antoivat perään ja hänen kasvonsa saivat helpotuksen ilmeen. "Pian!"
kuiskasi hän hampaittensa välistä -- huulet vapisivat jo uuden
kohtauksen lähestyessä -- "pian, Jees Uck! Lääkettä! Älkää peljätkö!
Vetäkää minut sinne!"
Hän tiesi missä lääkearkku oli, huoneen perällä, uunin takana, ja hän
tarttui suonenvedon kourissa nytkähtelevän miehen jalkaan ja veti häntä
sinnepäin. Kun suonenvetokohtaukset helpottivat, alkoi Neil, vaikkakin
hyvin heikkona ja hyvin sairaana, etsiä arkkua. Hän oli nähnyt koirien
kuolevan aivan samoihin taudinoireisiin kuin hänen omansa, ja hän tiesi
mitä oli tehtävä. Hän otti esiin pullon kloraalihydraattia, mutta hänen
sormensa olivat liian heikot ja voimattomat vetämään korkkia suulta.
Tämän teki Jees Uck hänelle, kun hän sai uuden kohtauksen. Kun kohtaus
oli ohi, tarjottiin hänelle avonainen pullo, ja hän katsoi nuoren
naisen suuriin, mustiin silmiin ja luki niistä, mitä miehet ovat aina
lukeneet oman naisensa silmistä. Hän otti hyvän annoksen lääkettä ja
vaipui sitten nojalleen kunnes uusi kohtaus oli helpottanut. Sitten hän
nousi vaivaloisesti kyynäspäilleen.
"Kuulkaahan, Jees Uck", sanoi hän hyvin hitaasti, ikäänkuin hän, siitä
huolimatta että oli välttämätön kiiruhtaa, olisi peljännyt tehdä niin.
"Tehkää mitä minä sanon. Jääkää tänne luokseni, mutta älkää koskeko
minuun. Minun täytyy olla hyvin hiljaa, mutta te ette saa mennä." Hänen
alaleukansa alkoi jännittyä ja hänen kasvonsa vapista ja vääntyä uuden
kohtauksen lähestyessä, mutta hän koetti taistella sitä vastaan. "Älkää
menkö! Älkääkä antako Amos'enkaan mennä. Ymmärtäkää minut oikein!
Amos'en täytyy jäädä juuri tänne."
Tyttö nyökkäsi merkiksi, että ymmärsi ja sitten sai Neil taas
suonenvetokohtauksen -- ensimäisen kokonaisesta sarjasta, joiden voima
vähitellen laimeni ja jotka uusiutuivat yhä harvemmin. Jees Uck
kumartui hänen ylitsensä, mutta muisti hänen kehotuksensa eikä
uskaltanut koskea häneen. Kerran alkoi Amos näyttää selviä
levottomuuden merkkejä ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut mennä
kyökkiin, mutta Jees esti sen salamoivalla katseellaan, ja senjälkeen
pysyi mies aivan hiljaa, jollei oteta lukuun hänen vaivaloista
hengitystään ja onttoa yskimistään.
Bonner nukkui. Valonpilkahdus, joka osoitti että oli päivä, katosi.
Amos sytytti lampun, alinomaa nuoren naisen silmälläpidon alaisena.
Alkoi tulla ilta. Pohjanpuoleisesta ikkunasta näkyi taivas punertavan
hohdon valaisemana, joka liekehti ja hulmusi ja sitten sammui. Hetkisen
perästä Neil Bonner heräsi. Ensin hän katsoi, oliko Amos vielä siellä,
sitten hän hymyili Jees Uck'ille ja nousi ylös. Jokainen lihas hänen
ruumiissaan oli jäykkä ja hellä, ja hän hymyili surullisesti
puristellessaan ja painellessaan itseään, ikäänkuin olisi tahtonut
päästä varmuuteen vaurioiden suuruudesta. Mutta sitten saivat hänen
kasvonsa vakavan ja virallisen ilmeen.
"Jees Uck", sanoi hän, "ottakaa kynttilä. Menkää kyökkiin. Siellä on
ruokaa pöydällä -- korppuja ja papuja ja sianlihaa -- ja sitten on
vielä kahvia pannussa liedellä. Tuokaa se tänne pöydälle. Kantakaa
tänne myös pikari ja vettä ja whiskyä, jota on kaapin ylimmäisellä
hyllyllä. Älkää unhoittako whiskyä."
