useammin kuin kerran hän oli hypännyt Leclère'n kurkkua kohti, mutta
aina valmiina olevan koiraruoskan tyvipää oli pakoittanut hänet
luopumaan aikeistaan, ja vapisevana ja tiedottomana hän oli joka kerta
jäänyt maahan pitkälleen. Täten Bastardi oli oppinut odottamaan sopivaa
aikaa. Kun hän oli päässyt täysiin nuoruuden voimiin, hän katsoi ajan
tulleen. Hän oli leveärintainen ja hänellä oli oivalliset lihakset,
hänen kokonsa oli melkoista suurempi kuin tavallisesti -- hänen
ulkomuotonsa muistutti kieltämättömästi täysiveristä sutta. Leclère
nukkui vaippoihinsa kääriytyneenä, kun Bastardi havaitsi, että nyt oli
aika toimia. Hän hiipi varovaisesti isäntänsä luo, pää painuneena maata
vasten, terve korva taaksepäin vinossa, hiljaisin kissanaskelin.
Bastardi veti henkeään hiljaa, sangen hiljaa, eikä hän nostanut päätään
ennenkuin oli aivan nukkujan vieressä. Hän seisoi hetkisen ja katseli
pronssinväristä paljasta, hengityksen mukana voimakkaasti ja
säännöllisesti nousevaa ja laskevaa kurkkua. Kuola tippui hänen
leukapielistään ja valui pitkin kieltä, ja silloin muistui hänen
mieleensä riippuva korvansa, ne lukemattomat lyönnit, joita hän oli
saanut ja monet kärsimänsä vääryydet, ja hän heittäytyi äänettömästi
nukkuvan kimppuun.
Leclère heräsi kipuun, kun koiran hampaat iskeytyivät hänen kurkkuunsa,
ja kun hän itsekin oli täysi eläin, heräsi hän täydellisesti. Hän
tarttui molemmin käsin Bastardin henkitorveen ja kieri peitteiden alta
päästäkseen koko painollaan vainoojansa kimppuun. Mutta tuhannet
Bastardin esi-isät olivat iskeneet hampaansa lukemattomien hirvien ja
peurojen kurkkuihin, ja hän oli perinyt heidän taitonsa. Kun hän tunsi
Leclère'n painon päällänsä, repi ja raateli hän takajaloillaan
isäntänsä vatsaa ja alaruumista, niin että kynnet tunkivat nahan ja
lihasten läpi. Ja kun hän tunsi päällänsä olevan ruumiin liukuvan
takaisin ja nousevan, raapi hän miehen kurkkua. Toiset koirat, hänen
toverinsa, kokoontuivat heidän ympärilleen murisevaksi piiriksi, ja
Bastardi, joka saattoi vaivoin hengittää ja oli kadottamaisillaan
tajuntansa, tiesi, että he himoitsivat leuoillaan tarttua häneen. Mutta
se ei merkinnyt mitään -- nyt oli miehestä kysymys, miehestä, joka
makasi hänen päällään, ja hän repi ja raateli kynsillään niin kauan
kuin hänellä oli hituisenkaan voimia jälellä. Mutta Leclère kuristi
häntä molemmilla käsillään, kunnes Bastardin oli vaikea saada ilmaa --
kunnes koiran silmät tulivat jäykiksi ja lasimaisiksi, sen leuat
päästivät hitaasti otteensa ja kieli pistäysi mustana ja paksuna ulos
suusta.
"Vai niin? No -- _bon_, sinä piru!" kärisi Leclère suu ja kurkku täynnä
omaa vertansa, kun hän heitti tiedottoman koiran luotansa.
Mutta kun nyt toiset koirat hyökkäsivät Bastardin kimppuun, ajoi
Leclère ne pois kiroten. Ne vetäytyivät takaisin suurempaan piiriin,
istuutuivat ja nuolivat kiihkeästi huuliaan, jokainen karvat pystyssä.
Bastardi tointui nopeasti, ja kun hän kuuli Leclère'n äänen nousi hän
vaivaloisesti jaloilleen ja seisoi huojuen sinne tänne.
"Oo, sinä kirottu kanalja!" Leclère sylki ja kiroili vuoroon. "Minä
näytän sinulle vielä, tiedä se! Sinä saat mitä tarvitset, sinä piru!"
