Akseli Oxenstjerna lausui kerran Ruotsin neuvostossa, että Kustaa
Aadolfin tahto maan tulevaisuuteen nähden oli, että Ruotsin täytyi,
kerran ulotettuaan valtansa yli Itämeren, joko päästä yksin tämän
meren herraksi valtaamalla kaikki sen rantamaat tai sitten pysyä
omilla rannikoillaan ja luodoillaan, varustaa vahva laivasto ja elää
muista huolehtimatta omaa elämäänsä sisällisessä sovussa, "jolloin
kukaan ei edukseen voisi käydä maan kimppuun".
Nyt oli ratkaiseva hetki käsissä, ja heitettiin arpa, joka oli
hyviksi ajoiksi määräävä maan kohtalot. Ja jälkimäinen vaihtoehto
tuli hylätyksi samassa, kun Kustaa Aadolf siirsi Puolan-sotansa
Liivinmaalta Preussiin. Ja sellainen oli nyt suunnitelma.
Ennen lähtöään hän saattoi hautaan äitinsä, leskikuningattaren,
joka yhtäkkiä oli kuollut. Koskaan ei hän ollut lähtenyt maastaan
niin raskain mielin. Mutta valituksen, joka pyrki ilmoille hänen
sielustaan, tukehdutti hän miehuullisesti.
Laivasto, johon kuului 145 alusta, oli Elfsnabbissa lähtövalmiina.
Laivoissa oli 14,000 miestä, ja odotettiin ainoastaan kuningasta.
Hän saapui iltahämärissä heinäkuun 22 p:nä, ja laivat nostivat heti
ankkurinsa.
Kustaa Aadolf tarvitsi preussilaisen sataman ja lasketti sentähden
Pillovaan, Königsbergin ulkosatamaan, Frisches Haffiin vievän
kulkuväylän varrella. Se oli tunnettu syvästä ja varmasta
satamastaan, koko rannikolla ainoa, mihin suuremmat sotalaivat voivat
saapua.
Täällä kyllä ampua paukuteltiin eräästä vallituksesta, jonka
tarkoitus oli puolustaa satamaa, mutta puolalaisten tiedonantojen
mukaan tapahtui se pelkällä ruudilla. Ruotsalaisten saapuminen oli
niin odottamaton, ettei kaupungissa kukaan tullut ajatelleeksikaan
vastarintaa. Kun pullistuvat purjeet sukelsivat aalloista esiin,
joutuivat kaupungin viranomaiset aivan neuvottomiksi; mutta eipä
ollutkaan miesmuistiin noussut vihollista täällä maihin. He seisoivat
aivan typertyneinä eivätkä tienneet mihin oli ryhdyttävä.
Kun Pillova kuului Itä-Preussiin ja tämä maa oli Brandenburgin
vaaliruhtinaan hallussa Puolan kruunun läänitysoikeudella, oli
linnaväkenä ainoastaan vaaliruhtinaan väkeä, kaksi komppaniaa erään
everstiluutnantin johdolla, joka piti vallitukset hallussaan. Heti
laivaston asetuttua ankkuriin lähetti Kustaa Aadolf viestinviejän
päällikön luo ja pyysi tätä kiireimmiten ilmoittamaan herralleen
Ruotsin kuninkaan saapumisen. Hän lisäsi, ettei vaaliruhtinaan
pitäisi siitä vihoitella, vaikka ruotsalaiset ottivatkin huostaansa
pienen maapalan rantariutoilla suojatakseen itsensä väijytyksiltä.
Kuninkaan yritys olisi melkoisesti helpoittunut, jos puolalainen
lääniherra ja mahtava Danzigin vapaavalta tahtoivat vetää yhtä köyttä
Ruotsin kanssa, ja hän odotti sentähden uteliaana vastausta.
Vastaukseksi saapui tiedonanto, että Yrjänä Vilhelm ei ollut maassa
eikä sentähden voinut vastata lankonsa kysymykseen. Sen sijaan saapui
muutamia Königsbergin itäpreussilaisen hallituksen maaneuvoksia,
joille everstiluutnantti oli lähettänyt pikaviestin ruotsalaisen
laivaston saapumisesta.
Nämä herrat olivat sangen loukkautuneita ja selittivät, että
kuninkaan rohkea teko tuntui heistä "hieman omituiselta". Mutta kun
he saivat tietää, että ruotsalaista väkeä oli jo paljon noussut
maihin, jättivät he vallituksen ja marssittivat väkensä pois.
