huopapeitteet ja kaikki se tupakka, mitä oli koko maailmassa, eivät
korvaisi Lit-lit'iä ja tämän hyveitä. Kun nyt toimitusmies pakotti
hänet itse mainitsemaan hinnan, selitti hän aivan rauhallisesti, että
hän tahtoi viisisataa huopapeitettä, kymmenen pyssyä, kymmenen pulloa
rommia, viisikymmentä naulaa tupakkaa, kaksikymmentä punaista
kangaspalasta, soittorasian ja sitäpaitsi ystävyyttä ja suurinta
kohteliaisuutta toimitusmiehen puolelta sekä paikan hänen kodissaan.
Nyt näytti John Fox saavan raivokohtauksen, josta seurasi, että
peitteitten lukumäärä aleni kahteensataan ja viimeinen vaatimus
pyyhittiin yli -- vaatimus, josta ei koskaan oltu kuultu
mainittavankaan valkoisten miesten ja maan tyttärien välisissä
naimiskaupoissa. Lopuksi, kolme tuntia kestäneitten neuvottelujen
jälkeen, pääsivät he lopputulokseen. Snettishane oli saava
Lit-lit'istään sata peitettä, viisi naulaa tupakkaa, kolme pyssyä,
puteliin rommia sekä ystävyyttä ja kohteliaisuutta -- hinta, mikä John
Foxin väitteen mukaan oli kymmentä peitettä ja yhtä pyssyä korkeampi
kuin minkä arvoinen Lit-lit oli. Ja kun hän läksi kotiinsa
pikkutunneilla, vaivasi hänen mieltään se epämieluisa tunne, että
Snettishane oli hänet hyvästi kyninyt.
Väsyneenä, mutta voitonriemuisena, meni Snettishane sisään käydäkseen
levolle, ja hän huomasi Lit-lit'in ennenkuin tämä oli ehtinyt hiipiä
ulos.
Hän rykäsi merkitsevästi. "Soo -- sinä olet nähnyt. Ja kuullut. Tämän
tähden isäsi sangen suuren viisauden ja ymmärryksen on täytynyt sinulle
esiintyä kirkkaassa valossa. Ota vaarin minun sanoistani ja pidä niitä
ohjeenasi -- mene kun minä sanon: mene! ja tule kun minä käsken
tulemaan, siten voimme lihottaa itseämme niillä rikkauksilla, jotka
kuuluvat tuolle suurikasvuiselle valkoiselle miehelle, joka on yhtä
yksinkertainen kuin iso."
Seuraavana päivänä vahvistettiin kauppa varastohuoneen luona.
Toimitusmies tarjosi whiskyä ennen aamiaista, suureksi ihastukseksi
Mc Lean'ille ja Mc Tavish'ille, antoi koirilleen kaksinkertaisen
ruoka-annoksen ja oli jalkaansa vetänyt paraat mokkasiininsa. Ulkona
tehtiin valmistuksia _potlatch'ia_ varten. Potlatch on sama kuin
"pidot", ja John Fox aikoi viettää häitään Lit-lit'in kanssa
toimeenpanemalla tällaisen potlatch'in, jonka piti olla yhtä komean
kuin morsian oli kaunis. Iltapäivällä kokoontui koko heimo juhlille.
Miehiä, naisia, lapsia ja koiria kestittiin ylenmäärin, eikä siellä
ollut ainoatakaan henkilöä, ei edes tilapäistä kulkijaa ja kiertävää
metsänkävijää toisista heimoista, joka ei olisi tullut osalliseksi
sulhasen anteliaisuudesta.
Lit-lit'ille, joka oli arka ja kyyneliin saakka peloissaan, lahjoitti
partainen puolisonsa uuden pumpulipuvun, parin oivallisia mokkasiineja,
loistavan silkkiliinan pikimustien suortuvien verhoksi, purpuranvärisen
pitkän shaalin hartioille, messinkiset korvarenkaat ja sormukset sekä
koko joukon muita koristeluesineitä, niiden joukossa Waterbury-kellon.
