Mutta paitsi laulua, oli meillä muutakin hyvää, jotakin mitä rakastimme
ja joka kenties korvasi meille auringon valon. Talomme toisessa
kerroksessa oli koruompeluliike, jossa työskenteli joukko nuoria
tyttöjä, ja siellä oli sisäpiikana kuudentoista vuotias Tanja. Joka
aamu painautuivat pienet ruusuiset kasvot, joissa oli iloiset
sinisilmät, leipomosta käytävään johtavassa ovessa olevaa lasinruutua
vasten ja kirkas, ystävällinen ääni huusi:
"Vankiraukat, antakaa minulle hiukan rinkilöitä!"
Tuon hyvin tunnetun äänen kuullessamme käännyimme kaikki sekä
katselimme iloisesti ja hyväntahtoisesti noita viattomia tytönkasvoja,
jotka niin tyytyväisinä hymyilivät. Meille oli tullut rakkaaksi
tottumukseksi saada nähdä tuota lasinruutua vastaan painettua
nenännipukkaa sekä noita pieniä valkeita hampaita, jotka loistivat
hymyilevien, punaisten huulten välistä. Toisiamme tyrkkien ryntäämme
ovelle aukaistaksemme sen hänelle, ja sitten astuu hän sisään
sanomattoman herttaisena ja iloisena sekä asettuu eteemme esiliina
kurotettuna ja pää hiukan vinossa, samalla yhtämittaa hymyillen. Pitkä,
paksu, kastanjanruskea palmikkonsa on heilahtanut olkapään yli ja
riippuu rinnalla. Ja me likaiset, mustat, rumat miehet katselemme ylös
häneen -- sillä kynnys, jolla hän seisoo, on neljää askelta
korkeammalla kuin leipomon permanto -- ja toivotamme hyvää huomenta
sekä sanomme pari sanaa -- aivan erityisiä sanoja, jotka yksinomaan
häntä varten tulevat kielellemme. Puhuessamme hänen kanssaan, käy
äänemme lempeämmäksi ja leikinlaskumme viattomammaksi. Kaikki on
erityistä silloin, kun se koskee häntä. Paistaja ottaa uunista lapion
täyden paraiten paistuneita ja raskaimpia rinkilöitä sekä peittää ne
osaavasti Tanjan esiliinaan.
"Varo vain, ett'et juokse päätäpahkaa mestariin!" varotamme me aina
häntä. Hän vain nauraa veitikkamaisesti ja huutaa reippaasti:
"Hyvästi, vankirukat!" -- sekä katoaa sitte nopeasti kuin pieni hiiri.
Siinä on kaikki... Mutta me juttelemme hänestä aivan ihastuksissamme
vielä pitkän aikaa sen jälkeen ja sanomme tänään aivan samaa kuin
sanoimme eilenkin ja jo kaikkina päivinä ennen, sillä hän ja me sekä
kaikki ympärillämme on juuri samanlaista kuin eilenkin ja kaikkina
päivinä... Hirveän tuskallista on elää niin, ettei mikään ympäristössä
muutu, ja ellei tämä ijankaikkinen yksitoikkoisuus kerrassaan tapa
sielua, tulee se päivä päivältä sietämättömämmäksi... Meillä oli aina
tapana puhua naisista tavalla, joka toisinaan pani itsemmekin inhoamaan
hävyttömiä, raakoja sanojamme; semmoinen puhetapa onkin helposti
selitettävissä siten, että ne naiset, jotka tunsimme, eivät kenties
olleetkaan paremman arvoisia. Mutta Tanjasta emme koskaan sanoneet
pahaa sanaa -- kukaan meistä ei olisi edes pilantekoon ryhtynyt hänen
läsnäollessaan; vielä vähemmin olisi kenenkään mieleen johtunut koskea
häneen. Kenties johtui se siitä, että hän aina oli niin lyhyen ajan
luonamme, -- hän vilahteli silmiemme ohi kuten tähdenlento taivaalla,
-- taikka kenties myöskin siitä, että hän oli niin pieni ja niin sievä,
ja kaikki, mikä on kaunista, herättää kunnioitusta raaimmissakin