Kulautettuaan suuren lasin whiskyä hän alkoi huolellisesti tarkastaa
lääkearkkua, jolloin hän tuontuostakin pani syrjään erinäisiä pulloja
ja astioita jotakin määrättyä tarkotusta varten. Sitten hän ryhtyi
analyseeraamaan tuotuja ravintoaineita. Opiskeluaikanansa hän oli
toisinaan ollut laboratorio-töissä ja hänellä oli riittävästi tietoja
päästäkseen lopputulokseen näilläkin puutteellisilla välikappaleilla.
Nytkähdykset, jotka olivat seuranneet kohtauksia, tekivät asian
yksinkertaiseksi, ja hänen tarvitsi tehdä vain yhdenlainen koe.
Kahvissa ei ollut mitään, ei myöskään pavuissa. Korput hän tutki
erittäin tarkasti. Amos, joka ei tiennyt mitään kemiasta, katseli hänen
puuhiaan uteliaasti. Mutta Jees Uck, jolla oli rajaton usko valkoisten
miesten, etenkin Neil Bonnerin viisauteen, ja joka ei ainoastaan itse
tietänyt mitään, vaan myöskin ymmärsi, ettei hän tiennyt mitään, piti
enemmän silmällä Neilin kasvoja kuin käsiä.
Hän jatkoi aste asteelta, kunnes tuli viimeiseen kokeeseen. Hän käytti
kaitasta lääkepulloa koeputkena ja piti sitä itsensä ja kynttilän
välissä, tarkastaen sakan hiljaista laskeutumista putkessa olevassa
liuoksessa. Hän ei sanonut mitään, mutta hän näki, mitä oli odottanut
näkevänsä. Ja Jees Uck, jonka silmät olivat ikäänkuin nauliutuneet
hänen kasvoihinsa, näki myöskin jotakin -- jotakin, joka sai hänet
syöksymään kuin naarastiikeri Amos'en kimppuun ja ihmeteltävällä
notkeudella ja voimalla heittämään hänet kumoon. Tytön veitsi lensi
tupesta, kohosi ja välähti lampun valossa. Amos päästi röhkivän äänen,
mutta Bonner esti iskun ennenkuin se oli myöhäistä..
"Te olette hyvä tyttö, Jees Uck. Mutta älkää välittäkö tuosta.
Päästäkää hänet!"
Tyttö päästi tottelevaisesti miehen irti, vaikka jokainen piirre hänen
kasvoillaan ilmaisi vastahakoisuutta, ja Amos kaatui raskaasti
lattialle. Bonner kosketti häntä mokkasiinin peittämällä jalallaan.
"Nouskaa ylös, Amos!" käski hän. "Te laitatte itsenne matkakuntoon jo
tänä iltana ja lähdette heti täältä."
"Ette kai tahtone väittää, että..." sopersi Amos vimmoissaan.
"Minä väitän, että te olette yrittänyt saada minut hengiltä", selitti
Neil kylmästi ja rauhallisella äänellä. "Minä väitän myöskin, että te
olette tappanut Birdsall'in, vaikka yhtiö luulee, että hän on itse
surmannut itsensä. Minulle te olitte käyttänyt strykniiniä. Jumala
tietää, mitä te olette hänelle antanut. Minä en voi hirttää teitä. Te
olette jo liian lähellä kuolemaa. Mutta Twenty Milessä ei ole tilaa
meille kahdelle, ja te saatte lähteä. Holy Crossiin on kaksisataa
peninkulmaa. Te voitte päästä sinne, jos vältätte liiallisia
voimanponnistuksia. Minä annan teille ravintoaineita, reen ja kolme
koiraa. Te olette silloin yhtä hyvässä säilyssä kuin jos olisitte
vankilassa, sillä te ette pääse maasta pois. Ja minä annan teille yhden
mahdollisuuden. Te olette jo melkein kuollut. No niin! Minä en lähetä
yhtiölle kertomusta konnantyöstänne ennenkuin keväällä. Siihen saakka
teillä on yksi pelastuksen keino, ja se on kuolema. Niin, menkää nyt
tiehenne!"
"Menkää te sänkyyn!" pyysi Jees Uck, kun Amos oli ohjannut yön
pimeydessä tiensä Holy Crossiin päin. "Te olette vielä sairas mies,
Neil."
"Ja te olette hyvä tyttö, Jees Uck", vastasi hän. "Tässä käteni sen
vahvistukseksi. Mutta teidän täytyy palata kotiin."
