vaimonsa pitkä-aikaiselle matkalle sukulaistensa luo, jätti työnsä ja
sonnustautui matkalle pohjoista kohti. Pysyäkseen tekemässään
kustannusarviossa hän osti toisenluokan paikan, joka tuulen vuoksi oli
huonompi kuin välikansipaikka; ja myöhään kesällä hän astui kalpeana ja
horjuen munineen maihin Dyea'ssa. Ennenpitkää hän kuitenkin sai
takaisin ruokahalunsa ja entiset ruumiinvoimansa. Ensimäinen
keskustelunsa Chilkoot-kantajien kanssa sai hänet vilkastumaan ja
parantamaan ryhtiänsä. He pyysivät neljäkymmentä senttiä naulalta
tuolta kaksikymmentä kahdeksan penikulmaa [tarkoitetaan Englannin
peninkulmaa. Suomentajan huom.] pitkältä taipaleelta, mutta kun hän ei
näyttänyt sitä paljoksuvan, nousi heidän vaatimuksensa neljäänkymmeneen
kolmeen. Viisitoista juroa intiaania kiinnitti hänen laatikkojensa
kantohihnat hartioilleen neljänkymmenen viiden sentin palkasta
naulalta, mutta päästi ne irti jälleen, kun eräs likainen ja rääsyinen
skaguaylainen Kroisos, joka oli menettänyt hevosensa White Pass'in
tiellä ja nyt teki viimeisen epätoivoisen ponnistuksen päästäkseen
Chilkoot'ista oli tarjonnut heille neljääkymmentä seitsemää.
Mutta Rasmussen oli väsymätön, ja viidelläkymmenellä sentillä hän sai
kantajia, jotka kaksi päivää myöhemmin laskivat hänen munansa
vahingoittumattomina maahan Linderman'issa. Viisikymmentä senttiä
naulalta tekee kuitenkin tuhat dollaria tonnilta, ja hänen
tuhannenviidensadan naulan painoinen kauppavarastonsa oli tyhjentänyt
hänen vararahastonsa ja jättänyt hänet Tantaluksen pisteeseen, josta
hän joka päivä näki vastarakennettujen veneiden lähtevän Dawson'iin.
Muuten vallitsi väsymätön levottomuus ja huoli leirissä, missä veneitä
rakennettiin. Miehet työskentelivät vimmatusti, aamuvarhaasta
iltamyöhään, niin paljon kuin jaksoivat -- tilkitsivät, takoivat ja
naulasivat mielettömällä kiireellä, minkä syytä ei ollutkaan vaikea
huomata. Päivä päivältä solui lumiraja alemmas pitkin paljaita
vuorenhuippuja, pohjoismyrskyt seurasivat toinen toistaan, tuoden
mukanaan räntäsateita, jääsohjua ja lumipyryjä, ja lahtiin ja seisovaan
veteen tuli pintajää, joka vahveni tunti tunnilta. Ja kaikki vakavat,
koneellisesti työskentelevät miehet käänsivät tuontuostakin kelmeät
kasvonsa merelle päin, katsoakseen oliko se jo jäätynyt. Sillä
jäätyminen oli sama kuin surmanisku heidän toivolleen -- toivolle
päästä kulkemaan pitkin vuolaasti juoksevaa virtaa ennenkuin laivakulku
keskeytyy merellä.
Suureksi surukseen huomasi Rasmussen, että hänellä oli kolme
kilpailijaa. Oli kyllä totta, että yhdellä heistä, eräällä pikkuisella
saksalaisella oli ollut kova onni, ja hän oli aikeissa itse kantaa
tavaravarastonsa jäännöksiä edelleen; mutta molemmilla toisilla oli
pian veneensä valmiina, ja he rukoilivat kauppamiesten jumalaa
pidättämään talven rautakättä vielä päivän. Mutta rautakäsi puristi
maan lujaan otteeseensa. Miehiä paleltui pohjoistuulessa, joka
pyyhkäisi Chilkoot'in yli, ja Rasmussen oli palelluttanut varpaansa,
ennenkuin huomasikaan sitä. Hänelle tarjoutui tilaisuus päästä
matkustajaksi erääseen veneeseen, joka oli juuri matkalle lähdössä,
mutta se maksoi kaksisataa käteistä, eikä hänellä ollut penniäkään.
