Bonanzalahtea. Ilma oli keväinen. Pakkanen oli kadottanut ankaruutensa.
Maa oli toisin vielä lumen peitossa, mutta juoksevan veden lorina
todisti, että talvi oli hellittämäisillään rautaisen otteensa. Vesi oli
syövyttänyt tien useista kohti, ja siellä ja täällä oli täytynyt tehdä
uusi kiertämällä sula paikka. Juuri sellaisen paikan kohdalla, missä
kaksi rekeä ei mahtunut sivuuttamaan toisiansa, kuuli Pentfield
lähestyvien kellojen helinän ja hän seisautti koiransa. Uuvuksiin
ajettu koiravaljakko, joka veti raskaasti kuormitettua rekeä, tuli
näkyviin kapean polvekkeen takaa. Ohjaustangon vieressä käveli mies,
joka hoiti sitä Pentfieldille tutulla tavalla, ja reen takana kulki
kaksi naista. Hänen katseensa kääntyi takaisin ohjaustangon luona
kulkevaan mieheen. Se oli Corry. Pentfield astui reestä ja odotti. Hän
oli iloinen, että Lashka oli hänen seurassaan. Kohtaus ei olisi koskaan
voinut sattua sopivammin, jos se olisi ollut järjestetty edeltäkäsin,
tuntui hänestä. Ja odotellessaan ajatteli hän, että mitähän he
tulisivat sanomaan, mitä he kykenisivät sanomaan. Mitä häneen tuli, ei
hänen luonnollisesti tarvinnut sanoa yhtään mitään. Heidän asiansa oli
antaa kaikki selitykset, ja hän oli valmis kuulemaan heitä.
Kun he saapuivat kohdalle, tunsi Corry hänet ja hän seisautti koirat.
Ja huudahtaen: "Halloo, vanha poika!" ojensi hän kätensä.
Pentfield pudisti sitä kylmästi ja ääneti. Sillä aikaa olivat molemmat
naiset ehtineet perille ja hän huomasi, että toinen heistä oli Dora
Holmes. Hän sieppasi lakin päästään, niin että sen laidat lepattivat,
ja antoi hänelle kättä, minkä jälkeen hän kääntyi Mabelin puoleen.
Tämä kumartui eteenpäin kauniina ja säteilevänä, mutta näytti
hämmästyneeltä, kun Pentfield ojensi hänelle kätensä. Hän oli aikonut
sanoa: "Kuinka voitte, mrs Hutchinson?" Mutta miten liekin, ei "mrs
Hutchinson" tahtonut tulla hänen suustaan, ja kaikki mitä hän kykeni
sanomaan oli: "Kuinka voitte?"
Asemassa oli niin paljon jäykkyyttä ja neuvottomuutta, kuin hän koskaan
oli osannut toivoakaan. Mabelista huomasi täydellisesti sen
mielenliikutuksen, minkä hän tunsi, mutta Dora, joka nähtävästi oli
otettu mukaan jonkinlaiseksi rauhanrakentajattareksi, huudahti:
"Mitä ihmettä nyt, Lawrence?"
Ennenkuin hän ehti vastata, tarttui Corry häntä käsivarteen ja veti
hänet syrjään.
"Kuuleppas, hyvä veli -- mitä tämä merkitsee?" kysyi Corry hiljaan,
luoden samalla merkitsevän katseen Lashkaan.
"Minä en juuri ymmärrä, että se voisi jollain tavoin liikuttaa sinua",
vastasi Pentfield pilkallisella äänellä.
Mutta Corry kävi suoraan asiaan.
"Mitä indiaaninaisella on tekemistä sinun reessäsi? Kirotun joutavaa
minulle saada selvittää tämä juttu. Toivon kuitenkin, että se
selviintyy itsestään. Kuka hän on? Kenen squawi hän on?"
Nyt antoi Lawrence Pentfiled iskunsa, ja hän teki sen varmalla,
rauhallisella ylpeydellä, joka jossain määrin näytti hyvittävän hänen
kärsimäänsä vääryyttä.
