poistumista, latomalla likaiset lautaset ja vadit päällekkäin ja sitten
rummuttamalla tyhjälle paikalle rystysillään. Hutchinson niisti
savuavaa kynttilää ja hieroi ajatuksissaan kynttilän sydämestä
lähtenyttä nokea peukalon ja etusormen välissä.
"Ajatteleppas -- minä toivon, että voisimme matkustaa kumpainenkin!"
huudahti hän äkkiä. "Silloin olisi kaikki selvää."
"Jollet sinä olisi niin vietävän itsepäinen, niin selviäisi se joka
tapauksessa. Sinulla ei ole muuta tekemistä kuin lähteä. Minä pidän
täällä huolen kaikesta sillä aikaa, ja seuraavana vuonna voin minä
lähteä matkalle."
"Minkävuoksi minä matkustaisin? Minulla ei ole ketään, joka odottaa
minua..."
"Omaisesi", keskeytti Pentfield kiivaasti.
"Mutta niitähän on sinullakin", keskeytti Hutchinson. "Tyttö, tarkotan
-- senhän tiedät."
Pentfield kohautti olkapäitään juron näköisenä. "Hän voi kyllä odottaa,
minun mielestäni."
"Mutta hän on odottanut nyt kaksi vuotta."
"Ja yksi vuosi lisää ei tee häntä niin vanhaksi, että häntä ei voisi
tuntea."
"Siitä tulisi kokonaista kolme vuotta. Ajatteleppas sitä, vanha poika
-- kolme vuotta tässä kolkassa maailmaa, täällä kadotukseen tuomittujen
kaatopaikalla!" Hutchinson kohotti käsivarttaan ja päästi melkein
äänekkään valituksen.
Hän oli useampia vuosia nuorempi toveriaan, ainoastaan
kahdenkymmenenkuuden vuoden vanha, ja hänen kasvoillaan oli sellainen
ikävän ilme, jonka huomaa niissä, jotka turhaan ovat ikävöineet
asioita, jotka ovat olleet heiltä kauan kielletyt. Sama ilme oli
Pentfieldin kasvoilla, ja hänen valituksensa ilmeni selvästi olkapäiden
kohautuksessa.
"Minä uneksin viime yönä, että olin Zindkand'illa", sanoi hän.
"Musiikki soi, lasit kilisivät, naiset naureskelivat, ja minä tilasin
munia -- niin, munia, sir -- paistettuja ja käristettyjä ja
sipullettuja munia, valmistettuna kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja
minä nielin ne niin pian kun ne tarjottiin."
"Minäpä olisin tilannut sallaateja ja vihanneksia", arvosteli Hutchinson
nälkäisen näköisenä, "suuren, komean retikan ja sipulia ja retiisejä --
sellaisia, jotka narskuvat hampaissa kun niitä puree."
"Minä olisin kyllä tilannut sellaisia tavaroita munien jälkeen, jollen
vaan olisi herännyt", vastasi Pentfield.
Hän otti lattialta huonosti viritetyn banjon käteensä ja alkoi
näppäillä siitä joitakin epävarmoja säveliä. Hutchinson vavahti ja
huokasi raskaasti.
"Anna olla sen!" huudahti hän äkkiä kiivaasti, kun toinen alkoi soittaa
jotain iloista sävelmää. "Se tekee minut hulluksi. Minä en voi sietää
sitä."
Pentfield heilautti banjon toiselle makuulavitsalle ja alkoi hyräillä.
Toinen vavahti jälleen siinä istuessaan, ja hän painoi päänsä pöytää
vasten. Pentfield jatkoi yksitoikkoista rummuttamista rystysillään.
Kova paukaus ovella veti hänen huomionsa puoleensa. Kuura ryömi
hitaasti ovenpieliä ylös valkoisen vaipan tavoin.
Sitten syntyi hiljaisuus, ja tämä hiljaisuus ei keskeytynyt ennenkuin
Billebedam tuli ja asetti noppalaatikon pöydälle.
