etsiminen alhaaltapäin virtaa, mutta kun he eräästä puuhun naulatusta
tiedonannosta näkivät, että jo oli "_Valtaus 87 Alapuolella_" -- mikä
merkitsi samaa kuin runsaasti kahdeksan peninkulmaa Discoveryn
alapuolella -- muuttivat he mieltä. Nuo kahdeksan peninkulmaa
taivallettiin vajaassa kahdessa tunnissa. Tämä oli murhaavaa nopeutta,
kun ottaa huomioon vaikeakulkuiset tiet ja he sivuuttivat
parisenkymmentä uupunutta, jotka olivat vaipuneet tienoheen.
Discoveryssä tiedettiin hyvin vähän miten vesireitin yläosan laita oli.
Carmackin langolla, Skookum Jimillä, oli hämärä aavistus, että palstat
olisivat vallatut niin pitkälti kuin 30:een, mutta kun Kink ja Bill
näkivät _79 Yläpuolelle_ kuuluvat nurkkatolpat, heittivät he
kantamuksensa maahan ja heittäytyivät alas tupakoimaan. Kaikki heidän
ponnistuksensa olivat olleet turhia. Bonanza oli vallattu alusta
loppuun, "niin kauas kuin saattoi nähdä yli seuraavan vuoriselänteen",
valitti Bill samana iltana, kun he paistoivat silavaansa ja keittivät
kahviansa Carmackin nuotiolla Discoveryssä.
"Koettakaa 'Piskuista'", ehdotti Carmack seuraavana aamuna.
"Piskuinen" oli leveä puro, joka laski Bonanzaan _7 Yläpuolella_
kohdalla. He ottivat hänen neuvonsa vastaan kaikella sillä
ylimielisellä halveksumisella, jota "hapatus" tuntee squaw-miestä
kohtaan, ja he viettivät sensijaan päivänsä Adam's Creekin, erään
toisen Bonanzaan laskevan vesistön luona, joka näytti heistä
lupaavammalta. Mutta vanha juttu taasen -- vallattu niin pitkälti kuin
silmä voi kantaa.
Kolmena päivänä kertasi Carmack neuvonsa, ja kolmena päivänä
kuuntelivat he sitä halveksivan näköisinä. Mutta neljäntenä päivänä ei
heillä ollut mitään muutakaan paikkaa tutkittavana ja senvuoksi
lähtivät he kävelemään "Piskuista" ylöspäin. He tiesivät, että siellä
todenperästä ei löytynyt monta valtausta ennestään, mutta ei ollut
heilläkään aikomusta tehdä mitään sellaisia. He tekivät retken sinne
pikemmin päästääkseen pahan tuulensa valloilleen kuin mistään muusta
syystä. He olivat tulleet sekä ruokottomiksi että epäileväisiksi. He
pilkkasivat ja tekivät ivaa kaikesta ja solvasivat jokaista
_chechaquo'ta_, jonka he kohtasivat tiellä.
Valtaukset loppuivat _Numero 23:een_. Jälellä oleva osa vesireittiä oli
vielä valtaamatta.
"Hyvä hirvilaidun", selitti Kink Mitchell pilkallisesti nauraen.
Mutta Bill mittasi vakavan näköisenä viisisataa jalkaa puroa ylöspäin
ja asetti nurkkatolpat. Hän oli saanut käsiinsä kynttilälaatikon
pohjan, ja sen sileälle puolelle kirjoitti hän:
Tämä hirvilaidun on varattu ruotsalaisille ja _chechaquo'ille_.
Bill Rader.
Kink luki hyväksyvän näköisenä kirjoituksen ja sanoi sitten: "Koska
olen samaa mieltä, niin voin minäkin kirjoittaa mielelläni alle."
Ja niin lisättiin myöskin nimi Charles Mitchell ilmoituksen alle. Monen
vanhan "hapatuksen" kasvot loistivat sinä päivänä nähdessään tuon
sukulaissielun selityksen.