"Te ette pidä minusta", sanoi tyttö yksinkertaisesti.
Neil hymyili, auttoi häntä pukemaan _parkan_ yllensä ja seurasi häntä
ovelle. "Aivan liian paljon, Jees Uck", sanoi hän hiljaan, "aivan liian
paljon."
Arktisen yön musta vaippa laskeutui senjälkeen yhä
läpitunkemattomampana maan yli. Neil Bonner teki sen huomion, ettei hän
ollut osannut arvostella tarpeeksi korkealle viihdytystä, jota tarjoaa
sellaistenkin kasvojen läsnäolo kuin murhanhaluisen ja kuolevan
Amos'en! Twenty Mile kävi entistä yksinäisemmäksi. "Jumalan
armeliaisuuden tähden Prentiss -- lähettäkää minulle tänne mies",
kirjoitti hän kolmen sadan peninkulman päässä olevan Fort Hamiltonin
asiamiehelle. Kuuden viikon perästä toi intiaanikirjeenkantaja
vastauksen. Se oli sangen kuvaava. "Helvetti. -- Molemmat jalat
jäätyneet. Tarvitsen hänet itse. Prentiss."
Kaiken kurjuuden lisäksi useimmat toyootit olivat lähteneet sisämaahan
ahdistamaan peuralaumoja, ja Jees Uck oli heidän mukanaan. Kun tyttö
oli nyt kaukana, tuntui tämä seikka tuovan hänet lähemmäksi häntä kuin
koskaan ennen, ja Neil Bonner huomasi hämmästyksekseen, että tytön kuva
palasi yhä uudestaan hänen mieleensä; hän oli näkevinään hänet joko
leirissä tai ulkona kulkemassa. Ei ole hyvä olla yksin. Usein hän tuli
hiljaisesta varastohuoneesta avopäin ja hurjana, ja heristi nyrkkiään
eteläisellä taivaanrannalla näkyvää päivänvälkettä kohden. Ja
hiljaisina, kylminä öinä hän nousi vuoteeltaan ja hoippuroi ulos
pakkaseen, sekä koko keuhkojensa voimalla katkaisi hiljaisuuden,
niinkuin se olisi ollut tunteilla varustettu olio, jonka hän saattoi
herättää. Tai hän karjui myöskin nukkuville koirille, kunnes ne
alkoivat ulvomistaan ulvoa. Hän otti elätiksi takkuisen pedon ja koetti
kuvitella, että se oli se uusi apulainen, jonka Prentiss oli
lähettänyt. Hän vaivasi itseään opettamalla sen öisin nukkumaan
siivosti peitteiden alla ja istumaan pöytään syömään niinkuin ihmiset;
mutta susikoira nousi vastaan, se pakeni pimeisiin nurkkiin, murisi
ilkeästi ja puri häntä jalkaan -- ja lopuksi Bonner ajoi sen ulos
lyöden ja potkien.
Sitten valtasi hänet jonkinlainen henkilöittämisfantasia. Kaikki ne
voimat, joita oli hänen ympärillään, muuttuivat eläviksi olennoiksi,
jotka tulivat elämään yhdessä hänen kanssaan. Hän rakensi
yksinkertaisen pyhäkön, pystytti auringolle alttarin, jolla hän poltti
kynttilöitä, talia ja sianlihaa. Ja aitaamattomalle pihalle,
korkeajalkaisen varastohuoneen viereen, hän teki lumesta paholaisen
kuvan, jolle hän irvisteli ja teki pilaa, kun elohopea laski. Kaiken
tämän leikillään, luonnollisesti. Hän sanoi itselleen, että se tapahtui
leikillä, ja tätä hän toisti lakkaamatta saadakseen itsensä vakuutetuksi
siitä -- ajattelematta, että hulluus on aina taipuvainen esiintymään
teeskentelyn ja leikin muodossa.
Eräänä päivänä keskitalvella tuli isä Champreau, jesuiitta ja
lähetyssaarnaaja, Twenty Mileen. Bonner syöksyi häntä vastaan, veti
hänet mukanaan sisään, syleili häntä ja itki, kunnes pappi teki samoin
pelkästä myötätunnosta. Senjälkeen Bonner tuli raivoksi ilosta ja toi
pöytään parasta mitä talossa oli, sekä vannoi kalliisti, ettei hänen
vieraansa saisi koskaan jättää häntä. Mutta isä Champreau'lla oli kiire
päästä rannikolle veljeskuntansa asioissa, ja hän lähti matkalle
seuraavana aamuna.
