häiritsi turhaan suurta hiljaisuutta revolverillaan -- esine, jota hän
käsitteli enemmän innolla kuin taidolla. Kolmekymmentäkuusi tuntia
myöhemmin tuli karannut intiaani Big Salmon'in poliisiasemalle.
"Hm -- hm -- hm... Hauska mies... Mitä sanotte siitä?... Hänen
päänuppinsa aivan vinossa", selitti tulkki ymmälleen joutuneelle
esimiehelle. "Mitä?... Niin -- sekapäinen, aivan sekapäinen mies.
Munia, munia, munia -- aina vaan munia... Ymmärrättekö? Hän tulee kyllä
ajan oloon."
Viipyi useita päiviä ennenkuin Rasmussen tuli -- kaikki kolme rekeä
toisiinsa sidottuina ja kaikki koirat yksissä valjaissa. Se oli
epämukavaa ja vaivaloista, ja missä tie oli vaikeakulkuinen, oli hän
pakoitettu vedättämään reen kerrallaan, vaikkakin hän herkulesmaisilla
ponnistuksilla oli enimmäkseen onnistunut saamaan kaikki menemään
yht'aikaa. Häneen ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta, kun
poliisi kertoi, että hänen intiaaninsa oli matkalla ylänköseutujen
kautta Dawsoniin ja otaksuttavasti oli nyt puolimatkassa Selkirk'en ja
Stevart'in välillä. Yhtä vähän näytti kiinnittävän hänen mieltään, kun
hän sai tietää, että poliisi oli raivannut tien Pelly'yn asti, sillä
hän oli ruvennut sallimaanuskojan tavoin katselemaan kaikkia
luonnonilmiöitä, hyviä niinkuin pahojakin. Mutta kun hänelle sanottiin,
että Dawsonissa oli nälänhätä, hymyili hän, valjasti koiransa ja lähti
taas matkalle.
Viimeisessä pysähdyspaikassa hän sai selityksen, mitä tuo salaperäinen
savu merkitsi. Kun Big Salmon'issa oli saatu tietää, että tie oli
raivattu Pelly'yn saakka, ei savupilareilla enää ollut mitään syytä
pysytellä Rasmussenin takana, ja kun hän istui kokoonkyyristyneenä
yksin nuotion ääressä, näki hän. joukottain rekiä kiitävän ohi. Ensin
tulivat kuriiri ja puoli-intiaani, jotka olivat vetäneet hänet
Bennettistä, sitten kaksi postirekeä Circle Citystä, sen jälkeen
sekalainen seurue Klondykeen-matkustajia. Sekä koirat että miehet
olivat reippaita ja hyvinruokituita, kun sitävastoin Rasmussen ja hänen
vetäjänsä olivat niin laihoja, ettei heissä ollut paljo muuta kuin luu
ja nahka. Toiset olivat matkustaneet päivän ja levähtäneet kaksi, ja
muutenkin säästäneet voimiansa, voidakseen sitten matkustaa nopeammin,
kun raivattu tie alkoi -- ja hän sitävastoin oli marssinut jok'ainoa
päivä, vaivaten koiriaan yli tarpeen ja kuluttaen niiltä viimeisetkin
voimat.
Mitä häneen itseensä tulee, hän ei voinut murtua. He kiittivät häntä
ystävällisesti siitä vaivasta, jota hän oli kärsinyt heidän tähtensä,
nämä reippaat ja vahvat miehet -- he kiittivät häntä leveästi
irvistellen ja raa'asti nauraen -- ja nyt, kun hän ymmärsi kaikkityyni,
hän ei vastannut sanallakaan. Eikä hän tuntenut sanatontakaan
katkeruutta heitä kohtaan. Kaikki tämä oli merkityksetöntä. Hänen
päähänpistonsa -- tai se tosiasia, joka oli tämän päähänpiston takana,
ei ollut muuttunut. Tässä oli hän ja hänen tuhat tusinaa munaansa -- ja
tuolla oli Dawson... Tehtävä oli muuttumaton.