ihmisissä. Ja mekin, vaikkakin kovan työn vaikutuksesta tylsiksi
kuormajuhdiksi muuttuneita, olimme kumminkin joka tapauksessa alkuaan
ihmisiä ja semmoisina muiden kaltaisia siinä, ett'emme voineet elää
ellei meillä ollut jotain, mitä saatoimme jumaloida. Häntä parempaa ei
joukossamme ollut eikä meille alhaalla kellarissa eläjille osottanut
vähintäkään huomiota kukaan muu kuin hän, -- ei yksikään muu niistä
monista ihmisistä, jotka asuivat talossa. Ja vihdoin -- se kai olikin
tärkein syy -- katsoimme hänet tavallaan meille kuuluvaksikin; seikka,
josta saimme kiittää yksinomaan rinkilöitämme. Me pidimme
velvollisuutenamme antaa hänelle rinkilöitä, oikein lämpimiä ja
ruskeita; se muodostui ikäänkuin jokapäiväiseksi uhriksi
epäjumalallemme, totutuksi pyhäksi tavaksi, joka meidät päivä päivältä
yhä lujemmin kiinnitti häneen. Paitsi rinkilöitä, annoimme myöskin
Tanjalle monta hyvää ohjetta: pukea itsensä lämpimämmin, ei juosta niin
vikkelää rappusissa eikä kantaa niin suuria puusylyyksiä. Hän kuunteli
hymyillen neuvojamme ja vastasi niihin naurulla, mutta ei noudattanut
niitä koskaan; emme me kumminkaan olleet hänelle siitä vihaisia, -- me
tahdoimme vaan osottaa, miten suuresti hänestä huolehdimme.
Usein hän kääntyi puoleemme jollakin anomuksella, kuten esimerkiksi
pyytäen, että avaisimme raskaan kellarinoven taikka hakkaisimme puita,
jotka kaikki, ynnä paljo muutakin, mitä hän vaan toivoi, toimitimme
ilolla ja erityisellä ylpeyden tunteella.
Mutta kun kerran eräs meistä pyysi Tanjaa paikkaamaan hänen ainoaa
paitaansa, äyhki tämä ylenkatseellisesti:
"Onko mokomaa kuultu? Se nyt vielä puuttuisi!..."
Nauroimme perinpohjaisesti tuolle tuhmalle hupakolle emmekä enää
koskaan pyytäneet häneltä mitään. Me rakastimme häntä siinä kaikki.
Ihminen tahtoo aina lahjoittaa rakkautensa jollekulle, vaikkakin tämä
rakkaus toisinaan tuntuu kiusalliselta, toisinaan saastuttaa esineen
tai myrkyttää sen elämän siksi, ett'ei kunnioitus sitä seuraa. Meidän
täytyi rakastaa Tanjaa, sillä meillä ei ollut ketään muutakaan, jota
olisimme voineet rakastaa.
Toisinaan koetti joku ottaa asian ylpeältä kannalta ja sanoi:
"Mutta minkätähden me oikein hemmottelemme tuota tyttöä? Eihän hänessä
ole mitään erinomaista! Me teemme liian suuren numeron hänestä."
Mutta hänet, joka uskalsi tulla esiin moisella puheella, saatoimme me
muut pian ja perinpohjaisesti järkiinsä. Meillä täytyi olla joku, jota
rakastimme, -- olimme sen löytäneet ja rakastimme sitä, ja sen, jota me
kaikki kaksikymmentä kuusi rakastimme, täytyi olla loukkaamaton pyhyys
jokaiselle; se, joka tässä asiassa piti vastakkaista mielipidettä, oli
vihollisemme. Kenties ei rakastettumme ollut rakkautemme arvoinen,
mutta meitähän oli kokonaista kaksikymmentä kuusi kappaletta, jonka
vuoksi tahdoimme, että se, joka oli meille kallisarvoinen, olisi
myöskin pyhä muille.
Rakkautemme ei ole rasittavampaa kuin vihammekaan, ehkä juuri siitä
syystä eräät ylpeät luonteet väittävätkin, että vihamme on
mairittelevampaa kuin rakkautemme. Mutta jos niin on, miksi eivät he
sitte pakene meitä.