Sitten toyootit palasivat talvileirilleen pitkältä
metsästysretkeltänsä. He toivat mukanaan paljon vuotia, ja suuri
vaihtokauppa ja vilkas elämä syntyi Twenty Milessä. Nyt tuli Jees
Uck'kin ostamaan helmiä ja punasta kangasta ja muita esineitä, ja
Bonner alkoi tointua entiselleen. Viikon ajan hän koetti taistella
rakkauttansa vastaan tyttöön. Mutta sitten tapahtui ratkaisu eräänä
iltana, kun Jees nousi lähteäkseen. Hän ei ollut unhoittanut, että oli
kerran hyljätty ja hän oli saanut perintönä sen ylpeyden, joka oli
saanut Spike O'Brienin kiertämään luoteisväylän maitse.
"Minä lähden nyt", sanoi hän, "hyvää yötä, Neil."
Mutta mies seurasi häntä. "Ei, niin ei ole hyvä", sanoi hän.
Ja kun tyttö kääntyi häneen päin ilonvälke silmissään taivuttautui hän
eteenpäin, hitaasti ja juhlallisesti, ikäänkuin olisi suorittanut pyhää
toimitusta, ja suuteli hänen huuliaan. Toyootit eivät olleet koskaan
opettaneet Jees'ille sellaisen suudelman merkitystä, mutta hän ymmärsi
sen kuitenkin ja oli iloinen.
Jees Uck'in tultua sai kaikki heti valoisamman leiman. Hän oli
kuninkaallinen onnessaan ja loppumattoman hyvänmielinen lähde. Hänen
alkuperäisyytensä ja naivisuutensa ilmenivät tavalla, joka valmisti
mieluisia yllätyksiä tuolle hienon maailman hienostuneelle miehelle.
Hän ei ollut ainoastaan lohdutuksena hänen yksinäisyydessään, vaan
hänen luonnollisuutensa vaikutti nuorentavasti hänen kiusattuun
sieluunsa. Tuntui Neilistä siltä kuin hän pitkän vaelluksen jälkeen
olisi palannut takaisin laskeakseen päänsä maaemon syliin. Lyhyesti
sanottuna, Jees Uck'issa hän löysi maailman nuoruuden -- sen nuoruuden
ja voiman ja ilon.
Ja jotta Neil saisi kaikki tarpeensa täytetyiksi ja etteivät he kaksi
kyllästyisi toisiinsa, tuli pian senjälkeen eräs Sandy Mac Pherson
Twenty Mileen -- mies sellainen seuranpitäjä, ettei paremmasta
apua. Hänenlaistaan viheltelijää ei ollut kukaan ennen tavannut
kulkuteillään, eikä mokomampaa balladinlaulajaa oltu koskaan kuultu
leirivalkean ääressä. Eräs jesuiittapappi oli tullut hänen leiriinsä
parisataa peninkulmaa Yukonia ylöspäin, lukeakseen kaikessa kiireessä
viimeisen sanan Sandyn toverille, ennenkuin tämä kätkettiin maanpoveen.
Ja lähtiessään oli pappi sanonut: "Sinä jäät nyt yksin, poikaseni." Ja
Sandy oli surullisena laskenut päänsä. "Twenty Milessä on toinen
yksinäinen mies", oli pappi lisännyt. "Te tarvitsette toisianne,
poikaseni."
Kävi sitten niin, että Sandy tuli tervetulleeksi kolmanneksi henkilöksi
asemalle, veli miehelle ja naiselle, jotka asuivat siellä. Hän otti
Bonnerin mukaansa hirvijahdille ja sudenpyynnille, ja Bonner
taas etsi kuluneen ja huonosti-pidetyn kirjan, ja tutustutti
toisen Shakespeareen, niin että Sandy alkoi deklamoida jambisia
pentameettereita vetokoirilleen, kun ne osottausivat uppiniskaisiksi.
Ja pitkinä iltoina he pelasivat cribbagea ja puhuivat ja väittelivät
kaikista maailman asioista, Jees Uck'in äidillisesti keinuessa
edestakaisin tuolissaan ja korjatessa heidän mokkasiinejaan ja
sukkiaan.
