Kristian IV oli yhdessä muutamien puolalaisten ruhtinaiden kanssa
hyökännyt Westfaliin. Hän uneksi Elben ja Weserin välisen maan
valloittamista. Tähän tehtävään ei hän sentään lainkaan pystynyt,
eikä hän saanut sitä apuakaan, mitä hänelle oli luvattu. Pfalziin,
sodan varsinaiseen maaliin, ei hän päässyt kuunaan, ja Lutterin luona
Baremin rannalla hänen äskenvärvätyn joukkonsa löivät Tillyn vanhat,
kokeneet soturit.
Senjälkeen riisuttiin Ala-Saksin aseet. Liittoutuneiden kokenut
kenraali valtasi hiippakunnan toisensa jälkeen; ruhtinas toisensa
jälkeen rukoili keisarilta anteeksi ja luopui Kristianista, joka
vielä oleskeli Elben seuduilla.
Oli aivan silminnähtävää, että sota lähestyi Pohjolaa. Kustaa Aadolf
katsoi välttämättömäksi kutsua säädyt koolle ja niiden kanssa
neuvotella mitä oli tehtävä katolisen ylivallan hillitsemiseksi.
Säädyt päättivät yksimielisesti julistaa nuoren prinsessan
kruununperilliseksi, jos hänen isänsä kaatuisi jättämättä
miespuolista perillistä. Sotaa päätettiin samoin yksimielisesti
jatkaa järkkymättömällä ponnella, ja vaihtelevalla onnella
jatkettiinkin parin suven ajan kahakoita puolalaisessa Preussissa,
ja samaan aikaan keisarillisetkin ulottivat Wallensteinin johdolla
sotatoimiaan puolalaisen Preussin rajoille.
Varsinkin Stralsundin piiritykseen, johon keisarilliset olivat
kovalla ponnella ryhtyneet, kiintyivät kaikkien katseet. Oliko
katolisuus vielä kerran kytkevä ihmiskunnan kahleihinsa, vai
saatiinko sen voittokulku hillityksi?
Vastaus tuli syksyllä 1627 iloisena viestinä, että vanha
hansakaupunki oli puolustautunut täydellisellä menestyksellä,
saatuaan tehokasta apua pohjolan molemmilta kuninkailta.
Se herätti iloisia toiveita sorrettujen protestanttien sydämissä.
Mutta katolisissa maissa oli laita toinen. Wallenstein alkoi miettiä
miten saisi jommankumman pohjolan kuninkaista puolelleen. Hän koetti
molempia, mutta kumpikaan ei tällä kertaa ottanut onkeen.
Mutta Kristian oli epätoivoissaan. Hänen neuvostonsa ja koko Tanskan
kansa oli vastustanut hänen sekaantumistaan Saksan sotaan, ja hän
pelkäsi saavansa syyn niskoilleen kaikista niistä uhrauksista, joita
hänen oli täytynyt tehdä ja näytti vielä enemmän täytyvän.
Hädissään hän lähetti viestin Kustaa Aadolfille, että voisi koitua
paljon hyvää, jos he löisivät sovinnon kättä keskenään.
Ja helmikuun lopulla 1629 kuningas lähti matkalle etelärajalle.
Täällä molemmat kuninkaat kohtasivat toisensa. Syötiin ja juotiin ja
väliin neuvoteltiin pari kolme päivää, mutta kaikki liittohankkeet
menivät myttyyn. Kristian oli sittenkin taipuvaisempi ojentamaan
kätensä keisarillisille.
Samaan aikaan oli Lyypekissä eräs toinen neuvottelu keisarillisten
ja Tanskan edustajain kesken. Vaikka keisarilliset olivatkin
helposti lyöneet Kristianin joukot maalla, niin viimeksimainitulla
oli verrattomasti vahvempi laivasto. Vei vähintään kymmenen vuotta,
ennenkuin keisarilliset ehtivät rakentaa sen veroisen. Sentähden oli
Tanska saatava vetämään sormensa leikistä pois.
Rauhanehdot oli helppo tehdä. Kristian sai takaisin menettämänsä
maat, vaikkakin sangen pahoin pideltyinä, ehdolla, ettei enää
esiintyisi keisaria vastaan, toisin sanoen antaisi hänen elostella
Saksassa miten tahtoi.
Kustaa Aadolf puolestaan oli jo kauan ollut selvillä, että hänen oli
kaikki päävoimansa suunnattava keisaria vastaan. Siitä asti, kun hän
oli antanut Stralsundille apuaan, olikin hän ollut keisarillisten
kanssa ilmivihoissa, vaikkei sotaa vielä oltu julistettu.
