Tähän aikaan saapui Puolasta huhuja, että maa oli kärsinyt suuria
häviöitä sodassa turkkilaisia vastaan; sanottiin, että kaikki
miehistö, joka oli jäänyt tähteeksi viimeisen keisarille lähetetyn
apujoukon jälkeen, oli täytynyt lähettää etelärajalle, ja täten oli
sekä Liivinmaa että Kuurinmaa jäänyt melkein puolustusta vaille.
Nyt jos koskaan oli käsissä hetki pakoittaa Puola pysyväiseen
rauhaan, tilaisuus, jota ei pitänyt jättää käyttämättä. Kustaa
Aadolf olikin lujasti päättänyt kaikin voimin kiirehtää varustuksien
laatimista voidakseen aloittaa sodan niin pian kuin suinkin.
Kuitenkaan ei hän, uskollisena tavoilleen, tahtonut ryhtyä mihinkään,
ennenkuin oli neuvotellut säätyjen kanssa.
Valtiopäivät kutsuttiin koolle Tukholmaan, ja sittenkun väkeä, rahaa
ja elintarpeita oli luvattu antaa mikäli suinkin voitiin, koottiin
vuoden 1621 elokuun alussa sotajoukko Elfsnabbiin, jossa laivasto oli
ankkurissa. Säätyjen toivomus, että kuningas, ennenkuin sota alkoi,
vielä kerran koettaisi rauhallisella tavalla päästä yksimielisyyteen
vastustajainsa kanssa, hyväksyttiin, ja Kustaa Aadolf kirjoitti itse
Ruotsin lähettiläille; että he tekisivät parhaansa saadakseen aikaan
rauhan tai ainakin aselevon pidennetyksi kymmeneksi vuodeksi. Jos
Sigismund samalla tahtoi sitoutua lakkaamaan häväistyskirjoitusten
levittämisestä, olisi kuningas taipuvainen luovuttamaan Pernovan
takaisin, vieläpä sallisi Sigismundin kantaa Ruotsin kuninkaan
titteliäkin, kuitenkin sillä ehdolla, ettei siihen sisältyisi mitään
oikeutta valtakuntaan. Siinä oli menty auliudessa niin pitkälle kuin
kuninkaan ja Ruotsin kunnia suinkin salli.
Sigismund oli toki edelleen sama kuin oli aina ollut; hän ei tahtonut
tietää mitään siitä, mitä Ruotsissa oli tapahtunut hänen maasta
lähdettyään. Ruotsi oli hänen perintövaltakuntansa; kuningas Kaarle
oli vain herttua herttuakunnassaan, ja Kustaa Aadolf oli ainoastaan
hänen jälkeläisensä.
On selvää itsestään, ettei sellaisissa olosuhteissa saatu mitään
keskusteluja syntymään.
Tulisimman sodan aikana turkkilaisia vastaan Sigismund siten pani
alttiiksi valtakuntansa itsepintaisesti selittäen, ettei tahtonut
myöntyä mihinkään, ennenkuin Kustaa Aadolf oli hänelle luovuttanut
kruununsa. Hän ei kuitenkaan pitänyt itseään liian hyvänä lähettämään
valepukuisten kätyrien mukana kavaloita yllytyskirjeitä Ruotsiin.
Sota oli nyt päätetty asia; kymmenen rykmenttiä jalkaväkeä
ja kymmenen komppaniaa ratsuväkeä eli yhteensä 20,000 miestä
kuului siihen joukkoon, jonka kera Kustaa Aadolf aikoi purjehtia
Liivinmaalle aloittaakseen ensimäisen sotaretkensä Puolaa vastaan.
Kun vastatuuli esti laivastoa laskettamasta ulapalle, lähetytti
kuningas Elfsnabbissa neuvostollaan Puolan neuvostolle kirjelmän,
jossa huomautettiin, että Kustaa Aadolf Sigismundin kohtuuttomuuden
tähden ja vastoin tahtoaan oli pakoitettu sotaan Puolaa vastaan,
vaikka tätä valtakuntaa ahdistivatkin kristikunnan periviholliset,
turkkilaiset.
Elfsnabbissa kuningas julisti omin käsin kirjoittamansa sotasäännöt,
jotka luettiin kolmelle rykmentille kerrallaan, ja nämä vannoivat
niitä noudattavansa. Tällöin oli sotajoukko asetettuna täyteen
taisteluasentoon Årstan niitylle. Läsnä olivat kuninkaalliset naiset
ja Brandenburgin vaaliruhtinatar, joka vielä oli Ruotsissa.
