sattumalta osui Bastardiin, joka makasi pitkänään maassa, pää
etukäpälien välissä ja nukkui. Nyt saivat Leclère'n ajatukset toisen
suunnan. Hän katseli tarkkaan koiraa ja koetti päästä selville,
nukkuiko se todellakin, vai oliko vain nukkuvinaan. Bastardin kyljet
nousivat säännöllisesti, mutta Leclère oli huomaavinaan, että hengitys
tapahtui hiukan liian sukkelaan; hän havaitsi myös kiihkeätä valppautta
koiran jokaisessa karvassa, mikä todisti, ettei uni ollut todellista.
Hän olisi tahtonut antaa koko valtauksensa Sunrise'ssa, jos olisi
päässyt varmuuteen, ettei koira ollut hereillä, ja kerran kun hänen
jäsenensä naksahtivat, hän katsahti nopeasti ja levottomasti
Bastardiin, saadakseen tietää, liikauttiko tämä itseään. Sitä se ei
silloin tehnyt, mutta muutamien minuuttien perästä se nousi seisalleen
hitaasti ja laiskasti, venytteli itseään ja katsoi tarkasti
ympärilleen.
"_Sacre dame_", kuiskasi Leclère tuskin kuuluvasti.
Kun Bastardi oli päässyt varmuuteen, ettei ketään näkynyt eikä
kuulunut, istuutui hän, väänsi ylähuulensa ikäänkuin olisi tahtonut
hymyillä, katsahti Leclère'en ja lipoi kieltään.
"Minä olen mennyttä miestä", sanoi Leclère ja nauroi kovaan ja
katkerasti.
Bastardi tuli lähemmäksi, vahingoittunut korva lerpallaan ja terve
eteenpäin jännitettynä. Hän piti päätään hauskasti vinossa ja lähestyi
pienin leikkivin askelin. Sitten hän sysäsi ruumiillaan laatikkoa, niin
että se horjahteli. Leclère astui varovasti laidalta toiselle
säilyttääkseen tasapainon.
"Pidä varasi, Bastardi", sanoi hän rauhallisesti. "Minä tapan sinut".
Bastardi murisi tuon turmiota ennustavan sanan kuultuaan ja sysäsi
laatikkoa voimakkaammin. Sitten hän nousi ylös ja hyökkäsi koko
painollaan laatikon kimppuun. Leclère potkasi toisella jalallaan, mutta
köysi kuristi hänen kurkkuaan, niin että hän oli vähällä kaatua
laatikon päältä.
"Hei, hoo! Tiehesi siitä! Eteenpäin!" huusi hän.
Bastardi peräytyi noin parikymmentä jalkaa ja koko hänen esiintymisensä
ilmaisi joustavuutta, ettei Leclère voinut sitä ymmärtää väärin. Hän
muisti, kuinka koira oli usein särkenyt jäätä heittäytymällä koko
painollaan sen päälle, ja kun hän ajatteli tätä, hän ymmärsi, mikä
Bastardilla oli mielessä. Koira kääntyi ympäri ja seisoi hiljaa. Hän
näytti valkeita hampaitaan ja Leclère vastasi samalla tavalla.
Senjälkeen Bastardi hyppäsi ja työnsi laatikkoa koko voimallaan.
Viisitoista minuuttia myöhemmin palasivat Slackwater Charley ja Webster
Shaw takaisin ja huomasivat jotakin, joka muistutti aavemaista,
pimeässä edestakaisin liikkuvaa heiluria. He jouduttivat askeleitaan,
tulivat lähemmäs ja löysivät elottoman ruumiin, johon elävä olento oli
pureutunut kiinni ja repeli ja pudisteli sitä, niin että se joutui
heiluvaan liikkeeseen.
"Hei! Päästä irti -- sinä helvetinsikiö!" huudahti Webster Shaw.
Mutta Bastardi vain muljautti häneen ilkeästi ja murisi uhkaavasti
päästämättä otettaan.
Slackwater Charley otti esille revolverinsa, mutta hänen kätensä
vapisivat ikäänkuin kylmästä, ja hän hutiloi.
