Keisarin, Espanjan ja paavilaisen joukkokunnan yhdistyneet aseet
olivat valmistaneet pfalzilaisen vaaliruhtinashuoneen häviön
ja evankelisen unionin hajoamisen. Pohjois-Saksan luterilaiset
vapisivat, heille häämöitti jo habsburgilainen maailmanvalta,
keisarillinen yksinvaltius voitokkaasti ryntäävän, kaikenhävittävän
katolisuuden kintereillä. Mutta vaarassa ei ollut ainoastaan
protestanttisuus, koko Euroopan vapauskin oli uhattu.
Vastarinnan valmistaminen tuli Ranskan osaksi. Valtion peräsimessä
oli Richelieu, ja vaikka hän oli itsekin roomalaisen kirkon
kardinaali, asetti hän valtiolliset edut katolisten edelle.
Habsburgilainen ylivalta oli muserrettava, Ranskan suuruus vaati
sen, ja tästä syystä sukeutui hänestä protestanteille pelastava
liittolainen. Sentähden hän avusti hollantilaisia rahoilla ja
Ernst af Mansfeldia apuväellä, sentähden hän lähenteli Englantia,
huolimatta vanhasta kansallisvihasta, ja sentähden hän ponnisteli
vetääkseen pohjoismaalaiset vallat mukaan taisteluun, jonka
seuraukset saattoivat olla niille mitä tärkeimmät.
Kysymys oli ollut monet vuodet vireillä. Englanti, Ranska ja
Alankomaat olivat melkein samaan aikaan kääntyneet Ruotsin ja Tanskan
puoleen, ja oli hyvin tunnettua, että kuningas Kristian epäili,
suostuisiko hän tarjoukseen.
Kustaa Aadolfille tarjottiin sodan ylin johto. Ja se vihdoin sai
Tanskan kuninkaan tekemään päätöksensä. Kuultuaan asiasta, puuskahti
hän kiihkeästi: "Piru vieköön, se ei saa tapahtua!" Ja hän oli
valmis muitta mutkitta suostumaan saksilaisten vaaliruhtinasten
piirieverstin vaaliin -- ja lähtemään sotaan.
Koko edellisen ajan Kristian IV oli ollut niin nurjamielinen Ruotsia
kohtaan, että vuoden 1624 alussa odotettiin välien kerrassaan
rikkoutuvan. Vastoin tehtyjä sopimuksia tanskalaiset olivat
kantaneet tullia Öresundissa ja muilla laittomilla säännöksillä
herättäneet sellaisen katkeruuden Ruotsissa, että Kustaa Aadolf antoi
maan kaikille rykmenteille käskyn kiireimmiten marssia rajalle,
johon pystytettiin suuri leiri Hornin ja Akseli Oxenstjernan
päällikkyydellä. Rajakokous saatiin aikaan heti sen jälkeen, ja riita
raukesi -- sillä kertaa.
Syksyllä tuli tunnetuksi, että Kristian alkoi uudelleen varustautua,
kuten luultiin, hankkiakseen parempia ehtoja, ja Ruotsissa oltiin
valmiit siihen, että hän hyökkäisi yli rajan.
Mutta heti kun Brandenburgin lähettiläs oli tarjouksineen saapunut
Tukholmasta Kööpenhaminaan, kääntyi tuuli. Tanskan kuningas teki
äkkiä ystävyydenliiton Kustaa Aadolfin ja Ruotsin kanssa.
Kustaa Aadolfin ehdot olivat olleet liian kalliit, ja Tanskan
kuningas oli tarjoutunut huokeammalla. Englannin kuningas oli siksi
taloudellinen, että mieluimmin suostui huokeampaan, ja toiset
seurasivat mukana siitäkin syystä, että Tanskaa pidettiin paljon
vahvemmin varustettuna kuin Ruotsia.
Isänmaamme tuli siis tykkönään suljetuksi pois liitosta. Kustaa
Aadolf piti liian kalliina valtakuntansa arvoa voidakseen asettautua
"juuttikuninkaan" päällikkyyden alaiseksi, ja hän kieltäytyi siitä
erittäinkin sentähden, ettei hän katsonut tällä olevan tarvittavaa
taitoa tähän sotaan, johon hän nyt rohkeasti heittäytyi.
Liittoutuneet ruhtinaat tekivät tosin muutamia kokeita saadakseen
hänet liittymään heihin, ja vuoden 1625 alussa Des Hayes, Ranskan
lähettiläs Kööpenhaminan hovissa, matkusti Ruotsiin saadakseen
molemmat kilpailevat kuninkaat lähestymään toisiaan.
Kustaa Aadolf kuunteli tarkkaavaisesti, mutta selitti sitten, että
hän oli päättänyt pysyä sodasta erillään. Kun Des Hayes halusi tietää
syyn, vastasi kuningas, että hän oli kirjallisesti tarjoutunut
jakamaan ylipäällikkyyden Kristianin kanssa, ja kun tämä tarjous oli
hylätty, sai juutti hoitaa itse itsensä, sillä hänen johdollaan ei
Ruotsin kuningas lähtenyt sotaan.