Vallitus miehitettiin ruotsalaisella väellä ja muutamin laivoin
sulettiin Frisches Haffin suu.
Kuningas kaivatti vallituksia ympäri kaupungin, ja osoitteeksi
tarkoituksestaan kotiutua sinne pitemmäksi aikaa hän asetti
tullimiehen, jonka oli otettava kaikki tullimaksut Ruotsin kruunulle.
Kustaa Aadolfin mukautuvainen esiintyminen antoi maaneuvoksille
rohkeutta jatkaa vastaväitteitään, mutta silloin hän pyysi heitä
palaamaan kotiinsa herransa luo ja kehoittamaan häntä taisteluun
puhdistetun uskon puolesta. Vaaliruhtinaan, yhtyipä hän liittoon tai
ei, oli annettava selvä ja suora vastaus. Samoin oli Königsbergin
kaupungin, jonka samoin kuin Rigan ja Danzigin katsottiin olevan
muita riippumattomammassa asemassa, annettava kolmen päivän kuluessa
puolueettomuusjulistuksensa, muuten oli kuningas tuleva varman ja
jäntevän väen kanssa sitä noutamaan.
Maaneuvokset lupasivat tehdä voitavansa ja läksivät sen jälkeen
tiehensä niin nopeasti kuin voivat.
Sotavarastot oli sillävälin ehditty viedä maihin, ja valtakunnan
amiraali sai käskyn purjehtia laivaston kera Danzigiin, saartaa tämän
puolalaisten tärkeimmän kauppapaikan ja kantaa tullia satamassa.
Herman Wrangel ja Åke Tott seurasivat pienen laivaston mukana, ja
molempia hämmästytti suuresti kaupungin tavaton kauneus. Pitkä
palatsirivi korkealta portilta alkaen pitkin Pitkää siltaa ja
kaikki nämä loistorakennukset hollantilaisine ja venetsialaisine
kuvakoristeineen tarjosivat mitä häikäisevimmän näyn. Raatihuone,
rakennustaiteellinen mestariteos, herätti ihastuksen huudahduksia.
Danzig oli länsi-Europan vilja-aitta ja Hollannin tärkein
tapulipaikka. Vuosisatojen kuluessa tämä kaupunki oli koonnut
sellaiset rikkaudet, että se saattoi näytellä itsenäistä osaa
valtakuntien välisissä taisteluissa.
Mutta kaupungin rikkauksien päälähde oli Puola. Tässä maassa, jossa
ei oikeastaan ollut kaupunkeja eikä porvareita, oli Danzigilla
varsinainen markkinapaikkansa. Sillä ei ollut rasittavia tulleja, ei
mitään esteitä tiellään. Olosuhteet olivat samat kuin keskiaikana
Skandinavian maissa. Sanalla sanoen, Danzigilla oli kaikki edut,
jotka aikanaan olivat luoneet hansakaupunkien mahtavuuden ja
rikkauden. "Täällä tuskin Ruotsi saanee apua, ja tuskinpa asujamisto
ollenkaan antautuukaan", sanoi Åke Tott, silmäillen kaupunkia
ihailevin katsein.
"Se on protestanttinen kuten mekin", vastasi Herman Wrangel. "Ja sen
seikan täytyy painaa vaakakupissa."
"Tuskinpa painaa yhtä paljon kuin kauppaedut, jotka sitovat
kaupunkilaiset Puolaan. Ruotsin vallan alla he muuten pian
menettäisivät vanhat vapautensakin."
"Luultavasti on meillä täällä edessämme kova työ, mutta kovia meillä
on miehiäkin."
Viikkokauden kuluttua kutsuttiin heidät seuraamaan niitä
joukkolähetyksiä, jotka vietiin yli Frisches Haffin Ermelandin
hiippakuntaan puolalaiseen Preussiin. Tämän maakunnan asujamet
olivat katolilaisia, ja hiippakuntaa pidettiin kuuluisan
jesuiittakollegionsa vuoksi katolisen yllytyksen tulisimpana ahjona.
Kerettiläiset ruotsalaiset eivät kohdanneet mitään aseellista
vastarintaa. Pitkällinen rauha oli tuudittanut asujamet
turvallisuuden uneen, jota eivät mitkään varoitukset voineet häiritä.