"Minä luulen, että te voitte odottaa hiukkasen", sanoi ruotsalainen
venerakentaja, joka oli löytänyt Klondykensä sieltä ja oli kyllin
viisas huomatakseen sen, "ainoastaan hiukkasen -- niin minä rakennan
teille oikein hienon veneen, niin totta kuin nimeni on Petter."
Tähän lupaukseen luottaen lähti Rasmussen takaisin Crater Lake'en,
jossa hän tapasi pari sanomalehden kirjeenvaihtajaa, joiden
sekaannnuksiin joutuneet tavarat olivat hajallaan Stone House'sta aina
Happy Camp'iin asti.
"Tjaa", sanoi hän heille, "minulla on tuhat tusinaa munia
Linderman'issa, ja parhaillaan lyödään viimeisiä nauloja veneeseeni.
Minulla on ollut saakurinmoinen onni. Veneet ovat harvinaisia, niinkuin
tiedätte, eikä siellä enää ole ainoatakaan saatavissa."
Tämän jälkeen molemmat kirjeenvaihtajat melkein väkipakolla halusivat
tulla hänen seuraansa. He heiluttivat vihreitä seteleitä hänen
silmiensä edessä ja helistelivät kultarahoja kouransilmässä. Hän ei
tahtonut ensin edes kuunnellakaan heitä, mutta he saivat hänet
houkutelluksi puoliväkisin, ja hän lupasi viimein heidät ottaa,
kummankin kolmestasadasta. Tämän jälkeen he tyrkyttivät hänelle maksun
etukäteen. Ja sill'aikaa kun he kirjoittivat sanomalehdilleen tuosta
tuhat tusinaa munia omistavasta laupiaasta samarialaisesta, oli tämä jo
matkalla takaisin tuon ruotsalaisen veneenveistäjän luo Linderman'iin.
"Kuulkaahan! Antakaa minulle tuo venhe!" kuului hänen tervehdyksensä,
samalla kun hän helisteli kirjeenvaihtajien kultarahoja ja heitti
halukkaita silmäyksiä vasta valmistuneeseen alukseen.
Ruotsalainen tuijotti yksinkertaisen näköisenä häneen ja pudisti
päätään.
"Paljoko se toinen maksaa tästä? Kolmesataa? No, tässä on neljä.
Ottakaa ne".
Hän koetti tyrkyttää hänelle rahoja, mutta ruotsalainen ei huolinut.
"Ei käy päinsä. Olen sanonut, että hän saa venheen. Te saatte luvan
odottaa".
"Tässä on kuusisataa. Viimeinen tarjoukseni. Ottakaa ne nyt tai jääkää
ilman. Voittehan sanoa hänelle, että se oli erehdys."
Ruotsalainen epäröi. "Luulen sen käyvän päinsä", sanoi hän lopulta, ja
kun Rasmussen näki hänet viimeisen kerran, vaivasi miesparka turhaan
päätänsä, selittääkseen erehdyksen sopivalla tavalla toisille
tovereille.
Saksalainen kompastui ja taittoi jalkansa Deep Lake'n jyrkänteellä,
jonka vuoksi hän möi tavaransa dollarista tusinan ja palkkasi rahoilla
intiaaneja kantamaan hänet takaisin Dyea'an. Mutta seuraavana aamuna,
laittautui Rasmussen matkalle kirjeenvaihtajiensa kanssa, ja hänen
molemmat kilpailijansa seurasivat heti jälessä.
"Kuinka paljon teillä on?" kysyi toinen heistä, pieni, laiha mies New
Englannista.