"Kas tässä, ottakaa se", sanoi hän ja ojensi aseen Webster Shawille.
Webster Shaw naurahti, tähtäsi Bastardin välkkyvien silmien väliin ja
laukasi. Koiran ruumis vavahti, sätkytteli koipiaan hetkisen ja tuli
sitten yht'äkkiä aivan kankeaksi. Mutta hampaansa se piti yhä
edelleenkin tiukasti yhteenpuristettuina.
Jees Uck'in tarina.
Maailmassa on ollut monenlaisia luopumisia. Mutta pääasiassa ne
kuitenkin ovat samanlaisia. Ja tässä suhteessa voi väittää, että miehet
ja naiset luopuvat rakkaimmastaan maailmassa jonkun vielä rakkaamman
takia. Niin on aina tapahtunut. Niin kävi silloin, kun Aabel uhrasi
laumansa esikoiset. Esikoiset olivat hänelle kalleinta maailmassa,
mutta hän uhrasi ne säilyttääkseen hyvät välinsä Jumalan kanssa. Niin
oli myös Aabrahamin laita, kun hän valmistautui uhraamaan poikansa
Iisakkia kivialttarilla. Iisak oli hänelle sangen rakas, mutta
tutkimattomasta syystä Jumala oli hänelle vielä rakkaampi. Asianlaita
oli kai niin, että Aabraham ehkä pelkäsi Herraa. Mutta olipa tämä nyt
totta tai ei, on senjälkeen pari miljaardia ihmistä todistanut, että
hän rakasti Herraa ja tahtoi palvella häntä.
Ja koska nyt on tullut säännöksi, että rakastaminen ja palveleminen
kuuluvat yhteen, sekä että uhraaminen eli luopuminen on palvelemista,
niin on myöskin Jees Uck, vaikka hän oli ainoastaan tummahipiäisten
rotuun kuuluva nainen, rakastanut niin syvästi kuin kuka hyvänsä. Hän
ei ollut suinkaan perehtynyt historiaan, olipa vain oppinut ottamaan
selvän ilmasta ja tuulesta ja metsäeläinten tavoista. Niinmuodoin hän
ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Aabelista tai Aabrahamista. Ja
koska hän oli jäänyt huomaamatta Holy Crossin hyviltä sisarilta, ei hän
myöskään tiennyt mitään Ruthista, tuosta moabittaresta, joka luopui
itse Jumalasta vieraan maan vieraan naisen takia. Jees Uck oli vain
oppinut kieltäytymään, suunnilleen niinkuin koira pakotetaan luopumaan
varastamastaan, ydintä täynnä olevasta luusta. Ja kuitenkin, kun hänen
aikansa tuli, näytti hän kykenevänsä nousemaan parempiin rotuihin
kuuluvien tasalle ja kieltäytymään todellakin suuremmoisella tavalla.
Tämä on niinmuodoin kertomus Jees Uck'ista, ja samalla myös kertomus
Neil Bonner'ista ja Kitty Bonner'ista ja parista Neil Bonner'in
jälkeläisestä. Jees Uck kuului tummahipiäisten rotuun, se on totta,
mutta hän ei ollut intiaani, eikä myöskään eskimo eikä innuiitti. Jos
mennään ajassa taaksepäin ja seurataan suullisia perintötietoja, niin
löydetään eräs Skolkz, toyoot-intiaani Yukonista, joka nuoruudessaan
vaelsi siihen suureen suistomaahan, jossa innuiitit asuvat, ja siellä
yhdisti itsensä erääseen naiseen, jonka nimi kuuluu olleen Olillie.
Tämä Olillie oli syntynyt äidistä, joka oli eskimo ja isästä, joka oli
innuiitti. Ja Skolkz'ista ja Olillie'sta syntyi Halie, joka niinmuodoin
oli puoleksi toyoot-intiaani ja puoleksi eskimo-innuiitti. Ja Halie oli
Jees Uckin isoäiti.