Snettishane saattoi tuskin hillitä itseään, kun näki kaiken tämän --
heti kun hän sai tilaisuuden, veti hän tyttärensä syrjään.
"Ei tänä yönä eikä seuraavanakaan", alkoi hän painostaen sanojaan,
"vaan jonakin lähiyönä minä raakun kuin korppi tuolla virranrannalla,
ja silloin on aika sinun lähteä suurikasvuisen miehesi luota -- hullu
kun hän on -- ja tulla minun tyköni. -- Ei ei", lisäsi hän nopeasti
huomatessaan hänen kasvoistaan, että hän vastenmielisesti kääntäisi
selkänsä ihmeelliselle uudelle elämälleen, "sillä tuskin tämä on
tapahtunut, ennenkuin miehesi, joka on hullu, tulee valittaen majaani.
Ja silloin pitää sinunkin ruveta valittamaan ja sanoa, että se ja se
asia ei ole hyvin, ettet pidä siitä ja siitä, ja ettet voi suostua
olemaan hänen vaimonaan, mutta että voisit tyytyä oloosi, jos saat
useampia peitteitä ja enemmän tupakkaa ja kaikenlaista muuta hyvää
köyhälle, vanhalle isällesi Snettishanelle. Muistahan nyt tämä, kun
minä raakun kuin korppi tuolla virranrannalla."
Lit-lit nyökäytti päätään; sillä oli vaarallista olla tottelematta
isäänsä, sen hän tiesi sangen hyvin. Ja muuten hän vaatikin vain pikku
asioita, lyhyttä eroa toimitusmiehestä, joka sitten tulisi tuntemaan
paljon suurempaa iloa saadessaan hänet takaisin. Hän meni edelleen
juhlaan, ja kun keskiyö saapui, etsi toimitusmies hänet ja vei mukanaan
sisään jälellejääneiden huudahdellessa ja sutkauksia lasketellessa,
missä kaikki squawit osottausivat sangen suuriäänisiksi.
Lit-lit tuli pian huomaamaan, että aviollinen yhdyselämä varastoaseman
esimiehen kanssa oli paljon parempaa kuin hän koskaan oli osannut
ajatellakkaan. Nyt hänen ei enää tarvinnut kantaa puita ja vettä eikä
alituisesti palvella kärtyistä miesväkeä. Ensi kertaa elämässään
saattoi hän loikoilla sängyssään, kunnes aamiainen oli pöydässä. Ja
minkälainen vuode! Puhdas ja upea ja pehmeä ja mukava, jollaista ei
ollut koskaan ennen nähnyt. Ja ruoka! Korppuja, tuoretta ja hyvää
leipää kolmasti päivässä jok'ainoa päivä, ja kaikkea muuta mitä vain
halusi! Sellaista ylellisyyttä hän tuskin saattoi ymmärtää, hänen
suureksi tyytyväisyydekseen toimitusmies kohteli häntä järkevällä
ystävällisyydellä. Foxhan oli jo ennen ollut naimisissa, ja hän ymmärsi
sangen hyvin ajaa höllin ohjaksin, joita ainoastaan toisinaan kiristi,
mutta silloin voimakkaalla kädellä. "Lit-lit on tämän paikan
valtijatar", ilmoitti hän merkitsevästi aamiaispöydässä häiden jälkeen.
"Mitä hän sanoo, sen täytyy tapahtua. Ymmärrättekö?" Ja sekä Mc Lean
että Mc Tavish ymmärsivät. He tiesivät myöskin, ettei toimitusmiehen
tapana ollut pistää sormiaan väliin.