"Tuhat tusinaa", vastasi Rasmussen ylpeästi.
"Oho! Mutta minä lyön vetoa, että lyön teidät laudalta, vaikka minulla
onkin vain kahdeksansataa".
Kirjeenvaihtajat tarjoutuivat lainaamaan hänelle rahaa vetoon. Mutta
Rasmussen hylkäsi tarjouksen, ja yankee löi sen sijaan vetoa toisen
kilpailijan, mustaviiksisen meripojan ja purjehtijan kanssa, joka
lupasi "antaa heidän nähdä hiukkasen, kunhan rupeaa ryskämään". Hän oli
ensimäinen, joka lähti Linderman'ista, ja ottamatta selvää laivakululle
soveliaasta reitistä, hän ohjasi lastatun veneensä keskelle kuohuvia
virtoja kallioitten väliin. Rasmussen ja yankee, jolla myös oli kaksi
matkustajaa, ponnistelivat vaarapaikkojen sivu laatikot selässä ja
vetivät veneensä tyhjinä vaikeakulkuisen väylän läpi Bennettiin.
Bennett oli kaksikymmentä viisi penikulmaa pitkä järvi, kapea ja syvä,
jonkinlainen läpikulkureitti vuorten välitse, jossa myrsky alinomaa
raivosi. Rasmussen leiriytyi erääseen santakuoppaan järven yläpäässä,
jossa joukko miehiä ja veneitä, jotka aikoivat pohjoiseen päin, oli
joutunut arktisen tuulen kynsiin. Hän heräsi aamulla ulvovaan
etelätuuleen, joka toi mukanaan kylmyyttä lumi- ja jääpeitteisiltä
vuortenhuipuilta ja laaksoista ja tuntui kylmältä kuin pohjoistuuli
ikään. Mutta ilma oli selkeä, ja hän näki yankeen katoavan ensimäisen
niemen taakse, vene täydessä purjeessa. Vene toisensa jälkeen lähti
liikkeelle, ja kirjeenvaihtajat halusivat innokkaasti matkalle.
"Me saavutamme hänet ennenkuin saavumme Cariboo Crossing'iin",
vakuuttivat he Rasmussen'ille asettaessaan purjeita kuntoon ja _Alman_
saadessa ensimäiset kovakouraiset hyväilynsä jääkappaleita täynnä
olevalta aallokolta.
Rasmussen oli aina ollut kaikkea muuta kuin merisankari, mutta nyt hän
tarttui peräsimeen päättäväisin ilmein. Hänen munalaatikkonsa olivat
hänen silmäinsä edessä, varmassa säilössä kirjeenvaihtajain
matkatavarain alla veneen pohjalla, ja kuinka olikaan, tuli hänellä
myöskin mieleen pieni huvilansa ja tuhannen dollarin panttaus.
Oli purevan kylmää. Tavantakaa hän veti veneeseen perämelan ja otti
toisen, sill'aikaa kun hänen matkustajansa raaputtivat jäätä
edellisestä. Mihin vain tyrskyt heittivät vettä, muuttui se heti
jääksi, ja priipurjeen puomi, joka lakkaamatta kävi vedessä, tuli
täyteen jääpuikkoja. _Alma_ ponnisteli ja huojui eteenpäin ankarassa
vedenkäynnissä, kunnes sen liitteistä ja saumoista alkoi tihkua vettä,
mutta sen sijaan että olisivat pumpanneet, hakkasivat kirjeenvaihtajat
herkeämättä jäätä ja heittivät sitä mereen. Ei lepoa, ei rauhaa!
Mieletön kilpajuoksu talven kanssa oli alkanut, ja veneet syöksyivät
eteenpäin yhtämittaisena jonona.
"M-m-me emme voi py-pysähtyä, vaikka sielujemme autuus olisi
kysymyksessä", soperti toinen kirjeenvaihtajista, sammaltaen kylmästä,
vaan ei pelosta.