"Hän on _minun_ squawini", sanoi hän. "Indiaaninainen tuolla on mrs
Pentfield."
Corry Hutchinson huokasi syvään ja Pentfield kääntyi hänestä ja meni
molempien naisten luo. Mabel oli suuttuneen näköinen ja näytti
pysyttelevän loitolla. Pentfield pysähtyi Doran eteen ja sanoi
iloisesti, aivan kuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut:
"Kuinka olette voineet matkalla? Pidittekö itsenne niin lämpiminä, että
saatoitte nukkua? -- Ja kuinka kesti mrs Hutchinson matkan vastukset?"
kysyi hän heti sen jälkeen luoden katseensa Mabeliin.
"Oh, te herttaisin tyhmeliini", huudahti Dora samalla kun hän syleili
ja ravisti häntä. "Te olette siis nähnyt sen! Minä huomasinkin, että
jotakin oli ilmassa, koska te olitte niin omituisen näköinen."
"Minä -- minä en ymmärrä ensinkään..." änkytti Pentfield.
"Uutinen oikaistiin sanomalehdessä seuraavana päivänä", jatkoi Dora
vilkkaasti. "Meillä ei ollut aavistustakaan, että te saisitte sen
käsiinne. Kaikissa muissa sanomalehdissä se oli oikein -- mutta
luonnollisesti oli se onneton sanomalehti ainoa, minkä voitte saada
käsiinne."
"Odottakaahan hiukan! Kuinka -- kuinka se olikaan?" kysyi Pentfield, ja
hänen sydämensä kutistui äkkiä kokoon säikähdyksestä, sillä hänestä
tuntui ikäänkuin seisoisi hän pohjattoman kuilun partaalla.
Mutta Dora jatkoi lavertelemistaan.
"Ja ajatelkaahan, kun tuli tiedoksi, että Mabel ja minä matkustamme
Klondykeen, niin oli _Every Other Week'issä_, että kun me olemme
poissa, niin tulee 'iloa' Myrdan Avenuelle, mutta tarkoitus oli
luonnollisesti 'ikävää'..."
"Silloin olette..."
"Niin, se olen minä, joka olen mrs Hutchinson", jatkoi Dora, "ja niin
luulitte te tietysti koko ajan, että se oli Mabel!"
"Aivan niin", sanoi Pentfield hitaasti. "Mutta nyt ymmärrän minä.
Reportteri oli vaihtanut nimet... Ja Seattlessa ja Portlandissa olivat
he lainanneet uutisen San Franciscolehdestä."
Hän seisoi vaiti hetkisen. Mabel oli jälleen kääntynyt häntä kohden, ja
saattoi nähdä, että hänen punastuvat kasvonsa loistivat odotuksesta.
Corry näytti olevan hyvin huvitettu rikkinäisistä mokkasiiniensä
käristä, ja Dora heitti salaisia silmäyksiä kauempana reessä istuvan
Lashkan liikkumattomiin kasvoihin. Lawrence Pentfield tuijotti suoraan
eteensä kohden synkkää tulevaisuutta, missä hän näki itsensä istuvan
juoksevien koirien vetämässä reessä ontuva Lashka sivullaan.
Ja sitten korotti hän äänensä ja sanoi hyvin avosydämisesti, samalla
kun hän katsoi Mabelia silmiin:
"Se surettaa minua syvästi. En voinut konsanaan aavistaa mitään
sellaista. Minä luulin teidän menneen naimisiin Corryn kanssa. Ja se on
mrs Pentfield, joka istuu tuolla reessä."
Mabel Holmes kääntyi sisarensa puoleen niin uupuneen näköisenä,
ikäänkuin koko rasittavan ja pitkän matkan aiheuttama väsymys olisi
äkkiä vallannut hänet. Dora kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen.
Corry Hutchinsonin huomio oli edelleenkin kiintynyt mokkasiineihin.