Little Salmon'issa tuli puute koiranruoasta, ja eläinten täytyi nyt
saada hänen ravintoaan. Täältä Selkirk'een asti hän eli pavuista --
kovista, ruskeista pavuista, suurista pavuista, jotka olivat hyvin
ravitsevia, mutta saivat hänen vatsansa epäkuntoon ja aiheuttivat
ähkykohtauksia joka kolmas tunti. Mutta Selkirk'en toimitusmies oli
pannut portinpielessä olevaan oveen tiedonannon, ettei kahteen vuoteen
yksikään höyrylaiva ollut tullut Yukonia ylös ja että elintarpeitten
hinnat olivat sentähden tavattoman korkeat. Hän tarjoutui kuitenkin
antamaan jauhoja täyden kupin jokaisesta munasta, mutta Rasmussen
pudisti vain päätänsä ja jatkoi matkaansa. Kappaleen matkan päässä
alaspäin hänen onnistui ostaa jäätynyt hevosennahka koirille, kun
Chilkoot'in karjanomistajat olivat teurastaneet hevosensa ja antaneet
kaikki jätteet intiaaneille. Hän koetti itsekin pureskella
hevosennahkaa, mutta karvat tunkeutuivat haavoihin, joita pavut olivat
tehneet hänen suuhunsa, ja se oli sietämätöntä.
Täällä Selkirk'essä hän kohtasi Dawsonista tulevien nälkäisiä
etujoukkoja, ja sitten hän näki heidän kaikkialla laahustavan eteenpäin
tietä pitkin -- kurja joukko ihmisiä. "Ei ole elintarpeita!" oli
seisovana lauseena. "Ei ole elintarpeita, ja siksi heidän täytyi
lähteä." -- "Kaikki ihmiset ovat liian heikontuneita voidakseen toipua
keväällä." -- "Jauhot maksoivat puolitoista dollaria naula, mutta ei
ollut yhtään, joka olisi myynyt."
"Munat?" vastasi yksi heistä. "Dollarin kappale, mutta niitä ei ole
yhtään."
Rasmussen teki nopean laskelman.
"Kaksitoistatuhatta dollaria", sanoi hän ääneen.
"Hä?" kysyi toinen.
"Ei mitään", vastasi Rasmussen ja pakoitti koiransa liikkeelle. --
Kun hän saapui Stewart River'iin, seitsemänkymmentä peninkulmaa
Dawsonista, oli hän menettänyt viisi koiraa, ja toiset olivat
menehtymäisillään väsymyksestä. Hänkin astui nyt valjaisiin ja veti
niillä vähillä voimin, mitä hänellä enää oli jälellä. Mutta kuitenkaan
hän ei voinut päästä enempää kuin kymmenen peninkulmaa päivässä. Hänen
nenänsä ja poskipäänsä, jotka tuontuostakin paleltuivat, olivat saaneet
mustanpuhuvan värin, mikä vaikutti suorastaan epämiellyttävältä.
Peukalo oli myös, hänen ohjaustankoa pidellessään, paleltunut ja tuotti
hänelle kauheita tuskia. Suuret mokkasiinit oli hänellä vieläkin
jalassa, ja pitkin sääriä alkoi tuntua merkillistä kipua. Sixty Milessä
loppuivat pavut, joita hän viime aikoina oli käyttänyt ravinnokseen,
mutta hän pysyi järkähtämättömästi erillään munista. Ehtimiseen
tiepuoleen nujertuen, mutta aina pystyyn nousten, hän kompuroi Indian
River'iin. Siellä hän löysi vastakuolleen hirven ja muutaman anteliaan
vanhankansan miehen, joka antoi hänelle ja hänen koirilleen uusia
voimia, ja Ainslies'issa hän tunsi vaivansa palkituiksi, kun eräs
Dawsonista viisi tuntia sitten tullut kulkuri vakuutti, että hän saisi
yksi ja yksi neljäsosa dollaria jokaisesta munasta.