"Aivan oikein! Anna huhkia vaan, ukkoseni!" rohkaisi toinen.
Rasmussen vastasi tylsämielisesti irvistäen. Luoksepääsemättömät rannat
häämöittivät ryöppyävän kuohun läpi, ja ainoastaan aukealla merellä
saattoivat he pysyä samassa vauhdissa sortumatta aaltoihin. Purjeiden
laskeminen olisi ollut sama kuin varma perikato. Useita kertoja he
sivuuttivat veneitä, jotka luovivat kallioiden välissä, ja yhden he
näkivät kolahtavan tyrskyn peittämään karikkoon. Muuan pieni kahden
miehen ohjaama alus heidän takanaan meni kumoon, kun purjeita
käännettiin.
"Pi-pi-pidä varasi, ukkoseni", huusi kirjeenvaihtaja kalisevin hampain.
Rasmussen irvisti ja puristi pakottavat sormensa lujemmin perämelan
ympärille. Parikymmentä kertaa oli meri iskenyt veneen leveään perään
ja heittänyt aluksen oikealta suunnaltaan, niin että purjeet avuttomina
lepattivat, ja joka kerta oli Rasmussen ainoastaan äärimmäisillä
ponnistuksilla välttänyt vaaran. Irvistys oli siten ikäänkuin
vähitellen jähmettynyt hänen kasvoilleen, ja kirjeenvaihtajiin vaikutti
kiihoittavasti katsella häntä.
_Alma_ syöksyi erään yksinäisen kallion ohi sadan yardin päässä
rannasta. Sen huipulta, jota aallot huuhtelivat, päästi muuan mies
rajun huudon, joka kuului myrskyn läpi. Mutta viime hetkellä oli _Alma_
lentänyt sivu, ja kallio näkyi enää mustana pilkkuna kuohujen keskellä.
"Se oli yankee! Mutta missä on merimies?" huusi toinen Rasmussenin
matkustajista.
Rasmussen katsahti olkansa yli tummaan priipurjeeseen heidän takanaan.
Hän oli nähnyt sen sukeltavan esiin sumusta tuulen yläpuolella, ja
tunnin sisään, jolloin hän oli pitänyt sitä silmällä, oli se tullut
vähitellen suuremmaksi. Merimiehen oli nähtävästi täytynyt korjata
joitakin vaurioita, ja nyt hän aikoi korvata menettämänsä ajan.
"Tuolla hän tulee!"
Molemmat matkustajat lakkasivat hakkaamasta jäätä ja vain katsoivat
katsomistaan. Kaksikymmentä peninkulmaa Bennettistä oli heidän takanaan
-- riittävän suuri tila merelle nostattaa pilvenkorkuisia laineita.
Niiden mukana nousten ja laskien syöksähti merimies kuin myrskynjumala
ohi. Suuri purje näytti ikäänkuin tarttuvan veneeseen aallonharjalla,
kohottavan sen vedestä ja heittävän sitten murskaten alas aallon
ammottavaan kitaan.
"Meri ei ota häntä koskaan!" Samassa katosi musta purje näkyvistä
suunnattoman aallonharjan taakse. Seuraava aalto vyöryi saman paikan
yli, sitä seuraava samaten, mutta venettä ei näkynyt. _Alma_ syöksyi
ohi. Silloin näkyi vilahdukselta airoja ja pakkilaatikoita. Käsivarsi
pistäytyi ylös vedestä ja takkuinen pää näkyi aallon harjalla noin
kahdenkymmenen yardin päässä heistä.
Kaikki kolme istuivat hiljaa hetkisen. Kun järven alapää tuli näkyviin,
alkoivat aallot lyödä veneeseen herkeämättä, niin etteivät
kirjeenvaihtajat enää hakanneet jäätä, vaan viskasivat vettä kipoilla.