"Noo, miltä tuntui 'Piskuinen'?" kysyi Carmack kun he tulivat takaisin
leiriin.
"Hiiteen koko 'Piskuinen'!" kuului Hootchinoo Billin vastaus. "Minulla
ja Kinkillä on aikomus lähteä etsimään Too Much Gold, kun olemme ensin
levähtäneet."
"Too Much Gold" oli tarumainen vesireitti, josta kaikki "hapatukset"
uneksivat, ja, otaksuttiin, että siellä oli niin paksulti kultaa, että
voidakseen huuhtoa sitä, ensin täytyi sora luoda sulkuihin. Mutta
muutamien päivien lepo, jonka toverukset soivat itselleen ennen
löytöretkeään, sai aikaan pienen muutoksen heidän suunnitelmissaan.
Paikalle saapui nimittäin muuan ruotsalainen, joka nimitti itseään Ans
Handersoniksi.
Ans Handerson oli koko kesän tehnyt työtä päiväpalkalla Miller
Creek'issä, kaukana Sixty Milen luona, ja kun kesä oli mennyt,
oli hän harhaillut ylös Bonanzaa, samalla tapaa kuin moni muu
kullanetsimiskiihkon laineilla ajelehtimaan joutunut kiertolainen,
joita sellaisia tulvi ristiin rastiin yli maan. Hän oli pitkä ja
hontelo. Hänen käsivartensa olivat pitkät kuin esihistoriallisen
ihmisen, ja hänen suurilla rystysillä varustetut kätensä olivat ankaran
työn vääntämät ja kovettamat. Hän oli hidaspuheinen ja -liikkeinen, ja
hänen silmänsä -- yhtä siniset kuin hänen tukkansa oli keltainen --
näyttivät olevan täynnä ikuista unelmoimista, jonka sisältöä yksikään
ihminen ei tiennyt, ja kaikista vähimmän hän itse. Kenties johtui tämä
ikuisen unelmoimisen ilme äärettömästä ja sisällyksettömästä
yksinkertaisuudesta. Joka tapauksessa ymmärsivät hänet tällä tavoin
kaikki tavalliset miehet, eikä Hootchinoo Bill'issä ja Kink
Mitchell'issä ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Molemmat toverit olivat kuluttaneet päivän vieraskäynneillä
ja juttuamisella, ja iltapuolella he menivät tilapäiseen
kokoontumispaikkaan -- suureen telttaan, jossa kulkurit leväyttivät
väsyneitä raajojaan ja jossa myytiin huonoa whiskyä dollarilla lasi.
Mutta kun ainoa raha, jota käytettiin, oli kultahiekka ja kun liikkeen
omistaja piti ylipainoa vaakakupeissaan, maksoi whisky enemmän kuin
dollarin. Bill ja Kink eivät juoneet ollenkaan, pääasiallisesti siitä
syystä, että heidän ainoa ja yhteinen hiekkapussinsa ei ollut niin
hyvin täytetty, että voi montakaan kertaa käydä vaakakupissa.
"Tiedätkö mitä, Bill -- minä olen saanut vihiä _chechaquo'sta_, jolla
on säkki jauhoja", sanoi Mitchell riemuitsevasti toverilleen.
Bill näytti mielenkiintoiselta ja tyytyväiseltä. Oli puute ravinnosta,
ja molemmat miehet olivat huonosti varustetut tutkimustensa varalta Too
Much Gold'in suhteen.
"Jauhot maksavat dollarin naula", vastasi hän. "Mutta kuinka sinä
luulet saavasi niitä?"
"Annamme hänen ostaa puolet valtauksestamme", vastasi Kink.
"Mistä valtauksesta?" Bill näytti olevan ymmällään. Mutta sitten muisti
sen tilan, jonka hän oli viitoittanut ja varannut ruotsalaisille, ja
hän huudahti: "O-hoo!"
"Mutta minä en saisi silloin kitsastella sen suhteen", lisäsi hän.
