"Sen hyväksi tahdon vaikuttaa minkä voin", keskeytti kuningas. "Sitä
aikaa, jolloin liittoutuneet vallat hyökkäävät keisaria vastaan,
tahdon käyttää kerta kaikkiaan ratkaistakseni asiani Puolan kanssa,
ja kun Sigismund on keisarin liittolainen, ei se liene niinkään
vähäinen apu."
"Jollei vain _se_ sota saa aivan liian suurta laajuutta", virkkoi Des
Hayes.
"Ei suinkaan", vastasi Kustaa Aadolf. "Lupaan pysyä puolalaisten
vihollisteni kanssa siksi hillityissä rajoissa, että jos olosuhteet
Saksassa muodostuisivat pahoin, voin lähettää sinne apua."
Niin he erosivat. Siten päättyivät tällä kertaa varsinaiset
neuvottelut Ruotsin osanotosta suureen evankeliseen liittoon.
Vuoden lopussa solmittiin Haagissa niin sanottu kolmiliitto
Englannin, Hollannin ja Tanskan kesken, liitto, jonka tarkoituksena
oli ehkäistä keisarin ylivalta Saksassa.
"Minun aikani ei ole vielä tullut", virkkoi Kustaa Aadolf. Ja
vaikka hänen sydämensä paloikin halusta ottaa osaa suureen sotaan,
niin hän muisti samalla kertaa, että hän tarvitsi tämän ulkonaisen
tyyneyden ajan parantaakseen maan sisäisiä oloja. Paljon oli tehtävää
aateliston samoinkuin papistonkin väärinkäytösten ehkäisemiseksi,
korkeamman ja kansanopetuksen järjestämiseksi. Sisäisellä olojen
parantamisella muodosti hän suurvallan, joka, vaikkakin itsessään
heikkona, oli ennen pitkää ratkaisevasti vaikuttava koko Euroopan
kohtaloihin.
Samalla ryhdyttiin suurisuuntaisiin varusteluihin. Ruotsin koko
sotajoukko muodostettiin uudestaan. Ja kun työ oli tehty, saatettiin
olla turvassa Tanskan taholta, ja odotellessa tapahtumain edelleen
kehittymistä Saksassa päätti Kustaa Aadolf käydä oman Puolan-sotansa
loppuun.
Tämän sotaretken tarkoitus oli suorittaa täydellinen Puolan
valloitus, koska oli käynyt selväksi, ettei mikään rauhallinen
ratkaisu ollut mahdollinen. Saksasta saapuvat alituiset viestit
"kerettiläisten pikaisesta kukistamisesta" olivat kannustaneet
Sigismundin itsepäisyyden niin äärimmilleen, ettei hän nyttemmin enää
tahtonut tietääkään ruotsalaisten rauhanehdotuksista. Varsovassa hän
puhui kokoontuneille valtiopäiville niistä vihollisuuksista, joita
"Gustavus, Södermanlannin ruhtinas", oli harjoittanut Puolan kruunua
kohtaan, ja vaati rahoja jatkaakseen sotaa.
Rauhaan ei hän tahtonut suostua muilla ehdoilla, kuin että hänelle
luovutettaisiin: 1) tehdyt valloitukset Liivinmaalla ja 2) Ruotsin
kuningaskunta. Södermanlannin ruhtinas sai tyytyä siihen, mitä
Sigismund armosta tahtoi hänelle antaa, ainoastaan rukouksin
saattoivat ruotsalaiset toivoa rauhaa Puolan kuninkaalta.
Sota oli välttämätön, ja suunnitelma laadittiin. Kuningas itse tahtoi
viedä yhden sotajoukon Tonavan suulle, jossa sen oli noustava maihin.
Sotapäälliköilleen Jaakko de la Gardie'lle ja Kustaa Hornille hän
uskoi taasen rynnäkön Tarttoa vastaan Itämerenmaakuntien ja Suomen
yhdistyneiden joukkojen keralla.
Varhaisena aamuna kuningas saapui Santahaminaan, jossa laivasto häntä
odotti. Kahdeksan komppaniaa ratsuväkeä ja kuusi jalkarykmenttiä oli
jo noussut laivaan. Suurempaa sotavoimaa ei kuningas uskaltanut viedä
pois maasta, niin kauan kuin Kristian IV ei vielä ollut mennyt sotaan
äskenmuodostetun suuren sotavoimansa keralla.