Mutta tämäkään ei auttanut, ja kirkuvin äänin neuvoteltuaan Rasmussenin
kanssa he tarttuivat matkatavaroihin. Jauhot, sianliha, vaipat,
keittovehkeet, kaikenlainen pikkutavara -- kaikki, mitä he saivat
käsiinsä, lensi laidan yli. Vene osoitti heti kiitollisuuttaan, se otti
vähemmän vettä ja kohosi huomattavasti.
"Kylliksi jo!" huusi Rasmussen, kun he tarttuivat päällimmäiseen
munalaatikkoon.
"Kyllä he-he-helvetissä, nämä myöskin!" kirkui toinen vilusta väristen
ja vimmoissaan. Paitsi muistiinpanojaan, valokuvauskoneitaan ja
filmejään olivat kirjeenvaihtajat uhranneet kaikki matkatavaransa. Hän
kumartui eteenpäin, tarttui yhteen munalaatikoista ja alkoi vetää sitä
tervavaatteen alta.
"Päästä irti! Päästä irti, sanon minä!"
Rasmussen oli onnistunut saamaan esille revolverinsa ja käsi
koukistuneena perämelan yli koetti hän tähdätä. Kirjeenvaihtaja seisoi
teljolla ja heilui edes-takaisin; hänen kasvonsa vääntyivät uhmasta ja
äärettömästä vihasta.
"Voi, Herra Jumala!"
Siten kirkaisi hänen ammattiveljensä, samassa heittäytyen pitkälleen
veneen pohjalle. Kun Rasmussenin huomio kääntyi toisaalle,
oli _Alma_ joutunut keskelle suunnatonta vedenpaljoutta ja pyörähti
ympäri. Purjeet lepattivat, höltyivät ja kääntyivät toiselle puolen,
ja kun puomi hipaisi kauhealla voimalla venettä, pyyhkäisi se
kirjeenvaihtaja-raukan selkä-poikkeimena mereen. Masto ja purjeet
menivät myös samaa tietä. Meri vyöryi veneen yli kun se pysähtyi, ja
Rasmussen syöksyi pumpun luo.
Seuraavan puolen tunnin aikana lensi vene toisensa jälkeen heidän
ohitsensa -- pienempiä veneitä, samansuuruisia veneitä kuin heidän,
pelottavia veneitä, jotka kykenivät muutakin tekemään kuin syöksymään
mielettömästi eteenpäin. Mutta sitten tuli eräs kymmenen tonnin alus,
joka, purjeita uhkarohkeasti vähentäen, pyyhkäisi vastatuuleen ja
lähestyi raskaasti ja kömpelösti.
"Pysähtykää, pysähtykää!" huusi Rasmussen.
Mutta hänen veneensä matala reelinki kolahti raskasta alusta vastaan,
ja henkiinjäänyt kirjeenvaihtaja kiipesi kannelle. Rasmussen lennähti
pakkilaatikkojen yli keulaan niinkuin kissa ja koetti jäykistyneillä
sormillaan solmeta hinausköyttä.
"Tulkaa ylös!" karjasi hänelle muuan punapartainen mies.
"Minulla on täällä tuhat tusinaa munia", kirkui Rasmussen vastaan.
"Ottakaa veneeni hinattavaksenne! Minä maksan siitä."
"Tulkaa ylös!" ulvottiin kuorossa.
Samassa vyöryi vaahtoharjainen aalto heitä kohti, hulvahti aluksen yli
ja upotti _Alman_ puoleksi. Aluksen miehistö irroitti köyden ja kiroili
Rasmussenille nostaessaan uudelleen purjeita. Rasmussen kiroili
takaisin ja alkoi pumpata. Kaatunut masto ja purje pidättivät venettä
kuin ankkuri ikään, ja tämä teki mahdolliseksi taistella vettä vastaan.