Tuli kevät. Aurinko pistäysi näkyviin etelässä. Maa vaihtoi synkän
lumipukunsa iloisempaan ja kevyempään. Kaikkialla sädehti valoa ja
vilisi elämää. Päivät pitenivät ja yöt muuttuivat valoisiksi. Virta
paljasti povensa ja höyryalusten puskutus kuului läpi erämaan. Tuli
elämää ja liikettä, uusia kasvoja ja uusia tapahtumia. Bonner sai
apulaisen Twenty Mileen, ja Sandy Mac Pherson lähti kullankaivajien
seurassa tutkimaan Koyokuk-maata. Ja Neil Bonnerille tuli sanomalehtiä
ja aikakauskirjoja ja kirjeitä. Ja Jees Uck katseli kaikkea tätä
pahantuulisena, sillä hän tiesi, että Neilin sukulaiset puhuttelivat
häntä toiselta puolen maailmaa.
Tuntematta erityistä mielenliikutusta hän otti vastaan sanoman isänsä
kuolemasta. Postin joukossa oli eräs hellä ja anteeksiantavainen kirje,
jonka isä oli sepittänyt elämänsä viime hetkinä. Siinä oli myös
virallisia kirjeitä yhtiöltä, joka sangen armollisesti antoi Neilille
määräyksen jättää asema apulaiselle, ja myönsi hänelle luvan matkustaa
niin pian kuin hän halusi. Suurikokoisessa asiapaperissa pesän
selvitysmies esitti hänelle lukemattomia luetteloja osakkeista ja
obligatsiooneista, maatiloista, koroista ja irtaimistosta, joka kaikki
hänen isänsä testamentin mukaan olisi hänen omaisuuttaan. Ja hienolla
pienellä kortilla, joka oli varustettu monogrammilla ja sinetillä,
pyydettiin kallista Neiliä palaamaan kotia murtuneen ja rakastavan
äitinsä luo.
Neil Bonner teki ripeästi päätöksen, ja kun _Yukon Belle_ matkalla
Behringin merelle laski puskuttaen rantaan, meni hän laivaan ja
matkusti -- lausuen tuon vanhan valheen pikaisesta paluusta.
"Minä tulen takaisin ennenkuin ensimäinen lumi sataa, rakas Jees
Uck'ini", lupasi hän hänelle ottaessaan viimeisen suudelman rannalla.
Eikä hän ainoastaan luvannut, vaan hänen ajatuksensakin oli pitää
lupauksensa -- aivan niin kuin useimmat miehet sellaisissa
tilaisuuksissa ovat aikoneet tehdä. Hän määräsi uudelle asiamiehelle
John Thompsonille, että hänen vaimolleen, Jees Uck'ille oli annettava
rajaton luotto. Ja viimeinen minkä hän näki _Yukon Bellen_ kannelta
Twenty Milestä, oli ryhmä työmiehiä, jotka puuhailivat pölkkymajan
kimpussa; siitä oli tuleva mukavin ja kodikkain asunto tuhannen
peninkulman alalla jokivarressa -- Jees Uck'in ja Neil Bonnerin asunto
-- minkä piti olla valmis ennen ensi lumen satamista. Sillä se oli
hänen varma ja suora vakaumuksensa, että hän palaisi takaisin. Jees Uck
oli hänelle sangen rakas, ja muuten oli Pohjolalla kultainen
tulevaisuus edessään. Neil Bonner aikoi turvata tämän tulevaisuuden
isänsä rahoilla. Hän hautoi päässään kunnianhimoista unelmaa. Takanaan
neljän vuoden kokemus ja turvanaan ystävällinen yhteistyö P.C. yhtiön
kanssa hän tahtoi palata takaisin ja tulla Alaskan Cecil Rhodes'iksi.
Ja hän palaisi heti ensimäisellä höyrylaivalla, niin pian kuin olisi
saanut järjestetyksi isänperintönsä -- isän, jota hän oikeastaan ei
ollut koskaan tuntenut -- ja lohduttanut äitiänsä, jonka hän oli
unhoittanut.
Syntyi suuri hälinä, kun Neil Bonner palasi arktisilta mailta.