"Anna hänen saada kaikki, kunhan vaan sinä pidät varasi -- ole oikein
antelias!"
Bill pudisti päätään. "Jos minä tekisin niin, saattaisi hän pitää
korvansa auki ja jättää kaupan sikseen. Ei -- minä annan sen sijaan
hänen tietää, että tuota paikkaa pidetään erittäin arvokkaana, ja että
me emme koskaan luopuisi puolesta osuudestamme, ellemme olisi kokonaan
vailla elintarpeita. Jälestäpäinhän voimme luovuttaa hänelle koko
hoidon."
"Jollei kukaan huomaa vehkeitämme ja ota valtausta takavarikkoon",
huomautti Bill, vaikka hän tunsikin itsensä sangen tyytyväiseksi, kun
oli toivo saada tuo viitoitettu alue vaihdetuksi jauhosäkkiin.
"Ei", vakuutti Kink rauhoittavasti. "Sillä on numero 24 ja pysyy meillä.
_Chechaqouo't_ ottivat kuitenkin asian vakavalta kannalta ja alkoivat
viitoittaa siitä, mihin sinä olit lopettanut. He ovatkin jo
viitoittaneet yli vedenjakajan. Minä puhuttelin juuri erästä heistä, ja
hän oli tullut takaisin jaloissaan suonenveto."
Juuri silloin he kuulivat ensi kerran Ans Handersonin puhuvan,
pitkäveteisesti ja sanoja tapaillen.
"Minä pidän tilasta", sanoi hän paikan isännälle. "Ja minä luulen, että
otan osuuden."
Molemmat toverukset vilkuttivat silmää toisilleen, ja muutamia
minuutteja myöhemmin istui kummastunut ja kiitollinen ruotsalainen ja
joi huonoa whiskyä yhdessä kahden kovasydämisen muukalaisen
kanssa. Mutta hänen päänsä oli yhtä luja kuin heidän sydämensä.
Kultahiekkapussi oli yhtenään vaakakupissa, ja Kink Mitchell tarkasteli
sitä huolellisesti, mutta Ans Handerson ei kuitenkaan tahtonut sulaa.
Hänen sinisissä silmissään näyttivät ikuiset unelmat päilyvän ikäänkuin
kesäisen järven pinnalla ja loistavan hetkisen, mutta tämä johtui
pikemmin puheesta kullasta ja kuparikattiloista, joista hän kuuli
hämärästi rupateltavan, kuin whiskystä, joka niin helposti solui ulos
hänen kurkustaan.
Molemmat toverukset olivat aivan epätoivoisia, vaikkakin näyttivät
hyväntahtoisilta ja olivat äänekkäitä puheissaan ja teoissaan.
"Älkää välittäkö minusta, ystäväni", Hootchinoo Bill nikotteli, käsi
Ans Handersonin olkapäällä. "Ota toinen drinkki. Juhlimme juuri tässä
Kinkin syntymäpäivää. Hän on partnerini, Kink, Kink Mitchell. Entäs
mikä mahtaa olla nimenne?"
Tämän selvittyä hänen kätensä laskeutui painavana Kinkin selkään, ja
Kink teeskenteli kömpelöä hämillisyyttä sen vuoksi, että oli
toistaiseksi juhlinnan keskipiste, kun taas Ans Handerson näytti
tyytyväiseltä ja pyysi heitä juomaan kanssaan. Tämä oli ensimmäinen ja
viimeinen kerta, kun hän tarjosi, kunnes peli muuttui ja hänen
säästäväinen sielunsa kiihottui uudenlaiseen tuhlaavaisuuteen. Mutta
hän maksoi juomat melko terveennäköisestä pussista. "Ei vähempää kuin
kahdeksansataa siinä", laskelmoi ilvessilmäinen Kink, minkä perusteella
hän käytti ensimmäistä tilaisuutta yksityiseen keskusteluun Bidwellin,
huonon whiskyn ja teltan omistajan kanssa.