Mutta nyt oli Halie, jossa oli sekaisin kolmen rodun verta, ja joka ei
kammonut kehittää tätä sekarotuisuutta vielä pitemmälle, mennyt
naimisiin muutaman Shpack-nimisen venäläisen turkiskaupustelijan
kanssa, jota myös aikoinaan kutsuttiin "Isoksi paksuksi".
Shpack oli täällä luokitettu venäläisiin kuuluvaksi sattuvamman
nimityksen puutteessa; sillä Shpack'in isä, eräs slavoonilainen
rangaistusvanki eteläisistä maakunnista, oli paennut
elohopeakaivoksista Pohjois-Siperiaan, jossa hän kohtasi Zimban, joka
oli paimentolaiskansaan kuuluva nainen ja tuli Shpack'in äidiksi.
Ja ellei nyt Shpackia olisi ottanut huostaansa merikansa, joka elää
kurjuudessa Arktisen meren rantamilla, ei hänestä olisi koskaan tullut
Jees Uck'in äidinisää, eikä niinmuodoin olisi mitään tarinaakaan
kerrottavana. Mutta hän joutui merikansan pariin, pakeni heidän
luotaan Kamschatkaan ja tuli sieltä muutamalla norjalaisella
valaanpyydystäjä-laivalla Itämerelle. Vähän senjälkeen hän ilmaantui
Pietariin, eikä viipynyt monta vuotta, ennenkuin hän matkusti samaa
vaivaloista tietä, jota hänen isänsä puoli vuosisataa aikaisemmin oli
kulkenut hätää ja tuskaa nähden. Mutta Shpack oli vapaa mies, ja hän
oli suuren venäläisen turkiskauppayhtiön palveluksessa. Ja tämän
virkansa takia hän matkusti yhä kauemmas itään, kunnes meni Behringin
meren yli Venäjän Amerikaan. Partolik'issa, joka on lähinnä Yukonin
suurta suistomaata, hän otti Halien vaimokseen -- hänet, josta tuli
Jees Uck'in äidinäiti. Ja tästä avioyhteydestä syntyi tyttölapsi
Tukesan.
Yhtiön käskystä Shpack teki pari sataa peninkulmaa pitkän
kanoottimatkan Yukonia ylöspäin Nulaton asemalle. Hän otti mukaansa
Halien ja pikku Tukesanin. Tämä tapahtui 1850, ja samana vuonna
joki-intiaanit hyökkäsivät Nulatoon ja hävittivät sen maan tasalle.
Siellä päättyi Shpack'in ja Halien elämä. Ja tämän kauhean yön aikana
Tukesan katosi. Vielä tänä päivänä toyootit kieltävät olleensa missään
tekemisissä asian kanssa; mutta olipa sen laita kuinka hyvänsä, oli
kuitenkin tosiasia, että tyttölapsi Tukesan kasvoi ja yleni heidän
keskuudessaan.
Tukesan oli naimisissa kahden toyoot-veljeksen kanssa peräkkäin, mutta
kummankaan kanssa hänellä ei ollut lapsia. Toiset naiset pudistelivat
päätään tälle, eikä kukaan heimon miehistä tahtonut ruveta kolmanneksi
mieheksi lapsettomalle leskelle. Mutta tähän aikaan oli monen sadan
peninkulman päässä, Fort Yukonissa, eräs mies, jonka nimi oli 'Spike
O'Brien. Fort Yukon oli eräs Hudson-Bay-yhtiön asema, ja Spike O'Brien
oli yhtiön palveluksessa. Hän oli kelvollinen palvelija, mutta hän sai
sen ajatuksen, että ansio oli huono, ja ajan oloon hän kypsytti tätä
ajatusta ja karkasi. Matkustamiseen takaisin York Factory'yn olisi
mennyt koko vuosi, jos hän olisi kulkenut asemalta asemalle. Ja koska
asemat kuuluivat yhtiölle, hän tiesi, ettei hän sitä tietä kulkiessaan
välttyisi joutumasta yhtiön kynsiin. Ei niinmuodoin löytynyt muuta
keinoa kuin lähteä pitkin Yukonia. Oli kyllä totta, ettei yksikään
valkoinen mies ollut koskaan ennen matkustanut Yukonia pitkin, eikä
yksikään valkoinen mies tiennyt, laskiko Yukon Arktiseen valtamereen
vai Behringin mereen -- mutta Spike O'Brien oli kelttiläinen, ja
vaaroihinjoutumisen mahdollisuus oli hänelle houkutus, jota hän oli
aina seurannut.