Hän kiipesi jyrkkää mäkeä ylös lähellä Dawson'in kenttämajoja, sydän
ankarasti jyskyttäen ja polvet vapisten. Koirat olivat niin heikot,
että hänen oli pakko antaa niiden levätä, ja odottaessaan hän nojasi
väsyneenä ohjaustankoa vastaan. Silloin tuli muuan tavattoman
koreannäköinen mies kävellen, puettuna suureen karhunnahkaturkkiin. Hän
katseli uteliaasti Rasmussenia, sitten hän pysähtyi ja heitti tutkivan
silmäyksen koiriin ja kolmeen köytettyyn rekeen.
"Mitä teillä on?" hän kysyi.
"Munia", vastasi Rasmussen käheästi. Hän tuskin kykeni saamaan
kurkustaan muuta kuin kuiskauksen. "Munia? Hurraa! Hurraa!" Hän hyppäsi
korkealle ilmaan, pyöriskeli kuin hullu ja polki jalkaansa maahan.
"Ette kai tarkoita, että teillä on munia kaikissa näissä?"
"Kyllä, kaikissa."
"Oo -- silloin te varmaan olette munantuojamies." Hän kierteli
Rasmussenia ja tarkasteli häntä joka puolelta. "Sanokaa -- oletteko
munantuojamies?"
Sitä ei Rasmussen tiennyt, mutta hän otaksui se olevansa ja nyt näytti
toinen tulevan maltillisemmaksi.
"Mitä tahdotte niistä?" hän kysyi varovaisesti.
Rasmussen tuli rohkeaksi. "Puolitoista dollaria", hän sanoi.
"Seis!" sanoi toinen nopeasti. "Antakaa minulle tusina."
"Minä -- minä tarkoitan puolitoista dollaria kappaleelta", selitti
Rasmussen epäillen.
"Niin kyllä! Minä kuulin, mitä sanoitte. Antakaa kaksi tusinaa. Tässä
on rahat."
Hän otti esiin kultahiekkapussin, pienoisen makkaran kokoisen ja heitti
sen huolettomasti ohjaustangolle. Rasmussen tunsi kummaa väristystä
vatsanpohjassaan, hänen sieramiaan kutitti, ja hänet valtasi melkein
voittamaton halu itkeä. Mutta suurisilmäinen ja utelias kansanjoukko
alkoi kokoontua hänen ympärilleen, ja toinen toisen jälkeen
rupesi kyselemään munia. Hänellä ei ollut vaakakuppeja, mutta
karhunnahkaturkkinen mies kävi noutamassa pari sellaista ja
ystävällisesti punnitsi kultahiekkaa, sill'aikaa kun Rasmussen jakoi
tavaraa. Pian syntyi siinä tungos, siinä tuupittiin ja tyrkittiin ja
meluttiin. Kaikki tahtoivat ostaa, ja kaikki tahtoivat saada ensiksi.
Ja sitä mukaa kuin toisten kiihko nousi, tyyntyi Rasmussen. Tämä ei
saattanut merkitä hyvää. Jotakin täytyi olla heidän ostamishalunsa
takana. Olisi viisainta, että hän lepäisi ensin ja sitten katsoisi
ympärilleen. Kenties munat maksaisivatkin kaksi dollaria kappale. Joka
tapauksessa hän tiesi varmasti saavansa puolitoista, milloin hyvänsä
vain möisi. "Seis!" hän huudahti, myytyään parisataa. "Enempää ei nyt
tule. Minä olen väsymyksestä menehtymäisilläni. Minun täytyy hankkia
itselleni asunto, ja sitten voitte tulla sinne."
Nyt syntyi yleinen valitus, mutta karhunnahkaturkkinen mies hyväksyi
Rasmussenin päätöksen. Kaksikymmentä neljä jäätynyttä munaa kalisi
hänen avaroissa taskuissaan, eikä hän perustanut siitä mitään, oliko
toisilla syömistä vaiko ei. Muuten hänkin näki, että Rasmussen
hädintuskin pysyi pystyssä.