"Tässä on pussini, Bidwell", Kink sanoi luottavaisena ja varmana, jonka
vanha hapatus suo toinen toiselleen. "Punnitse siihen vain
viisikymmentä dollaria muutamaksi päiväksi, ja me olemme sinulle
kiitollisia, Bill ja minä."
Senjälkeen toistuivat pussin matkat vaa'alle tiheämmin, ja Kinkin
syntymäpäivän vietto kävi varsin hilpeäksi. Hän jopa yritti laulaa
vanhojen hapatusten klassikkoa 'Kielletyn hedelmän mehu', mutta lopetti
kesken ja hukutti hämmennyksensä uuteen kierrokseen juomia. Bidwellkin
kunnioitti häntä parilla kierroksella talon laskuun; hän ja Bill olivat
kunnon kekkulissa siihen mennessä, kun Ans Handersonin silmäluomet
alkoivat lupsahdella ja hänen kielensä osoitti löystymisen merkkejä.
Bill muuttui hellämieliseksi, sitten luottavaiseksi. Hän kertoi huolensa
sekä kovan onnensa baarin omistajalle ja koko maailmalle yleensä sekä
Ans Handersonille erityisesti. Hän ei tarvinnut mitään näyttelijän
ominaisuuksia osaansa varten. Huono whisky piti siitä huolen. Hän sai
itsensä hyvin surulliseksi itsensä ja Billin vuoksi, hänen kyyneleensä
olivat vilpittömiä kertoessaan, kuinka hän ja hänen partnerinsa olivat
harkinneet myydä puoliosuuden hyvästä maasta vain siksi, että heillä
oli kova puute muonasta. Myös Kink kuunteli ja uskoi.
Ans Handersonin silmät kiilsivät viekkaasti ja hän kysyi: "Paljonko
ajattelitte pyytää?"
Bill ja Kink eivät kuulleet häntä, joten hänen oli toistettava
kysymyksensä. He vaikuttivat haluttomilta. Hän kävi innokkaammaksi,
heilui edes takaisin pitäen kiinni baaritiskistä ja ollen pelkkänä
korvana heidän neuvotellessaan hieman syrjässä ja kiistellessään,
pitäisikö heidän vai eikö ja ollen eri mieltä näyttämökuiskauksin
hinnasta, joka heidän tulisi määrätä.
"Kaksisataa -- hik -- ja viisikymmentä", Bill ilmoitti lopulta, "mutta
ehkä emme sittenkään myy."
"Mikä on kauhean viisasta, jos saan sanoa tähän väliin", vakuutti
Bidwell.
"Niin kyllä", lisäsi Kink. "Emme ole armeliaisuushommissa jakelemassa
ilman ja runsaasti ruotsalaisille ja valkoisille miehille."
"Otetaanpa lisää juomaa", nikotteli Ans Handerson ovelasti vaihtaen
aihetta suotuisampaan ajankohtaan.
Ja sitten, saadakseen aikaan tuon suotuisamman ajankohdan, hänen oma
pussinsa alkoi liikkua hänen suuren taskunsa ja vaa'an väliä. Bill ja
Kink olivat varautuneita, mutta lopulta he antoivat periksi hänen
taivutteluilleen. Tästä hän kävi varovaiseksi ja veti Bidwellin
syrjään. Hän hoippuroi kovasti ja tukeutui Bidwelliin kysyessään:
"Luuletteko, että nuo miehet ovat luotettavia?"
"Aivan varmasti", vastasi Bidwell innokkaasti. "Olen tuntenut heidät
useita vuosia. Vanhoja hapatuksia. Kun he myövät osuuden, niin he
myövät osuuden. Eivät ole mitään petkuttajia."
"Luulen, että ostan", selitti nyt Ans Handerson ja hoippuroi takaisin
toisten luo.