Muutamia viikkoja tämän jälkeen hän veti, vaivoissa pahoin runneltuna
ja nälkiintyneenä ja kuumeesta puolikuolleena, veneensä maihin erään
toyootkylän luona, jonka jälkeen hän heti kaatui tiedottomana maahan.
Saatuaan voimansa takaisin hän näki Tukesanin ja mieltyi häneen.
Samoinkuin Shpack'in isä, joka eli korkeaan ikään siperialaisen
paimentolaiskansan keskuudessa, Spike O'Brien olisi saattanut jäädä
ainiaaksi lepuuttamaan väsyneitä raajojaan toyootein luo. Mutta
romanttiset ajatukset valtasivat hänet ja estivät häntä jäämästä sinne.
Niinkuin hän oli matkustanut York Factory'sta Fort Yukoniin, hän
saattaisi kulkea ennen muita Fort Yukonista mereen saakka ja hankkia
itselleen kunnian olla ensimäinen, joka on kiertänyt luoteista väylää
maitse. Hän lähtikin virtaa ales, saavutti halajamansa kunnian, mutta
ei tullut huomatuksi eikä ylistetyksi. Myöhemmin hän piti vierasmajaa
merimiehille San Franciscossa, jossa häntä pidettiin sangen hyvänä
valehtelijana kertomiensa tosijuttujen takia. Siellä synnytti ennen
lapseton Tukesan lapsen. Ja tämä lapsi oli Jees Uck. Olemme käyneet
läpi näin tarkasti hänen sukuluettelonsa osottaaksemme, ettei hän ollut
intiaani, eikä eskimo, eikä innuiitti, eikä oikeastaan mikään muukaan;
sekä näyttääksemme, kuinka puolettomia sukukuntain jätteitä me kaikki
olemme, ynnä kuinka ihmeellisiä teitä se siemen kulkee, josta me
johdamme alkumme.
Huolimatta siitä kiertolaisverestä, -- tai kenties sen takia -- joka
hänen suonissaan virtaili, ja kaikesta siitä mitä hän oli saanut periä
niin monelta eri rodulta, kasvoi Jees Uck'ista erinomaisen ihana
nainen, Hänen kauneutensa oli jonkunverran eriskummallista,
itämaalaista, niin että se olisi saattanut jokaisen kansatieteilijän
ymmälle. Hän oli erittäin hoikka ja norja. Paitsi mielikuvitusrikkautta
ei hänessä näkynyt keltiläisen rodun vaikutusta. Mahdollisesti se
myöskin oli ajanut hänen lämpöisen verensä lähelle ihoa, mikä teki
hänen kasvonsa vaaleammiksi, mutta tämä saattoi olla yhtä hyvin
Shpack'in, tuon "Ison paksun" perintöä, joka oli saanut slavoonilaisen
isänsä ihonvärin. Ja lopuksi hänellä oli suuret loistavat mustat silmät
-- sekarodun silmät, joissa oli kärsivä ilme, mikä todistaa mustan
rodun sekaantumista valkoiseen. Valkoisilta perimänsä veri ja hänen oma
valppautensa tekivät hänet jossakin määrin kunnianhimoiseksi. Muuten
hän oli kasvatuksensa ja maailmankatsomuksensa puolesta täydelleen
toyoot-intiaani.