Pentfield katsahti pikaisesti yhtä toisensa jälkeen, sitten palasi hän
rekeensä.
"Emme voi jäädä tänne koko päiväksi, kun Peten pienokainen odottaa",
sanoi hän Lashkalle.
Pitkä piiskansiima suhahti ilmassa, koirat ponnistivat ja reki lähti
liikkeelle.
"Olin vähällä unohtaa, Corry --", huusi Pentfield takaisin, "on
parasta, että otat sen vanhan asunnon. Sitä ei ole käytetty nyt viime
aikoina. Minä olen rakentanut uuden kukkulalle."
Liian paljon kultaa.
Koska tämä on kertomus kullankaivajamaasta -- ja todempi kertomus kuin
se näyttääkään -- voi melkein odottaa, että tässä puhuttaisiin huonosta
onnesta. Mutta se riippuu näkökohdista. Kink Mitchellin ja Hootchinoo
Billin mielipiteen mukaan, on "huono onni" liian lievä ilmaisumuoto
siitä mitä tapahtui, ja että näillä molemmilla miehillä on luja
vakaumus siitä asiasta, on yleisesti tunnettua Yukonin maassa.
Oli syksy 1896, kun molemmat miehet saapuivat Yukonin itäiselle
rannalle ja vetivät esille Peterboroughkanootin eräästä
sammalpeitteisestä vajasta. He eivät näyttäneet juuri hyväntuulisilta.
Koko kesän etsittyään kultaa kärsien lukemattomia vaivoja ja suurta
ravinnon puutetta, olivat he itse lopen laihtuneet ja heidän vaatteensa
riekaleina. Moskiittopilvi surisi ilmassa kumpaisenkin pään ympärillä.
Heidän kasvonsa olivat voidellut kokonaan tinasavella. Molemmilla
oli tönkki tätä kosteata savea, ja niin pian kuin joku kohta
kasvonpeitteestä kuivasi ja putosi pois, voideltiin heti uutta sijaan.
Heidän äänensä olivat saaneet rämäjävän valittavan soinnun ja heidän
liikkeensä osoittivat kärtyisyyttä, joka todisti häiritystä unesta ja
turhasta taistelusta noita pieniä, siivekkäitä petoja vastaan.
"Nuo lurjukset tappavat minut lopuksi", sähisi Kink Mitchell, kun
kanootti sysättiin rannasta virtaan.
"Kas niin, älähän hätäile nyt! Me olemme pian perillä", sanoi
Hootchinoo Bill teeskennelty iloisuus haudankaltaisessa äänessään, joka
kuulosti melkein kamalalta. "Neljässäkymmenessä minuutissa olemme Forty
Milessä ja sitten -- kirottu pikku paholainen!"
Hänen toinen kätensä päästi airon ja suuntasi voimakkaan iskun hänen
niskaansa, minkä jälkeen hän mitä höystetyimpiä kirouksia lasketellen
voiteli uuden kerroksen savea piston saaneelle ruumiinosalle. Kink
Mitchell ei ollut vähintäkään huvitettu tästä esiintymisestä. Hän
käytti ainoastaan tilaisuutta voidellakseen paksumman savikerroksen
omaan niskaansa.
He soutivat yli Yukonin vasemmalle rannalle ja laskivat sitten virtaa
alas kevein aironvedoin, kunnes he neljänkymmenen minuutin sounnin
jälkeen käänsivät veneen äkkiä vasemmalle erään luodon eteläpään
ympäri. Siinä lepäsi Forty Mile äkkiä heidän edessään. Molemmat
kurottausivat ylös ja tarkastelivat näkyä, joka levisi heidän silmiensä
eteen. He katselivat kauan ja tarkasti, antaen veneen sillä aikaa
ajautua virran mukana, ja heidän kasvonsa saivat vähitellen
hämmästyksen ja ihmettelyn ilmeen. Ei ainoatakaan savua kohonnut
satoihin nousevista hirsimajoista. Sieltä ei kuulunut yhtään
puutahalkovan kirveen ääntä, enempää kuin sahan eli vasarankaan. Ei
näkynyt koiria eikä miehiä suurten varastohuoneiden edessä. Ei yhtään
höyrylaivaa ollut rannassa, ei yhtään kanoottia, ei yhtään
tasapohjaista venettä, ei näkynyt minkäänlaisia aluksia. Joki oli yhtä
tyhjä sellaisista kuin kaupunki näytti olevan elämästä ja liikkeestä.