Mutta Lit-lit ei katsonut omaa etuaan uudessa asemassaan. Hän kevensi
miehensä kuormaa heti ottamalla hoitoonsa hänen molemmat poikansa,
hankki heille enemmän hauskuutta sekä jossakin määrin vapautta,
suunnilleen yhtä paljon kuin soi itselleenkin. Molemmat pojat ylistivät
suuresti uutta äitiänsä; Mc Lean ja Mc Tavish lauloivat hekin hänen
ylistystään; ja toimitusmies kehui onnellista avioliittoaan, kunnes
huhu Lit-lit'in hyvästä käytöksestä ja hänen puolisonsa
tyytyväisyydestä levisi kaikkien asukasten keskuuteen Sin Rock'in
piirissä.
Silloin Snettishane, joka valvoi öisin ajatellessaan huikean korkeata
korkoa, katsoi olevan ajan alkaa toimia. Kymmenentenä yönä
avioliittonsa jälkeen Lit-lit heräsi korpin raakuntaan, ja hän ymmärsi
siitä, että Snettishane odotti häntä virran rannalla. Suuressa
onnessaan ei hän ollut unhoittanut isänsä kanssa tekemäänsä sopimusta,
ja nyt se tuli hänen mieleensä yhdessä lapsellisen pelon kanssa, jota
hän tunsi isäänsä kohtaan. Pitkän aikaa hän makasi peloissaan ja
vapisten, halutonna lähtemään, peläten jäädä, mutta viimein peri
toimitusmies voiton tässä hiljaisessa taistelussa -- hänen hellyytensä
ja valtavat lihaksensa sekä voimakas alaleukansa terästivät Lit-Lit'in
hermot, niin että hän päätti jättää korpin raakunnan huomioonottamatta.
Mutta aamulla hän nousi ylös sangen peloissaan ja hoiti tehtäviään
alituisen tuskan vallassa odottaen isänsä tuloa. Päivän kuluessa alkoi
hän kuitenkin saada rohkeutensa takaisin. Hän kuuli John Foxin
perinpohjin haukkuvan Mc Lean'ia ja Mc Tavish'ia jostakin
vähäpätöisestä laiminlyönnistä, ja tämä auttoi häntä voittamaan
pelkonsa. Hän koetti aina olla miehensä näkyvissä, ja kun hän seurasi
häntä suurelle varastohuoneelle ja näki hänen heittelevän suuria
tavarapakkoja ympäriinsä niin helposti kuin jos ne olisivat olleet
höyhenpatjoja, tunsi hän itsensä turvatuksi. Tämä oli hänen ensimäinen
käyntinsä varastolla, ja kun Sin Rock oli suurin jakelupaikka, josta
tavaroita lähetettiin lukuisiin pienempiin varastopaikkoihin, ei ollut
ihmeellistä, että hän joutui ällistyksiinsä nähdessään sinne kasatut
äärettömät rikkaudet.
Tämä näkemys ynnä muisto isä Snettishanen köyhästä majasta, muutti koko
hänen epäilyksensä levollisuudeksi. Hänen vakaumustaan vahvisti vielä
pari toisen poikapuolensa kanssa vaihtamaansa sanaa. "Eikö valkoinen
isä ole sangen hyvä?" hän kysyi ja poika vastasi, että hänen isänsä oli
paras, mitä hän koskaan oli nähnyt. Sinä yönä raakkui korppi uudelleen.
Ja seuraavana yönä kuului raakunta vielä kiivaammalta. Se herätti John
Foxin, niin että hän hetkisen levottomasti heittelehti sinne tänne.
Sitten hän sanoi ääneen: "Vieköön piru tuon korpin!" ja Lit-lit nauroi
ääntä päästämättä siinä hänen vieressään maatessaan.
Varhain seuraavana aamuna näyttäytyi Snettishane onnettomuutta
ennustavin ilmein ja istui syömään aamiaista kyökissä Wanidanin luona.