Kun ilma virtaili kuin elämän neste Bastardin väsyneisiin keuhkoihin,
teki hän uuden hyökkäyksen herraansa kohti, mutta hänen leukansa eivät
osuneet maaliin ja loksahtivat yhteen päästäen metallin helinää
muistuttavan äänen. He kieriskelivät nyt molemmat lumessa ja Leclère
hakkasi hurjasti nyrkeillään. Sitten he päästivät irti ja kiertelivät
toisiaan. Leclère olisi voinut siepata veitsensä. Ja hänen pyssynsä oli
maassa hänen jalkainsa juuressa. Mutta hänen villipedon tunteensa oli
herännyt ja raivosi hillittömästi. Hän tahtoi taistella käsillään -- ja
hampaillaan. Bastardi teki uuden hyökkäyksen, mutta Leclère löi hänet
nyrkiniskulla maahan, heittäytyi hänen päälleen ja iski hampaansa
koiran lapaan niin että ne tunkeutuivat luuhun saakka.
Siinä oli alkuperäinen näyttämö ja yhtä alkuperäinen kohtaus --
sellainen, joka oli saattanut tapahtua maailman lapsuusaikoina.
Avonainen paikka synkässä metsässä, ympärillä piiri irvisteleviä
susikoiria ja keskellä kaksi villipetoa taistelun tuoksinassa, muristen
ja purren, mielettömästi raivoten, läähättäen ja puuskuttaen, karjuen,
ponnistellen, hurjina raivosta, mielettömän murhanhimon valtaamina,
iskien, purren ja kynsien kaikessa luonteenomaisessa raakuudessaan.
Mutta silloin onnistui Leclèren iskeä Bastardia nyrkillään korvan
taakse ja koira vaipui taintuneena maahan. Tämän jälkeen Leclère
hyppäsi sen päälle ja hyppeli hyppelemistään rusentaakseen sen maahan.
Bastardin molemmat takajalat olivat poikki ennenkuin Leclère pysähtyi
hengittääkseen.
"Oo-oo! Oo-oo!" kirkui hän pudistaen nyrkkiään, kykenemättä saamaan
muuta ääntä kurkustaan.
Mutta Bastardi oli lannistumaton. Hän loikoi siinä avuttomassa
kurjuudessaan, mutta hänen ylähuulensa kohosi väsyneesti ja vääntyi
irvistykseen, hänellä ei ollut voimia päästää ääntä. Leclère potkasi
häntä, ja Bastardin väsyneet leuat puristuivat isännän säären ympäri,
mutt'eivät jaksaneet tunkea nahan läpi.
Silloin otti Leclère ruoskan ja oli hakata hänet palasiksi, huutaen
joka lyönnille: "Tällä kertaa minä teen lopun sinusta! Vai mitä?
Luciferin nimessä teen kuin teenkin sinusta lopun!"
Viimein hänkin vaipui kokoon lopen väsyneenä ja pyörtymäisillään
verenvuodosta; hän kaatui uhrinsa viereen, mutta kun susikoirat
lähestyivät suorittaakseen kostonsa, käytti hän viimeisiä voimiaan
ryömiäkseen Bastardin päälle ja siten suojellakseen häntä heidän
leuoiltaan.
Tämä tapahtui jokseenkin lähellä Sunrise'a, ja kun lähetyssaarnaaja
muutamia tunteja myöhemmin avasi ovensa Leclère'lle, hämmästyi hän, kun
ei nähnyt Bastardia vetokoirien joukossa. Eikä hänen hämmästyksensä
suinkaan vähentynyt, kun Leclère heitti syrjään osan peitteitä reestä,
nosti Bastardin syliinsä ja kompuroi huoneeseen koiran kanssa.
Mc Questionin haavuri, jolla oli jossain määrin taipumuksia
vetelehtimiseen, sattui juuri olemaan siellä jutustelemassa, ja he
tahtoivat nyt kahden ruveta paikkaamaan Leclèreä.
"_Merci, non_", sanoi hän. "Olkaa hyvät ja auttakaa koiraa ensin. --
Sanoitteko, että antaa sen kuolla? _Non_. Se ei olisi hyvä. Siksi että
minun täytyy se ensin lannistaa. Juuri sen vuoksi se ei saa kuolla."