Kuten tiedämme, olivat valtiopäivät 1628 hyväksyneet kuninkaan
suunnitelmat, jotka silloin olivat esillä. Mutta nyt oli kysymys
siitä, oliko sota heti siirrettävä Saksaan, Stralsund lähtökohtana,
vai oliko sitä jatkettava Preussissa ja sieltä ulotettava vihollisen
maahan. Akseli Oxenstjerna oli epäröivällä kannalla, mutta vaaka
kallistui yhä enemmän kuninkaan puolelle. Hän aikoi lähteä
Stralsundiin suuren armeijan kera auttamaan sorrettuja uskonveljiään.
Sieltä tulevat valitushuudot olivat sydäntäsärkevämpiä kuin
konsanaan. Wallenstein välitti vähät lannistettujen protestanttien
uskonopeista, hänestä nähden saivat he uskoa mitä tahansa. Mutta
sitä häikäilemättömämmin hän kiristi heidän valtiollista vapauttaan,
ja tuhotun kansanvapauden sijaan hänen jälkiään seurasi kaikki
mikä Saksassa oli rutikatolilaista. Katolisuus todellisuudessa oli
niittävä hedelmät kaikista niistä voitoista, jotka keisari oli
voittanut.
Keväällä 1629 saapui sanoma merkillisestä palautusjulistuksesta.
Kaikki, mikä viimeisinä kahdeksanakymmenenä vuotena oli joutunut
protestanteille, oli palautettava entisille omistajilleen. Sellainen
oli julistuksen sisällys. Keisari ei tarkoittanut vähempää, kuin että
maailmanpyörä oli käännettävä vuosisata taaksepäin.
On selvää itsestään, että sellainen väkivallantyö oli nostattava
jokaisen protestantin vastaansa. Kustaa Aadolf oli heti valmis
asettumaan vastarinnan etupäähän, mutta Akseli Oxenstjerna esitti
nytkin vastasyitään. Kuninkaan ei ainakaan ollut hätiköitävä, vaan
vielä jonkun aikaa tarkastettava asemaa.
Silloin saapui odottamatta sanoma, että Wallenstein oli lähettänyt
kenraali Arnimin Puolaan auttamaan Sigismundia ruotsalaisten
kurittamisessa. Tämä tieto tuli salamaniskuna Tukholmaan ja teki
toistaiseksi tyhjäksi kuninkaan sotaretken Saksaan. Ensin oli
puolustettava mitä hän oli valloittanut länsi-Puolassa.
Ruotsiin saapui niin paljon huolestuttavia huhuja, ettei kuninkaalla
ollut aikaa persoonallisesti ilmoittaa säädyille mitä hänellä
oli sanottavaa tai millainen summa tarvittiin. Hän riistäytyi
irti epätoivoisen puolisonsa syleilystä ja riensi pääkaupungista
Elfsnabbiin, jossa lahjat odottivat.
Hän saapui ensin Pillovaan ja purjehti sieltä Elbingiin. Sieltä
aiottiin marssia Dirschauhun, mutta sitä ennen oli useita verisiä
kahakoita puolalaisten ja keisarillisten kanssa. Vihdoin kuningas
rajoitti sotatoimensa puolustussotaan linnoitetuissa leireissä
Marienburgissa, Montouerspitzissä ja Dirschaussa. Silloin ei
vihollinen voinut tehdä paljon mitään, ja keisarilliset apujoukot
olivat aivan tarpeettomat.
Molemmat vihollisarmeijat hupenivat hupenemistaan pikku taisteluissa,
monet myös karkasivat tai kuolivat tauteihin. Ruotsalainen sotajoukko
sitä vastoin säilyi paremmin kaupunkikortteereissaan, joihin sitä
paitsi voi vapaasti tuoda muonaa meritse.
Tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan vihollisleirissä varsinkin
sentähden, etteivät soturit saaneet palkkojaan. Vihdoin Sigismund
tuli tuoden pienen summan rahaa, joka jaettiin molemmille leireille.
Mutta rahaa oli niin vähän, että sen saaminen herätti vain vieläkin
suurempaa tyytymättömyyttä.
Eivät puolalaiset eivätkä keisarilliset toimittaneet mitään; jo
elokuussa sotaliikkeet pysähtyivät tykkönään.