Hän kieltäytyi kuitenkin syömästä "akkainruokaa", ja hetkisen perästä
hän etsi vävynsä varastohuoneesta, missä vaihtokauppa tapahtui. Hän oli
saanut kuulla, että hänen tyttärensä oli oikea jalokivi naiseksi, ja
sentähden hän oli nyt tullut saadakseen enemmän peitteitä, enemmän
tupakkaa ja useampia pyssyjä -- ennen kaikkea useampia pyssyjä. Hän
nimittäin katsoi tulleensa petetyksi kaupoissa ja hän tuli vaatimaan
oikeutta. Mutta toimitusmiehellä ei ollut peitteitä eikä oikeutta
liikenemään. Tämän jälkeen hänelle ilmoitettiin, että isä Snettishane
oli puhunut lähetyssaarnaajan kanssa Three Forks'issa, ja tämä oli
selittänyt hänelle, etteivät sellaiset avioliitot olleet taivaassa
säädetyt, sekä että hänen isällinen velvollisuutensa oli vaatia
tyttärensä takaisin.
"Minä olen nykyään hyvä kristitty", jatkoi Snettishane, "ja tahdon,
että Lit-lit'ini pääsee taivaaseen."
Toimitusmiehen vastaus oli lyhyt ja suora, sillä hän käski appiukkonsa
mennä siihen paikkaan, missä ne asuvat, jotka eivät ole päässeet
taivaaseen, ja niskaan ja erääseen alempana olevaan ruumiinkohtaan
tarttumalla hän osotti hänelle neuvotun tien ovelle saakka. Mutta
Snettishane hiipi salaa kyökkiin ja tapasi Lit-lit'in isossa salissa.
"Sinä kenties nukuit kuin tukki viime yönä, kun minä kutsuin sinua
virranrannalla", alotti hän synkästi katsoen tytärtään.
"Ei, kyllä minä olin hereillä ja kuulin." Hänen sydämensä löi ikäänkuin
olisi tahtonut tukahduttaa hänet, mutta hän jatkoi vakavalla äänellä:
"ja edellisenä yönä minä myöskin olin valveilla ja kuuntelin, ja samoin
sitä edellisenä yönä."
Tämän jälkeen hän suuressa onnessaan ja peloissaan, että tämä onni
otetaan häneltä pois, alkoi omintakeisesti ja hehkuvasti puolustaa
naisen asemaa ja oikeuksia -- ensimäinen nykyaikainen naisesitelmä,
joka on pidetty viidennenkymmenennen kolmannen asteen yläpuolella.
Mutta hänen puheensa kaikui kuuroille korville. Snettishane kuului
vanhempaan ikäluokkaan. Kun Lit-lit pysähtyi henkeä vetääkseen, sanoi
isä uhkaavalla äänellä: "Tänä yönä minä uudelleen raakun kuin korppi."
Samassa tuli siihen John Fox ja uudisti saman tempun, jolla tahtoi
auttaa Snettishanea lähemmäs taivaallisten vasta-asujia.
Seuraavana yönä raakkui korppi innokkaammin kuin koskaan ennen. Lit-lit
oli kevytuninen, hän kuuli ja hymyili. John Fox heittelehti unissaan
levottomasti sinne tänne. Sitten hän heräsi ja heittelehti vielä
levottomammin. Hän ähkyi ja murisi, kiroili hiljaa ja ääneen, ja
hyppäsi viimein sängystä. Hän hoippuroi pimeässä suureen saliin ja otti
seinältä hauleilla ladatun pyssyn, jonka huoleton Mc Tavish oli
jättänyt laukasematta.
Toimitusmies hiipi varovaisesti rannalle. Raakkuminen oli tauonnut,
mutta hän heittäytyi ruohikkoon pitkälleen ja odotti. Ilma oli kolea,
mutta hyväntuoksuinen, ja päivän helteen jälkeen tuntui ikäänkuin maa
olisi rauhaa henkäillyt. John Fox nukahti.
Viidenkymmenen yardin päässä istui Snettishane pää painuneena polvia
vasten ja selkä John Fox'iin päin -- ja hänkin nukkui, yön hiljaisuuden
voivuttamana. Tunti kului, ja silloin hän heräsi, ja päätään
kohottamatta hän päästi kurkustaan korpin käheän, raakkuvan äänen niin
että yöilma värisi.