Eräänä talvena, kun hän oli nuori nainen, osui Neil Bonner hänen
tielleen. Mutta hän osui hänen tielleen samalla tapaa kuin oli tullut
maahankin, nimittäin hiukan vastenmielisesti. Oikeastaan hän oli aivan
vasten tahtoaan tullut sinne. Isänsä, joka leikkasi kuponkeja ja
kasvatti ruusuja, ja äitinsä, joka rakasti seuraelämää, kasvattamana
oli Neil Bonner'ista tullut tuulihattu. Hän ei ollut oikeastaan huono
luonne; mutta miehen, jolla elämä on turvattu, eikä ole mitään tehtävää
tässä maailmassa, täytyy jollakin tavoin osoittaa toimintahaluaan, ja
Neil Bonner oli juuri tässä asemassa. Ja hän nautti täysin siemauksin
vapaudestaan, niin että hänen isänsä -- Neil Bonner vanhempi -- lopulta
kyllästyi häneen, luopui ruusuistaan ja katseli poikansa elämää mitä
suurimmalla hämmästyksellä. Sitten hän meni erään samallaisilla
taipumuksilla varustetun toverinsa luo, jonka kanssa hänen oli tapana
neuvotella kupongeista ja ruusuista, ja nämä molemmat miehet
ratkaisivat nuoren Neil Bonner'in kohtalon. Hänet täytyi lähettää
oppimaan parempia elintapoja -- jotta hän luopuisi harmia tuottavista
hullutteluistaan ja saavuttaisi tasaisen vakavuuden.
Kun tämä päätös oli tehty ja Neil oli hiukan pahoitellut ja häpeillyt,
kävi muu koko helposti. Molemmat vanhat toverukset olivat suuria
osakkeenomistajia P.C. yhtiössä. Ja P.C. yhtiö omisti kokonaisia
laivastoja, jokialuksia ja valtamerihöyryjä, ja paitsi tätä
merenkyntämistä se oli myös ottanut haltuunsa noin satatuhatta
neliöpeninkulmaa maata, joka maantieteilijäin kartoilla on tavallisesti
merkitty valkealla. Ja niin lähetti P.C. yhtiö nuoren Neil Bonner'in
Pohjolaan tekemään työtä ja oppimaan niin hyväksi kuin isänsä. "Viiden
vuoden yksinkertainen elämäntapa kovassa työssä ja kaukana kaikista
kiusauksista tekee hänet mieheksi", sanoi vanha Neil Bonner, jonka
jälkeen hän vetäytyi takaisin ruusujensa pariin. Nuori Neil Bonner puri
hampaitaan yhteen ja tarttui päättäväisin ilmein työhön käsiksi. Hän
täytti paikkansa palvelijana hyvin ja saavutti esimiestensä suosion. Ei
niin, että työ olisi tuottanut hänelle hupia, vaan se oli ainoa keino,
joka esti häntä menettämästä järkeään.
Ensimäisenä vuotena hän toivoi kuolemaa. Toisena vuotena hän kiroili
luojaansa. Kolmantena vuotena hän eli vuoroin näissä molemmissa
mielialoissa ja riitaantui erään esimiehensä kanssa. Hän sukeutui
voittajana riidasta, mutta hänen esimiehensä sai kuitenkin viimeisen
sanan -- ja tämän sanan perusteella Neil Bonner lähetettiin
karkoituspaikkaan, johon verrattuna hänen entinen olinpaikkansa tuntui
hänestä paratiisilta. Mutta hän meni sinne nurkumatta, sillä Pohjola
oli todellakin tehnyt hänestä miehen.