Kyllästyneenä ja huonolla tuulella Sigismund lähti leiristä
Varsovaan, ja molemmat sotajoukot lähtivät nekin. Puuttui
elintarpeita ja pelättiin tuhoisia kulkutauteja.
Elokuun 19 päivänä puolalainen armeija marssi Graudenziin.
Ruotsalaiset hyökkäsivät jälkijoukon kimppuun ja valtasivat 300
varusvaunua ja vihollisen koko ruutivaraston. Se oli viimeinen tapaus
tällä preussilaisella sotaretkellä.
Kirjoitettuaan valtaneuvostolle ja langolleen pfalzkreiville
viimeisistä sotatapauksista kuningas lisäsi: "Juuri kun laittauduimme
palaamaan Ruotsiin, tuli Ranskan kuninkaan lähettiläs parooni de
Charnacé leiriimme tarjoutuen välittämään sopimusta vihollisen
kanssa. Me olemme suostuneet neuvotteluihin aselevosta niillä
ehdoilla, jotka kansleri viime talvena esitti, ja olemme niihin
määränneet kanslerin, sotamarskin ja herra Juliana Banérin. He ovat
yhtyneet viime heinäkuun 30 päivänä Puolan lähettiläiden kanssa, ja
silloin on ratkaistu, että niin kuningas kuin Puolan tasavaltakin
tunnustaa meille Ruotsin kuninkaan arvonimen."
Eivät ainoastaan merivallat Englanti ja Hollanti, vaan varsinkin
Ranska, näkivät hyvin epämieluisesti, että Euroopan silloisissa
valtiollisissa oloissa puolalais-ruotsalaista sotaa jatkettiin. He
olivat jo oppineet tuntemaan mihin Kustaa Aadolfin miekka pystyi ja
tahtoivat omaksi hyödykseen valmistaa hänelle tilaisuuden käyttää
sitä vihollista vastaan, joka uhkasi Euroopan rauhaa, nimittäin
keisaria ja Habsburgin huonetta vastaan.
Charnacén ja hollantilaisten, englantilaisten ja brandenburgilaisten
lähettilästen välityksellä alotettiin neuvottelut Stumsdorffin
kylässä Stuhmin lähellä.
Kun puolalaiset ensi kokouksessa olivat myöntäneet Kustaa Aadolfille
kuninkaan tittelin, oli pahin vaikeus voitettu. Mutta hätä pakoitti
Puolan lähettiläät kaikissa suhteissa alentamaan suhdattomia
vaatimuksiaan.
Ruotsille suotiin valloituksensa Liivinmaalla ja Länsi-Preussissa,
Elbing ja Braunsberg sekä Itä-Preussissa Pillova ja Memel;
kaikki muut valloitukset oli luovutettava takaisin. Kuurinmaan
herttua sai maansa takaisin omakseen. Brandenburgin vaaliruhtinas
sai vahingonkorvauksena Marienburgin ympäristöineen sekä
Stuhmin ja Danzigerhauptin; mutta niin hänen kuin Danzigin ja
länsipreussilaisten kaupunkien oli sitouduttava antamaan Ruotsille
apua, jos joku vieras valta sitä hätyytti preussilaisilla
alusmaillaan. Näistä muodostettiin uusi ruotsalainen
kenraalikuvernementti, jonka hallituksen johtajaksi tuli Akseli
Oxenstjerna.
Tärkeämmät maanomistusseikkoja olivat kuitenkin tullioikeudet. Ruotsi
oli pidättänyt oikeuden kantaa tulleja ei ainoastaan Pillovassa
ja Memelissä, vaan Danzigissakin. Tällä tavoin Ruotsi oli saanut
yliherruuden aina Saksan rajaa myöten.
Näillä ehdoilla tehtiin aselepo kuudeksi vuodeksi. Ja täten Puola
oli sulettu pois suuresta eurooppalaisesta taistelusta saksalaisella
maaperällä, joka taistelukenttä nyt oli Kustaa Aadolfille avoinna.
Kuningas oli jättänyt neuvottelujen lopettamisen Oxenstjernalle ja
lähtenyt kotimaahan. Neuvosto kokoontui Upsalaan, jossa pidettiin
neuvotteluja joka päivä. Kysymys ei ollut enää sodasta tai rauhasta,
vaan siitä, oliko sotaa Itävaltaa vastaan käytävä hyökkäämällä vaiko
vain puolustautumalla.
Kuningas vaati hyökkäämään, vaikka jätti asian neuvoston
päätettäväksi, koska sota luultavasti toisi uusia sotia mukanaan.