Heti kuninkaan saavuttua Santahaminaan pidettiin sotaneuvottelu
amiraalilaivalla; kotvan harkinnan jälkeen päätettiin ensiksi rynnätä
Kokenhusenin kimppuun, joka oli tärkein Puolan linnoituksista
etelä-Liivinmaalla ja joka toivottiin voitettavan äkkiylläköllä.
Juhana Banérin oli marssittava edeltä etujoukkojen keralla, ja
kuningas seuraisi pääjoukon keralla pitkin Tonavan vartta.
Kuningas ei ehtinyt kauemmas kuin Keggumiin, kun pikalähetti toi
viestin, että Kokenhusen oli antautunut. Juhana Banér oli tunkeutunut
linnan etulinnoitukseen, mutta hän ei luullut olevansa tilaisuudessa
sitä valloittamaan, ennenkuin tykistö oli saapunut. Odottaessaan hän
oli äkkiylläköllä vallannut Bersonin linnan.
"Se on Juhanan tapaista", huudahti kuningas iloisesti. Ja nytkös tuli
kiire! Kustaa Aadolf ei saanut aikaa koota kuin puolet joukostaan,
ennenkuin lähti taipalelle pikamarssissa mukanaan neljä tykkiä.
Puoliyön aikaan saapui hän Kokenhuseniin, mutta oli juhannuksen
aika ja sentähden sangen valoisaa. Neljä tykkiä vietiin heti ylös
etulinnoitukseen, niin että jo päivänkoitteessa voitaisiin ampua
ruotsalainen merkkilaukaus.
Puolustusjoukko vaadittiin antautumaan sillä uhalla, että ketkä
ruotsalaisten linnaan saapuessa tavattaisiin hengissä, heidät
hirtettäisiin.
Päällikkö kieltäytyi, ja ampuminen alkoi heti mitä tuimimmalla
ankaruudella. Muurin kappale toisensa jälkeen irtautui ja putosi
alas hautaan. Vihdoin, kun aukko alkoi olla sisäänpäästävä, loppui
puolustusjoukon rohkeus. Sotamiehet huusivat armoa ja pistivät
hattunsa ulos ikkuna-aukoista merkiksi, että tahtoivat antautua.
Siihen suostuttiin, ja he saivat heti marssia pois kaikkine aseineen
ja kuormineen. Niin muuttui Kokenhusen puolalaisesta rajalinnasta
ruotsalaiseksi.
Nyt saatettiin vihdoin sotataakka vierittää Liivinmaalta Liettuaan ja
Puolaan, mikä oli aina ollut ruotsalaisten toiveiden maalina.
Kokenhusenista meni kuningas yli Tonavan Semgalleniin, jossa
pääpaikka Seelburg vallattiin, minkä jälkeen matkaa jatkettiin
Liettuan sisämaahan päin. Ettei lisättäisi väestön ynseyttä,
kiellettiin sotamiehet kuolemanrangaistuksen uhalla ryöstämästä
niin talonpoikais- kuin aatelistilojakin. Ei nähty mitään muita
vihollisia kuin ryösteleviä kasakkajoukkoja, ja kuningas saattoi
ryhtyä piirittämään Birseniä, vahvinta linnoitusta näillä seuduin ja
Radziwillien magnaattisuvun hallituskaupunkia, suvun, jonka tilukset
ulottuivat aina Volhyniaan saakka.
Viiden päivän piirityksen jälkeen Birsen kukistui. Päällystönsä
innostamina ruotsalaiset sotamiehet osoittivat mitä suurinta kuoleman
halveksumista. Luotiin syviä juoksuhautoja, ja näiden suojaamina
linnoituksen tykkitulelta kaivoivat ruotsalaiset lapioin ja kihvelein
tien maan alitse linnankaivantoon. Palkka oli vaivan arvoinen: 70
suurempaa ja pienempää tykkiä joutui ruotsalaisten käsiin, paitsi
muuta saalista. Tie oli auki Liettuan pääkaupunkiin Vilnaan, eikä
mikään estänyt tunkeutumasta edelleen tähän maahan.
Mutta tämä ei sisältynyt Kustaa Aadolfin suunnitelmaan. Hänen
tarkoituksensa oli ainoastaan suojella Liivinmaata puolalaisten
ahdistelulta. Sentähden hän saattoi pysähtyä Birseniin ja kääntyi sen
jälkeen Kuurinmaalle, ensin määrättyään Maunu Martinpojan Ruotsin
kuninkaan nimessä johtamaan hallintoa valloitetuissa maissa.
Bausken linna Kuurinmaalla valloitettiin äkkirynnäköllä. Täällä
otettiin suunnaton määrä kalleuksia, jotka ympäristössä asuva
aatelisto oli kuletuttanut sinne toivoen niiden olevan paremmassa
turvassa.