Tulia sytyteltiin ja lihapatoja ripusteltiin niiden päälle,
ja hän otti vastaan kaikki mitä tarjottiin ja kehui hyväksi. Hän ei
ollut ainoastaan tullut pronssinväriseksi, vaan hän oli tullut
sisällisestikin uudeksi ihmiseksi; hänellä oli nyt toinen käsitys
asioista ja tapahtumista, hän oli vakava ja itsensähillitsevä. Hänen
entiset toverinsa joutuivat hämilleen, kun hän kieltäytyi alottamasta
samaa elämäntapaa kuin vanhaan hyvään aikaan; mutta hänen isävainajansa
hyvä ystävä hieroi tyytyväisenä käsiään, ja siitä lähtien kysyttiin
aina hänen mieltään, kun oli kysymyksessä eksyneen nuorukaisen
opastaminen oikealle tielle.
Neljä vuotta oli Neil Bonnerin henkinen elämä ollut kesannossa. Se
vähä, mitä hän tässä suhteessa oli saanut lisää, oli käynyt
valintaprosessin läpi. Se oli niin sanoaksemme puhdistunut kaikesta
alhaisesta ja tarpeettomasta. Hän oli elänyt paljon ja nopeasti
maailmassa, ja erämaassa hänellä oli ollut aikaa järjestää sekavia
kokemuksiaan. Hänen pintapuoliset tarkoitusperänsä olivat menneet
tuulten mukana ja hän oli tehnyt uusia yleistetyille perusteille.
Mitä sivistykseen tulee, hän oli oppinut arvostelemaan sitä kokonaan
toisin. Maantuoksu, joka oli tunkeutunut hänen sieramiinsa, ja luonnon
tarkasteleminen olivat auttaneet häntä erottamaan sivistyksen sisäisen
merkityksen ja selvästi huomaamaan sen sekä kehnouden että voiman. Hän
oli muodostanut itselleen yksinkertaisen pienen filosofian. Tie armoon
kulki puhtaan elämän kautta. Velvollisuutensa täyttäminen oli pyhä.
Täytyi viettää puhdasta elämää ja tehdä velvollisuutensa voidakseen
tehdä työtä. Työnteko oli vapautus. Ja työntekeminen elämän
saattamiseksi yhä rikkaammaksi ja rikkaammaksi oli pyrkimystä
sopusointuun maailmanjärjestyksen ja Jumalan tahdon kanssa.
Mutta Neil Bonner oli alkujaan kaupunki-ihminen. Ja hänen nuori
luonnollinen elämänkatsomuksensa ja käsityksensä ihmisyydestä antoi
hänelle paremman ajatuksen sivistyksestä ja teki sen hänelle
arvokkaammaksi. Päivä päivältä sulki kaupunkiväki hänet yhä paremmin
piiriinsä ja kaupunkielämä kangasti hänelle yhä selvempänä. Päivä
päivältä tuntui sitävastoin Alaska yhä kaukaisemmalta ja
epätodellisemmalta. Ja niin hän sattui yhteen Kitty Sharonin, hänen
omaan sukuunsa kuuluvan naisen kanssa -- naisen, joka laski hänen
käteensä omansa ja veti hänet luokseen, niin että hän unhoitti päivän
ja hetken ja sen ajan vuodesta, jolloin ensi lumi sulaa Yukon-joella.
Sill'aikaa Jees Uck puuhaili suuressa, uudessa talossaan ja kulutti
unelmiin kultaiset kesäkuukaudet. Sitten tuli syksy, pitkän talven
edelläkävijä. Ilma kävi ohueksi ja kirpeäksi, päivät synkiksi ja
lyhyiksi. Virta vieri hitaasti eteenpäin ja ohut jääkerros muodostui
seisovaan veteen. Paimentolaiselämä pakeni etelään ja hiljaisuus
laskeusi maan yli. Ensimäiset lumihiutaleet liihoittivat maahan ja
viimeinen höyryalus taisteli epätoivoisesti jääsohjua vastaan. Sitten
jää kovettui ja peitti laajat alat, niin että Yukon virtasi enää
kapeana uomana. Viimein sekin meni umpeen, virta oli hiljaa, ja
kimmeltävät päivät katosivat pimeyteen.
John Thompson, uusi asiamies, nauroi hänelle, mutta Jees Uck uskoi
onnettomuuden tapahtuneen. Neil Bonner oli kenties paleltunut jossakin
Chilkoot Passin ja St. Michaelin välillä, sillä vuoden viimeisille
matkustajille käy usein huonosti, kun ovat vaihtaneet veneen rekeen ja
heidän täytyy ajaa tunnin toisensa perään ripeästi kulkevalla
koiravaljakolla.