Kolme tuntia myöhemmin tuli hän lopen väsyneenä ja melkein
jähmettyneenä, tuskin tietäen mitä sanoi, mutta vieläkin
pumpaten, jäätikköiselle rantakaistaleelle Cariboo Crossing'in
läheisyydessä. Kaksi miestä -- eräs hallituksen kuriiri ja muuan
puoli-intiaanimatkustaja -- auttoi hänet karilta, pelasti hänen
lastinsa ja veti veneen maihin. He olivat matkalle lähdössä
palkoveneellä ja ottivat hänet yöksi alukseensa. Seuraavana aamuna he
matkustivat, mutta hän piti paraana pysähtyä munineen. Ja tämän jälkeen
alkoi yli maan levitä huhu miehestä, jolla oli tuhat tusinaa munia.
Kullanetsijät, jotka saapuivat sinne ennen meren jäätymistä, veivät
mennessään huhun hänen saapumisestaan. Harmaapäiset vanhankansanmiehet
Forty Milessä ja Circle Cityssä, hapatukset, joilla oli kitalaki
nahkasta ja vatsa parkkiutunut papujen syönnistä, alkoivat uneksien
muistella kananpoikasia ja vihanneksia, kun hänen nimensä mainittiin.
Dyea ja Skaguay seurasivat mielenkiinnolla hänen vaiheitaan ja kysyivät
jokaiselta salmen yli tulleelta, kuinka pitkälle hän oli ehtinyt
saapua, ja Dawson -- tuo kultainen, mutta munia vailla oleva Dawson --
kitui tuskaisessa odotuksessa ja kävi jokaisen tulokkaan kimppuun
saadakseen mahdollisesti tietää jotakin hänestä.
Mutta kaikesta tästä Rasmussen ei tietänyt mitään. Seuraavana päivänä
haaksirikkonsa jälkeen hän korjasi _Alman_ ja lähti uudelleen matkalle.
Kauhea itätuuli puhalsi suoraan häntä vastaan Tagish'ista, mutta hän
työnsi airot veteen ja ponnisteli miehuullisesti eteenpäin, vaikka
tuuli painoi venettä taaksepäin ja hänen täytyi tuontuostakin raaputtaa
jäätä airoista. Seudulla vallitsevan tavan mukaan hän nousi maihin
Windy Arm'in luona; kolme kertaa kävi vene karilla ja täyttyi vedellä
Tagish'issa, ja Lake Marsh'issa oli se jäätyä kiinni. _Alma_ kärsi
paljon vaurioita taistellessaan näitä vastuksia vastaan, mutta munat
säilyivät vahingoittumattomina. Nämä hän kannatti takaisin kaksi
peninkulmaa jään yli rantaan, johon hän rakensi varastohuoneen. Tämä
säilyi sittemmin vuosikymmeniä, ja sitä osottivat toisille ne, jotka
tunsivat tarinan.
Puoli tuhatta peninkulmaa jäätynyttä maata oli hänen ja Dawsonin
välillä, ja vesitie oli suljettu. Mutta Rasmussen kääntyi ympäri
omituinen jännittynyt ilme kasvoillaan ja vaelsi järviä pitkin
jalkaisin. Miten hän kesti tämän yksinäisen matkan, mukanaan ainoastaan
vaippa, kirves ja kourallinen papuja, sitä ei tavallinen kuolevainen
saata ymmärtää. Ainoastaan Pohjolan kuljeksiva seikkailija voi sen
jotenkuten käsittää. Riittää kun mainitsemme, että hän joutui keskelle
lumimyrskyä Chilkoot'issa ja menetti kaksi varvastaan haavurille Sheep
Camp'issa. Ja kuitenkin hän pysyi jaloillaan ja hoiti astiainpesua
_Pavona_-laivalla; sieltä hän tuli hiilenkantajana muutamalla laivalla
San Franciscoon.