"Näyttää melkein kuin enkeli Gabriel olisi puhaltanut täällä pieneen
torveensa -- ja sinä ja minä olisimme tulleet hiukan myöhään",
huomautti Hootchinoo Bill.
Hän sanoi tämän aivan huolettomasti, ikäänkuin sellaisessa tapauksessa
ei olisi mitään tavatonta eli merkillistä. Ja Kink Mitchellin vastaus
tuli yhtä huolettomasti -- ikäänkuin hänkään ei olisi tiennyt mistään
erityisestä mielenliikutuksesta.
"Elikkä ikäänkuin he kaikki olisivat olleet baptisteja ja ottaneet
alukset matkustaaksensa vesitietä", lisäsi hän.
"Isä-ukko siellä kotona oli baptisti", jatkoi Hootchinoo Bill. "Ja hän
väitti aina, että se oli neljäkymmentätuhatta peninkulmaa lähempänä
sitä tietä."
Siihen loppuikin heidän pilansa. He laskivat rantaan ja kiipesivät ylös
korkeaa rantaäyrästä. He tunsivat epämääräistä, juhlallista pelkoa
vaeltaessaan läpi autioiden katujen. Kaupunki kylpi auringonpaisteessa.
Hieno tuulenhenki sai köydet lepattamaan lipputankoa vasten Caledonia
Dance Hallin suljettujen porttien edessä. Moskiitot surisivat, rastaat
lauloivat ja pikkulintuset hyppelivät nälkäisinä hökkelien välissä;
mutta yhtään ihmistä ei näkynyt eikä ainoatakaan merkkiä ihmiselämästä.
"Olen kuolemaisillani väsymyksestä", sanoi Hootchinoo Bill, ja alensi
tahtomattaan äänensä käheäksi kuiskaukseksi.
Toveri nyökäytti ainoastaan vastaukseksi; häntä ei haluttanut häiritä
äänellään hiljaisuutta. He kulkea laahustivat synkkinä ja äänettöminä,
kunnes he viimein hämmästyivät saadessaan nähdä avoimen oven. Oven
yläpuolelle oli asetettu karkeasti maalattu kyltti, joka ulottui koko
rakennuksen leveyden ja ilmoitti, että tässä oli "Monte Carlo". Oven
luona tuolilla istui mies hattu vedettynä silmille paistattaen itseään.
Hän oli vanha mies. Niin hyvin parta kuin hiuksetkin olivat pitkät ja
valkoiset ja patriarkkaliset.
"Eikö tuo ole vanha Jim Cummings, joka samoin kuin mekin on tullut
liian myöhään ylösnousemukseen?" sanoi Kink Mithell.
"Hyvin luultavaa, että hän ei ole kuullut Gabrielin puhallusta", myönsi
Hootchinoo Bill. "Halloo, Jim -- herääpäs!" huusi hän heti perään.
Ukko liikkui hyvin hitaasti, vilkautti silmäänsä ja mutisi
koneellisesti: "Mitä saa olla, hyvät herrat? Mitä saa olla?"
He seurasivat häntä sisään ja heittäysivät istumaan pitkän pöydän
ääreen, missä muinoin oli puolella tusinalla sukkelalla tarjoilijalla
täysi työ palvellessaan vieraita. Suuri huone, jonka tavallisesti
täytti elämä ja liike, oli nyt hiljainen ja synkkä kuin hauta. Ei
kuulunut noppien räminää eikä norsunluisten kuulien surinaa.