Haavuri sanoi sitä eriskummalliseksi päähänpistoksi ja lähetyssaarnaaja
piti sitä enteenä. Ja niin voipunut Leclère joka tapauksessa oli, että
kuume tarttui häneen keväällä ja hänen täytyi uudelleen ruveta
sängynomaksi. Bastardin laita oli paljon huonompi, mutta hänen
itsepintainen elämästä-kiinnipitämisensä voitti lopuksi; hänen
takajalkansa paranivat ja koko hänen elimistönsä uudistui, kun hän
useita viikkoja oli maannut sidottuna lattialla. Ja kun Leclère
vihdoinkin toipui ja istui tuhkanharmaana ja vapisevana
auringonpaisteessa oven pielessä, oli Bastardi jo ottanut takaisin
herruutensa ja pakottanut ei ainoastaan omat toverinsa vaan myöskin
lähetyssaarnaajan koirat alamaisuuteen.
Hän ei liikauttanut lihastakaan eikä väräyttänyt karvaakaan, kun
Leclère ensi kertaa kompuroi ulos lähetyssaarnaajaan nojaten ja
hitaasti ja tavattoman varovaisesti istuutui kolmijalkaiselle tuolille.
"_Bon_!" sanoi Leclère. "_Bon!_ Aurinko on hyvä olemassa!" Ja hän
ojenteli laihtuneita käsivarsiaan ja antoi niiden kylpeä lämmössä.
Silloin sattui hänen katseensa koiraan, ja entinen tuli loisti taas
hänen silmistään. Hän asetti kätensä kevyesti lähetyssaarnaajan
käsivarrelle. "_Mon père_ -- tuo Bastardi -- se on oikea paholainen.
Tahdotteko noutaa minulle pistoolin, jotta minä saan nauttia auringosta
levossa ja rauhassa?"
Sitten hän istui monta päivää auringonpaisteessa oven ulkopuolella. Hän
ei nukahtanut koskaan, ja pistooli oli aina hänen polvillaan. Bastardin
tuli tavaksi aamusin heti silmätä, oliko ase tavallisella paikallaan.
Niinpian kun hän sai nähdä pistoolin, kohotti hän hiukkasen ylähuultaan
merkiksi, että hän oli ymmärtänyt, ja Leclère kohotti hänkin
ylähuultaan vastaavaan irvistykseen. Eräänä päivänä lähetyssaarnaaja
huomasi tämän.
"Varjelkoon!" sanoi hän. "Minä luulen varmasti, että eläin käsittää..."
Leclère nauroi. "Kuulkaahan, _mon père_ -- mitä minä nyt sanon, sen se
varmasti ymmärtää."
Ikäänkuin vahvistaakseen vakuutuksen Bastardi kohotti huomattavasti
toista korvaansa tarkasti kuullakseen isäntänsä äänen.
"Minä sanon -- kuole!"
Bastardi päästi kurkustaan murinan, hänen niskakarvansa nousivat
pystyyn ja jokainen lihas näytti jännittyvän odotuksesta.
"Minä nostan aseeni -- kas näin!" Hän antoi teon seurata sanoja ja
tähtäsi suoraan Bastardia.
Koira teki silmänräpäyksessä sivuhyppäyksen ja katosi rakennuksen
nurkan taa.
"Varjelkoon!" huudahti lähetyssaarnaaja kerta kerralta.
"Mutta miksi se ei pakene teidän luotanne?"
Ranskalainen kohautti hartioitaan rodulleen ominaisella tavalla, joka
voi merkitä kaikkea mahdollista, täydellisestä tietämättömyydestä
rajattomaan ymmärtämykseen asti.
"Ja miksi te ette sitten tapa sitä?"
Taas hartioitten kohotus.
"_Mon père_", sanoi Leclère hetken päästä, "aika ei ole vielä tullut.
Se on syntyperäinen piru. Kerran minä vielä muserran sen kappaleiksi.
Niin. Kerran. _Bon_!"
Sitten tuli päivä, jolloin Leclère otti koirat mukaansa ja matkusti
veneellä Forty Mileen, sekä sieltä edelleen Porcupine'en, jossa hän
meni P.C. yhtiön palvelukseen ja kulki löytöretkillä suurimman osan
vuotta. Sen jälkeen hän lähti Koyokuk'ia pitkin hyljättyyn Arctic
City'yn ja palasi sitten takaisin leiriltä leirille Yukonia pitkin.