Toimitusmies heräsi, ei niinkuin sivistyneen maailman ihminen äkkiä
havahtuu unesta, vaan niinkuin villin uni muuttuu nopeasti ja
itsetietoisesti valveillaoloksi. Yön hämärässä hän näki tumman esineen
ruohikossa ja suuntasi pyssynpiipun sitä kohti. Uusi raakunta kajahti
ilmoille ja hän painoi hanaa. Sirkat lakkasivat laulamasta, metsälinnut
eivät leperrelleet enää ja korpin raakunta muuttui äkkiä hengettömäksi
hiljaisuudeksi.
John Fox kiiruhti paikalle ja kumartui katsomaan tappamaansa saalista.
Hän sai käsiinsä tukun karkeita hiuksia ja tähtien valossa paistoivat
häntä vastaan Snettishanen kasvot. Hän tiesi kuinka sellainen pyssy
hajottaa viidenkymmenen yardin välimatkalla ja hän ymmärsi
pippuroineensa hauleilla Snettishanen selän hartioista alimpiin osiin
saakka. Ja Snettishane tiesi, että toimitusmies tiesi sen, mutta
kumpikaan ei puhunut siitä sanaakaan.
"Mitä sinä täällä teet?" kysyi toimitusmies. "Tähän aikaan pitäisi
vanhojen luitten levätä sängyssä."
Mutta Snettishane vastasi arvokkaasti, siitä huolimatta että haulipanos
poltteli hänen nahkaansa.
"Vanhat luut eivät kaipaa lepoa", sanoi hän juhlallisesti. "Minä itken
tyttäreni tähden, tyttäreni Lit-lit'in tähden, joka elää ja kuitenkin
on kuollut, ja joka varmasti joutuu valkoisen miehen helvettiin."
"Itke sitten tästäpuoleen virran toisella rannalla, kuulomatkan
ulkopuolella", sanoi John Fox ja kääntyi hänestä, "sillä sinun itkusi
on kauhean kovaäänistä ja estää nukkumista öisin."
"Sydämeni on haavoitettu", vastasi Snettishane, "ja minun päiväni ja
yöni ovat mustat surusta."
"Niin mustat kuin korppi", sanoi John Fox.
"Niin mustat kuin korppi", sanoi Snettishane.
Ei koskaan enää kuulunut korpin raakuntaa virranrannalta. Lit-lit tulee
päivä päivältä yhä äitimäisemmäksi ja on sangen onnellinen. John Fox'in
pojat hänen ensimäisestä avioliitostaan ovat saaneet sisaria. Vanha
Snettishane ei käy enää tyttärensä tykönä, ja hän saattaa tuntikausia
ohuella vanhalla äänellään ruikuttaa sitä kiittämättömyyttä, joka
ilmenee lapsissa yleensä, mutta erittäinkin hänen tyttäressään
Lit-lit'issä. Hänen vanhuuttaan katkeroittaa tietoisuus siitä, että
häntä on kaupoissa petetty. Ja John Fox'kin on ottanut takaisin
väitteensä, että hän on maksanut Lit-lit'istä kymmenen vaippaa ja yhden
pysyn liikaa.
Bastardi.
Bastardi oli oikea paholainen. Tämä oli tunnettua ja tunnustettua koko
Pohjolassa. "Helvetinsikiöksi" kutsui häntä moni, mutta hänen herransa
ja isäntänsä oli antanut hänelle tuon häpeällisen nimen "Bastardi".