Kaupungeilla ja linnoilla oli mitä keskiaikaisin leima. Linnoja oli
ylen paljo, mutta kaikki olivat yhtä ikäloppuja, ja sotamiehet,
mikäli niitä oli, olivat niin taitamattomia aseiden käytössä kuin
olisivat olleet aivan aseettomia.
Sentähden Kustaa Aadolf valloitti harjaantuneine sotajoukkoineen
tämän maan niin äkkiä, että aikalaiset vertasivat hänen retkeään läpi
Ermelandin kuningasratsastukseen.
Ensimäinen vallattu kaupunki oli Braunsberg, joka oli puolen
peninkulman päässä maihinnousupaikalta. Täällä jesuiitoilla oli
kuuluisa kollegionsa, ja tieto ruotsalaisten kerettiläisten
saapumisesta vaikutti kuin isku kimalaispesään. Jokaisella oli
pistimensä ja jokainen paloi halusta sitä käyttää, mutta inhimillinen
viisaus opetti heille, että pistin oli voideltava hunajalla.
He tiesivät, että munkkipuku oli pahennus ruotsalaisten silmissä,
ja sentähden saattoi nähdä porvareita, talonpoikia ja kaikenlaisia
palvelijoita tulevan kollegion porteista kaupungin kaikkiin osiin.
Eräs valepukuinen munkki pääsi kuninkaankin palvelukseen, ja
hänet yhytettiin keskellä yötä, kun hän oli hiipimässä kuninkaan
makuuhuoneeseen ristin sisälle kätketty tikari kädessään.
Kuningas oli kutsunut pormestarin ja raadit raatihuoneelle.
Täällä kaupunki osti omaisuutensa vapaaksi ryöstöltä 50,000
ruotsalaisella taalarilla. Annettiin käsky, että jesuiittakollegio
oli tyhjennettävä. Kallisarvoinen kirjasto pakattiin heti
laatikoihin ja lähetettiin yli Itämeren Upsalaan, tuntuvaksi lisäksi
äskenperustettuun yliopiston kirjastoon.
Heinäkuun 1 päivänä kuningas marssi koko armeijan kera Frauenburgiin
Ermelandin piispan kaupunkiin. Asujanten omasta varomattomuudesta
keko kaupunki paloi poroksi, ja ruotsalaisten täytyi leiriytyä
pelloille sen ympäristöön.
Kolme pikkukaupunkia lähimmässä ympäristössä vallattiin, ja
eräässä niistä, joka oli Tolkemit nimeltään, kuningas otti vastaan
Königsbergin lähettiläät.
Königsberg oli vanha saksalainen vapaakaupunki, riippumaton niin
keisarista kuin vaaliruhtinaastakin. Lähettiläät tiedustelivat
mitä nöyrimmästi, miksi Ruotsin kuningas oli noussut maihin heidän
kaupunkiinsa ja mitä hänellä oli mielessä Preussia vastaan.
Kuningas vastasi, että hän aikoi puolalaiseen Preussiin, mutta että
hän tarvitsi Pillovan sataman suojatakseen selkäänsä. "Hänen mielensä
oli", sanoi hän, "että kaupunki kuului vaaliruhtinaalle, mutta jos
Preussi oli Ruotsia kohtaan suopea, ei kukaan kadottaisi kanaakaan."
Sitä vastoin vaati hän puolueettomuudenvakuutusta, joka kolmen päivän
kuluessa oli annettava, ja sen vastauksen saatuaan lähetystö lähti
matkaansa. Kuningas jatkoi retkeään Elbingiin, johon hän saapui
elokuun 4 päivänä. Leiriydyttiin Emsus-nimisen kukkulan juurelle,
jossa suuri tammimetsä oli suojana. Luotiin vallitus ja tykit
asetettiin sille, ja kun kaupunki oli saarrettu sekä maan että virran
puolelta, lähetti kuningas sopimuksenhierojan vaatimaan kaupunkia
antautumaan.
Tämä tapahtui heinäkuun 5 päivänä, ja kaupungin vastausta vaadittiin
seuraavana aamuna ennen yhdeksää. Kaupungissa säikähdettiin kovasti,
mutta ei päästy mihinkään päätökseen. Heinäk. 6 p:nä 9 aikaan
kuningas marssi keko sotajoukkoineen esikaupunkeihin ja seisoi
pian kaupungin portilla. Siellä hän kohtasi kaupungin kalpeat ja
kumartelevat lähettiläät. Hän tervehti heitä ystävällisesti.