"Hm -- hyvin kylmä ulkona", sanoi hän. "Oleson -- hm -- puhutteli minua
ja sanoi, että -- hm -- Yukon on jäätynyt viime yönä."
"Kuuleppas, vanha poika!" huudahti Pentfield ja löi Hutchinsonia
olkapäähän. "Se meistä, joka voittaa, voi lähteä matkalle parempaan
maahan huomenaamulla varhain." Hän otti laatikon ja rämisteli iloisesti
noppia. "Mitä panemme?"
"Pokeria yksinkertaisesti", vastasi Hutchinson. "Heitä sinä ensin."
Pentfield pyyhkäsi rämisten astiat pöydältä ja heitti sille kaikki
viisi noppaa. Molemmat seurasivat innokkaasti niitä silmillään. Ei
löytynyt yhtään samanlaista ja korkein noppa osotti viitosta.
"_Stiff_!" valitti Pentfield.
Pitkän miettimisen jälkeen otti Pentfield ylös kaikki viisi noppaa ja
pani ne laatikkoon.
"Minä heittäisin viitosia sinun sijassasi", sanoi Hutchinson.
"Sitä sinä et tekisi -- et ainakaan ennen kun olet nähnyt tämän",
vastasi Pentfield samalla kun hän heitti uudelleen. Taaskaan ei ollut
yhtään samanlaista, ja tällä kertaa nousi noppien arvo yhdessä jaksossa
kahdesta kuuteen.
"_Stiff_ nytkin!" valitti Pentfield. "On yhtäkaikki jos et heitäkään,
Corry -- sinä et voi hävitä."
Toinen keräsi nopat vastaamatta, pudisti niitä, heitti ne pöydälle ja
näki, että hänkin oli heittänyt kuuden pisteen _stiffin_.
"Voittanut sinut joka tapauksessa, mutta minun täytyy tehdä se
paremmin", sanoi hän, samalla kun hän otti neljä nappulaa heittääkseen
kuutosia. "Ja tässä tulee surmanisku."
Mutta nopat osoittivat kakkosta, kolmosta, nelosta ja viitosta -- siis
vielä kerran _stiff_, eikä parempi eikä huonompi kuin Pentfieldinkään
heitto.
Hutchinson huokasi.
"Ei tapahdu kertaakaan miljoonasta", sanoi hän.
"Ja tuskin yhdelle ihmiselle miljoonasta", lisäsi Pentfield, minkä
jälkeen hän nopeasti kokosi nopat ja heitti. Kolme viitosta tuli
näkyviin, ja pitkän harkitsemisen jälkeen sai hän neljännen viitosen
toisella lyönnillä. Hutchinson näytti kadottaneen kaiken toivonsa.
Mutta ensimäisellä lyönnillään sai hän kolme kuutosta. Toisen silmät
saivat epäröivän ilmeen ja toivo syttyi uudelleen hänen omiinsa.
Hänellä oli yksi heitto jälellä. Yksi kuutonen vielä -- ja hän saisi
matkustaa jään yli suolaveden luo ja kaupunkeihin.
Hän pudisteli nappuloita laatikossa, teki yrityksen heittääkseen, mutta
empi ja jatkoi niitten pudistelemista.
"Anna mennä! Anna mennä! Et kai aijo pitää niitä siinä yöhön saakka!"
huudahti Pentfield kiihkeästi. Hän painoi kyntensä pöytää vasten
ja nojasi itsensä raskaasti sitä vastaan, vaivoin hilliten
mielenliikutustaan.
Nopat vyöryivät ulos ja ylöspäin kääntynyt kuutonen kohtasi molempien
miesten silmät. He istuivat molemmat ja tuijottivat siihen. Syntyi
pitkä hiljaisuus. Hutchinson heitti salavihkaa silmäyksen toveriinsa,
joka näki sen ja antamatta huomata sitä työnsi huulensa ulos
koettaakseen näyttää huolettomalta.