"Tuolla Monte Carlon toisen kulman takana on muuan maja, sellainen
suudapulloikkunoilla varustettu", sanoi hän hänelle. "Se ei ole minun,
mutta minä pidän sitä hallussani. Vuokra on kymmenen dollaria päivältä,
ja se on sangen huokea. Menkää suoraan sinne, niin minä tulen sitten
luoksenne. Älkää unhoittako, että siinä on suudapulloikkunat. --
Tralalaa!" rallatti hän heti jälkeen. "Nyt menen pesääni syömään munia
ja uneksimaan kotiseudusta."
Matkalla asuntoonsa Rasmussen muisti olevansa nälkäinen ja osti
pikkuvaraston elintarpeita muutamasta ruokatavarakaupasta ja paistin
teurastajalta sekä kuivattua kalaa koirille. Hän löysi puheenalaisen
majan ilman vaikeuksia ja antoi koirien olla valjaissa virittäessään
valkeata takkaan ja asettaessaan kahvipannun tulelle.
"Puolitoista dollaria kappaleelta -- tuhat tusinaa -- tekee
kahdeksantoista tuhatta dollaria!" höpisi hän itsekseen puuhaillessaan
takan ääressä.
Juuri kun hän asetti paistin tulelle, avautui ovi. Hän käännähti
ympäri. Siinä oli karhunnahkaturkkinen mies. Hän astui sisään
päättäväisesti, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin määrättyä asiaa,
mutta kun hän näki Rasmussen'in tuli hänen kasvoilleen rasittunut ilme.
"Minä tahtoisin sanoa teille -- niin, minä tahtoisin sanoa teille..."
alkoi hän, mutta keskeytti lauseen.
Rasmussen halusi tietää, tahtoiko hän saada vuokran.
"Tuhat tulimmaista -- minä tahtoisin sanoa teille, nähkääs -- että
munat olivat pilaantuneita."
Rasmussen tunsi jalkansa horjuvan. Hänestä tuntui kuin joku olisi
antanut hänelle äkkinäisen iskun silmien väliin. Majan seinäthän
horjuivat ja olivat kaatumaisillaan... Hän ojensi kätensä pysyäkseen
pystyssä ja sai kiinni tulikuumasta uunista. Viiltävä tuska ja palaneen
lihan haju palauttivat hänen tajuntansa.
"Kyllä ymmärrän", sanoi hän hitaasti, samalla kopeloiden taskujaan. "Te
tahdotte saada rahanne takaisin."
"Rahoista ei ole kysymys", sanoi toinen, "mutta eikö teillä ole toisia
munia -- jotka ovat hyviä?"
Rasmussen pudisti päätänsä. "Parempi on, että otatte rahat."
Mutta toinen kieltäysi ja peräytyi ovea kohti. "Minä tulen takaisin",
sanoi hän, "kun olette lajitellut ja tarkastanut mitä teillä on."
Rasmussen vyörytti majaan hakkuupölkyn ja kantoi munalaatikot sisälle.
Hän teki tämän aivan rauhallisesti. Sitten hän otti kirveensä ja alkoi
rikkoa munia toisen toisensa jälkeen. Hän tutki munan puoliskoja hyvin
tarkasti ja pudotti ne sitten lattialle. Ensin hän otti toisen sieltä,
toisen täältä eri laatikoista, mutta sitten hän särki tahallaan koko
laatikon. Läjä lattialla tuli yhä suuremmaksi. Kahvi kuohui yli ja
palaneen paistin savu täytti huoneen. Rasmussen hakkasi hakkaamistaan
uutterasti ja yksitoikkoisesti, kunnes viimeinenkin laatikko oli tyhjä.
Silloin naputti joku ovelle, naputti uudestaan, avasi ja astui sisään.