"Mikä vahinko", huudahti hän, "jos minut pakoitetaan tulella ja
miekalla tuhoamaan niin kaunis kaupunki! Voisin vaatia teiltä
muutamia tynnyreitä kultaa paloverona, mutta en tavoittele rahaa enkä
turmiotanne. Käyn sotaa saavuttaakseni rauhan ja tahdon suojella
lakejanne ja vapauksianne. Mutta vaadin siitä hyvästä, että avaatte
portit minulle. Jos ette sitä tee tai jos ammutaan ainoakaan laukaus
ruotsalaisia vastaan, olen rankaiseva kaupungin asujamia niin, että
lastenlapsetkin sen muistavat."
Sellaiset sanat tepsivät, ja Elbing antautui. Asujamet olivatkin
suurimmaksi osaksi luterilaisia, jonka tähden Kustaa Aadolfia
tervehdittiin vapauttajana paavin ikeestä. Hän vahvisti kaupungin
vanhat vapaudet ja nimitti Pentti Oxenstjernan kaupungin
ruotsalaiseksi kuvernööriksi ja skotlantilaisen Cunninghamin linnan
päälliköksi.
Elbingistä kuningas kääntyi muinaisten saksalaisten ritarikunnan
ylimestarien pääkaupunkia Marienburgia kohden, jolla ei enää ollut
muuta kuin nimeksi muinaista suuruuttaan. Linnoitukset olivat
rappeutuneet, sotaväkeä ei ollut, eikä apua kuulunut mistään.
Puolalainen voivoodi, joka oli kaupungin päänä, menetti malttinsa
kuultuaan ruotsalaisten saapumisesta, käski tuoda vaununsa ja ajoi
tiehensä huolimatta pormestarin esityksistä ja rukouksista.
Kuningas saapui elokuun 4 päivänä Marienburgin edustalle tykkeineen,
jalka- ja ratsuväkineen. Linnasta ampua paukutettiin, vaikka
päällikkö olikin paennut. Illalla kuningas lähetti viestinviejän
kaupunkiin ja halusi tietää, tahtoivatko porvarit alistua Ruotsin
kuninkaan alamaisiksi vai asettua vastarintaan. He saivat ajatusaikaa
seuraavaan päivään.
Ei ollut pelastuksen toivoakaan. Kaupunki antautui seuraavana
päivänä, ja kun ruotsalaiset soturit ryntäsivät päin muureja, taipui
linnakin pakkosopimukseen ja joutui ruotsalaisten saaliiksi.
Muutamia päiviä myöhemmin saapuivat Marienburgiin kuninkaan puheille
Königsbergin ja Preussin herttuakunnan lähettiläät. Edelliset toivat
viestin kaupungin päätöksestä noudattaa ehdotonta puolueettomuutta,
jälkimäisetkin lupasivat liittyä siihen, jos saivat vaaliruhtinaan
hyväksymisen.
Elbingin ja Marienburgin alistumisen jälkeen oli Ruotsin sotajoukko
valtiaana siinä suistomaassa, joka on Veikselin haarojen
välissä, rikkaassa ja hedelmällisessä maassa, joka kanavineen
ja tuulimyllyineen muistuttaa Hollantia. Siellä oli oivallisia
majapaikkoja joukoille, jotka helposti voivat puolustaa tehtyjä
valloituksia. Linnoitetuin leirein hän katkaisi puolalaisten yhteyden
Danzigin kanssa, ja varsinkin Puolan sisämaalle oli se samaa kuin
valtimon katkaiseminen. Dirschaussa rakennettiin silta Veikselin
yli, ja ruotsalaiset ovet levenivät lähelle Pommerin rajaa. Siten
oli Danzig kierretty ympyrään, tämä ainoa tärkeä paikka, joka oli
jäljellä, ennenkuin Kustaa Aadolf oli herra Veikselin kaikkien
suuhaarojen tienoilla ja Itämeren rannikolla Saksan rajaa myöten.