Mutta nyt oli myöskin Musta Leclère paholainen, niin että he sopivat
hyvin yhteen. Sanotaan, että kun kaksi paholaista sattuu yhteen, niin
silloin syntyy pikkuinen helvetti. Ei ole mitään muuta odotettavissa,
ja sitä voitiin kaikella varmuudella odottaa, kun Bastardi ja Musta
Leclère joutuivat yhteen. Kun he ensi kerran kohtasivat toisensa, oli
Bastardi pieni pentu, laiha ja nälkäinen ja vihaisennäköinen, ja siinä
syntyi haukuntaa ja murinaa, sillä Leclère'llä oli tapana nostaa
ylähuultaan, niinkuin susi, ja näyttää valkeita, julmia hampaitaan. Ja
tässä tilaisuudessa hän nosti sitä, ja hänen silmänsä loistivat
pahuudesta, kun hän kurkottui Bastardia kohti ja veti hänet esiin
ryömivästä läjästä. Oli aivan varma, että he näkivät toisensa läpi,
sillä silmänräpäyksessä Bastardi oli iskenyt hampaansa Leclère'n
käteen, ja Leclère puristi peukalonsa ja etusormensa pennun kurkun
ympärille, niin että oli vähällä sammuttaa sen nuoren elämän.
"_Sacre dame_", sanoi ranskalainen hiljaa, kuivatessaan verta purrusta
kädestään ja katsellessaan pikku raukkaa, joka makasi läähättäen
lumessa.
Leclère kääntyi nyt John Hamlin'in, Sixty Milen aseman varastonhoitajan
puoleen, ja tämä sanoi: "Siinä on alkua, tuossa! Paljonko tahdotte
antaa, m'sieu? Voi, ostakaa se nyt -- ostakaa se heti paikalla!"
Ja siksi, että hän vihasi sitä mitä katkerimmin, osti Leclère Bastardin
ja antoi sille tuon häpeällisen nimen. Viiden vuoden ajan he molemmat
seikkailivat läpi Pohjolan, St Michaelin ja Yukonin suistomaasta
Pelly'yn saakka, ja niinkin kauas kuin Peace River'iin, Athabascaan ja
Isoon Orjajärveen asti. Ja silloin he hankkivat häijyydellään sellaisen
maineen, jollaista ei ennen ollut ollut yhdelläkään ihmisellä eikä
koiralla.
Bastardi ei ollut koskaan tuntenut isäänsä -- siitä syystä hän oli
saanut nimensä -- mutta John Hamlin tiesi, että isä oli ollut suuri
harmaja susi. Äitinsä sitävastoin -- ja hänestä oli hänellä heikko
muisto -- oli muriseva, haukkuva likainen koiranturilas, leveärintainen
ja riippumahainen. Silmät hänellä oli pahanilkiset, elämästä hän piti
kiinni kuin kissa ja oli aina valmis kujeisiin ja pahuudentekoon.
Hänessä ei ollut hiventäkään kunniantuntoa eikä rehellisyyttä,
ja hänen petollisuutensa oli ainoa, josta saattoi olla varma.
Hänen rakkaussuhteensa metsän petojen kanssa todisti yleistä
luonteenturmelusta. Paljon pahuutta ja paljon voimaa oli Bastardin
esi-isissä, ja kun hän oli samaa lihaa ja sama verta peri hän
kaikkityyni. Ja silloin tuli Musta Leclère ja raskaalla kädellään
puristi ja painoi ja muovaili tuota elämänhaluista pentua, kunnes siitä
tuli suuri pahanilkinen peto, ovela, vihainen, kavala, häijy ja ilkeä
kuin helvetinhenki. Sopiva isäntä olisi Bastardista saanut tavallisen,
erinomaisen kelvollisen ajokoiran. Mutta hän ei saanut koskaan siihen
tilaisuutta. Leclère kehitti vain hänen synnynnäistä pahuuttaan.
Bastardin ja Leclère'n tarina on tarina alituisesta sodasta -- viisi
julmaa, säälimätöntä vuotta, joista heidän ensimäinen kohtauksensa
antaa sattuvan kuvan. Minä tahdon alkaa sanomalla, että se oli Leclèren
vika, sillä hän vihasi järjellä ja ymmärryksellä, kun taas tuo
pitkäkoipinen, kömpelö pentu vihasi vain sokeasti ja vaistomaisesti.