Peräti laihtunut ja kurja olento kävellä linkutti pankin loistavan
konttorinlattian yli, saadakseen uuden kiinnityksen huvilaansa. Hänen
kuoppaiset poskensa paistoivat tuuhean parran alta, ja hänen silmänsä
näyttivät painuneen syvälle kuoppiin, joista ne kylmästi liekehtien
loistivat. Hänen kätensä olivat ilman, tuulen ja kovan työn parkitsemat
ja kynsien alla oli paksu kerros likaa ja nokea. Hän jutteli epäselviä
asioita munista ja jääesteistä, ja myrskyistä ja merenkäynnistä --
mutta kun pankkimiehet kieltäytyivät antamasta enempää kuin tuhat, kävi
hänen puheensa vielä sekavammaksi ja kosketteli pääasiallisesti koirien
ja koiranruuan hintoja sekä sellaisia seikkoja kuin lumikengät,
mokkasiinit ja talvitiet. Viimein he antoivat hänelle tuhatviisisataa,
mikä oli enemmän kuin pantin arvo, ja hengittivät keveämmin, kun hän
oli tehnyt allekirjoituksensa ja oli oven toisella puolen.
Kaksi viikkoa myöhemmin hän matkusti Chilkoot'in yli kolmella reellä,
kunkin edessä viisi koiraa. Yhtä valjakkoa hän ajoi itse, mukaansa
ottamat kaksi intiaania ajoivat toisia. Lake Marsh'issa he avasivat
säilytyshuoneen ja kuormittivat reet. Mutta ei ollut yhtään tietä, jota
saattoi kulkea. Hän oli ensimäinen, joka matkusti jään yli, ja hänen
osalleen tuli tuo vaivaloinen tehtävä polkea ja raivata tie lumen ja
ahtojään läpi. Takanaan hän huomasi usein leiritulia, joista ohut
savupilvi nousi ilmaan, ja hän ihmetteli, miksi nämä ihmiset eivät
saavuttaneet häntä. Sillä hän oli muukalainen maassa eikä käsittänyt
syytä. Yhtä vähän hän ymmärsi intiaanejansa, jotka koettivat selittää
hänelle asianlaidan. Nämä pitivät tätä liian vaikeana yrityksenä. Ja
kun he napisivat ja kieltäytyivät aamusin lähtemästä eteenpäin, ajoi
hän heidät pistoolillansa uhaten työhönsä.
Kun hän oli päässyt erään jääsillan läpi lähellä White House'a ja
palelluttanut toisen jalkansa -- joka oli vielä ollut hellä ja kipeä
edellisen paleltumisen jälkeen -- odottivat intiaanit, että hän antaisi
perään. Mutta hän uhrasi yhden vaipan, ja jalka käärittynä
muutamanlaiseen mokkasiiniin, hän jatkoi matkaansa etummaisessa reessä.
Siinä oli raskain työ ja intiaanit kunnioittivat häntä siitä, että hän
oli ottanut sen omalle osalleen, mutta salassa he naputtivat otsaansa
ja pudistivat merkitsevästi päätään. Muutamana iltana he koettivat
paeta, mutta kuulien vinkuminen lumessa heidän ympärillään pakoitti
heidät palaamaan takaisin, muristen, mutta täysin vakuutettuina siitä,
että olivat tehneet erehdyksen. Tämän jälkeen he, jotka olivat vain
Chilkoot'in villejä, päättivät tappaa hänet; mutta hän oli kevytuninen
kuin kissa, eivätkä he saaneet tilaisuutta täyttää aikomustaan. Usein
he koettivat selittää hänelle heidän takanaan olevien savupilvien
merkitystä, mutta hän ei ymmärtänyt heitä ja rupesi yhä enemmän
epäilemään heitä. Ja jos he olivat itsepäisiä ja tahtoivat laiskotella,
oli hän kärkäs antamaan heille piiskansivalluksen silmien väliin tai
jäähdyttämään heidän tulistunutta mieltään näyttämällä ladattua
revolveriansa.