Kaikkialla, joka lääniin ja kaupunkiin minkä valtasi, hän asetti
ruotsalaisen hallinnon ja säännöllisen veroituksen, mutta samalla hän
esiintyi kaikkialla evankelisen kirkon puolustajana ja suojelijana,
nimitti ylikaitsijoita ja kirkkoherroja, perusti protestanttisia
kouluja ja suunnitteli uskonpuhdistusta Ermelandissa. Hiippakunnat,
luostarit ja paenneiden katolilaisten omaisuuden hän otti haltuunsa
ja lahjoitteli anteliain käsin läänityksiä ystävilleen.
Mutta Danzig oli yhä yhtä taipumaton, uhkailtiinpa sitä asein tai
tahdottiin neuvotella. Aluksi kuningas tarjoutui pitämään sotajoukon
loitolla kaupungista ja myöskin säästämään sen omistuksia. Danzig
oli saava yhtä hyvät ehdot kuin Königsbergkin, ja kuningas lupasi
tunnustaa kaupungin vapaudet ja oikeudet ja puolustaa sen alueita
ketä vastaan tahansa. Sitä vastoin hän vaati, että kaupungin oli
rikottava liittonsa Puolan kanssa, vannottava Ruotsille uskollisuutta
ja alamaisuutta, vähennettävä asevoimaansa ja lakkautettava kaikki
linnoitustyönsä.
Näihin ehtoihin Danzig kieltäytyi suostumasta, asujamet välittivät
vähät protestanttisista mielipiteistään, kun olivat kysymyksessä
kauppaetujen ja vapaudentunteiden yhteiset vaatimukset.
Neuvotteluja raatiherrojen kanssa johti ensin Gyllenhjelm, sitten
taitava diplomaatti Didrik von Falkenberg, mutta ne menivät kaikki
myttyyn, ja kaupungin väestö kävi jesuiittain yllytyksestä yhä
vihamielisemmäksi ruotsalaisia kohtaan. Sentähden kuningas vihdoin
kutsui edustajansa pois, ja kaupunki yhä korjaili vanhoja muurejaan.
Sen puolustusjoukko nousi asestettujen porvarien kera 7,500
mieheen, ja lisäapua toivottiin Puolasta. Danzigilaisista näytti
mahdottomalta, että Sigismund päästäisi Ruotsin yksinvaltiaaksi
Preussissakin.
Kaupunki oli suljettu niin maan kuin merenkin puolelta. Sentähden
ei kuningas uskaltanut ryhtyä varsinaiseen piiritykseen, mutta hän
sieppasi haltuunsa kaikki danzigilaisten tavarat ja esti kaiken
avuntuonnin Puolasta.
* * * * *
Puola sai hitaasti väkeä liikkeelle. Vihdoin heinäkuussa marssi 4,000
puolalaista Graudenziin, johon he leiriytyivät. Ryöstäen ja raastaen
he olivat merkinneet tiensä, ja väestössä he herättivät suurempaa
kauhua kuin varsinaiset viholliset. Stanislaus Konietspolski, joka
oli päällikkönä, oli tähän asti taistellut ainoastaan tataarien ja
turkkilaisten kanssa. Sigismund ja urhea prinssi Vladislav tulivat
kuukautta myöhemmin sotaväen, hovin ja puolalaisen ritariston kera,
niin että sotajoukko nyt kaikkiaan nousi 10,000 mieheen. Tykkejä oli
ainoastaan 12, jotka oli lainattu matkalla Thornin kaupungista.
Syyskuun alussa Sigismund marssi Mewen pikkukaupunkia vastaan, jonka
muurien ympäröimää vanhaa linnaa puolustamassa oli ainoastaan 140
ruotsalaista ja 60 asestettua porvaria. Tämän valloitus oli oleva
ensimäinen suurtyö. Leiriydyttiin vanhan ritarilinnan edustalle
ja luotiin vallituksia leirin ympärille. Riippui vain kuningas
Sigismundin päähänpistosta, millä hetkellä hän suvaitsi linnan
vallata.
Mutta syyskuun 11 päivänä Kustaa Aadolfkin marssi Dirschausta
Falkenauhun, jossa hän leiriytyi virran rannalle. Seuraavana päivänä
päätti hän lähemmin tarkastaa vihollisen asemaa ja lähti liikkeelle
1,000 ratsumiehen ja 2,000 jalkamiehen keralla.