Roulette- ja faraopöydät muistuttivat hautakiviä kanfastipeitteitensä
alla. Ei yhtään hilpeätä naisääntä kuulunut viereisestä tanssisalista.
Vanha Jim Cummings kuivasi lasia kihdinmurtamalla kädellään, ja Kink
Mitchell piirteli nimikirjaimiaan pöydän tomuun.
"Missä ovat tytöt?" huusi Hootchinoo Bill teeskennellyllä hilpeydellä.
"Poissa", vastasi vanhus äänellä, joka oli yhtä heikko ja iäkäs kuin
hän itsekin, ja yhtä vapiseva kuin hänen kätensä.
"Missä ovat Bidwell ja Barlow?"
"Poissa."
"Ja Sweetwater Charley?"
"Poissa."
"Entä hänen sisarensa?"
"Poissa hänkin."
"No, mutta tyttärenne Sally ja hänen pienokaisensa?"
"Poissa -- kaikkityyni poissa." Ukko pudisti surullisesti päätänsä ja
alkoi hajamielisesti käsitellä tomuisia pulloja.
"Mutta sinä suuri pyhä Antonius -- mihin he ovat joutuneet?" puhkesi
Kink Mitchell puhumaan, tuskin kyeten enää hillitsemään itseään. "Ette
kait tarkoita, että rutto on raivonnut täällä?"
"Oo -- mutta ettekö ole sitten kuulleet mitään _siitä_?" Vanhus nauroi
hiljaa. "Hehän ovat kaikkityyni lähteneet matkalle Dawsoniin."
"Mikä se on?" kysyi Bill. "Joku lahtiko? Eli anniskelupaikka? Vai onko
se joku paikkakunta?"
"Ettekö te ole koskaan kuullut puhuttavan Dawsonista?" Ukko nauroi
ääneensä. "Dawsonhan on kaupunki, suurempi kuin Forty Mile -- niin sir,
suurempi kuin Forty Mile."
"Minä olen ollut tässä maassa seitsemän vuotta", ilmoitti Bill
painolla, "ja minä otan vapauden sanoa, että en ole koskaan kuullut
puhuttavan siitä citystä ennen. Halloo! Saammeko vähän lisää tätä
whiskyä! Teidän uutisenne ovat tehneet minut aivan väsyneeksi,
totisesti, sen ovatkin tehneet. Noo, mutta missä sijaitsee sitten tuo
Dawson, josta puhutte?"
"Suurella, aukealla tasangolla lähellä Klondyken suuta", vastasi vanha
Jim. "Mutta missä olette molemmat olleet koko kesän?"
"Sen ei juuri luulisi liikuttavan teitä, missä me olemme olleet",
kuului Kink Mitchellin juro vastaus. "Mutta niin paljon voin minä sanoa
teille, että me olemme olleet siellä, missä on moskiittoja niin
paksulta, että täytyy viskata keppi ilmaan voidakseen nähdä auringon ja
saadakseen tietää mikä aika päivästä jo on. Enkö ole oikeassa, Bill?"
"Aivan oikeassa olet", sanoi Bill. "Mutta tuosta Dawsonpaikasta
puhuttaessa -- kuinka he ovat sinne joutuneet, Jim?"
"Sai kokonaisen unssin pannuunsa erään lahden luota, jonka nimi on
Bonanza, eivätkä he ole tulleet kalliokerrokseen vielä."
"Kuka löysi sen?"
"Carmack."
Kun toverukset kuulivat löytäjän nimen, tuijottivat he toisiinsa inhon
ilme kasvoillansa. Mutta sitten nyökäyttivät he hyvin juhlallisesti.
"Siwash George", virkkoi Hootchinoo Bill halveksivasti.
"Squaw-mies", pilkkasi Kink Mitchell.
"Minä en vaan panisi mokkasiineja jalkaani vaivautuakseni sen takia,
mitä _hän_ on löytänyt", sanoi Bill.