"Tuollainen sekasotku!" hän sanoi asettuessaan katsomaan hävitystä.
Särjetyt munat alkoivat sulaa uunista tulevasta lämmöstä ja levittivät
ilkeätä hajua.
"Tuon on täytynyt tapahtua höyrylaivassa", arveli hän.
Rasmussen silmäili häntä kauan tyhjin katsein.
"Minä olen Murray -- Jim Murray -- kaikki ihmiset täällä tuntevat
minut", mies jatkoi, "olen juuri saanut kuulla, että teidän munanne
ovat pilaantuneita, ja tarjoon kaksisataa koko roskasta. Ne eivät ole
niin hyviä kuin kalat, mutta koirille ne kelpaavat kuitenkin".
Rasmussen näytti muuttuneen kiveksi. Hän ei liikahtanutkaan. "Menkää
helvettiin", sanoi hän kiivastumatta.
"Tulkaa nyt järkiinne! Olen hyvilläni voidessani tarjota niin paljon
tuollaisesta moskasta, ja sehän on aina parempi kuin ei mitään.
Kaksisataa. Noo -- mitä sanotte?"
"Menkää helvettiin", toisti Rasmussen hiljaa, "ja laputtakaa siitä
jalkoihinne."
Murray katseli häntä suu auki ja suuresti ihmeissään -- ja sitten hän
peräytyi varovaisesti takaperin, koko ajan silmällä pitäen toisen
kasvoja.
Rasmussen seurasi häntä ulos ja riisui koirat valjaista. Hän heitti
niille kaiken ostamansa kalan ja otti köysinipun olalleen. Sitten hän
meni takaisin majaan ja salpasi oven jälkeensä. Palaneen paistin savu
sai hänen silmänsä kirvelemään. Hän heitti köyden kattoparrun yli ja
mittasi silmillään liikkumatilan. Hän ei näyttänyt olevan siihen
tyytyväinen, sillä hän nosti tuolin makuulavalle ja nousi sille. Sitten
hän teki köyden toiseen päähän silmukan ja pisti päänsä siihen. Köyden
toisen pään hän sitoi kiinni. Ja sitten hän potkasi pois tuolin.
Lit-lit'in naimiskauppa.
Kun John Fox tuli maahan jossa whisky jäätyy kiinteäksi möhkäleeksi ja
voidaan käyttää kirjepainimena kauan aikaa vuodessa, ei hänellä ollut
niitä ihanteita ja harhaluuloja, jotka tavallisesti ovat esteenä
hienomman kasvatuksen saaneen seikkailijan menestykselle. Syntyneenä ja
kasvaneena Yhdysvaltain äärimmäisillä rajoilla, vei hän mukanaan
Canadaan yksinkertaisen ajatustapansa, teeskentelemättömän käytöksensä
ja niin sanoaksemme alkeellisen käsityksensä asioista ja esineistä,
mikä takasi hänelle välittömän menestyksen hänen uudella urallaan.
Oltuaan Hudson-Bay-yhtiössä alhaisarvoisena palvelijana, jonka
tehtävänä oli soutaa matkustajien veneitä ja kantaa selässään heidän
tavaroitaan sellaisten paikkojen yli, missä sitä tarvittiin, kohosi hän
pian toimitusmieheksi ja sai haltuunsa tavaravaraston ylivalvonnan Fort
Angelus'issa.
Täällä hän otti pian -- luonnollisen yksinkertaisuutensa pakottamana --
maassa syntyneen naisen vaimokseen, ja avio-onnen kautta, joka sitä
seurasi, hän vältti sen levottomuuden ja joutavanpäiväisen kaipuun,
joka katkeroittaa vaativampien miesten päivät, tekee heidän työnsä
kelpaamattomaksi ja lopulta valtaa heidät kokonaan. Hän eli
tyytyväisenä ja iloisena, hoiti rehellisesti sitä tointa, joka oli
hänelle uskottu ja otti loistavan ennätyksen yhtiön palveluksessa.