Matka kävi pitkin virran vartta, joka oli vasemmalla. Puolen
penikulman marssin jälkeen nähtiin vihollinen, joka oli leiriytynyt
eräälle vuorelle Mewestä länteen, mistä saattoi kenttätykeillään
ammuskella kaupunkia, joka oli virran länsirannalla. Tasanko vuoren
juurella oli tammi- ja pähkinämetsän peittämä.
Kuninkaan aikomus oli läpi metsän tunkeutua vuorelle tai Mewen
linnaan, "kurjaan hökkeliin", kuten hän sanoi, ja sentähden hän
käski osan joukkoaan lähteä liikkeelle siihen suuntaan. Odottamatta
puolalainen ratsuväki tuli vastaan, ja syntyi tulinen taistelu,
joka olisi voinut päättyä onnettomasti, jollei Kustaa Aadolf olisi
saapunut oikeana hetkenä ja läsnäolollaan elähyttänyt joukkoja
äärimäiseen ponnistukseen, joka saavutti menestystä.
Vihdoin tulla tömisti Sigismund poikansa kera vuorelta koko
sotajoukko täydessä taistelujärjestyksessä. Nyt oli hän näyttävä
mihin pystyi.
Suurimmassa kiireessä Kustaa Aadolf järjesti väkensä taisteluun ja
laitatti tykit sinne, missä niitä parhaiten voitiin käyttää.
Heti sen jälkeen taistelu leimahti ilmiliekkiin, ja puolalaiset
osoittivat suurta urhoollisuutta. Mutta kun ruotsalaisten tykit
alkoivat soida, pakeni koko vihollisten sotajoukko vuorenrinnettä
ylös, menetettyään 400-450 miestä kuolleita ja haavoitettuja.
Iltapimeä teki taistelusta lopun, ja Kustaa Aadolf palasi takaisin
Falkenauhun. Seuraavana päivänä kuningas soudatti itseään venheellä
pitkin virtaa tutkiakseen sen saaria ja perehtyäkseen Mewen
ympäristöön. Tehtyään päätelmänsä hän palasi leiriin ja marssi
syyskuun 19 päivänä jälleen Meweä vastaan. Tällä kertaa oli tehtävä
rynnäkkö puolalaiseen leiriin.
Jokseenkin kaukana vihollisesta Kustaa Aadolf pysähtyi virran
rannalle ja luotti sotajoukon eteen vallin hautoineen.
Nyt aikoivat puolalaiset kostaa ja suuntasivat kaikki kenttätykkinsä
ruotsalaisia kohden. Mutta korkealta kukkulalta ammuttuina kuulat
menivät yli ruotsalaisten leirin ja putosivat maahan.
Melkein samassa ryntäsi joukko puolalaisia kasakoita ja husaareja
alas kukkulalta ja hyökkäsivät mitä tulisimmin etumaisten
ruotsalaisten joukkojen kimppuun. Mutta lämpö, jolla muskettisoturit
ja varsinkin valleille asetetut tykit ottivat heidät vastaan, oli
sellainen, että "sen kuumuuden jälkeen maa oli aivan kaatuneiden
puolalaisten hevosten ja miesten peitossa". Ne, jotka säilyttivät
päänsä, vetäytyivät illan suussa vuorelle jälleen.
Syyskuun 20 päivä oli lepopäivä, jolloin molemmin puolin laitettiin
vallituksia. Mutta 21 p:nä Kustaa Aadolf lähti jälleen leiristä
mukanaan puolitoista rykmenttiä jalkaväkeä, muutamia lippukuntia
ratsuväkeä ja 1,500 muskettisoturia, osaksi saksalaisia, osaksi
ruotsalaisia.
Herman Wrangel sai määräyksen jäädä leiriin muun sotaväen keralla.
Apujoukkoina määrättiin jalkaväki ja ratsuväki jäämään metsään.
Kuningas itse sijoittui 400 muskettisoturin kera vallille lähelle
vuorta. Thurnilla ja skotlantilaisella Müsterillä oli kullakin
osastonsa komennossaan; edellisen oli kiivettävä vuoren rinnettä ylös
oikealta, jälkimäisen vasemmalta.