"Sanon samaa", selitti toveri. "Mies, joka on niin hiton laiska, että
ei viitsi panna tikkua ristiin! Juuri sen vuoksi lyöttäysikin hän
indiaanein kanssa yhteen. Luuletteko, että hänen musta lankonsa --
antakaas kun muistelen -- Skookum Jim, vai mitä? luuletteko hänen
olevan siellä mukana?"
Ukko Cummings nyökäytti. "Tietysti -- ja vielä lisäksi -- koko Forty
Mile, lukuunottamatta minua ja muutamia vaivaisia."
"Ja juopporatteja", lisäsi Kink Mitchell.
"Ee-iipäs, sir!" huudahti vanhus vakuuttavasti.
"Minä uskallan lyödä vetoa, että rapajuoppo Henkins ei ole matkassa!"
huusi Hootchinoo Bill varmana.
Jimin vanha naama kirkastui. "Olkoon menneeksi, Bill -- ja nyt olette
hävinneet."
"Miten ihmeessä malttoi se vanha juoppolalli lähteä täältä?" kysäsi
Mitchell.
"He sitoivat hänet ja heittivät hänet veneeseen", selitti vanha Jim.
"He tulivat suoraan tänne, tulivat kun tulivatkin, ja ottivat hänet
tuolilta tuolta nurkasta, kolme juopporattia löysivät he lisäksi pianon
alta. Ja minä sanon teille, että koko joukko lähti sellaisella
kiireellä matkalle Dawsoniin ylöspäin Yukonia, ikäänkuin itse
paholainen olisi ollut heidän kintereillään -- naisia, puolikasvuisia
ja pikkulapsia, koko konkkaronkka. Bidwell tuli minun luokseni ja
sanoi: 'Minä toivon, että te pidätte huolta Monte Carlosta, Jim', sanoi
hän. 'Minäkin lähden mukaan.' -- 'No, mutta missä on Barlow sitten?'
sanoin minä. 'Jo matkalla', sanoi hän, 'ja minä seuraan jälessä
whiskylastin kanssa.' Ja antamatta minulle aikaa kertaakaan sanoa ei,
ryntäsi hän suoraa päätä veneeseensä, ja sauvoi sitten jokea ylös kuin
mielipuoli. Siitä saakka olen ollut täällä, enkä ole tarjonnut
ainoatakaan lasia tätä ennen, vaikka on jo kolme päivää kulunut hänen
lähdöstään."
Molemmat toverukset katsoivat toisiinsa.
"Saakeli sitä, Kink!" puhkesi Hootchinoo Bill puhumaan. "Näyttääpä
ikäänkuin me kuuluisimme senkaltaiseen väkeen, jolla on vaan haarukat
käsillä, kun velliä sataa."
"Mutta siellähän on täydellinen kokoelma pojannulkkeja, juopporatteja
ja kulkureja!" sanoi Kink Mitchell.
"Ja squaw-miehiä", lisäsi Bill. "Ei ainoatakaan oikeata kullankaivajaa
koko roskajoukossa."
"Kaikkien oikeitten kullankaivajain, kuten sinun ja minun, Kink, osana
on", jatkoi hän akadeemisella kaunopuheliaisuudella, "hikoilla ja
raataa Birch Creekin tiellä. Ei ainoatakaan oikeata kullankaivajaa ole
mukana siinä kouhossa Dawsonin matkueessa, ja sen minä sanon suoraan,
että minä en ota yhtä ainoata askelta minkään Carmackin löydön vuoksi.
Ainakin tahdon ensiksi nähdä minkä väristä hiekka on."
"Olen samaa mieltä", myönsi Mitchell. "Juokaamme vielä lasillinen."