Tähän aikaan kuoli hänen vaimonsa, hänen sukulaisensa vaativat ruumiin
ja hautasivat sen kansan tavan mukaan puun latvaan.
Kaksi poikaa oli hän synnyttänyt hänelle, ja yhtiön käskystä hän
matkusti pienokaisten kanssa kauemmas Koillisen Territorin alueelle,
paikkaan, jota kutsuttiin Sin Rock'iksi, missä hän otti haltuunsa
tärkeän vuotavaraston. Täällä hän vietti useita yksinäisiä ja raskaita
kuukausia, kyllästyneenä nuorten intiaaninaisten huomaavaisuuteen, ja
hänen kasvavat pikku poikansa kärsivät suuresti vailla äidin hoivaa.
Silloin sattuivat hänen silmänsä Lit-lit'iin.
"Lit-lit, niin -- hän on Lit-lit" -- tällä tavoin hän kuvasi häntä
miltei epätoivoisena ensimäiselle kirjanpitäjälle Alexander Mc
Lean'ille.
Mc Lean oli vasta päättänyt skotlantilaisen kasvatuksensa -- "hänen
korvantaustansa eivät olleet vielä kuivat", niinkuin John Fox sanoi --
voidakseen hyväksyä maan tapoja avioliittokysymyksessä. Hän ei
kuitenkaan tuntenut vastenmielisyyttä sitä kohtaan, että toimitusmies
uskoi oman kuolemattoman sielunsa vaaraan -- ja koska Lit-lit herätti
hänessäkin omituista mieltymystä, tunsi hän katkeransekaista
tyytyväisyyttä oman sielunsa autuuden ollessa taatun sen kautta, että
tyttö menisi naimisiin John Foxin kanssa.
Siinä ei tosiaankaan ollut ihmettelemistä, että Mc Lean'in ankara
skotlantilaissielu oli vaarassa sulaa Lit-lit'in silmistä lähtevässä
auringonpaisteessa. Hän oli kaunis, hoikka ja notkea, ei sellainen
suurikasvoinen ja typeränluontoinen, jollaisia intiaaninaiset
ylipäätänsä ovat. Nimen "Lit-lit" hän oli saanut tavastaan liihoitella
kaikkialla; hän lensi sinne tänne kuin perhonen, iloisena ja huoletonna
ja nauraen yhtä helposti kuin hyppien ja tanssien.
Lit-lit oli Snettishane'n, yhden heimon ylhäisimmistä miehistä, tytär,
ja hänen äitinsä oli ollut puoli-intiaani. Tämän Snettishane'n luokse
läksi toimitusmies eräänä päivänä ikäänkuin sattumalta, neuvotellakseen
naimiskaupoista. Hän istui sitten isäntänsä seurassa märistä puista
tehdyn nuotion ääressä, joka piti moskiitot etäällä, ja puhui kaikista
asioista auringon alla, tai kuitenkin kaikesta, mikä esiintyi Pohjolan
auringon alla, avioliittoa lukuunottamatta. John Fox oli vartavasten
tullut puhumaan avioliitosta; tämän tiesi Snettishane, ja John Fox
tiesi, että ukko tiesi sen -- ja sentähden kartettiin juuri tätä
keskustelunaihetta mitä suurimmalla tarkkuudella. Tällaista väitetään
intiaanien oveluuden olevan. Itse asiassa se on läpikuultavaa
naivisuutta.
Tunnit kuluivat, ja Fox ja Snettishane polttivat lukemattomia piippuja
ja katsoivat toisiaan silmiin aivan viattomasti, mikä oli erinomainen
todistus näyttelijälahjoista. Iltapäivällä kulkivat Mc Lean ja hänen
työtoverinsa Mc Tavish heidän ohitseen virralle päin olematta
näkevinäänkään heitä. Kun he tunnin kuluttua palasivat samaa tietä,
olivat Fox ja Snettishane joutuneet kursastelevaan väittelyyn sen
ruudin ja sianlihan laadusta, jota yhtiö tarjosi vaihtokaupassa.