Ennen hyökkäyksen alkamista Müster tahtoi lähemmin tutustua
maanlaatuun ja puolustuslaitoksiin. Uhkarohkea skotlantilainen otti
muutamia muskettisotureita mukaansa -- hänen osastoonsa kuului
pelkkiä ruotsalaisia -- ja lähti vaaralliselle retkelleen rinnettä
ylöspäin. Kapea polku, jota he tunkeutuivat eteenpäin, vei heidät
suoraan erästä saksalaista ratsuväkikomppaniaa vastaan, joka heti
kävi heidän kimppuunsa. Reipas päällikkö peräytyi heti, mutta
saatuaan tarpeellista lisäväkeä kävi jälleen pian päin ja onnistui
vuorostaan ajamaan saksalaiset pakosalle. Sen jälkeen hän saattoi
häiritsemättä tehdä havaintojaan.
Nyt alkoi hyökkäys. Muskettisoturit kulkivat osaksi polkua, osittain
kiipesivät sen molemmin puolin vuoren jyrkkää rinnettä. He olisivat
kenties epäonnistuneet yrityksessään päästä kukkulalle, jollei vuoren
rinteillä olisi ollut näreikköä, josta saattoi saada kiinni käsin ja
jaloin.
Merkillistä oli, ettei puolalaisilla ollut aavistustakaan tästä
uhkarohkeasta hankkeesta. Sentähden Müster pääsi melkein huomaamatta
ja aivan vastarintaa kohtaamatta kukkulalle, missä heti alkoi mitä
hurjin taistelu pitkin koko vuorenreunaa.
Prinssi Vladimir syöksyi itse eteenpäin puolalaisten heitukkoinsa
ja saksalaisten soturien ja ratsumiesten keralla. Luultiin, että
oli helppo nujertaa alas vuorenrinnettä, ja mitä vähemmiksi toiveet
kävivät sen onnistumisesta, sitä vimmatummin puolalaiset hyökkäsivät.
Siinä painittiin mies miestä vastaan, siinä hevoset nousivat kahdelle
jalalle tallatakseen viholliset, mutta nämä löivät ja pistivät,
ja haavoittuneet hevoset juoksivat hurjina tiehensä tai kaatuivat
maahan. Jalossa painitaidossa olivat ruotsalaiset aina vahvimmat ja
sentähden voittivat. Kahden tunnin taistelun jälkeen pakoitettiin
puolalaiset peräytymään, eivätkä heihin pystyneet lainkaan prinssin
kehoitukset käydä uudestaan taisteluun. Mutta ei saksalainen
ratsuväki eivätkä puolalaiset kasakat ja husaarit olleet vielä
olleet tulessa mukana, ja heitä innostutti Sigismund äärimäisiin
ponnistuksiin luvaten loistavia palkintoja ja rikkaita läänityksiä.
Hurjin sotahuudoin he syöksyivät vihollisen harventuneita rivejä
vastaan, eikä Müster olisi kestänyt raivoisaa hyökkäystä, ellei Thurn
olisi ehtinyt vuorelle hänkin ja päästänyt hänen väkeään muutamiksi
minuuteiksi levähtämään.
Mutta Thurn peräytyi pian, ja puolalaiset päästivät hurjan
riemuhuudon, luullen että tämä liike merkitsi pakoonlähtöä. Husaarit
hyökkäsivät sokeasti eteenpäin ja aikoivat hakata kerettiläiskoirat
maahan. Mutta Thurnin peräytyminen olikin vain sotajuoni. Ylätasangon
reunalla oli useita jalkoja matalampi vuorenreunusta; hän komensi
väkensä pysähtymään sinne, ja sinne oli husaarien mahdoton seurata
heitä. Vuorenrinta oli niin jyrkkä, ettei reunustalle voinut päästä
ratsain, ja puolalaiset pysähtyivät sentähden sekavana joukkona
tietämättä oliko heidän mentävä eteen- vai taapäin.
Vasta Thurnin muskettisoturien murhaava laukaus sai heidät eleille
jälleen. Nyt oli taistelujärjestys lopussa, he kääntyivät nopeasti
hurjaan pakoon, ja silloin oli ruotsalaisten vuoro ajaa takaa, ja
musketit tekivät työtään. Loput puolalaisten ratsuväestä ryntäsivät
eteenpäin, mutta päällystö ei enää voinut järjestää liikkeitä,
jalkaväki tunkeutui väliin ja tallattiin maahan, sekasorto oli
hirmuinen.
Tällä hetkellä Müster teki sivuhyökkäyksen, joka ratkaisi taistelun.