Alussa ei sattunut minkäänlaisia hienosti suunniteltuja julmuuksia --
niiden vuoro tuli myöhemmin -- vaan ainoastaan yksinkertaisia
selkäsaunoja ja raakuudenosotuksia. Muutaman kerran vioittui Bastardin
toinen korva tällaisissa pieksäjäisissä. Rikkirevityt lihakset eivät
parantuneet koskaan, ja korva roikkui ja lerpatti aina -- jotta hän
voisi pitää kiduttajansa muistissaan. Eikä hän unhottanut mitään.
Hänen pentuaikansa oli yhtämittaista mielettömän kapinallisuuden aikaa.
Hän veti aina lyhemmän korren, mutta löi aina takaisin: hänen
luonteeseensa kuului lyödä takaisin. Ja häntä oli mahdoton masentaa.
Niin surkeasti kuin hän ulvoikin tuskasta ruoskan- tai nuijaniskujen
sadellessa hänen selkäänsä, onnistui hänen kuitenkin aina saada
ilmoille vihaista murinaa -- selvä todistus siitä kostonhimosta, jota
hän tunsi -- joka ehdottomasti aiheutti lisää lyöntejä. Mutta hän oli
perinyt äitinsä luonteen. Ei mikään näyttänyt saavan häntä hengiltä.
Hän kasvoi ja hyötyi keskellä kurjuutta, lihoi nälkää nähdessään, ja
epätoivoinen taistelu elämästä kehitti hänet yliluonnollisen
terävä-älyiseksi. Hän oli perinyt niinhyvin äitinsä kavaluuden ja vihan
kuin isänsä rajuluontoisuuden ja rohkeuden.
Mahdollisesti se oli hänessä hänen esi-isiensä ominaisuutta, ettei hän
koskaan valittanut. Pennunhaukunta katosi, kun hänen jalkansa
vahvistuivat, ja hän tuli julmaksi ja vaiteliaaksi, iski nopsasti eikä
liikoja varottanut edeltäkäsin. Hän vastasi kirouksiin murinalla,
lyönteihin puremalla, ja hänen vääristynyt naamansa ilmaisi
sammumatonta vihaa. Mutta koskaan enää ei Leclère saanut edes kauheilla
kidutuksillakaan häntä huutamaan tuskasta tai pelosta. Ja tämä
lannistumattomuus vain enensi Leclère'n vihaa ja sai hänet tekemään
vielä saatanallisempia julmuuksia.
Kun Leclère antoi Bastardille vain puoli kalaa, kun taas hänen
toverinsa saivat kokonaisen, meni Bastardi ja otti kalaa toisilta
koirilta. Hän varasti varastohuoneestakin ja teki tuhansittain muita
ryövärintöitä, niin että hän tuli kauhuksi kaikille koirille ja
koiranomistajille. Kun Leclère löi Bastardia ja hellitti Babettea --
Babettea, joka ei tehnyt puoleksikaan niin paljon kuin hän -- heitti
Bastardi hänet kumoon lumeen ja murskasi hänen toisen takajalkansa
valtavilla leuoillaan, niin että Leclère oli pakotettu ampumaan hänet.
Ja veristen tappelujen kautta teki Bastardi itsensä kaikkien toveriensa
herraksi, sääti heille sekä työntekoa että ruokintaa koskevia lakeja ja
piti silmällä, että he myöskin elivät niiden mukaan.