Mutta nyt hän vaipui haaveiluihin ja antoi tietää, että hän tahtoi
saada joko koko valtauksen tai ei mitään. Tämä kiihoitti Hootchinoo
Bill'in vihan vimmaan. Hän piti salamoivan puheen _chechaquo'itten_ ja
ruotsalaisten "pöyhkeydestä". Mutta hän torkahti kesken lauseen, puhe
loppui korisevaan ääneen ja pää vaipui rinnalle. Mutta niinpiankuin
Kink tai Bidwell nipisti häntä, oli hän heti valmis purkamaan uuden
parjaustulvan.
Ans Handerson istui rauhallisena kaiken tämän kuluessa. Jokainen
haukkumasana lisäsi hänen mielestään valtauksen arvoa. Saattoihan niin
suurella vastahakoisuudella olla ainoastaan _yhdenlainen_ todistus
hänelle, ja hän tunsi suurta huojennusta, kun Hootchinoo Bill kaatui
kuorsaten lattialle ja hän saattoi kääntyä hänen helpommin
taivutettavissa olevan yhtiökumppaninsa puoleen.
Kink Mitchell antoi puhutella itseään, mutta hän oli huono laskumies.
Hän vuodatti viljalti kyyneleitä, mutta oli taipuvainen myymään puolet
osuutta kahdestasadasta viidestäkymmenestä dollarista -- tai myös
kaikki seitsemästäsadasta viidestäkymmenestä. Ans Handerson ja Bidwell
koettivat kaikin tavoin saada häntä luopumaan väärästä käsityksestään
murto-osista, mutta heidän ponnistuksensa olivat turhat. Hän valitteli
ja vuodatti kyyneleitä sekä tiskille että heidän hartioilleen, mutta
nämä kyyneleet eivät kuitenkaan voineet poistaa hänen päähänpistoaan,
että jos puoli on kahdensadan viidenkymmenen dollarin arvoinen, niin on
kaksi puolta kolme kertaa arvokkaampi.
Lopultakin -- itse Bidwell'kin muisti vain hämärästi, miten yö oli
kulunut -- tehtiin kauppakirja -- jossa Bill Rader ja Charles Mitchell
luopuivat kaikista oikeuksistaan ja vaatimuksista valtaukseen _24
Eldorado_ -- jonka nimen puro oli saanut joltakin optimistiselta
_checaquo'lta_.
Kun Kink oli allekirjoittanut, koettivat kaikki kolme yhdistynein
voimin saada Bill'iä hereille. Kynä kädessä hän sitten istui kauan ja
huojui edestakaisin asiapaperin yli. Kun kallisarvoinen allekirjoitus
oli viimeinkin saatu tehdyksi ja kauppasumma maksettu, huokasi
ruotsalainen syvään, ryömi pöydän alle ja nukahti. Siellä hän sitten
makasi ja näki kuolemattomia uniaan aamuun saakka.
Mutta päivä oli kylmä ja harmaja. Häntä vilusti. Ensi töikseen hän
itsetiedottomasti ja koneellisesti tunnusteli pussiaan. Hän kauhistui
sen keveyttä. Muisto yön tapauksista selkisi vähitellen hänen
aivoissaan. Sitten hän kuuli karkeita ääniä. Hän avasi silmänsä ja
kurkisteli pöydän alta. Pari aamunvirkkua -- tai oikeammin koko yön
matkalla ollutta miestä keskusteli Eldorado Creekin täydellisestä
arvottomuudesta. Ans Handerson peljästyi, koetteli taskujaan ja sai
käteensä _24 Eldorado'n_ kauppakirjan.
Kymmenen minuuttia sen jälkeen herätti ruotsalainen, silmät rajusti
tuijottaen, Hootchinoo Bill'in ja Kink Mitchell'in jotka nukkuivat
vaippoihinsa kääriytyneinä, ja tyrkytti heille sangen töhryistä
asiapaperia.
"Minä luulen, että otan pois rahani", soperteli hän, "minä luulen, että
otan pois rahani."