Täältä marssi kuningas Mitovaan, joka pakoitettiin antautumaan.
Syyskuu oli jo puolivälissä, ja syyssateet olivat jo alkaneet;
vetiset rämeet näillä alavilla mailla tekivät jatkuvan sodankäynnin
mahdottomaksi, ja Kustaa Aadolf palasi Rigaan kolmikuukautisen
sodankäynnin jälkeen.
Täällä odotti häntä kuningattaren Tallinnasta lähettämä kirje. Hän
ei ollut saattanut pysyä kotona, vaan oli kyynelin ja rukouksin
pakottanut neuvoston varustamaan laivan, joka vei hänet yli Itämeren.
Palavasti rukoili hän että saisi tulla kuninkaan luo tai kuningas
tulisi hänen luoksensa, mitä hän tietysti mieluummin toivoi, koska
hän pelkäsi hirveää sotaa.
Oli mahdoton täyttää hänen toivomustaan. Vihollisen päävoima oli
tulossa, ja kuninkaan läsnäolo sentähden välttämätön. Rutto raivosi
kaikkialla ympäristössä, ja olisi sentähden ollut uhkarohkeaa sallia
Maria Eleonoran tulla Rigaan. Sentähden kuningas käski hänen pysyä
siellä missä oli.
Sillä välin olivat Jaakko de la Gardie ja Kustaa Horn ankarain
taistelujen jälkeen vallanneet Tarton. Suurin osa Tarton aatelistosta
oli jo edeltäpäin liittynyt ruotsalaisiin. Voitokkaat ruotsalaiset
valtasivat ritarilinnan toisensa jälkeen, niiden joukossa upean
Marienburgin, joka annettiin perinnölliseksi läänitykseksi Kustaa
Hornille.
De la Gardie ja Kustaa Horn olivat vallanneet suurimman osan itäistä
Liivinmaata aina Ewst virtaa myöten. Syyskuun puolivälissä he
asettuivat leiriin Kokenhusenin luo sulkeakseen tien puolalaisilta
ja, jos mahdollista, ulottaakseen Ruotsin vallan koko muuhunkin
Liivinmaahan Ewstin toiselle puolen.
Molemmilta puolalaisilta armeijoilta, joista toinen ruhtinas Sapiehan
johtamana oli leiriytynyt Wallhofin kylään ja toinen ruhtinas
Radziwillin johtamana pysähtynyt Bauskeen, saatettiin Kokenhusenin
ruotsalaisessa leirissä odottaa hyökkäystä, heti kun pakkanen oli
ehtinyt jäädyttää soiset maat, ja siihen jo valmistauduttiinkin.
Mutta sillaikaa tautisuus kiihtyi joukkojen keskuudessa vaaralliseksi
kulkutaudiksi, joka teki hirveää tuhoa rykmenteissä.
Kuningas oli toivonut virran jäädyttyä voivansa ajaa pois
vihollisjoukot, jotka olivat leiriytyneet eteläiselle rannalle
vastapäätä leiriä. Mutta siitä tuumasta luovuttiin, sittenkun
vihollisleiri oli laitettu entiseen kuntoon. Sotapäällystön neuvosta
kuningas päätti siirtää joukot kauemmas sisämaahan, johonkin
terveellisempään seutuun.
Kotvan aprikoitua päätettiin lähteä Birseniin. Mutta tämä matka oli
ylen vaikea, ja väki kärsi tavattomasti kylmyydestä ja nälästä.
Kuningas kirjoitti itse Oxenstjernalle, että hän tänä talvena sai
nähdä enemmän kurjuutta kuin koko aikana minkä oli käynyt sotaa.
Valtiokanslerin väsymättömästä huolenpidosta saatiinkin muona- ja
vaatevarojen hankinta paremmin järjestetyksi, ja samalla alkoi
sotajoukon terveydentila kääntyä paremmaksi.
Tammikuun 5 päivänä kuningas lähti ratsastusretkelle Wallhofiin.
Kun 2,000 ratsumiestä ja 1,000 muskettisoturia, jotka kuletettiin
re'issä, kolme tai neljä kussakin, oli viety yli jäätyneen Tonavan,
laskettivat ratsumiehet täyttä laukkaa suorinta tietä Sapiehan leiriä
kohden.