Hutchinson nauroi noustessaan ylös. Se oli hermostunutta, levotonta
naurua. Tällaisessa tapauksessa oli ikävämpää voittaa kuin tapata. Hän
kiersi pöydän ympäri toverinsa luo ja tämä kääntyi hitaasti häntä
kohden.
"Voit olla yhtä hyvin vait, Corry! Minä tiedän kaikki, mitä aiot sanoa
-- että sinä mieluummin tahdot jäädä tänne ja antaa minun matkustaa, ja
kaikkea sellaista -- joten sinun ei tarvitse ensinkään sanoa sitä.
Sinulla on omaisesi Detroitissa tervehdittävänä, ja siinähän on
kylliksi. Muutoin voit sinä suorittaa minulle juuri sen, jonka olisin
tehnyt, jos olisin päässyt matkustamaan."
"Ja se on...?"
Pentfield luki kysymyksen kokonaisuudessaan toverinsa silmistä, ja hän
vastasi:
"Niin, juuri sen. Sinä voit tuoda hänet tänne minun luokseni. Ainoa
erotus tulee olemaan, että meidät saadaan vihkiä Dawsonissa San
Franciscon asemasta."
"Mutta, rakas ystävä", huomautti Hutchinson, "miten ihmeessä minä voin
hänet tänne tuoda? Emmehän ole sisaruksia, ja sitten en ole koskaan
edes nähnytkään häntä, minkävuoksi ei taida olla oikein sopivaa, että
me matkustamme yhdessä. Luonnollisesti ei siinä milloinkaan olisi
mitään pahaa -- sen tiedämme kumpainenkin -- mutta ajatteleppas, miltä
se muista näyttäisi!"
Pentfield kirosi hiljaan -- manaten "miltä se muista näyttäisi"
lämpimimmille seuduille kuin Alaska.
"Ja jos sinä tahtoisit olla niin hyvä ja kuunnella, etkä niin kirotun
pian ala kopeilemaan", jatkoi hänen toverinsa, "niin olet huomaava,
että parasta, mitä näissä olosuhteissa voin tehdä, on antaa sinun
matkustaa tänä vuonna. Eihän ole kuin yksi vuosi seuraavaan ja silloin
voin minä lähteä."
Pentfield pudisti päätään, vaikka hän selvästi taisteli kiusauksen
kanssa.
"Ei käy päinsä, Corry -- hyvä veli! Minä kiitän sinua
ystävällisyydestäsi ja kaikesta tästä, mutta se ei käy päinsä. Minä
häpeisin joka kerta ajatellessani, kuinka sinä orjailisit täällä minun
sijassani."
Eräs ajatus näytti äkkiä heräävän hänessä. Hän alkoi etsiä
makuukomerostaan, penkoi innoissaan kaikki nurin, ja sai lopuksi
käteensä taskukirjan ja kynän, minkä jälkeen hän istui pöydän ääreen ja
alkoi kirjoittaa ripeällä ja varmalla kädellä.
"Kas tässä", sanoi hän ja antoi kirjoituksen toverilleen. "Jos sinä
vaan annat tämän, niin tulee kaikki hyväksi."
Hutchinson luki ja pani paperin pois.
"Mistä tiedät, että hänen veljensä on halukas tekemään vaivaloisen
matkan tänne?" kysyi hän.
"Oo, sen tekee hän kyllä minun tähteni -- ja sisarensa", vastasi
Pentfield. "Mutta hänhän on tottumaton sellaisiin vaivoihin, ja
senvuoksi en tahtoisi uskoa tyttöä yksinään hänen huostaansa. Mutta kun
sinä olet kolmantena käy matka sitävastoin helposti ja varmasti. Niin
pian kun tulet perille, lähdet sinä heidän luoksensa ja valmistat häntä
matkalle. Sitten matkustat itään omaistesi luo, ja kun kevät on tullut,
ovat hän ja hänen veljensä valmiita seuraamaan sinua. Minä tiedän, että
sinä tulet pitämään hänestä heti ensi hetkestä -- ja katsohan tätä,
niin tunnet hänet niin pian kun saat nähdä hänet."