Hänellä oli kyyneleitä silmissä ja kurkussa. Ne vierivät pitkin hänen
poskiaan, kun hän lankesi polvilleen toverusten eteen ja kerjäsi ja
rukoili. Mutta Bill ja Kink eivät nauraneet hänelle. He olisivat
niinmuodoin voineet olla kovasydämisempiä kuin olivat.
"Ensi kertaa kuulen nyt miehen itkeä tillittelevän kaivososuuden
tähden", sanoi Bill. "Ja minä otan itselleni vapauden sanoa, että se on
kerrassaan tavatonta."
"Sitä samaa minäkin", selitti Kink Mitchell. "Onhan kaivososuuksien
ostaminen aivan yhtä tavallinen kuin hevosten ostaminen."
Heidän ihmettelynsä oli täysin oikea. He eivät voineet kuvitellakkaan,
että he itse olisivat voineet valittaa liikeasiain tähden, eivätkä
sentähden voineet ymmärtää, että joku muukaan voisi tehdä niin.
"Poloinen raukka _chechaquo'ksi_", murahti Hootchinoo Bill, kun he
näkivät murheellisen ruotsalaisen poistuvan tietä pitkin.
"Nyt Too Much Gold'iin!" sanoi Kink Mitchell rattoisasti.
Ja ennenkuin päivä oli lopussa, olivat he ostaneet Ans Handersonin
kultahiekalla jauhoja ja sianlihaa ja maksaneet niistä huikeita summia
ja kulkivat vedenjakajan yli Klondyke'n ja Indian Riverin välillä
olevia virtoja kohti.
Kolme kuukautta sen jälkeen tulivat he takaisin lumimyrskyn vallitessa
ja joutuivat matkalla _24 Eldorado'on_. Oli pelkkä sattumus, että he
tulivat sinne. He eivät olleet pitäneet silmällä entistä valtaustaan.
Eivätkä he myöskään voineet tuulen pieksämältä lumelta nähdä paljo
mitään, ennenkuin olivat aivan perillä. Juuri silloin helpotti tuuli
hiukan, ja he näkivät kuopan ja sen yläpuolella vintturin, jota eräs
mies hoiti. He näkivät hänen nostavan kuopasta ämpärillisen soraa ja
kaatavan sen kuopan laidalle. He näkivät myös toisen miehen, joka
tuntui merkillisen tutulta, täyttävän kattilan tuolla vastanostetulla
soralla. Hänellä oli suuret kädet ja vaaleankellervät hiukset. Mutta
ennenkuin he ehtivät hänen luokseen, kääntyi hän kattiloineen ympäri ja
kiiruhti muutamaan majaan. Hän oli avopäin ja sulanut lumi juoksi
pitkin hänen kaulaansa, mistä voi ymmärtää hänen kiireensä. Bill ja
Kink kiiruhtivat myös majaan ja huomasivat hänen olevan polvillaan
pesän edessä, missä huuhtoi soraa vedellä täytetyssä astiassa.
Hän oli liiaksi työhönsä kiintynyt, huomatakseen enempääkään, kuin että
joku tuli majaan. He seisoivat aivan hänen vieressään ja katselivat.
Hän pani kattilan hitaasti pyörivään liikkeeseen ja pysäytti sen pari
kertaa, ottaakseen sormin pois suurimmat sorakappaleet. Vesi oli
sameata ja astia oli upoksissa siinä, niin etteivät he voineet nähdä
sen sisältöä. Yhtäkkiä hän nosti kattilan ja kallisti siitä veden
maahan. Keltainen aine jäi kattilan pohjalle, niinkuin voi kirnuun.
Hootchinoo Bill säpsähti. Hän ei ollut koskaan uneksinut noin runsaasta
tuloksesta.
"Kylläpä on paksusti, hyvä ystävä", sanoi hän jurosti. "Kuinka paljon
laskette siinä suunnilleen olevan?"