Siellä täällä kartan valkoisilla paikoilla näkyy pieniä ympyröitä,
jotka muistuttavat "o"-kirjainta ja näitten ympyräin jommallakummalla
puolella on luettavana nimiä, niinkuin esimerkiksi "Fort Hamilton" --
"Yanana Station" -- "Twenty Mile" -- mikä saa meidät luulemaan, että
nuo valkoiset seudut ovat täynnä kyliä ja kaupunkeja. Mutta tämä ei ole
mitään muuta kuin tyhjää mielikuvitusta. Twenty Milen, joka on aivan
samallainen kuin muutkin asemat, käsittää yksi pölkkymaja, suunnilleen
yhtä iso kuin tavallinen kulmatalo, jossa on maustekauppa alakerrassa
ja vuokrahuoneita yläkerrassa. Pihan perällä on varastohuone, ja
sitäpaitsi pari ulkohuonetta. Kartanolla ei ole minkäänlaista aitausta;
se ulottuu silmänkantamattomiin. Muita rakennuksia ei ole näkyvissä,
mutta toyootit leiriytyvät toisinaan talveksi peninkulman tai parin
päähän Yukonin varteen. Ja tämä on Twenty Mile, yksi P.C. yhtiön
monista tuntosarvista. Täällä hoitaa yhtiön lähettiläs apulaisineen
vaihtokauppaa intiaanien turkistavaroilla sekä tekee kaikenlaista muuta
kauppaa kuljeskelevien kullankaivajien kanssa, jotka maksavat
ostoksensa kultahiekalla. Täällä odottavat asiamies ja hänen
apulaisensa talvet läpeensä kevättä, ja kun kevät saapuu, kiipeevät he
kiroillen talon katolle, sillä Yukon tulvii yli äyräittensä. Ja tänne
lähetettiin nyt Neil Bonner neljäntenä maassaolovuotenansa pitämään
huolta kaikesta.
Hänellä ei ollut edeltäjää, joka olisi jäänyt palkattomaksi hänen
tähtensä. Hän, joka oli hoitanut asemaa ennen, oli ottanut hengen
itseltään, "sentähden, että paikka oli niin vaikea", sanoi apulainen,
joka vielä pysyi paikallaan. Toyootit kuitenkin lausuivat eriävän
mielipiteensä asiasta, istuessaan leirivalkeansa ääressä. Apulainen oli
kaitaharteinen, heikkorintanen mies, hänen kasvonsa muistuttivat
kuolleen pääkalloa, eikä ohut musta parta voinut peittää poskien
onttoutta. Hän ryki paljon, hänen keuhkonsa tuntuivat olevan lopullaan
ja silmissä oli sellainen raju, kuumeenomainen loiste, niinkuin
kaikilla viimeiselle taudinasteelle joutuneilla keuhkotautisairailla.
Hänen nimensä oli Pentley -- Amos Pentley -- eikä Bonner pitänyt
hänestä, vaikkakin tunsi myötätuntoa tuota kuolemaantuomittua raukkaa
kohtaan. He eivät eläneet erittäin hyvässä sovussa keskenään, vaikka
näiden kahden miehen, kaikista miehistä, olisi pitänyt olla hyvissä
väleissä keskenään ottaen huomioon pitkän talven kylmyys, hiljaisuus ja
pimeys.
Lopulta Bonner päätteli, että Amos oli osaksi vähämielinen, ja jätti
hänet rauhaan tehden itse kaiken työn keittämistä lukuun ottamatta.
Siitä huolimatta Amos näytti vain katkeria katseita ja peittelemätöntä
vihaa häntä kohtaan. Tämä oli Bonnerille suuri menetys, sillä hänen
oman rotunsa hymyilevät kasvot, rohkaiseva sana, toveruuden sympatia
vastoinkäymisten keskellä -- kaikki tämä merkitsi paljon. Talvi oli
vielä nuori, kun hän alkoi tajuta lisäsyitä tällaisessa apulaisessa
siihen, että edellinen asiamies oli havainnut parhaaksi pakottaa
kätensä omaa henkeään vastaan.