Lit-lit, joka arvasi toimitusmiehen asian, oli sillä välin hiipinyt
majan peräseinän taakse, ja uloskäytävän esiripun takaa piti silmällä
molempia keskustelijoita moskiittovalkean ääressä. Hän oli innoissaan,
onnellinen ilme silmissään, ylpeä kun oli siitä, että niin ylhäinen
mies kuin itse toimitusmies -- joka oli lähinnä Jumalaa Pohjolan
hierarkiassa -- oli valinnut hänet vaimokseen, ja naisellisen
uteliaisuuden pakottamana hän halusi lähempää nähdä, minkänäköinen mies
hän oli. Kirkas auringonpaiste, leirisavu ja ankara ilmanala oli saanut
toimitusmiehen kasvot vaskenkarvaisiksi, niin että Snettishane oli yhtä
vaalea kuin hänkin ja hän itse, Lit-lit, vaaleampi. Tämän johdosta hän
tunsi epämääräistä iloa, mutta vielä enemmän hän iloitsi siitä, että
Fox oli niin suuri ja vahva, vaikka hänen suuri musta partansa melkein
pelotti häntä -- se oli niin ihmeellinen.
Kun Lit-lit oli sangen nuori, oli hän kokematon arvostelemaan miehiä.
Seitsemäntoista kertaa hän oli nähnyt auringon painuvan etelään ja
katoavan taivaanrannan taa, ja seitsemäntoista kertaa hän oli nähnyt
sen palaavan ja valaisevan päivin ja öin, kunnes yö loppui kokonaan.
Näinä vuosina Snettishane oli vartioinut häntä huolellisesti ja ollut
hänen ja kaikkien kosijain välillä, halveksivasti kuunnellen nuoria
metsänkävijöitä, jotka pyysivät tyttöä, ja hyljäten heidän
tarjouksensa, ikäänkuin Lit-lit ei olisi ollut saatavissa mistään
hinnasta. Snettishane oli voitonhaluinen. Lit-lit oli pääoma hänelle.
Ja tästä pääomasta hän toivoi saavansa suunnattoman koron.
Ja kun tuo nuori tyttö oli tällä tavoin kasvanut niin luostarimaisissa
olosuhteissa kuin heimon tavat sallivat, katseli hän nyt tyttömäisen
levottomasti tätä miestä, joka varmasti oli tullut hänen tähtensä --
häntä, joka tulisi hänelle opettamaan kaikki, mitä hänellä vielä oli
elämästä oppimista -- tuota mahtavaa ja vaikutusvoimaista miestä, jonka
sanat tästä puoleen olisivat hänen lakinsa ja joka määräisi hänen
toimensa ja hillitseisi hänen käytöstään jälelläolevina päivinä.
Mutta siinä tähystellessään ja kuunnellessaan, liikutettuna ja vapisten
sen kohtalon edessä, joka nyt oli hänen osakseen tuleva, tunsi hän
pettymystä, kun päivä kului ja toimitusmies ja hänen isänsä edelleen
juttusivat asioista, jotka koskivat muita seikkoja ja joilla ei ollut
naimiskaupan kanssa mitään tekemistä. Kun aurinko painui yhä enemmän
pohjoista kohti ja keskiyö lähestyi, alkoi toimitusmies näyttää selviä
poislähdön merkkejä. Hän kääntyi jo lähteäkseen ja Lit-lit tunsi
sydämensä kutistuvan rinnassaan, mutta hän pysähtyi ja kääntyi
syrjittäin puhetoveriinsa.
"Niin, sepä oli unhoittua, Snettishane", sanoi hän, "minä tarvitsen
squawin, joka pesee ja korjaa vaatteeni."
Snettishane päästi röhkivän äänen ja ehdotti sitten Wanidania, joka oli
vanha eukko ja hampaaton.