Leskikuningattaren hovinaisten joukossa huomattiin Elisabet Ribbing,
joka oli kalpea, mutta tyyni. Herttua oli hellittämättä pyytänyt
kuninkaalta lupaa seurata sotajoukkoa ja vihdoin saanutkin.
Maria Eleonora oli sairastunut kuninkaan lähdön johdosta ja samana
päivänä, jona erosi miehestään, synnytti hän kuolleen tyttären.
Heinäkuun viime päivinä kääntyi tuuli; laivasto saattoi nyt kohottaa
ankkurinsa ja laskettaa saaristosta ulapalle.
Valta-amiraali Gyllenhjelm hoiti päällikkyyttä. Matka suunnattiin
Rigaa kohden. Varmalla katseellaan Kustaa Aadolf oli aikoja sitten
käsittänyt tämän kaupungin suuren merkityksen sodassa Ruotsia ja
Puolaa vastaan. Asemansa johdosta Väinänjoen suulla se jossakin
määrin vallitsi koko maata. Kaupungissa oli runsaasti väkeä ja rahaa,
ja se oli monet kerrat osoittanut voivansa seista vihollista vastaan.
Luultavasti tämän muistaen Sigismund jätti sen oman onnensa nojaan
luvaten vain 500 miestä avuksi.
Asujamia elähytti hyvä henki; he koettivat, vaikkakin menestyksettä,
pestata väkeä, sillä kaupungissa oli ainoastaan 900 sotamiestä,
paitsi linnanväkeä. Lohdutuksena ja apuna oli suuri joukko
ulkomaalaisia, jotka olivat ruvenneet kaupungin palvelukseen.
Yhdessä näiden kanssa työskentelivät porvarit lakkaamatta
linnoitusten lujittamisessa ja olivat lujasti päättäneet itse ottaa
osaa taisteluun. Poikineen ja palvelusväkineen harjoittelivat he
päivittäin aseiden käyttöä eivätkä lyöneet laimin mitään, joka
saattoi edistää tarkoituksen saavuttamista.
Kaupungissa oli suunnilleen 30,000 asukasta; asekelpoisia miehiä oli
7,000 paikoille.
Ruotsin laivaston tapasi myrsky matkalla yli Itämeren. Laivat
hajaantuivat ja ajautuivat eri tahoille.
Kustaa Aadolf kuvaili itse kirjeessä Akseli Oxenstjernalle niitä
vastuksia, jotka matkalla kohtasivat, ja kertoi kuinka hänen täytyi
ankkuroida "kaleijansa" Pernovan edustalle ja miten hänen sen jälkeen
täytyi herttua Kaarle Filipin kera maanteitse kiiruhtaa Rigaan.
Täällä kohtasi häntä iloinen yllätys. Väinänjoella hän huomasi suuren
joukon laivoja, jotka hän itse tunsi omaksi laivastokseen. Olipa
ehtinyt perille sekin sotaväki, joka tuotiin maitse ympäri Suomen
lahden, ja laskiessaan huomasi hän sotavoimansa kaikkiaan nousevan
18,000 mieheen.
Laivasto sai nyt käskyn sulkea virran ja estää tuonnin mereltä päin.
Maanpuolelta taasen neljä suurta leiriä saarsi kokonaan kaupungin.
Suurin leiri, joka pystytettiin hietaportin edustalle, oli kuninkaan
omassa johdossa. Eteläiselle virranrannalle luotiin muutamia
pienempiä valleja estämään Väinänmaan linnaväkeä tekemästä rynnäkköä
piiritysjoukon selkään.
Kaikkien näiden valmistusten jälkeen Kustaa Aadolf vaati
puolustusjoukkoa pakkosovintoon. Jos he kieltäytyivät, ammuttaisiin
kaupunki kasaan. Kaupungin vanhimmat vastasivat kuitenkin kirjeeseen
rohkeasti, etteivät tahtoneet pettää valaansa Puolan kuninkaalle.
Riga oli puolalaisen ylivallan aikana saanut pitää vanhat
vapautensa ja oikeutensa, ja halun sortaa kerettiläisuskontoa oli
täytynyt väistyä sitä enemmän, kun katolilaiset olivat tulleet
käsittämään kaupungin tärkeyden maan puolustuksessa. Sen luultiin
olevan valloittamaton. Uskomattomana pidettiin, että ruotsalainen
sotajoukkokaan siinä onnistuisi, sillä ei tunnettu Kustaa Aadolfin
uutta sotajärjestystä.