Twenty Milessa oli hyvin yksinäistä. Kelmeä lakeus ulottui joka
puolelle horisonttiin. Lumi, joka oli oikeastaan huurua, heitti
manttelinsa maan yli ja hautasi kaiken kuolemanhiljaisuuteen. Sää oli
päiväkausia kirkas ja kylmä, lämpömittari näytti jatkuvasti
neljäkymmentä tai viisikymmentä astetta pakkasta. Mutta sitten tulikin
muutos. Se vähä kosteus, joka oli tihkunut ilmakehään, kerääntyi
harmaiksi, muodottomiksi pilviksi; sää muuttui melko lämpimäksi
lämpömittarin noustessa kahteenkymmeneen pakkasasteeseen, ja kosteus
putoili taivaalta kovina huurukiteinä, jotka sihisivät kuin kuiva
sokeri tai maasta ilmaan potkaistu ohut hiekka. Tämän jälkeen sää
muuttui jälleen kirkkaaksi ja kylmäksi niin pitkäksi aikaa, että oli
kerääntynyt kylliksi kosteutta suojaamaan maata ulkoavaruuden
kylmyydeltä. Siinä kaikki. Ei mitään tapahtunut. Ei myrskyjä, ei
tyrskyäviä vesiä, ei rusahtelevia metsiä, ei mitään muuta kuin
koneentapaista kasaantuneen kosteuden aiheuttamaa sadetta. Ehkä
huomattavin tapaus noiden pitkästyttävien viikkojen aikana oli
lämpömittarin kipuaminen ennen kokemattomaan viiteentoista asteeseen
nollan alapuolella. Korvatakseen tämän iski ulkoavaruus maata
kylmyydellään, kunnes elohopeamittari jäätyi ja spriimittari pysyi yli
seitsemässäkymmenessä asteessa pari viikkoa, jolloin se possahti rikki.
Siten ei saatu selvää, kuinka paljon kylmempää tuli tämän jälkeen.
Toinen tapaus, yksitoikkoinen säännöllisyydessään, oli öiden
piteneminen, kunnes päivä oli enää valon välähdys pimeän ajan välillä.
Neil Bonner oli sosiaalinen olento. Hänen rangaistuksensa aiheuttaneet
hulluttelutkin olivat johtuneet liiallisesta seurallisuudesta. Ja
täällä, maanpakonsa neljäntenä vuonna, hän löysi itselleen seuraa --
mikä olisi tuon sanan ivaamista -- nyrpeässä ja puhumattomassa
olennossa, jonka synkissä silmissä hehkui viha, yhtä katkera kuin se
oli aiheetonkin. Ja Bonner, jolle puhe ja seura olivat elämän henkäys,
kuljeksi ympäriinsä aaveentapaisena muistellen jonkun aiemman
elämänsä yltiöpäisiä ilotteluja. Päivisin hänen huulensa olivat
yhteenpuristuneet, kasvonsa jäykät; mutta iltaisin hän puristi kätensä
nyrkkiin, pyöriskeli peitteittensä sisässä ja itki ääneen kuin pikku
lapsi. Ja hän muisteli usein erästä vaikutusvaltaista miestä kiroten
tätä pitkien tuntien aikana. Myöskin Jumalaa hän kirosi, mutta Jumala
ymmärtää. Hänellä ei ole sydäntä syyttää heikkoja kuolevaisia, jotka
kieltävät Jumalan Alaskassa.
Tänne Twenty Milen asemalle saapui Jees Uck ostamaan jauhoja ja pekonia
sekä helmiä ja kirkkaanpunaisia kankaita ompelutöitään varten. Lisäksi
ja tietämättään hän tuli Twenty Milen asemalle saattamaan yksinäisen
miehen vielä yksinäisemmäksi, ojentelemaan unissaan tyhjiä
käsivarsiaan. Sillä Neil Bonner oli vain mies. Tytön tullessa
ensimmäistä kertaa kauppaan hän katsoi tätä pitkään, niinkuin janoinen
mies saattaa katsoa pulppuavaan lähteeseen. Ja Jees Uck, Spike
O'Brienin perinnöksi jättämän luonteen vaikutuksesta, rohkaisi mielensä
ja katsoi häntä hymyillen silmiin, ei niinkuin tummahipiäisen väen
pitäisi hymyillä kuninkaallisille roduille, vaan niinkuin nainen
hymyilee miehelle. Tulos oli vastustamaton; mutta mies ei huomannut
sitä, vaan taisteli vastaan yhtä ankarasti ja tuskallisesti kuin hän
tunsi vetovoimaa tyttöä kohtaan. Ja tyttö? Niin, hän oli Jees Uck,
kasvatukseltaan täysi toyoot-intiaani.
Hän tuli usein asemalle kauppaa tekemään. Ja usein hän istui suuren
takan ääressä ja jutteli murteellisella englanninkielellä Neil Bonnerin
kanssa. Ja kävi niin, että mies odotti hänen tuloansa, ja niinä
päivinä, jolloin hän ei saapunut, hän oli levoton eikä saanut rauhaa.