Sitten kun he olivat tehneet päätöksensä, vetivät he kanootin maihin,
kantoivat lastin majaansa ja valmistivat päivällisen. Mutta kun
iltapäivä oli käsissä, alkoivat he tulla kärtyisiksi. He olivat
tottuneet siihen hiljaisuuteen, joka vallitsee suurissa erämaissa,
mutta tämä haudankaltainen hiljaisuus kaupungissa kiusasi heitä. He
hämmästyttivät usein itseään koettamalla kuunnella tuttuja ääniä --
"odottivat, että jokin ääntäs, joka ei tehnyt sitä", kuten Bill selitti
asian. He vaelsivat läpi autioiden katujen takaisin Monte Carloon
saadakseen enemmän juomista, ja kulkivat pitkin joen rantaa
höyrylaivojen lastauspaikalle, missä nyt ainoastaan vesi pihisi ja
poreili ja lohet hyppelivät ilmaan, kirkkaat suomut välähdellen
auringonvalossa.
He istuutuivat varjoon varastohuoneen eteen ja keskustelivat
keuhkotautisen asiamiehen kanssa, jonka verensyöksyn pelko oli saanut
jäämään jälelle. Bill ja Kink kertoivat hänelle, kuinka heillä oli nyt
aikomus majoittua mökkiinsä ja levätä kesän raskaan työn jälkeen. He
viittasivat jonkinlaisella mahtipontisuudella, joka puoleksi
oli tarkoitettu herättämään luottamusta ja puoleksi kehoitti
vastaväitteisiin, kuinka perinpohjin he nauttisivat laiskuudestaan.
Mutta asiamiestä ei huvittanut vähääkään tämä. Hän johti keskustelun
heti takaisin suureen malmilöytöön Klondykessa, ja heidän oli mahdoton
saada häntä pois tästä aineesta. Hän ei voinut ajatella mitään muuta,
ei mistään muusta puhua, ja vihdoin Hootchinoo Bill suorastaan suuttui.
"Helvettiin Dawsoneinenne, sanon minä!" huudahti hän.
"Sanon samaa", selitti Kink Mitchell ja jatkoi: "niinkuin se nyt
jotakin olisi -- pelkästään poikaloppien ja paitaressujen huvimatka."
Mutta nyt tuli eräs vene näkyviin alhaaltapäin virtaa. Se oli
pitkulainen ja kapea ja pysytteli aivan lähellä rantaa. Veneessä seisoi
kolme miestä, jotka ponnistelivat kaikin voimin eteenpäin vastavirtaa
pitkillä sauvomilla.
"Nähtävästi Circle Citystä", sanoi asiamies. "Minä olen odottanut heitä
koko iltapäivän. Forty Mile on sataseitsemänkymmentä peninkulmaa edellä
heitä. Mutta he eivät ole, vieköön minut hiisi, kadottaneet
hituistakaan aikaa."
"Ja nyt istumme tässä aivan rauhallisina ja katsomme, kun he ryntäävät
ohi", selitti Bill jonkinlaisella mielihyvällä.
Hän oli tuskin ehtinyt lopettaa lausettaan, kun uusi vene tuli
näkyviin, ja parin minuutin kuluttua seurasi tätä kaksi muuta. Nyt oli
ensimmäinen vene rannalla istuvien miesten kohdalla. Veneessä olijat
eivät lakanneet sauvomasta tervehdyksiä vaihdettaessa, ja vaikka kovan
vastavirran vuoksi vene pääsi hyvin hitaasti etenemään, oli se puolen
tunnin kuluttua kadonnut näkyvistä.
Ja alhaaltapäin tuli ehtimiseen vene veneen perästä, loppumattomiin.
Bill ja Kink alkoivat tulla vielä enemmän pahalle tuulelle. He
vilkasivat vähäväliä varkain, vaanien ja kysyvästi toisiinsa, ja jos
heidän katseensa kohtasivat, katsoivat he hämillään pois. Kunnes
viimein heidän katseensa kohtasivat kummankaan väistämättä.
Kink avasi suunsa jotain sanoakseen, mutta ei saanut sanaakaan
suustansa. Hän istui ja haukotteli, katsoen yhäti toveriaan.
"Juuri minun ajatukseni asiasta, Kink", sanoi Bill.