Heti kaupungin asujanten vastauksen saatuaan ryhtyi kuningas
ensi töikseen tulevaa piiritystä varten valtaamaan erästä saarta
Väinänjoessa. Itse otti hän osaa tähän, ja hänen rinnallaan
seurasivat uskollisesti Kaarle Filip ja Lennart Torstensson.
Urhoollisesti taisteltiin molemmin puolin, mutta ruotsalaisten yritys
valloittaa saari epäonnistui, ja Kustaa Aadolf oli vähällä menettää
tässä taistelussa henkensä.
Lennart Torstensson onnistui lyömään alas käsivarren, joka oli
kohottanut miekan hänen rakkaan herransa päätä kohden, ja Kaarle
Filip taisteli sankarin tavoin veljensä rinnalla.
Kun kuningas taistelun päätyttyä nuhteli häntä hänen
kuolonhalveksumisestaan, vastasi prinssi:
"Olen luvannut Elisabetille käyttäytyä urhoollisesti, ja sinähän
annat minulle hyvän esimerkin."
"Mutta ajatteles, jos kaatuisit!"
"Jos kuolemallani voisin pelastaa sinun elämäsi, silloin olisin
tehnyt palveluksen isänmaalleni!"
Veljesten välit olivat tulleet sydämellisemmiksi kuin koskaan, ja
vaikkei keskusteluun riittänyt monia eikä pitkiä hetkiä, koetti
prinssi kuitenkin aina pysytellä kuninkaan läheisyydessä.
Saarenvaltauksen mentyä myttyyn pidettiin sotaneuvottelu. Juhana
Banér intoili rynnäkön puolesta. Turhaan muut sotapäälliköt
muistuttivat tavattoman lujista linnoituksista; hän vastasi, ettei
ollut voittamattomia esteitä ja pyysi heti aloittamaan piirityksen.
Kustaa Aadolf oli samaa mieltä kuin hänen urhea sotapäällikkönsäkin.
Hän oli tuonut mukanaan upseereja ja insinöörejä, joita pidettiin
hyvin perehtyneinä piiritystaitoon ja jotka olivat tutustuneet
senaikuisen sotatieteen kaikkiin apuneuvoihin. He olivat leikanneet
laakereita Moritz Oranialaisen johdolla ja paloivat halusta voittaa
uusia Kustaa Aadolfin johdolla.
Pian tehtiinkin päätös ryhtyä säännölliseen piiritykseen ja jaettiin
tarpeelliset määräykset.
Muutamissa päivissä piiritystykit olivat viedyt valleille, niin että
pommitus saattoi heti alkaa.
Sellaista jymyä, kuin nyt syntyi, ei kukaan ollut ennen kuullut.
Aamusta iltaan järisyttivät ilmaa satojen kenttätykkien ja märssarien
pamaukset.
Ei edes öisinkään saatu rauhaa. Silloin luotiin juoksuhautoja,
pystytettiin paalustoja tai kaivettiin maanalaisia miinakäytäviä.
Taistelu kävi maan päällä ja maan alla, ja väliin tapahtui, että
tunnissa heitettiin kaupunkiin satoja suuria kuulia, joista muutamat
painoivat aina 160 naulaa.
Yötä päivää kuningas ja herttua ottivat osaa työhön ja elähyttivät
sotamiesten rohkeutta pelottomalla esiintymisellään. Tapahtui usein,
että heidät nähtiin kuulasateessa lapio kädessä milloin kaivamassa,
milloin näyttämässä sotamiehille mihin juoksuhauta oli kaivettava.
Parin viikon uuraalla työllä oli juoksuhaudat vedetty aina kaupungin
muuriin asti, mutta täällä kohdattiin sitkein vastarinta.
Kukaan piiritetyistä ei ollut uskonut, että vanhanaikuiset tornit
voisivat vastustaa uuden sotataidon piirityskeinoja; olivathan
sen tornit kaatumaisillaan ja porttilinnakkeet, joilla ei ollut
mitään ulkovarustuksia, kohosivat tuskin ympäröiväin Väinänrantojen
yläpuolelle. Mutta tietoisuus siitä, mitä esi-isät olivat saaneet
aikaan, teki kaupungin nykyisistä puolustajista sankareita. Ennen
olisivat nämä miehet uhranneet kaiken kuin jättäytyneet huonommiksi
sukuaan, ja kuolemaa halveksien he taistelivat isiensä maan jokaisen
tuumanleveyden puolesta.