Mutta koiravaljakkoa ei näkynyt tulevaksi kumpaakaan Twenty' Mileen
johtavaa tietä. Ja John Thompson, voimatta salata riemuaan, sanoi Jees
Uck'ille, ettei Bonner luonnollisesti tule enää takaisin. Hän toi
raa'asti esiin toivonsa saada astua poistuneen tilalle. Jees Uck nauroi
hänelle päin kasvoja ja meni suureen taloonsa. Mutta kun keskitalvi
tuli, jolloin toivo kuolee, huomasi Jees Uck, ettei hänellä enää ollut
luottoa varastohuoneessa. Tämä oli Thompsonin työtä, ja hän hieroi
käsiään ja kulki edestakaisin ja asettui ovelleen katselemaan Jees
Uck'in asuntoon päin. Jees möi koiransa kullankaivajaseurueelle ja
maksoi käteisellä elintarpeensa. Ja kun Thompson kieltäytyi antamasta
tavaraa rahallakaan, tekivät toyootit hänen ostoksensa ja kuljettivat
ne pimeän tultua hänen asuntoonsa.
Helmikuussa tuli sinne ensimäinen posti jään yli, ja nyt luki John
Thompson viiden kuukauden vanhan sanomalehden perheuutisten joukosta,
että Neil Bonner oli mennyt naimisiin Kitty Sharonin kanssa. Kun mies
raollaan olevasta ovesta ilmoitti tämän uutisen, nauroi Jees Uck eikä
uskonut häntä. Maaliskuussa hän synnytti yksinäisyydessään poikalapsen,
terveen ihmisvesan, joka herätti hänessä suurta ihastusta. Ja samaan
aikaan seuraavana vuonna Neil Bonner istui toisen vuoteen ääressä ja
ihaili toista ihmisvesaa, joka oli tullut maailmaan.
Lumi suli maasta ja Yukon loi jääpeitteensä. Aurinko vaelsi pohjoiseen
ja sitten taas etelään, ja kun koirista saadut rahat olivat lopussa,
kääntyi Jees Uck oman kansansa puoleen. Eräs taitava metsästäjä, Oche
Ish, tarjoutui pyydystämään metsänriistaa ja lohta hänelle ja hänen
pojalleen, jos hän menisi naimisiin hänen kanssansa. Ja Imego ja Hah Yo
ja Wy Nooch -- kaikki punanahkaisia metsänkävijöitä -- tekivät hänelle
saman ehdotuksen. Mutta hän piti parempana elää yksin ja hankkia lihaa
ja kalaa omalla työllään. Hän neuloi mokkasiineja ja parkoja ja
vanttuita -- lämpimiä, käytännöllisiä esineitä, silmiä hiveleviä
komeine tupsuineen ja helmikirjailuineen -- ja näitä hän möi
kullanetsijille, jotka joka vuosi tulivat yhä suurempina joukkoina
maahan. Tällä tavalla hän ei ainoastaan ansainnut toimeentuloa
itselleen ja lapselleen, vaan myöskin säästi rahaa, ja eräänä päivänä
hän osti paikan _Yukon Bellessä_ ja matkusti höyryaluksella alas
virtaa.
St. Michaelissa hän otti astianpesijän paikan aseman keittiössä. Aseman
palveluskunta kummasteli tuota ihmeellistä naista ja ihmeellistä lasta,
mutta hän säästyi kysymyksiltä, kun koetti olla niin vierova kuin
mahdollista. Mutta ennenkuin kulku Behringin merellä lakkasi, hän osti
paikan erääseen höyrylaivaan, joka lähti etelään päin. Sinä talvena hän
laittoi ruokaa kapteeni Markheimin taloudessa Unalaskassa, ja kun kevät
tuli, jatkoi hän matkaa etelään päin Sitkaan whiskylaivalla. Sitten
hänet nähtiin Metlakahtlassa, joka on lähellä St. Maryä Tan-Handlen
suussa, ja siellä hän työskenteli säilyketehtaassa lohenkalastuksen
aikana. Kun tuli syksy ja Siwash-kalastajat valmistautuivat palaamaan
Puget Soundiin, meni hän parin perhekunnan kanssa suureen seetripuiseen
soutuveneeseen ja heidän seurassaan hän matkusti pitkin Alaskan ja
Canadan rannikkoja, kunnes oli pujoteltu Juan de Fucan kapeiden väylien
läpi, ja hän talutti kädestä poikaansa pitkin Seattlen kovia
kivikatuja.