Viiden vuoden kuluessa hän kuuli ainoastaan kerran ystävällisen sanan
ja sai hyväilevän kädensilityksen, ja silloin hän ei ymmärtänyt, mitä
se merkitsi. Hän teki hurjan hyppäyksen, kesyttämätön kun oli, ja hänen
hampaansa loksahtivat yhteen salaman nopeudella. Hän joka lausui tuon
ystävällisen sanan ja antoi hyväilevän kädensilityksen, oli Sunrisen
vasta maahan muuttanut lähetyssaarnaaja. Ja kuuden lähinnä seuraavan
kuukauden aikana hän ei kirjoittanut ainoatakaan kirjettä kotiinsa;
Mc Questionin haavuri matkusti kaksisataa peninkulmaa jään yli
pelastaakseen hänet verenmyrkytyksestä.
Sekä miehet että koirat katsoivat karsaasti Bastardiin, kun hän tuli
leiriin tai asemille. Miehet tervehtivät häntä jalka uhkaavasti
potkasuun valmiina, koirat karvat pystyssä ja torahampaat irvellään.
Kerran antoi muuan mies Bastardille potkun, ja nopeasti kuin susi iski
Bastardi leukansa miehen pohkeisiin, niin että hampaat tunkeutuivat
luuhun saakka. Tämän jälkeen purtu päätti vakaasti ottaa koiran
hengiltä, mutta silloin astui Leclère väliin uhkaavin ilmein ja
metsästyspuukko paljaana. Ottaa Bastardi hengiltä -- _sacre dame_, se
oli huvi, jonka Leclère pidätti itselleen. Sen piti luonnollisesti
joskus tapahtua, tai myöskin -- oh, kukapa sitä voisi tietää? Joka
tapauksessa tulisi arvoitus lopultakin selviämään.
Sillä he olivat tulleet toisilleen suorastaan arvoitukseksi. Toisen
jokainen hengenveto oli kehotus tai uhkaus toiselle. Viha yhdisti
heidät lujemmin kuin rakkaus olisi voinut koskaan tehdä. Leclère nautti
ajatellessaan sitä päivää, jolloin Bastardin rohkeus olisi loppunut ja
hän valittaisi ja vääntelisi isäntänsä jaloissa. Ja Bastardi -- niin,
Leclère tiesi, mikä Bastardilla oli mielessä, hän oli useammin kuin
kerran lukenut sen Bastardin silmistä. Ja sen niin selvästi ja hyvästi,
että hän ehtimiseen katseli olkansa yli, kun Bastardi pysytteli hänen
takanaan.
Toiset miehet kummastelivat sitä, että Leclère hylkäsi ne suuret
summat, joita hänelle tarjottiin koirasta. "Jonakuna kauniina päivänä
te kuitenkin lyötte sen kuoliaaksi, ja silloin olette menettänyt sen
ilmaiseksi", sanoi John Hamlin kerran, kun Bastardi läähätti
kinoksessa, johon Leclère oli potkaissut sen, eikä kukaan tiennyt,
olivatko sen kintut murskana, eikä kukaan uskaltanut mennä katsomaan
sitä.
"Se on minun asiani, se, m'sieu'" vastasi Leclère kuivasti.
Ja he kummastelivat myöskin sitä, ettei Bastardi paennut isäntänsä
luota. Sitä he eivät voineet käsittää. Mutta Leclère ymmärsi sen. Hän
oli mies, joka oleskeli paljon ulkona vapaassa luonnossa, ja hän oli
oppinut ottamaan selvää tuulen suhinasta ja myrskyn pauhinasta, yön
huokauksista, päivänkoiton kuiskauksista ja päivän hälinästä. Jollakin
hämärällä tavalla hän saattoi kuulla ruohon kasvavan, mahlan nousevan
ja silmikoiden puhkeavan. Ja hän tunsi myöskin elollisten ilmiöiden
salaperäisen lausumistavan -- hän käsitti kaniinin liikkeet ansassa,
korpin raskaan siivenlyönnin, varjojen leikin kuunpaisteessa, suden
hiipivän käynnin illan hämärässä ja yön pimeydessä. Hän ymmärsi
Bastardin täydellisesti. Hän käsitti sangen hyvin, miksi Bastardi ei
paennut, ja hän katsoi yhä useammin olkansa yli.