Hän aukaisi kellonsa kuoren ja näytti valokuvaa, joka oli kiinnitetty
sen sisäpuolelle. Corry Hutchinson tarkasteli sitä nähtävällä
ihastuksella.
"Mabel on hänen nimensä", jatkoi Pentfield, "ja on kait parasta, että
sanon sinulle, mitenkä osaat sinne. Niin pian kun tulet San
Franciscoon, otat ajurin ja sanot: 'Ajakaa Holmesille Myrdon
Avenuelle!' Minä ihmettelen todellakin, jos edes tarvitsee sanoa kadun
nimeä. Ajuri tietää joka tapauksessa missä tuomari Holmes asuu. -- Ja
sitten", lisäsi Pentfield lyhyen vaitiolon jälkeen, "ei olisi
pahitteeksi, jos hankkisit minulle muutamia pikkukapistuksia kuten --
hm..."
"Joita nainut mies tarvitsee", naurahti Hutchinson.
Pentfield nyrpisti suutansa.
"Niin juuri -- lautasliinoja ja pöytäliinoja, ja lakanoita ja tyynyjä,
ja kaikkea sellaista. Ja sitten voisit hankkia kunnollisen
pöytäkaluston. Sinä käsität, että hänen olisi vaikea tulla toimeen
ilman sellaisia tavaroita. Sinä voit kuljettaa ne höyrylaivalla
Behringin meren yli."
Hutchinson kannatti innokkaasti tätä ajatusta. Kaikki hänen
epäilyksensä oli kadonnut, ja häntä alkoi yhä enemmän miellyttää
tehtävänsä.
"Minä lupaan, Lawrence, että minä tuon tyttösi tänne oikein hienolla
tavalla", sanoi hän keskustelun päätyttyä, kun he molemmat nousivat
paikoiltaan. "Minä huolehdin ruuanlaitosta ja hoidan koirat, ja
veljelle ei jää muuta tehtävää kuin katsoa, että hänen on hyvä olla ja
tehdä se mitä minä mahdollisesti unohtaisin. Mutta minä olen unohtava
mahdollisimman vähän, sen voin luvata sinulle."
Seuraavana päivänä pudisti Lawrence Pentfield hänen kättänsä
jäähyväisiksi ja seisoi sitten ja katseli hänen ja koirain jälkeen, kun
ne katosivat ylöspäin jääpeitteistä Yukonia matkalla suolaveden luo ja
muuhun maailmaan. Sitten meni Pentfield takaisin Bonanzakaivokseensa,
missä nyt oli monta kertaa ikävämpää kuin tavallisesti, ja hän katsoi
päättävästi kohti lähestyvää pitkää talvea. Siellä oli paljon
tekemistä, valvoa työntekijöitä ja johtaa leikkauksia, kun porattiin
säännöttömiä, rikkaita malmisuonia -- mutta hän ei ollut sieluineen
mukana työssä. Ja samoin oli asianlaita ryhtyipä hän mihin tahansa
siihen saakka, kunnes rakennuksen hirsiseinät alkoivat kohota
kukkulalle kaivoksen takana. Se oli oikein iso talo, huolellisesti
rakennettu ja jaettu kolmeen siistiin huoneeseen. Jokainen hirsi oli
veistetty ja salvettu -- kallista työtä, syystä että työmiehillä oli
viisitoista dollaria päivältä. Mutta Pentfield ei pitänyt minkäänlaisia
kustannuksia liian suurina, kun oli kysymyksessä Mabel Holmesin tuleva
koti.