"Ei, ei", keskeytti toimitusmies. "Minä tarvitsen vaimoa. Minä olen
paljon miettinyt tätä asiaa ja tulin juuri ajatelleeksi, että te
kenties tunnette jonkun, joka olisi sopiva minulle."
Snettishane näytti miettiväiseltä, ja silloin astui toimitusmies pari
askelta lähemmäs, pysähtyi muka sattumalta ja välinpitämättömästi
neuvotellakseen tästä uudesta satunnaisesta aiheesta.
"Kattou?" ehdotti Snettishane.
"Hänellä on vain yksi silmä", vastusti Fox.
"Laska?"
"Hän on vääräsäärinen. Teidän suurin koiranne, Kips, voisi helposti
hypätä hänen polviensa välistä, kun hän seisoo."
"Senatee?" jatkoi Snettishane.
Mutta nyt oli John Fox suuttuvinaan ja karjasi: "Mitä hullutusta tämä
on? Olenko minä vanha mies, koska sinä tahdot naittaa minut vanhojen
ämmien kanssa? Olenko minä hampaaton? Olenko rampa? Tahi sokea? Tai
olenko niin köyhä, etteivät kirkassilmäiset tytöt voi katsoa minua
mielihyvällä? Katsos -- minähän olen toimitusmies, olen sekä rikas että
ylhäinen, mahtava mies tässä maassa, ja minun sanani saavat miehet
vapisemaan ja tottelemaan!"
Snettishane tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi, vaikka hänen
sfinksinkasvonsa eivät muuttaneet ilmettäkään. Hän oli tartuttanut
toimitusmiehen koukkuun ja saanut hänet puhumaan ensiksi. Snettishanen
ajatuksissa ei ollut tilaa kuin yhdelle aatteelle kerrallaan, mutta hän
kykeni kehittämään tätä aatetta pitemmälle kuin John Fox. Sillä niin
yksinkertainen kuin John Fox olikin, hän voi kuitenkin hautoa päässään
useampia ajatuksia yhdellä kertaa, mikä esti häntä täyttämästä
ainoatakaan niin täydellisesti kuin intiaanipäällikkö.
Snettishane luetteli siis edelleenkin sangen rauhallisesti
vaalikelpoisia nuoria tyttöjä, mutta John Fox hylkäsi ne kaikki heti
nimen kuultuaan, lisäten aina joukon yksityiskohtaisia selityksiä. Hän
näytti vielä kerran jättävän sikseen koko asian ja valmistautui taas
lähtemään kotiinsa. Snettishane näki hänen lähtevän yrittämättäkään
häntä pidättää, mutta huomasi hänen lopultakin pysähtyvän omasta
ehdostaan.
"Tulin juuri ajatelleeksi, että me molemmat olemme unhoittaneet
Lit-lit'in", sanoi toimitusmies. "Tahtoisin tietää, sopiiko hän
minulle."
Snettishane kuunteli ehdotusta aivan välinpitämättömän näköisenä, muta
tämän naamarin taakse hän kätki sydämestä lähtevän naurunsa. Se oli
ratkaiseva voitto. Jos toimitusmies olisi ottanut yhdenkään askeleen
pois lähteäkseen, olisi Snettishane ollut pakoitettu itse mainitsemaan
tyttärensä nimen, mutta -- toimitusmies ei ollut ottanutkaan tätä
ainoata askelta.
Snettishane oli epävarma Lit-lit'in sopivaisuudesta, kunnes pakoitti
valkoisen miehen ottamaan viimeisenkin askeleen toivottuun suuntaan.
"Noo", sanoi toimitusmies miettiväisenä, "ainoa keino päästä asian
perille on kai tehdä ehdotus." Ja nyt hän korotti äänensä. "Minä
tarjoan sinulle Lit-lit'istä kymmenen huopapeitettä ja kolme naulaa
tupakkaa, oikein hyvää tupakkaa."