Näitten pitkien kuukausien kuluessa Bastardi sai perinpohjaista
kuritusta. Hän kärsi paljon kidutusta, häntä kiusattiin nälällä,
janolla, tulella ja pahimmalla kaikesta: musiikilla. Niinkuin
sukulaisensa ei hänkään pitänyt musiikista. Se aiheutti hänelle
äärimmäisiä tuskia, vaivasi joka hermoa, repi jokaista hänen
olemuksensa säiettä. Se sai hänet päästämään pitkiä ulvahduksia,
niinkuin sudet kylminä öinä virittävät valituslaulujaan tähtiä kohti.
Hänen oli mahdoton olla ulvomatta. Tämä oli ainoa heikkous
taistelussaan Leclèreä vastaan, ja tämä heikkous oli hänen häpeänsä.
Toiselta puolen Leclère piti intohimoisesti musiikista -- hän rakasti
sitä yhtä paljon kuin hän rakasti väkijuomia. Ja kun hänen sisimpänsä
tahtoi saada ilmaa, ilmeni se toisella tai toisella tavalla, useimmiten
molemmilla yht'aikaa. Ja kun hän oli juonut ja hänen aivonsa olivat
täynnä laulamattomia lauluja, meni paholainen häneen ja hän tunsi
suurinta nautintoa kiusatessaan Bastardia.
"Nyt meidän täytyy saada pikkuisen musiikkia, kuuletko", oli hänen
tapansa sanoa. "Vai kuinka? Mitä sanot siitä, Bastardi?"
Hänellä oli vain vanha kulunut käsiharmonikka, jota hän piti suuressa
arvossa ja korjaili kärsivällisesti. Mutta se oli paras, minkä rahalla
voi saada, ja sen sisästä hän loihti ihmeellisiä, väräjäviä sointuja,
joita kukaan ei ollut ennen kuullut. Niinpian kuin hän alotti, peräytyi
Bastardi mykkänä ja hampaat yhteenpuristettuina tuuma tuumalta
etäisimpään soppeen. Ja Leclère seurasi perässä suuri nuija toisessa
kainalossa ja soitti, lakkaamatta soitti -- hän seurasi tuuma tuumalta,
askel askeleelta, kunnes ei enää löytynyt lymypaikkaa.
Bastardin oli tapana tehdä ensin itsensä niin pieneksi kuin
mahdollista, ryömiä aivan lattiaan kiinni, mutta kun soitto läheni
lähenemistään, täytyi hänen nousta ylös, hän painoi selkänsä seinää
vasten ja huitoi etukäpälillään ilmaa, ikäänkuin olisi tahtonut päästä
erilleen pauhaavista sävelaalloista. Hän piti edelleenkin hampaitaan
yhteenpuristettuina, mutta koko hänen ruumiinsa vapisi ja värisi
suonenvedontapaisesti ja hän vääntelehti tuskissaan. Viimein hän
kadotti itsensähillitsemiskykynsä, leuat erkanivat toisistaan ja kumea
murina tunkeutui hänen kurkustaan. Hänen sieramensa jännittyivät,
silmäterät laajenivat, karvat nousivat pystyyn avuttomassa raivossa ja
hän päästi pitkäveteisen sudenulvonnan. Se nousi yhtämittaa, paisui
sydäntäsärkeväksi säveleeksi, kuoli tuskaiseen sointuun -- ja sitten
seurasi toinen jakso, oktaavi oktaavilta, sävelmaalaus särkyvästä
sydämestä loppumattomasta tuskasta ja surusta, sävelmaalaus, joka
sitten heikkeni, vaaleni, laskeutui ja hiljaa kuoli.
Ne olivat helvetintuskia. Ja pirullisella terävä-älyisyydellä Leclère
näytti voivan kiusata koiran jokaista hermoa ja saavan sen ilmaisemaan
kaiken surunsa pitkinä valittavina, vapisevina ja nyyhkyttävinä
sävelinä. Se oli todellakin kauhistuttavaa, ja vielä kaksikymmentä
neljä tuntia jälkeenpäin Bastardi oli hervoton ja herkkä, säpsähti
pienimmänkin tavallisen äänen kuullessaan, pelkäsi omaa varjoaan, ja
oli ennen kaikkea ilkeä ja julma omia tovereitaan kohtaan. Mutta ei
näkynyt mitään merkkiä siitä, että hänen rohkeutensa olisi murtunut.