Hän joudutti innokkaasti rakennustyötä. Hänellä oli myöskin
seinäalmanakka pöytänsä yläpuolella, ja hänen ensimäinen tehtävänsä
joka aamu oli repäistä edellisen päivän numerolappu pois ja laskea,
kuinka monta päivää mahdollisesti olisi vielä jälellä ennenkuin hänen
toverinsa saapuisi alaspäin Yukonia kevätpuoleen. Muuten oli hän
päättänyt, että kukaan ei saisi vielä nukkua uudessa asunnossa
kukkulalla. Sen täytyy olla yhtä uuden ja käyttämättömän hänen
tullessaan kuin se nytkin oli; ja kun uusi asunto oli täydellisesti
valmis, pani hän riippulukon sen ovelle. Ei kukaan, häntä itseään
lukuunottamatta, saanut mennä sinne sisälle, ja hänellä oli tapana
istua siellä tuntikausia, minkä jälkeen hän tuli ulos kasvoillaan
omituisesti säteilevä ilme ja iloinen ja lämmin loiste silmissään.
Joulukuussa sai hän Corry Hutchinsonilta kirjeen. Hän oli äskettäin
tavannut Mabel Holmesin. Hän oli kaikkea mitä hänen tulikin olla
tullakseen Lawrence Pentfieldin vaimoksi, kirjoitti hän. Hutchinson
puhui hänestä innostunein sanoin, ja kirje sai veren kuohahtelemaan
Pentfieldin suonissa. Useita kirjeitä tuli, tuhkatiheään yksi toisensa
jälkeen, ja toisinaan kaksi eli kolmekin samalla kertaa, kun
postinkuletus oli ollut seisahduksissa. Ja kaikissa oli sama
sävy. Corry oli juuri tullut Myrdon Avenueltä, Corry oli juuri
lähtemäisillään Myrdon Avenuelle; eli Corry oli Myrdon Avenuella. Ja
hän viipyi yhä kauemmin ja kauemmin San Franciscossa -- eikä puhunut
mitään Detroitiin matkustamisesta.
Lawrence Pentfieldistä alkoi tuntua, että hänen toverinsa oleskeli
liian kauan Mabel Holmesin kodissa ollakseen matkalla itään omaisiaan
tervehtimään. Hämmästyksekseen huomasi hän tuntevansa tämän johdosta
toisinaan jonkinlaista rauhattomuutta, ja hän olisi tullut vielä
enemmän levottomaksi, jos hän ei olisi tuntenut sekä Mabelin että
Corryn niin hyvin. Mabel taas kirjeissään kertoi enimmäkseen Corrysta.
Muuten ilmeni niissä myöskin epäilys, joka suorastaan läheni
vastahakoisuutta jään yli matkustamiseen ja vihkimiseen Dawsonissa.
Pentfield kirjoitti iloisesti takaisin ja laski leikkiä hänen
pelostaan, jonka hän otaksui johtuvan enemmän matkan vaivojen ja
vaarojen pelosta, kuin tyttömäisestä epäröimisestä.
Mutta ikävä ja pitkä talvi pitkine odotuksineen -- kahden edellisen
samallaisen talven jälkeen -- rasitti häntä. Työn valvominen
kaivoksessa ei tuottanut enään mitään helpoitusta jokapäiväiseen
yksitoikkoisuuteen, ja tammikuun loppupuolella oli hän alkanut aina
vähän väliä pistäytyä Dawsonissa, missä hän jonkun hetken haihdutti
ikävyyttään pelipöydän ääressä. Juuri senvuoksi, että hän saattoi
uskaltaa hävitä, voitti hän, ja 'Pentfieldin onni' tuli vakinaiseksi
sananparreksi faraopelaajien keskuudessa.
Tämä onni seurasi häntä helmikuun puoliväliin saakka. Kuinka kauan sitä
olisi voinut kestää on mahdoton sanoa, sillä erään tapauksen jälkeen ei
hän pelannut koskaan enään.
Se tapahtui ooperahuoneustossa, ja kokonaisen tunnin ajan oli
näyttänyt, että hän ei voisi panna rahoja kortille voittamatta.
Hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi erään maksun suoritusta, virkkoi
Nick Inwood -- joka piti pankkia -- aivan sattumalta:
"Noo, miten voipi toverinne siellä kaukana, Pentfield?"
"Luottakaa vaan, että Corryn on hyvä olla", vastasi Pentfield, "ja sen
ansaitseekin hän."
"Jokaisella on makunsa", selitti Nick Inwood nauraen, "mutta minun
mielestäni naimisiin meno ei ole niinkään 'hyvä' asia."
"Naimisiin? Corry?" huudahti Pentfield epäillen, mutta samalla kertaa
tavattomasti hämmästyneenä.
"Niin juuri!" sanoi Inwood. "Minä näin vihkimisen ilmoitetun San
Francisco-lehdessä, joka tuli tänne aamulla jään yli."
"Vai niin -- ja kuka on _hän_?" kysyi Pentfield samallainen
kärsivällinen ja hillitty ilme kasvoillaan kuin on silloin, kun ottaa
osaa johonkin leikkiin ja koko ajan tietää, että kohta kajahtaa
homeerinen nauru jonkun kustannuksella, sitten kun tämä on tullut
petetyksi.
Nick Inwood veti sanomalehden taskustaan ja alkoi katsella sitä,
samalla puhellen:
"En juuri varmaan muista nimeä, mutta luulen, että hänen nimensä oli
Mabel eli jotain sinnepäin -- Mabel -- aivan oikein, tässä se on! Mabel
Holmes, tuomari Holmesin tytär -- kukahan se mahtaa olla."
Lawrence Pentfield ei muuttanut ilmettään, mutta hän ihmetteli, kuinka
joku täällä kaukana Pohjoismaassa voi tietää hänen nimensä. Hän katsoi
vakavasti yhtä toisensa jälkeen saadakseen selville, mikä oli
tarkoituksena tällä pilalla, jota he tekivät hänestä, mutta heidän
kasvonsa kuvastivat ainoastaan vilpitöntä uteliaisuutta. Sitten kääntyi
hän Inwoodin puoleen ja sanoi kylmällä ja vakavalla äänellä:
"Minä uskallan lyödä viisisataa vetoa, että sitä, mitä äskettäin
sanoitte, ei ole ensinkään siinä lehdessä."
Pelaajat katsoivat koomillisella hämmästyksellä häneen.
"Lorua Pentfield! Minä en halua rahojanne."
"Minä luulin sen olevan tarkoituksena", vastasi Pentfield
pilkallisesti, samalla kun hän ryhtyi jälleen peliin ja pani pari
noppaa.
Nick Inwoodin kasvot kävivät punaisiksi, ja ikäänkuin hän ei olisi
ollut täysin varma näkemästään, luki hän hyvin tarkkaan läpi osan
erästä palstaa sanomalehdestä. Sitten kääntyi hän Lawrence Pentfieldin
puoleen.
"Kuulkaapas, Pentfield", sanoi hän nopeasti ja hermostuneesti,
"ymmärrätte kait, että minä en voi sietää tuollaista?"
"Mitä sitten?" kysyi Pentfield kiivaasti.
"Että te soimaatte minua valehtelijaksi."
"En suinkaan", kuului vastaus. "Minä tarkoitin vaan, että te yrititte
kömpelöä sukkeluutta."
"Asettakaa nopat, hyvät herrat", kehoitti se, joka antoi.
"Mutta minä sanon teille, että se on totta", pitkitti Nick Inwood
itsepäisesti.
"Ja minä sanon teille, että minä panen viisisataa vetoa, että sitä _ei_
ole tuossa lehdessä", selitti Pentfield ja heitti raskaan
kultajauhepussin pöydälle.
"Olen pakoitettu, ikävä kyllä, ottamaan rahanne", kuului toisen
vastaus, ja hän pisti lehden Pentfieldin käteen.
