän
suuteli minua myöskin tähän otsalle, veliseni -- tähän, ymmärrätkö? Ah,
kautta Jumalan, kyyhkyseni, suloisempaa ei minulle ole tapahtunut koko
ijässäni, ei kaikkina niinä neljänäkymmenenä ja seitsemänä vuotena,
jotka olen elänyt -- uskotko sen? Ja mitä varten minä olinkaan mennyt
sinne sillalle? Ah, henkeä, henkeä..."
Jemeljan vaikeni ja nojasi päätänsä käsiinsä. Hänen omituisen
kertomuksensa valtaamana en minäkään löytänyt sanoja, vaan katselin
hiljaa aaltoilevaa merta, joka muistutti rauhallisesti nukkuvan
jättiläisen rintaa.
"No", jatkoi Jemeljan, "vihdoin nousi tyttö ylös ja sanoi minulle:
'Tule kotiini!' Me lähdimme yhdessä. Minä tuskin tunsin jalkoja allani,
mutta hän kertoi minulle koko historiansa. Hän oli vanhempainsa ainoa
tytär, isänsä oli kauppamies; häntä oli luonnollisesti hyvin
hemmoteltu. Ja sitte tuli ylioppilas, joka antoi hänelle tunteja, ja he
rakastuivat toisiinsa. Sitte poika matkusti pois ja tyttö jäi häntä
odottamaan... Suoritettuaan tutkintonsa tulisi poika noutamaan tyttöä,
siten olivat he sopineet. Mutta poika ei tullutkaan, vaan lähetti
tytölle kirjeen: 'Sinä et ole tarpeeksi hyvä minulle', ja niin
edespäin. Se luonnollisesti suretti tyttöä -- ja hän päätti tehdä
tuhmuuden, tuo kultunen. Kaiken tämän hän jutteli minulle, ja sitte me
saavuimme sen talon portille, jossa hän asui. 'Hyvästi nyt,
ystäväiseni!' sanoi hän. 'Huomenna minä matkustan täältä. Tarvitsetteko
rahaa? Sanokaa vain, älkää yhtään ujostelko.'"
"'En!' sanoin minä, 'suuret kiitokset, neitiseni, mutta minä en
tarvitse mitään.' -- 'Oh, ystäväiseni, ota vain!' kehoitti hän. Mutta
vaikka minä olin aivan nälkiintynyt ja rääsyinen, en kuitenkaan
tahtonut ottaa häneltä mitään. Rahat eivät minua nyt liikuttaneet,
veliseni. Ja kun me sanoimme jäähyväiset toisillemme, sanoi hän
minulle: 'Milloinkaan elämässä en sinua unhota! -- Aivan vieras ihminen
-- ja kuitenkin käyttäytyy kuin tosi ystävä minua kohtaan'. -- No, jaa,
mikä on ollut, se on ollut!" lopetti Jemeljan yht'äkkiä ja pyörähytti
itselleen uuden paperossin.
"Hän meni taloon sisälle", jatkoi hän sitte. "Minä istuin penkille
portin viereen. Tunsin itseni niin surumieliseksi. Yövartia tuli.
Halloo! -- Mitä sinä täällä lurjustelet?' kirkui hän minulle. 'Aiot
varmaankin varastaa jotain!' Nämä sanat pistivät minua sydämeen kuin
neula. Löin häntä vasten suuta, niin että mäjähti. Siitä tuli hirveä
melu ja viheltäminen... mars poliisin luo! Kernaasti minun puolestani,
se on minulle aivan saman tekevä. Istuuduin tyyneesti alas penkille
jälleen, enkä edes ajatellutkaan karata tieheni. He veivät minut
poliisivahtikonttoriin, mutta aamulla pääsin pois."
"Minä tulen Pavel Petrovitshin luo. 'Missä sinä olet vetelehtänyt?'
kysyy hän nauraen. Minä katson häntä ja huomaan -- se on sama ihminen
kuin eilenkin ja kuitenkin olen minä näkevinäni jotain uutta hänessä...
No, minä kerron hänelle kaikki niinkuin se on tapahtunut. Hän kuunteli
tarkkaavaisena ja sanoi sitte: 'Te olette suuri pässi, Jemeljan
Nikitish, ja tyhmeliini lisäksi. Kenties on se parasta, että te niin
pian kuin mahdollista katoatte minun talostani!' -- Mitä muutakaan oli
minulla neuvoa? Hänellähän oli oikein! Minä siis menin matkoihini ja
sillä hyvä. -- Siten, veliseni, oli sen historian laita!"
Hän vaikeni ja ojensihe pitkälleen maahan sekä pistäen kätensä päänsä
alle, alkoi tirkistellä ylös tummaa tähdikästä taivaslakea kohden.
Ympärillämme oli hiljaista. Aaltojen loiske tuli yhä hiljaisemmaksi ja
hiljaisemmaksi ja kuului lopulta korviimme ikäänkuin heikolta
huokumiselta.