Pikemminkin hän tuli yhä jurommaksi ja vaiteliaammaksi ja odotti
aikaansa horjumattomalla kärsivällisyydellä, joka alkoi vaikuttaa
Leclère'en hämmentävästi ja ahdistavasti. Hän saattoi tuntikausia maata
liikkumatta tulenpaisteessa ja tuijottaa suoraan Leclère'en, silmät
katkerinta vihaa ilmaisten.
Mies tunsi usein, että hän oli joutunut taisteluun itse elämän
perusaineksen kanssa -- tuon vastustamattoman voiman kanssa, joka
auttaa haukkaa ampumaan alas pilvistä höyhenpukuisen salaman lailla,
joka vetää villihanhea yli vyöhykkeiden ja paiskaa leikkivän lohen
kaksituhatta peninkulmaa kuohuvaa Yukonvirtaa pitkin. Sellaisina
hetkinä hän tunsi halua osottaa vastustamatonta elinvoimaansa, ja hän
heittäytyi hurjiin orgioihin, joissa väkijuomat, mieletön soitto ja
Bastardi näyttivät pääosaa ja joitten kestäessä hän vaati taisteluun
kaikkea, mikä oli, mikä oli ollut, ja mikä tuli olemaan.
"Siinä on jotakin", tuumaili hän kun hänen mielenpurkauksensa
koskettivat Bastardin sisimpiä säikeitä ja aiheuttivat pitkäveteisen
kamalan ulvonnan. "Ja minä vedän käsilläni -- näin ja näin.
Hah-hah-haa! Se on hauskaa. Se on todellakin hauskaa! Papit messuavat,
naiset rukoilevat, miehet kiroilevat, pikkulinnut sanovat pii-pii ja
Bastardi laulaa vou-vou -- ja kaikki tämä on sama asia. Hah-hah-haa!"
Eräs kunnianarvoisa pappismies, isä Gautier, nuhteli häntä kerran ja
muistutti hänelle, että hän saattoi odottaa varmaa turmiota. Mutta hän
ei tehnyt sitä toista kertaa.
"No olkoon niin, _mon père_", vastasi Leclère. "Ja minä luulen, että
menen helvetin läpi rätisten, niinkuin katkoyrtti tulen läpi. Vai mitä
arvelette, _mon père_?"
Mutta kaikki huonot olennot saavat lopun niinkuin hyvätkin, ja niin
kävi myöskin Mustan Leclère'n. Kun vesi oli kesän aikana matalalla,
jätti hän Mc Dougall'in ja lähti veneellä Sunrise'en. Hän matkusti Mc
Dougall'ista Timothy Brown'in seurassa ja saapui yksin Sunrise'en.
Tiedettiin, että molemmat matkatoverit olivat olleet riidassa ennenkuin
lähtivät matkalle. _Lizzie_, puhkuva kymmenen tonnin siipialus, joka
oli lähtenyt kaksikymmentä neljä tuntia jälkeenpäin, saapui perille
kolmea päivää ennen Leclère'ä. Ja kun hän saapui, oli hänellä
luodinreikä toisessa olkapäässään ja hän kertoi pitkän jutun
väijytysjoukosta ja murhasta.
Sunrise'ssa oli tehty kultalöytöjä ja olosuhteet siellä olivat
melkoisesti muuttuneet. Kun sinne alkoi virtailla useita satoja
kullankaivajia, suunnattomat määrät whiskyä ja puoli tusinaa hyvin
varustettuja pelureita, hävisi lähetyssaarnaajain monivuotinen työ
intiaanien keskuudessa jäljettömiin. Kun squawien ainainen tehtävä oli
keittää papuja ja pitää tulta naimattomille kullankaivajille, ja kun
nuorilta miehiltä ei riittänyt aikaa muuhun kuin pelaamiseen ja
vaihtokauppaan, tuli lähetyssaarnaaja sängyn omaksi, sanoi "Jumala
auttakoon minua" yhä uudelleen ja uudelleen ja asettui tilinteonpäivää
odottamaan karkeasti veistettyyn pitkään kirstuun. Tämän jälkeen
pelurit siirsivät roulette- ja faraopöytänsä lähetystaloon, josta
sitten kuului noppien kolina ja lasien kilinä vuorokaudet ympäriinsä.
Nyt sattui Timothy Brown olemaan hyvin pidetty näiden Pohjolan
seikkailijain keskuudessa. Ainoa, mistä häntä saattoi moittia, oli
hänen kiivas luonteensa -- muuten pikku-asia, jonka hänen hyvä
sydämensä ja anteeksiantavainen mielensä täydellisesti korvasi.