Puolalaiset menettivät malttinsa tykkönään. Husaarit heittivät
lippunsa ja pakenivat kuulematta yhtä vähän päällystön uhkauksia
kuin rukouksiakaan. Puolalaisten tappio oli suuri, ja sanotaan, että
"vuori oli kaatuneita hevosia täpötäytenään".
Kauniissa talossa lähellä taistelutannerta oli Sigismundilla
päämajansa. Hän istui taistelun ajan mukavassa lepotuolissa ja
ajatteli muinaisia päiviä. Aina olivat julkeat ruotsalaiset
tuottaneet hänelle mieliharmia. Jos nyt Kustaa Aadolf joutuisi
elävänä hänen käsiinsä, mitä oli hänelle tehtävä? Oliko vankilaa,
oliko mitään kidutuskonetta, joka... Sigismund aikoi puhutella
pappejaan, he olivat kekseliäämpiä kuin hän.
Hevosia kiiti ohi täyttä laukkaa. Muutamat pysähtyivät. Tultiinko
hänelle jo ilmoittamaan voitosta?
Prinssi Vladimir syöksyi kalpeana ja verisenä sisään. "Pian pois!
Täällä uhkaa vankeus tai kuolema!"
Prinssi heitti vaipan hänen hartioilleen ja veti hänet mukaansa.
Hänet heitettiin satuloidun ratsun selkään, talo sytytettiin tuleen,
ja tulenloimon valossa Sigismund ajoi karkuun halki kenttien, läpi
metsien.
Taistelun jälkeisenä päivänä kuningas marssi Mewen kaupunkiin, jossa
hän järjesti hallinnon ja jakeli palkintoja. Vasta viiden päivän
perästä hän palasi Falkenauhun.
Kustaa Aadolfin hämmästykseksi puolalaiset ehdottivat itse ryhtymistä
rauhanneuvotteluihin. Akseli Oxenstjerna ja Didrik von Falkenberg
määrättiin heti Ruotsin lähettiläiksi. Viipyi kauan, ennenkuin
saatiin tietoja neuvottelujen kulusta.
"Puolalaisten rauhanehdot ovat sellaiset", kirjoitti Akseli
Oxenstjerna, "kuin teidän majesteettinne ei olisi voittaja, vaan
istuisi vankina Varsovassa."
Kuningas Sigismund oli suostunut siihen, että Kustaa Aadolf sai
pitää Ruotsin kuolemaansa saakka, mutta koko hallituksensa ajan oli
hänen vuosittain maksettava Puolan kuninkaalle 10,000 taalaria,
ja Kustaa Aadolfin kuoltua oli Ruotsi luovutettava Sigismundille
tai tämän pojille, ja Kustaa Aadolfin perilliset saivat tyytyä
perintötiloihinsa.
Siinä olivat pääehdot. Ruotsin lähettiläät olivat luonnollisesti
kieltäytyneet virkkamasta niistä mitään, tekivät vain
ymmärrettäväksi, että ainoastaan Sigismundin tapaisella kuninkaalla
saattoi olla otsaa tuoda sellaisia ilmoille.
Lokakuun lopulla kuningas palasi Pillovaan ja aikoi sieltä matkustaa
meritse Ruotsiin. Valtiokansleri Akseli Oxenstjerna määrättiin
sotaväen päälliköksi Preussiin ja "niiden kaupunkien ja maiden
kuvernööriksi, jotka Ruotsilla siellä oli hallussaan".
Huhut kuninkaan voitoista olivat ennen häntä saapuneet isänmaahan, ja
suurella riemulla otettiin hänet Tukholmassa vastaan. Maria Eleonoran
ilo oli yhtä ylenpalttinen kuin tavallisesti, ja Kustaa Aadolfilla
oli täysi työ häntä tyynnyttäessään.
Joulukuun 8 päivänä, kuukausi kuninkaan kotiutumisen jälkeen,
synnytti Maria tyttären, joka kasteessa sai nimekseen Kristina,
isoäitinsä mukaan.
"Jos Jumala suo, on hän korvaava minulle pojan", sanoi kuningas
painaen lapsen sydämelleen. Ja sen jälkeen hän seisoi usein
mietteissään lapsen kehdon vieressä, ikäänkuin aprikoiden: "Mitä on
tästä lapsesta tuleva?"
17.