Ans Handerson ei katsahtanut ylös, mutta vastasi: "Arvelen
viideksikymmeneksi unssiksi."
"Teidän on täytynyt sitten tulla hemmetin rikkaaksi, vai mitä?"
Ans Handerson istui edelleenkin pää painuksissa, puserrellen
kultahiekkaa saadakseen viimeisetkin sorakappaleet pois, ja hän
vastasi: "Luulen, että minulla on hyvinkin viisisataatuhatta dollaria."
"Varjele taivas!" sanoi Hootchinoo Bill, ja hän sanoi sen
kunnioituksesta.
"Varjele taivas!" toisti Kink Mitchell. Ja he menivät hiljaa ulos ja
sulkivat oven jälkeensä.
Tuhat tusinaa munia.
David Rasmussen oli uuttera ihminen, ja niinkuin moni häntä suurempi
mies, takertui hänkin yhteen ainoaan ajatukseen. Ja sentähden, kun hän
kuuli torventoitotuksen Pohjoismaasta, suunnitteli hän uskaliaan
keinotteluyrityksen ja pani sitten liikkeelle koko toimintatarmonsa
toteuttaakseen sen. Hän teki ripeitä ja tarkkoja laskelmia, ja
tulevaisuus näytti hänestä ruusunpunaiselta. Hän oli aivan varma, että
munia myytiin Dawson'issa viidestä dollarilta tusina. Ja tästähän
seurasi eittämättömästi, että tuhat tusinaa munia tuottaisi tuossa
kultaisessa kaupungissa viisi tuhatta dollaria.
Toiselta puolen täytyi myöskin kustannukset ottaa huomioon, ja hän teki
sen ja teki sen sangen tarkasti, sillä hän oli ajatteleva mies,
erinomaisen käytännöllinen ja neuvokas, eikä hän koskaan antanut
sydämensä lämmetä minkäänlaisesta mielikuvituksesta. Jos hän laskisi
kustannukset viideksitoista sentiksi tusinalta, niin nousisi
kokonaissumma tuhannelta tusinalta sataanviiteenkymmeneen dollariin --
jonninjoutava summa suunnattomaan voittoon nähden. Ja jos hän myöskin
otaksuisi, ainoastaan otaksuisi -- tehdäkseen kerran itsensä vikapääksi
tarpeettomaan hullutukseen -- että hänen itsensä ja munien kuljetukseen
menisi sen lisäksi vielä kahdeksansataa viisikymmentä, niin jäisi
hänelle joka tapauksessa neljätuhatta puhdasta voittoa, kun oli myynyt
viimeisen munan ja saanut viimeisen maksun kultahiekassa.
"Sillä katsos, AIma" -- hän teki aina laskelmia vaimonsa kanssa, hauska
ruokasali tulvillaan karttoja, virallisia tiedonantoja, matkailijain
käsikirjoja ja "Alaskan oppaita" -- "katsos, kustannuksista ei voi
oikeastaan puhua, ennenkuin tullaan Dyea'an; matka sinne tekee
viisikymmentä dollaria ensimäisessä luokassa. Ja Dyea'sta Lake
Linderman'iin kuljettavat intiaanikantajat tavaroita kahdestatoista
sentistä naulan -- siis kahdestatoista dollarista sata eli
sadastakahdestakymmenestä tuhat. Jos nyt otaksutaan, että minulla on
tuhat viisisataa naulaa, niin se maksaa satakahdeksankymmentä dollaria
-- sanokaamme varmuuden vuoksi kaksisataa. Olen kuullut eräältä
luotettavalta klondykelaiselta, joka on vasta tullut sieltä, että voin
ostaa itselleni veneen kolmella sadalla. Ja sama mies on sanonut, että
voin olla varma siitä, että saan mukaani pari matkustajaa, jotka
maksavat siitä hyvästä sataviisikymmentä kumpainenkin, niin että minä
siten saan veneen ilmaiseksi, ja sitäpaitsi he voivat auttaa minua
veneen hoitamisessa. Ja -- siinä kaikki! Dawson'issa kuljetan minä
munat maihin veneestä. No, katsokaamme nyt, paljoko kustannukset
kaikkiaan tekevät. -- Viisikymmentä dollaria San Franciscosta Dyea'an
-- kaksisataa Dyea'sta Linderman'iin -- veneen maksavat matkustajat --
siis kaiken kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä", laski hän ripeästi. "Ja
sitten sata vaatteisiin", jatkoi hän hyvillä mielin, "jonka jälkeen jää
vielä viidensadan suuruinen vararahasto arvaamattomia tapauksia varten.