Toiselta puolen ei Mustassa Leclère'ssä ollut mitään, joka olisi
sovittanut hänen huonot puolensa. Hän oli "musta" ja pysyi sellaisena;
siitä oli riittävästi todistuksia, ja hän oli yhtä vihattu kuin toinen
oli rakastettu. Ja silloin Sunris'en miehet tarttuivat kovin kourin
häneen ja raastoivat hänet Lynch-tuomarin eteen.
Se oli yksinkertainen juttu. Hän oli riitaantunut Timothy Brownin
kanssa Mc Dougall'issa. Timothy Brownin seurassa hän oli matkustanut Mc
Dougall'ista. Ilman Timothy Brownia hän oli tullut Sunrise'en. Näistä
tosiasioista ja hänen yleisesti tunnetusta pahuudestaan vedettiin se
yksimielinen johtopäätös, että hän oli tappanut Timothy Brownin.
Toiselta puolen Leclère tunnusti tosiksi ylläolevat seikat, mutta
kielsi johtopäätöksen todenperäisyyden ja antoi toisen selityksen.
Kahdenkymmenen peninkulman päässä Sunrise'sta hän ja Timothy Brown
olivat juuri sauvomassa venettä louhikkoista rantaa pitkin, kun
yht'äkkiä kajahti kaksi laukausta. Timothy Brown suistui veneestä
veteen ja painui pohjaan jättäen jälkeensä punaisen viirun -- se oli
viimeinen, minkä hän näki Timothy Brownista. Hän itse -- Leclère --
kaatui veneen pohjalle olkapää lävistettynä. Hän makasi hyvin hiljaa ja
pälyili rantaan päin. Hetkisen perästä hän näki parin intiaanin
pistävän päänsä esiin ja tulevan vesirajaan kantaen koivunkaarnasta
tehtyä kanoottia. Kun he laskivat sen vesille, Leclère tähtäsi ja
ampui. Luoti osui toiseen intiaaniin, joka tuupertui kanootista
aivankuin Timothy Brown oli tehnyt. Toinen heittäytyi kanootin
pohjalle, ja niin lähtivät kanootti ja vene kulkemaan vinhaa vauhtia
virtaa alas. Sitten joutuivat molemmat alukset pyörteeseen ja kulkivat
eri teitä muutaman saaren ympäri. Eikä hän sitten enää nähnyt
kanoottia. Mutta päättäen siitä hypystä, jonka intiaani oli tehnyt
ennenkuin kaatui kanootin pohjalle, oli hän varmasti haavoittanut
häntä.
Siinä kaikki.
Leclère'n selitystä ei pidetty riittävänä. Hänelle annettiin kymmenen
tuntia armonaikaa, ja _Lizzie_ meni virralle tekemään tutkimuksia.
Kymmenen tunnin kuluttua tuli vene puhkien takaisin Sunrise'en. Se ei
ollut huomannut mitään. Ei oltu löydetty minkäänlaisia todistuksia,
jotka olisivat antaneet tukea hänen väitteelleen. Nyt suotiin hänelle
aikaa järjestää jälkeenjääpä omaisuutensa, sillä hän oli erään
viidenkymmenen tuhannen dollarin arvoiseksi arvioidun Sunrisessa
sijaitsevan valtauksen omistaja, ja he olivat lainkuuliaista yhtä hyvin
kuin lakiasäätävääkin kansaa.
Leclère kohautti hartioitaan. "Vielä yksi asia", sanoi hän, "eräs pieni
-- miten te taas sitä kutsuttekaan? Eräs _armonosotus_, niin kai se on
-- niin, pieni armonosotus, niin se on. Minä lahjoitan omistamani
viisikymmentätuhatta dollaria kirkolle. Ja minä lahjoitan ajokoirani
Bastardin helvettiin. Ja se pieni armonosoitus? Niin -- että te ensin
hirtätte sen ja sitten minut. Sopiiko se?"