Pentfield luki, mutta hän voi tuskin uskoa omia silmiään.
Päällekirjoitus kuului: "Nuori Lochnivar tuli Pohjolasta", ja sitten
kun hän oli ehtinyt niin pitkälle, että nimet Mabel Holmes ja Corry
Hutchinson sattuivat hänen silmiinsä, katsoi hän sanomalehden nimeä ja
ilmestyspaikkaa. Se oli eräs san franciscolainen lehti.
"Rahat ovat teidän, Inwood", sanoi hän lyhyesti naurahtaen. "No, onhan
se hyvä tietää, mitä edes liikekumppani hommailee maailmalla."
Hän otti sanomalehden uudelleen käteensä ja luki kirjoituksen sana
sanalta, hyvin tarkkaan ja hyvin hitaasti. Hän ei voinut enään epäillä.
Corry Hutchinson oli mennyt naimisiin Mabel Holmesin kanssa, se oli
vastaanväittämätön tosiasia. Sanomalehti kertoi hänen olevan yhden
Bonanzan rikkaimman miehen ja Lawrence Pentfieldin (jota San Franciscon
seurapiirit eivät olleet vielä unohtaneet) liikekumppanin sekä mainitun
herran kanssa yhdessä osakkaana useissa muissa Klondyken rikkaissa
malmikaivoksissa. Kirjoituksen loppupuolelta hän luki: "Otaksutaan,
että mr ja mrs Hutchinson pikaisen matkan jälkeen Detroitiin, tekevät
varsinaisen häämatkansa lumoavaan Klondykeen."
"Minä tulen takaisin jälleen - säilyttäkää paikka minulle", sanoi
Pentfield, samalla kun hän nousi ja otti pussinsa, joka sillä aikaa oli
keventynyt viidensadan dollarin arvosta.
Hän kulki katua alaspäin ja osti erään seattlelaisen sanomalehden.
Siinä oli jokseenkin samaa vaikka supistetummassa koossa. Corry ja
Mabel olivat epäilemättä naimisissa. Pentfield palasi takaisin
ooperahuoneustoon ja otti paikkansa pelipöydän ääressä. Hän pyysi saada
pelata rajoittamattomilla nopilla.
Nick Inwood nyökäytti myöntävästi päätään sille, joka antoi. "Ajattelin
juuri lähteä A.C. makasiinille, mutta luulen, että jäänkin tänne
saadakseni nähdä teidän tekevän pahimpanne."
Ja sitä oli Lawrence Pentfield tehnytkin kahden tunnin mielettömän
pelin aikana, sillä silloin purasi pankinpitäjä kären uudesta
sikaarista ja raapasi tulitikulla tulen, samalla selittäen,
että pankki oli säretty. Pentfield kokosi pussiinsa kultahiekkaa
neljänkymmenentuhannen dollarin arvosta, pudisti Nick Inwoodin kättä ja
selitti, että tämä oli viimeinen kerta kun hän pelasi hänen eli
kenenkään muun luona.
Ei kukaan tiennyt eli voinut arvata, että hän oli loukkaantunut, ja
vielä vähemmän, että hän oli loukkaantunut syvästi. Mitään muutosta
hänen käytöksessään ei huomannut. Kokonaisen viikon hoiti hän työtänsä
samoin kuin hän oli aina tehnyt. Sitten luki hän uutisen avioliitosta
eräästä Portlandin lehdestä. Silloin kirjoitti hän eräälle ystävälle,
joka otti huolehtiakseen kaivoksesta, ja hän matkusti ylöspäin Yukonia
koirillaan. Hän seurasi Suolaveden tietä kunnes hän tuli White
Riverille. Hän poikkesi tätä jokea ylös. Viisi päivää myöhemmin tuli
hän eräälle metsästysleirille, joka kuului White Riverindiaaneille.
Illalla pidettiin juhla ja Pentfield istui kunniavieraana päällikön
sivulla. Seuraavana aamuna kääntyi hän paluumatkalle Yukonia kohti.