Äänestyksessä, joka lopuksi seurasi, äänestivät kaikki kahdeksan
neuvosherraa hyökkäyssodan puolesta.
Tästä lähtien kuninkaalle alkoi levottoman työn aika. Kuninkaan
kansliassa oli sellaista touhua, ettei sellaista oltu nähty koskaan.
Kustaa Aadolf tunsi olevansa suuren ratkaisun edessä.
Värväämällä ulkomaista väkeä ja nostattamalla kaksinkerroin miehiä
kaikista maakunnista Kustaa Aadolf toivoi voivansa saada liikkeelle
kaikkiaan 40,000 miestä. Mutta loistavat eivät toiveet sittenkään
olleet, kun oli taisteltava maailman suurinta sotilasvaltaa vastaan,
sotajoukkoa, jonka laskettiin nousevan 150,000 mieheen.
Päävoiman oli astuttava laivaan Elfsnabbissa tavallisuuden mukaan.
Mutta myös Stegeborgissa ja Kalmarissa oli tällä kertaa laivoja,
joihin sisämaasta tulevain ratsujoukkojen oli määrä nousta. Eri
satamista oli laivojen määrä kokoontua Voionmaan pohjoiskoskeen,
purjehtiakseen sieltä kuninkaan omalla johdolla Eugeniin, jossa
maihinnousu oli tapahtuva. Oli tarkoitus odottaa siellä väkeä ja
sotavaroja eri tahoilta. Saksalaisten ja englantilaisten soturien,
jotka olivat siirtyneet Tanskan palveluksesta Kustaa Aadolfille, oli
määrä tulla Öresundista, suomalaisten, liiviläisten ja preussilaisten
baltilaisista satamista.
Tukholmassa koottiin määräajan kuluessa kaikkiaan 52 rykmenttiä,
6,196 miestä, päällystö laskettuna mukaan. Palkkaväen kera
nousi sieltä lähtevä sotavoima 11,142 mieheen. Koko sotaväki
oli: ratsuväkeä ja rakuunoita 9,510 miestä, jalkaväkeä 28,375,
tykkiväkeä 600, kaikkiaan 38,485 miestä. Suunnilleen sama miesvoima
jätettiin Ruotsia, Suomea sekä valloitettuja ja pantiksiotettuja
maita puolustamaan. Paljo vaivaa ja huolta kysyi elinvarojen ja
sotatarpeiden hankkiminen näille. Mutta vihdoin oli kaikki siinä
tunnossa, että alettiin päästä lähtemään.
Valtiosäädyt oli kutsuttu koolle Tukholmaan, ja toukokuun 19 p:nä
kokoontuivat ne valtiosaliin. Kun kaikki olivat koolla, tuli kuningas
taluttaen kädestä nelivuotiasta tytärtään Kristinaa ja jälessään
valtaneuvosten juhlallinen saattue.
Kun säädyt olivat uudistaneet uskollisuudenvalansa kuninkaan
tyttärelle, Kustaa Aadolf kohotti lapsen käsivarsilleen ja sulki
hänet niin lämpimin sanoin säätyjen rakkauteen ja hoivaan, että
kyynelet kihosivat niin hänen kuin läsnäolijainkin silmiin.
Sen jälkeen hän kiitti säätyjä siitä auliudesta, jolla he olivat
suostuneet valtakunnan turvallisuuden vaatimuksiin, ja toivoi, että
he edelleenkin pysyisivät uskollisina alamaisina ja auttaisivat häntä
tulevassa suuressa sodassa. Kaunein sanoin selitettyään syyt tähän
sotaan hän lausui lämpimät ja liikuttavat jäähyväiset uskolliselle
kansalleen.
Hänen sanansa sattuivat sydämiin. Koko salissa kuului ainoastaan
huokauksia ja nyyhkytyksiä. Hieman hengähdettyään hän piti vielä
kauniin rukouksen.
Tyyni sää pidätti kuitenkin kuninkaan lähtöä lähes kuukauden. Vasta
heinäkuun 14 päivänä laivasto kohotti ankkurinsa ja lasketti pois
hyvällä länsituulella. Matkallakin tuuli kävi hiljaiseksi, ja vasta
neljäntenä päivänä Voionmaalta lähdön jälkeen mastotähystelijät
näkivät Rügenin rantojen vitkaan kohoavan aalloista.
Kustaa Aadolf oli tähän asti kuulunut Ruotsille. Tästä hetkestä hän
kuului Euroopalle ja maailmanhistoriaan.