He olivat yhtä mieltä siitä, että se sopi -- järjestyshän oli oleva,
että "helvetinsikiö" raivaa tietä isännälleen. Ja niin siirrettiin
tuomioistuin virranrannalle, missä muuan valtainen petäjä seisoi
erillään muista. Slackwater Charley teki silmukan vetoköyden toiseen
päähän, ja silmukka asetettiin Leclère'n kaulaan. Hänen kätensä olivat
sidotut selän taakse ja häntä autettiin nousemaan korppulaatikon
päälle. Sen jälkeen heitettiin köyden toinen pää muutaman oksan yli,
kiristettiin ja sidottiin lujasti kiinni. Jos sitten olisi potkaistu
laatikko Leclère'n alta, olisi hän jäänyt killumaan ilmaan.
"Nyt me otamme koiran käsiteltäväksemme", sanoi Webster Shaw, joka
toisinaan palveli kaivosinsinöörinä. "Heittäkää silmukka sen kaulaan,
Slackwater."
Leclère veti suunsa irviin. Slackwater pisti mällin poskeensa, teki
silmukan ja heilutti köyttä välinpitämättömästi kädessään. Hän
keskeytti pari kertaa ajaakseen liian lähelle tuppautuneita moskiittoja
kasvoiltaan. Kaikki karkoittivat moskiittoja luotaan, paitsi Leclère,
jonka pään ympärille oli niitä kertynyt kokonainen pilvi. Vieläpä
Bastardikin, joka loikoili pitkänään maassa, ajeli etukäpälillään
lakkaamatta noita kiusanhenkiä silmäinsä ja suunsa ympäriltä.
Mutta kun Slackwater odotti, että Bastardi olisi kohottanut päätänsä,
kuului heikkoa huutoa, ja muuan mies näkyi juoksevan Sunrise'sta päin,
heiluttaen toista kättään. Se oli varaston esimies.
"Odottakaa, odottakaa -- pojat!" läähätti hän, juostessaan heidän
luokseen. "Pikku Sandy ja Bernadotte ovat juuri saapuneet", selitti
hän, hengähdettyään hiukkasen. "Astuivat maihin tuolla alhaalla ja
tulivat oikotietä. Heillä oli Majava mukanaan. Olivat löytäneet hänet
ja hänen kanoottinsa muutamasta kanavasta, ja Majavalla oli pari luotia
ruumiissaan. Hänellä oli ollut Kutz seurassaan -- hän joka pahoinpiteli
squawiaan ja aiheutti rähinää."
"No? Mitä minä sanoin? Kuulitteko?" huudahti Leclère kiihkeästi. "Se se
oli aivan varmaan! Kuulittehan nyt! Minä puhuin totta."
"Nyt on meidän opettaminen noille kirotuille Siwasheille
säädyllisyyttä", selitti Webster Shaw. "He ovat tulemaisillaan
lihaviksi ja pönäköiksi, ja meidän täytyy panna heidät pinteeseen.
Saarretaan koko seurue ja hirtetään Majava. Siinä ohjelmamme. Tulkaa,
niin saamme kuulla, mitä hänellä on sanomista puolustuksekseen."
"Hei, m'sieu'!" huudahti Leclère, kun joukko alkoi hajaantua ja häipyä
hämärään. "Minä haluaisin niin hirveän mielelläni olla mukana siinä
leikissä."
"Oo, me kyllä päästämme teidät irti, kun palaamme takaisin", huusi
Webster Shaw vastaan olkansa yli. "Sill'aikaa voitte mietiskellä
syntejänne ja kaitselmuksen oikkuja. Se tekee teille hyvää, niin että
voitte olla kiitollinen siitä."
Leclèren laita oli niinkuin kaikkien muittenkin miesten, jotka ovat
tottuneet suuriin vaaroihin ja joiden hermot ovat terveet ja kestävät,
ja hän vaipui pitkään odotukseensa -- kuvaannollisesti sanottuna. Ei
voinut olla puhettakaan hänen ruumiinsa vaipumisesta, sillä lujaan
pingoitettu köysi pakotti hänen seisomaan pystyssä. Pienimmästäkin
jalkojen koukistuksesta olisi karkea köysi tunkeutunut hänen kaulaansa,
ja pysty asento vaivasi suuresti hänen haavoittunutta olkapäätänsä. Hän
työnsi alahuulensa ulos ja puhalsi ylöspäin ajaakseen moskiitot
kasvoiltaan. Mutta asemalla oli joka tapauksessa tyydyttäväkin
puolensa. Eihän se mitään, jos kärsiikin hiukan ruumiillisia kipuja,
kun kerta oli päässyt kuoleman kynsistä; se vaan oli paha juttu, ettei
hän saanut olla mukana katsomassa Majavan hirttämistä.