Meitä oli kaksikymmentä kuusi kappaletta -- kaksikymmentä kuusi elävää
konetta, suljettuna kosteaan kellariin, missä aamusta iltaan vanutimme
taikinaa sekä leivoimme rinkilöitä ja kakkuja. Ikkunamme alla oli
kuoppa, jota peittivät homeiset tiilikivet; puitteisiin oli
ulkopuolelle naulattu tiheä rautalankaverkko, eivätkä auringon säteet
jaksaneet tunkeutua jauhontomun tahraamien ruutujen läpi. Mestarimme
oli naulannut rautalangat ikkunan eteen sen vuoksi, ettemme voisi antaa
hiukkasta hänen leivistänsä kerjäläisille taikka nälkiintyneille,
työttömille tovereille; mestarimme nimitteli meitä varkaiksi ja
lurjuksiksi sekä syötti meille päivälliseksi lihan asemesta
pilaantuneita sisuskaluja.
Ummehtunutta ja ahdasta oli tuossa kiviarkussa, matalan, painostavan,
noesta mustan ja hämähäkin siimoja täynnä olevan katon alla. Raskaasti
ja ikävästi kului aikamme noiden paksujen, liasta ja homeesta
tahraisten seinien sisäpuolella... Kello viisi aamulla nousimme ylös
haluttomina, uneliaina, ja jo kello kuusi istuimme tylsinä ja
välinpitämättöminä pöydän ympärillä leipomassa rinkilöitä taikinasta,
jonka kumppanit olivat nukkuissamme laittaneet valmiiksi. Ja koko
päivän, aina kello kymmeneen saakka ehtoolla, istuivat toiset meistä
pöydän ympärillä kierrellen tuota kimmoista ainetta sekä samalla
heilutellen itseään edestakaisin, ett'eivät jäsenet aivan jäykistyisi;
toiset taasen sekoittelivat jauhoja veteen. Ja koko päivän piti kiehuva
vesi synkkämielistä porinaansa kattilassa, missä rinkilöitä keitettiin,
ja paistajan lapio raapusteli nopeasti ja kiukkuisesti uuninpohjaa
hänen viskoessaan liukkaita, keitetyitä taikinamöhkäleitä tulikuumille
tiilikiville. Aamusta iltaan paloivat halot uunin toisella sivulla ja
liekkien punainen hohde liehui seinällä, ikäänkuin meitä pilkaten. Tuo
suunnaton uuni muistutti jonkun sadun hirviön muodotonta päätä, joka
kohousi lattiasta ja aukoili tulta suitsevaa kitaansa, mistä kuuma
höyry löyhysi vastaamme; ne kaksi mustaa vetoluukkua näyttivät
tirkistelevän loppumatonta hyörinäämme, aivankuin pari silmiä --
hirviön julmia, kylmiä silmiä, -- tähystellen meitä alituiseen ja
samalla synkällä katseella, juurikuin väsyneinä näkemään orjia, joista
ei enää ollut mitään inhimillistä toivottavana, vaan joita ainoastaan
saatettiin halveksia ylpeän viisauden kylmällä ylenkatseella.
Päivän toisensa jälkeen seisoimme siellä tukehduttavassa, haisevassa
ilmassa, jauhontomussa ja liassa, jota jaloissamme oli kulkeutunut
pihalta sekä vanutimme taikinaa ja leivoimme rinkilöitä, joita
kostutimme hiellämme ja vihasimme työtämme katkerasti, kiukkuisesti;
emme koskaan syöneet omien käsiemme valmistetta, vaan nauteimme
mieluummin mustaa leipää. Istuen vastatusten pitkässä pöydässä --
yhdeksän kummallakin sivulla -- liikuttelimme tuntikausia koneellisesti
käsivarsiamme ja sormiamme; niin tottuneita olimme työhömme, ett'ei
meidän koskaan tarvinnut tarkata, mitä teimme. Ja me olimme katselleet
toisiamme ihan liiaksi, niin että kukin tunsi jok'ikisen rypynkin
toveriensa naamassa. Ei meillä ollut mitään puhumista; olimmekin
totuttaneet itsemme olemaan aivan vaiti, ellemme nimittäin riidelleet
-- sillä ainahan sitä jotakin torailemisen syytä löytyy, varsinkin
työtovereilla. Mutta me riitelimmekin kovin harvoin, sillä mihinkäpä
sitä ihminen kykenisikään, kun on puolikuolluksissa -- kivikuvan
kaltainen -- ja työn kuorma tukahduttaa ajatuksetkin. Vaitioleminen on
vaikeata ja kiduttavaa ainoastaan niille, jotka jo ovat sanoneet
toisillensa kaikki eikä heillä enää ole mitään puhumista; -- sitä
vastaan ihmisille, jotka eivät milloinkaan ole paljoa puhuneet, on
aivan helppoa olla ääneti. Mutta joskus me lauloimme, ja meidän
laulumme alkoi siten, että joku kesken työtään äkkiä huokasi syvään
niinkuin väsyksiin ajettu hevonen ja sitte hiljaa hyräillen alotti
jonkun noista laahustavista lauluista, joiden lempeästi valitteleva
sävelmä aina keventää laulajan sydäntä painostavaa raskasta kuormaa ja
me toiset kuuntelemme ensin hiljaa hänen hyräilyänsä, joka lekuttelee
ja sammuu raskaan kellariholvin alla niinkuin pienoinen tuli ulkona
arolla koleana syksypäivänä, kun harmaa taivas riippuu lyijykattona
maan yli. Sitte yhtyy toinenkin nuottiin ja nyt väreilee jo kaksi ääntä
hiljaa ja surumielisesti kellariluolamme tunkkaisessa ilmapiirissä. Ja
yht'äkkiä tarttuu useita ääniä samalla kertaa sävelmään ja se kohoaa
kuin hyökyaalto, tulee voimakkaammaksi ja äänekkäämmäksi sekä näyttää
aikovan särkeä pirstoiksi kivivankilamme kosteutta tippuvat, paksut
seinät...
Pian laulamme me kaikki kaksikymmentä kuusi. Korkeat, yhteensulaneet
äänet täyttävät leipomon; kohta ei sävel tunnu enää sinne mahtuvankaan,
se lyö seinästä seinään, ähkyy, itkee ja elähdyttää sydäntä, samalla
sitä kalvaen hiljaisella kivulla, aukasee siinä taasen vanhat haavat
sekä herättää kaihoisan kaipauksen... Laulajat huokaavat syvään ja
raskaasti, yksi ja toinen vaikenee äkisti, kuuntelee kauan, miten
toverit laulavat, sekä yhtyy sitte jälleen nuottiin. Jotkut laulavat
silmät kiinni; kenties he kuvittelevat laulun leveätä, mahtavaa virtaa
auringonpaisteiseksi, kauas etäisyyteen ulottuvaksi tieksi, jota myöten
he itse vaeltavat.
Liekit uunissa lekuttelevat edelleen, leipälapio raappii tiilikiviä,
vesi porisee kattilassa, ja tulen kajastus väräjää seinällä, ikäänkuin
tehden äänetöntä pilkkaa... Mutta me laulamme vierailla sanoilla tylsää
suruamme, elävien olentojen raskasta ikävöimistä, auringon ryöstettyä
valoa, orjien kaihoisaa kaipausta. Niin elimme me kaksikymmentä kuusi
siellä alhaalla kellarissa ja olomme oli niin raskasta ja painostavaa,
ikäänkuin koko se kolmikerrostalo yläpuolellamme olisi levännyt
hartioillamme.