Toisinaan häntä rupesi ajatteluttamaan, ja silloin hän kohteli häntä
kylmästi ja päättäväisesti, mikä hämmensi ja haavoitti tyttöä, ja jota
hän ei uskonut oikeaksi. Mutta useimmiten hän ei uskaltanut ajatella
ensinkään, ja silloin oli kaikki hyvin ja silloin syntyi sekä hymyä
että naurua. Ja Amos Pentley, joka läähätti ikäänkuin kuivalle joutunut
kissankala, näki kaiken tämän ja veti suunsa irviin. Hän, joka rakasti
elämää, ei voinut saada elää, ja se kiusasi häntä, kun toinen saattoi
tehdä sitä. Sentähden hän vihasikin Bonneria, joka oli elämää täynnä ja
jonka silmät loistivat riemusta, kun hän sai nähdä Jees Uck'in. Mitä
taas Amos'een tuli, sai pelkkä tytön ajatteleminen hänen verensä
kuohumaan, mitä seurasi verensyöksy.
Jees Uck -- hän joka ajatteli niin alkuperäisesti eikä ollut tottunut
punnitsemaan elämän hienompia puolia -- luki yksinkertaisen ja
luonnollisen käsitystapansa mukaan Amos Pentleyn sielua kuin avointa
kirjaa. Hän varoitti Bonneria, avonaisesti ja suorasti, mutta
harvasanaisesti. Mutta korkeammalla tasolla olevan henkilön
monimutkaisempi ajatustapa oli hämmentänyt Neilin huomiokyvyn, ja hän
nauroi tytön selvälle levottomuudelle. Hänen silmissään Amos Pentley
oli kurja raukka, joka epätoivoisena horjui hautaansa kohti. Ja
Bonnerista, joka itse oli kärsinyt paljon, oli helppo antaa paljon
anteeksi.
Mutta eräänä kirpeänä pakkasaamuna hän nousi aamiaispöydästä ja meni
varastohuoneelle. Jees oli jo siellä, hänen kasvonsa punottivat matkan
jälkeen; hän halusi ostaa jauhosäkin. Muutamien minuuttien perästä Neil
seisoi lumessa sitoen säkkiä rekeen. Kun hän kumartui eteenpäin, tunsi
hän niskansa kankeaksi ja aavisti jotakin kauheaa olevan tulossa. Ja
kun hän oli saanut reen köytetyksi ja yritti ojentautua suoraksi sai
hän äkkiä suonenvetokohtauksen ja vaipui lumeen. Ruumis jännittyneenä
ja vapisten, pää taaksepäin heitettynä, jalat ja kädet levällään, selkä
kaareksi koukistuneena ja suu vääristyneenä hän näytti menevän
kappaleiksi jäsen jäseneltä. Päästämättä pienintäkään ääntä Jees Uck
oli heti polvillaan hänen vieressään lumessa, mutta Neil tarttui
suonenvetomaisesti hänen ranteistaan, ja niinkauan kuin kohtauksia
kesti, hän oli avuton. Ne lakkasivat muutamien hetkien perästä, mutta
Neil makasi heikkona ja melkein tiedotonna, hänen otsansa kylpi hiessä
ja huulet kostuivat vaahdosta.
"Pian!" mumisi hän kummallisella, käheällä äänellä. "Pian! Sisään!"
Neil yritti ryömiä nelinkontin, mutta tyttö nosti hänet pystyyn, ja
nojautuneena hänen nuoriin käsivarsiinsa saattoi hän kulkea nopeammin.
Kun hän pääsi varastohuoneeseen, alkoivat suonenvetokohtaukset
uudelleen, hän irtausi väkisin tytöstä ja vieriskeli lattialla. Amos
Pentley tuli ja katseli tapausta uteliain silmin.
"Oi, Amos!" huudahti Jees Uck hädissään ja avuttomana, "luuletteko,
että hän kuolee?" Mutta Amos kohautti harteitaan ja jatkoi
katselemistaan.