He katsoivat happamesti toisiinsa, ja ikäänkuin äänettömästä
sopimuksesta nousivat he lähteäkseen asuntoonsa; vähitellen lisäsivät
he vauhtia ja majalleen saapuivat he kaikin voimin juosten.
"Emme voi kadottaa vähääkään aikaa, kun kaikki nuo ryntäävät
eteenpäin", jupisi Kink työntäessään hapatuskannun papuruukkuun
toisella kädellä ja haaliessaan paistinpannua ja kahvikeittiötä
toiseen.
"Emme tietystikään", läähätti Bill, joka jo oli työntäytynyt olkapäitä
myöten vaatesäkkiin jossa heillä oli talvisukkansa ja alusvaatteensa.
"Ja sen minä sanon sinulle, Kink -- älä unohda hiivaa, joka on siellä
hyllyllä uunin takana."
Puoli tuntia myöhemmin olivat he laittamassa venettään matkakuntoon,
asiamiehen lasketellessa sukkeluuksia heikoista kuolevaisraukoista ja
kultakuumeen tarttuvaisuudesta. Mutta kun Bill ja Kink painoivat pitkät
sauvoimensa pohjaan ja alkoivat sauvoa venettä virtaa ylös, huusi hän
heidän jälkeensä:
"No, onnea matkalle sitten! Älkää unohtako merkitä palstaa eli paria
minullekin!"
He nyökäyttivät innokkaasti vastaukseksi ja tunsivat syvää sääliä tuota
onnetonta raukkaa kohtaan, joka oli pakoitettu jäämään jälelle.
* * * * *
Kink ja Bill ponnistelivat kovasti. Pohjoismaassa vallitsevan lain
mukaan vievät ryntäyksessä voiton nopeat, palstat valtaavat väkevät --
ja sitten ottaa kruunu etuoikeuksiensa nojalla naapuripalstat
itselleen. Kink ja Bill olivat sekä nopeita että vahvoja. He
suorittivat tuon vaivaloisen matkan pitkin, heilahtavin ottein, joka
tykkänään musersi pari vastatullutta, jotka yrittivät pysytellä heidän
rinnallaan. Lähdettyään Forty Milestä olivat molemmat miehet
sivuuttaneet jok'ainoan Circle Cityn veneen, kun he lähellä Dawsonia
olivat voittaneet veneenpituisen matkan ensimäisestä niistä ja
jättäneet sen miehistön arveluttavan matkan päähän jälkeensä, kun he
alottivat matkan maitse.
"Äh! Tuskin voi nähdä toisiaan savulta", sanoi Hootchinoo Bill nauraen,
kuivatessaan hikeä otsaltaan. Hän katsahti nopeasti tietä pitkin, jota
he olivat tulleet. Siellä näkyi kolme miestä tulevan käyden puiden
välissä. Kaksi muuta seurasi heitä kintereillä, ja heti heidän jälessä
tuli muuan mies ja nainen näkyviin.
"Tule, Kink! Kiirehdi! Kiirehdi!"
Bill joudutti askeleitaan. Mitchell katsahti äkkiä taaksensa.
"Minä lupaan, että he tulevat juoksemaan minkä käpälistä lähtee!"
"Ja tuolla on yksi, joka on jo juossut juoksunsa loppuun", sanoi Bill
ja osoitti tiensyrjään.
Siellä makasi mies selällään ja läähätti äärimmäisilleen uupuneena.
Hänen kasvonsa olivat sinisenkalpeat, silmät olivat pullistuneet päästä
ulos ja lasimaiset -- hän näytti aivan kuolleelta.
"_Chechaquo_!" murahti Kink Mitchell halveksuvasti. Se oli vanhan
"hapatuksen" ylenkatsetta "vihreitä" kohtaan -- heitä, jotka olivat
varustetut "itsestäänkäyvillä" jauhoilla ja jotka käyttivät
hiivajauhoja korppuihinsa.