Yöllä 7 päivää vasten saapui sotajoukko Wallhofiin, ja varhain
aamulla, ennen talvipäivän koittoa, sotarintama leveni pitkin
puolalaisten varustuksia. Nämä oli laitettu korkealle kummulle ja
niin lujasti rakennettu, ettei kuningas katsonut saattavansa vähine
väkineen uskaltautua hyökkäykseen. Joukot saivat sentähden käskyn
pysyä paikoillaan, ainoastaan kaksi osastoa muskettisotureita
järjestettiin pitkin metsänreunaa koettamaan saartaa vihollisen
sivujoukkoja.
Tämän ruotsalaisten sotaliikkeen nähdessään Sapieha menetti
tykkänään malttinsa. Unohtaen edullisen asemansa hän käski joukkojen
vetäytyä takaisin ja asettua lähemmäksi itse kylää. Kustaa Aadolf ei
hidastellut käyttäessään tätä vihollisen harha-askelta hyväkseen.
Ruotsalaiset komennettiin heti ottamaan mainittu kumpu haltuunsa.
Ratsuväki paloi halusta ryhtyä hyökkäykseen, ja upseerit rukoilivat
kuningasta, ettei hän antaisi suotuisan tilaisuuden mennä käsistään.
Mutta vihollisen ratsuväki oli paljon suurempi kuin ruotsalaisten,
ja Kustaa Aadolf tahtoi odottaa tykistöä, jota eversti Teuffel oli
parhaillaan tuomassa. Ettei Sapieha odotettaessa yllättäisi häntä,
käski hän laittaa paalutuksen jalkaväen suojaksi.
Sillä välin saapui ruhtinas Radziwill lisäjoukkoineen puolalaiseen
leiriin, ja koko sotavoima nousi nyt 7,000 mieheen, ollen siis
melkoista suurempi kuin ruotsalaisten. Melkein voitonvarmana Sapieha
komensi väkensä rynnäkköön.
Heti taistelun alettua pistettiin Wallhofin kylä tuleen. Ruotsalaista
sotajoukkoa johtivat Kustaa Aadolf, Kustaa Horn ja kreivi Thurn,
böömiläinen, joka oli paennut maastaan. Kuningas itse johti
keskustaa, ja tässä taistelussa hän ensi kerran koetti sitä
menettelytapaa, joka pian oli suuremmalla näyttämöllä hämmästyttävä
maailmaa.
Tulinen ratsuväen hyökkäys, joka oikeasta sivustasta tehtiin
Thurnin johdolla, suomalaiset ratsumiehet etunenässä ja jalkaväen
muskettitulen avustamina, sai vihollisen rivit mitä suurimpaan
epäjärjestykseen.
Lennart Torstensson kuului henkivartio-lippukuntaan. Vihollinen
hyökkäsi sen kimppuun ja hajoitti sen. Mutta nuori sankari ei
ainoastaan taistellut erinomaisen urhoollisesti, hän onnistui myös
kokoamaan joukon ympärilleen, sittenkun päällikkö oli haavoittunut ja
viety pois taistelusta. Puolustuksesta kävi Torstensson hyökkäykseen,
valppaasti käyttäen hyväkseen jokaista aukkoa vihollisjoukkojen
riveissä. Hänen taitavuutensa ja uljuutensa innostutti jokaisen
sotamiehen sankariksi, ja väistyä tai kaatua täytyi vihollisen urhean
lippukunnan edestä.
Taistelu oli mitä tuimin ja tulisin, vihollisarmeija hajosi hurjaan
pakoon, menetettyään paljon miehiä taistelutanterelle ja vielä
enemmän paetessaan. Ruotsalaiset olivat saavuttaneet täydellisen
voiton, vihollisleiri jäi kaikkineen, tykkeineen ja sotatarpeineen,
voittajan saaliiksi, heille jäi 600 kuormavaunuakin. Vihollisen
tappio laskettiin viidesosaksi koko sotajoukosta. Ja Wallhofin voiton
jälkeen katsottiin Liivinmaa suojatuksi puolalaisten enemmiltä
ahdisteluilta.
Mutta valloituksiaan turvatakseen kuningas antoi ruotsalaisille
miehille suuria läänityksiä valloitetuilta alueilta. Tarton tienoille
sijoitettiin myös 600-miehinen sotilassiirtokunta, ja jokaiselle
sotamiehelle annettiin maatilkku.
Jaakko de la Gardie kutsuttiin Rigasta kuninkaan luo, ja hän sai
Kustaa Hornin kera päällikkyyden.
Sekä suuret tulevaisuudensuunnitelmat, että valtion talouskin, joka
viime aikoina oli suuresti lyöty laimin, teki välttämättömäksi
kuninkaan läsnäolon Tukholmassa. Ja kuningas lähti sinne.
16.