Mutta hän ei matkustanut yksinään. Nuori indiaaninainen ruokki hänen
koiriansa sinä iltana ja auttoi häntä pystyttämään leiriä.
Lapsuudessaan oli häntä karhu pidellyt pahoin ja hän ontui hiukan.
Hänen nimensä oli Lashka, ja alussa oli hän hyvin hämillään tuon
ihmeellisen valkoisen miehen edessä, joka oli tullut niin äkkiä
"tuntemattomasta" ja mennyt naimisiin hänen kanssansa, tuskin
katsahtamattakaan häneen eli sanomatta sanaakaan... Ja nyt vei hän
hänet kanssansa takaisin "tuntemattomaan".
Mutta Lashkalla oli ollut suurempi onni kuin useimmilla
indiaaninaisilla, jotka menivät naimisiin valkoisten miesten kanssa
kaukana Pohjoismaassa. Niin pian kuin he tulivat Dawsonin, pyhitti
pappi barbaarisen avioliiton, valkoisten tavan mukaan. Ja Dawsonista,
joka Lashkasta näytti ihmeelliseltä unelta, vietiin hän suoraan
Bonanzakaivokselle ja sijoitettiin asumaan kukkulalla olevaan uuteen
taloon.
Kymmenen päivän yleinen ihmettely, joka nyt seurasi, ei koskenut niin
paljon sitä seikkaa, että Pentfield oli ottanut squawin pöytäänsä ja
vuoteeseensa, mutta sitä enemmän toimitusta, jolla heidän yhteytensä
laillistettiin. Juuri se, että avioliitto asianmukaisesti pyhitettiin
kirkon vahvistuksella, oli asia, joka meni yli yleisen ymmärryksen.
Mutta kukaan ei vaivannut Pentfieldiä kyselemällä siitä. Niin kauan
kuin jonkun miehen omituisista päähänpistoista ei ole erityistä
vahinkoa yhteiskunnalle, antaa yhteiskunta miehen olla rauhassa,
eivätkä ne miehet, joilla oli valkoset vaimot, sulkeneet kotinsa ovea
Pentfieldiltä. Vihkimismenot vaikuttivat, että hän ei joutunut
squawmiesten joukkoon ja asettivat hänet kaiken siveellisen moitteen
yläpuolelle, vaikka löytyi monta, jotka väittivät hänellä olevan huonon
maun naisiin nähden.
Ei kuulunut yhtään kirjettä ulkomailta. Kuusi postirekeä oli hävinnyt
jäljettömiin Big Salmonin luona. Muutoin tiesihän Pentfield, että
Corryn ja hänen morsiamensa oli näihin aikoihin jo täytynyt lähteä
pitkälle matkallensa. He olivat luonnollisesti häämatkallansa -- tällä
häämatkalla, josta hän oli niin usein uneksinut omalta osaltaan kahden
yksitoikkoisen vuoden ajan. Hänen ylähuulensa koukistui katkeruudesta
tätä ajatellessaan -- mutta, paitsi että hän oli entistään
ystävällisempi Lashkaa kohtaan, ei hänessä voinut huomata mitään
tavallisuudesta poikkeavaa.
Maaliskuu oli kulunut ja huhtikuu lähestyi loppuaan, kun Lashka eräänä
aamuna pyysi lupaa saada matkustaa useita peninkulmia alempana lahtea
sijaitsevalle Siwash Peten mökille. Peten vaimo, joka oli kotoisin
Stevart Riveriltä, oli lähettänyt sanan, että hänen pikku lapsensa voi
huonosti, ja Lashka, joka oli hyvin äidillinen luonnostaan ja luuli
omaavansa suurta taitoa lasten sairauksiin nähden, ei lyönyt laimin
koskaan mitään tilaisuutta, jolloin hän sai hoitaa muitten naisten
pienokaisia, jotka tässä suhteessa olivat häntä onnellisempia.