Ja niin hän matkusti eteenpäin -- kapinallisine seuralaisineen ja
villeine koirineen sellaista tietä pitkin, jonka vaikeudet saattoivat
lannistaa kaiken rohkeuden. Hänen täytyi taistella saadakseen intiaanit
pysymään matkassa, hän taisteli koirien kanssa pitääkseen niitä
erillään munista, hän taisteli jäitä vastaan, pakkasta vastaan ja
tuskia vastaan jalassaan, joka ei tahtonut parantua. Niin pian kuin
haavaan muodostui uusi nahka, rikkoontui se uudelleen purevassa
pakkasessa, ja viimein tuli reikä niin isoksi, että siihen melkein
mahtui nyrkki. Aamusin, kun hän nousi jaloilleen koko painollaan, pyöri
hänen silmissään ja hän oli vähällä pyörtyä tuskasta; mutta päivän
pitkään jalka meni tavallisesti turraksi, jonka jälkeen pakotus alkoi
uudestaan, kun hän ryömi peitteiden sisään ja koetti nukkua. Ja
kuitenkin saattoi hän, joka ennen oli ollut kirjuri ja istunut kaiket
päivät pulpetin ääressä, raataa niin, että intiaanit olivat
väsymyksestä puolikuolleita -- hän uuvutti koiratkin. Kuinka kovasti
hän teki työtä ja miten paljon hän kärsi, sitä hän ei tiennyt. Hän oli
mies, joka tarttui kiinni yhteen ainoaan päähänpistoon ja kun hän nyt
oli saanut tämän päähänpiston, oli hän kokonaan sen vallassa. Dawson
oli etualalla hänen tajunnassaan ja tuhat tusinaa munia taustalla -- ja
näiden välillä työskenteli hänen oma minänsä, lakkaamatta ponnistellen
saadakseen ne yhteen kimmeltäväksi kultaiseksi pisteeksi. Tämä
kultainen piste oli viisituhatta dollaria, päähänpiston summa ja
jokaisen, mahdollisesti syntyvän, uuden päähänpiston lähtökohta.
Kaikissa muissa asioissa hän toimi koneellisesti. Hänellä ei ollut
mitään käsitystä muista seikoista, nämä hän näki ainoastaan kuin tumman
lasin läpi eikä omistanut niille yhtään ajatusta. Kättensä työt hän
suoritti koneellisesti, ja sama oli laita sellaisenkin toiminnan, jossa
tarvittiin päätä. Hänen kasvojensa ilme kävi sangen tiukaksi; intiaanit
tunsivat pelkoa häntä kohtaan ja ihmettelivät tuota kummallista
valkoista miestä, joka oli tehnyt heidät orjiksi ja pakotti heidät
tekemään työtä niin mielettömästi.
Sitten tuli uusi vaiva Lake Le Borge'ssa, kun lämpömittari laski
enemmän kuin kuusikymmentä astetta nollapisteen alapuolelle. Näin
pakkasessa hän ponnisteli eteenpäin suu auki voidakseen hengittää
vapaammin, ja nyt hän kylmetytti keuhkonsa ja sairasti koko loppumatkan
kuivaa köhäyskää, joka paheni leirisavusta tai ylenmääräisistä
ruumiinponnistuksista. Thirty Mile-joella hän tapasi paljon avovettä,
jossa suuret jääkappaleet vyöryskelivät ja jota kattoi petollinen
reunajää. Tämän reunajään kantavuutta oli mahdoton arvioida, ja siksi
hän uskalsi mennä sille ilman muuta, ottaen revolverin avuksi, kun
hänen seuralaisensa napisivat. Mutta jääsilloilla saattoi ryhtyä
varovaisuustoimenpiteisiin, vaikkakin ne olivat lumenpeittämät. He
kulkivat niiden yli lumikengät jalassa ja pitkät seipäät ristiin
asetettuina käsissä kaikkien sattumien varalta. Kun he olivat päässeet
yli, kutsuivat he koiria tulemaan perässä. Ja sellaisella sillalla,
jossa lumi peitti sulapaikan, löysi toinen intiaaneista loppunsa. Hän
vaipui niin nopeasti, kuin veitsi menee ohuen hyytelön läpi, ja virta
painoi hänet heti jään alle.