Ja mitäpä sellaisia saattaisi sattua?"
Alma kohautti olkapäitään ja rypisti silmäkulmiaan. Jos avara Pohjola
kykenisi nielemään miehen ja tuhat tusinaa munia, niin olisi siellä
aivan varmaan tarpeeksi tilaa muullekin, mitä hän omisti. Tämä oli
hänen ajatuksensa, mutta hän ei sanonut mitään. Hän tunsi David
Rasmussen'in kyllin hyvin.
"Jos otetaan aika kaksinkertaisesti tilapäisten viivytysten varalta,
niin teen minä matkan kahdessa kuukaudessa. Ajattele sitä, Alma!
Neljätuhatta kahdessa kuukaudessa! Se on kokonaan toista kuin ne
vaivaiset sadat kuukaudessa, mitä minulla nyt on. Sitten me
muuttaisimme kauas pois, missä olisi enemmän tilaa -- meillä olisi
kaasuvalo joka huoneessa ja avara näköala -- nykyisen asuntomme vuokra
riittäisi veroihin, vakuutusmenoihin ja veteen, jäisipä siitä vielä
ylikin. Ja saattaahan olla mahdollista, että minä löydän kultasuonen ja
palaan takaisin miljonäärinä. No, sanoppas nyt, Alma -- etkö luule,
että minä olen kohtuullinen laskelmissani?"
Ja tuskinpa Alma saattoi muuta ajatellakkaan. Ja sitäpaitsi: olihan
hänen oma serkkunsa -- tosin etäistä haaraa ja sen lisäksi perheen
musta lammas, hurjapää ja yleisesti tunnettu heittiö -- vastikään
palannut tuosta merkillisestä Pohjolasta, mukanaan satatuhatta dollaria
kultahiekassa, puhumattakaan puolesta osuudesta siihen luolaan, josta
se oli peräisin!
David Rasmussen'in maustekauppias hämmästyi kovin, nähdessään hänen
asettelevan munia vaakakuppeihin syrjäisimmässä tiskin sopukassa, ja
Rasmussen itse hämmästyi vielä enemmän, havaitessaan, että tusina munia
painoi puolitoista naulaa -- hänen tuhat tusinaansa painaisi
niinmuodoin yksistään tuhatviisisataa! Hänen vaatteensa, vaippansa,
keitinvehkeensä ja matkalla välttämätön ruokavarasto eivät siis saisi
painaa mitään! Tämä sotki kerrassaan hänen tekemänsä laskelmat, ja hän
oli juuri aikeissa ruveta sommittelemaan uusia, kun sai ajatuksen
punnita ainoastaan _pieniä_ munia. "Sillä olivatpa ne pieniä tai
suuria, tuhat tusinaa munia on kuitenkin aina tuhat tusinaa munia",
puheli hän rikkiviisaasti itsekseen -- ja nyt hän huomasi, että tusina
pieniä munia painoi ainoastaan yksi ja neljäsosa naulaa. Tämän jälkeen
San Franciscon kaupunki tuli tulvilleen asiamiehiä, ja hämmästyneille
hankitsijaliikkeille ja meijeriyhtiöille tehtiin yht'äkkiä kyselyjä
munista, jotka eivät painaneet enempää kuin kaksikymmentä unssia
tusina.