Ne, jotka eivät pystyneet aseihin, auttoivat linnoitusvarustusten
kuntoonlaittamisessa. Ruotsalaisten murhaavasta tulesta huolimatta
he olivat onnistuneet vahvistamaan muurejaan, perkaamaan haudat
puhtaiksi ja vetämään tykkinsä valleille.
Mitä enemmän ruotsalaisten pattereista ammuttiin, sitä navakammin
tuntui tuleen vastattavan linnoituksesta.
Tämä näytti ruotsalaisista insinööreistä melkein selittämättömältä,
varsinkin kun tuli aina oli hyvin tähdätty. Niin tarkkoja olivat
laukaukset, ettei yhdessäkään neljästä leiristä oltu enää varmat
rigalaisten kuulilta. Kuningas oli kaksi kertaa ollut hengenvaarassa,
kerran oli kuula suhahtanut läpi hänen telttansa ja miltei tavannut
hänen päätänsä.
Kului vielä viikko, ja voitto näytti sittenkin alkavan kallistua
ruotsalaisten puolelle. Muutamia tärkeitä taloja kaupungissa oli
joutunut liekkien uhriksi, ja puolustusväki oli kutistunut jokseenkin
vähiin.
Kustaa Aadolf sai siitä tiedon vangeilta. Yhdestä tuumin
sotapäällystönsä kanssa hän päätti ryhtyä rynnäkköön. Leveä
linnakaivos täytettiin risukimpuilla, uusia pattereita luotiin
porttivarustuksen eteen, joka suojasi kaupungin sisäänkäytäviä,
ja miinoja kaivettiin, joilla räjäytettäisiin muurit ja siten
avattaisiin tie ryntääville riveille. Banér oli mukana kaikkialla,
aina huolekkaana ja väsymättömänä. Oltiin jo valmiit ryntäämään
kaupunkia vastaan, kun eteläisellä virranrannalla näkyi puolalaisia
ratsumiehiä. Se oli apujoukko, joka Radziwillin johdolla tuli
kaupunkia puolustamaan.
Rigasta kuului riemuhuutoja, luultiin pelastuksen hetken olevan
lähellä.
Ruotsalaiset olisivat joutuneet kahden tulen väliin, jollei
kuningas tavallisella kaukonäköisyydellään olisi kaivattanut virran
etelärannalle vallituksia, jotka puolalaisten ennen kaikkea täytyi
valloittaa.
Lähetettiin joukkoja vallitusten harvalukuisen puolustusväen avuksi,
ja kuningas itse piti eräältä kukkulalta silmällä vihollisen
liikkeitä. Hänen käskystään Lennart Torstensson riensi viemään
määräyksiä eräälle päälliköistä. Taipalella nuori mies huomasi, että
vihollinen oli tehnyt aivan päinvastaisen liikkeen kuin oli odotettu,
ja omalla vastuullaan hän antoi silloin sen määräyksen, jonka asiain
uuteen asemaan katsoen piti sopivimpana.
Palattuaan kuninkaan luo hän sai käskyn viedä heti saman määräyksen,
jonka itse oli juuri antanut.
Torstensson pyysi nyt armoa ja tunnusti mitä oli tehnyt. Kustaa
Aadolf pani hymyillen kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Sinä sovit
paremmin sotapäälliköksi kuin hovipojaksi." Radziwill puolestaan
katsoi ruotsalaisen sotajoukon liian peloittavaksi ja marssi pois,
jättäen Rigan oman onnensa nojaan.
Samana päivänä saapui Henrik Fleming tuoden iloisen uutisen, että
rajanmääräys Venäjän ja Ruotsin välillä oli tuhansien selkkausten
jälkeen vihdoinkin allekirjoitettu ja vahvistettu. Tämä oli niin
suuri ja odottamaton ilo, että kuningas hypähti jalkeille, tarttui
Flemingin käteen ja huudahti: "Teillä on uutisia kuten kunnon
miehellä ainakin!" Samalta lähettiläältä sai kuningas tiedon
kuningattaren keskoisista sekä hänen sairaudestaan ja surustaan yksin
jäätyään. Kuningatar oli itse kirjoittanut, että jollei kuningas
joutuin palannut, niin hän kuolisi ikävään.
Kustaa Aadolf kirjoitti anopilleen ja pyysi häntä vielä jonkun aikaa
viipymään Ruotsissa, toivoen Maria Eleonoran siten saavan jossakin
määrin lohdutusta.
Syyskuun 2 päivänä, sunnuntaina, pommitus alkoi uudelleen.
Musketinkuulat tunkeutuivat jumalanpalveluksen aikana kirkkoihin,
hehkuvat kuulat sytyttivät kirkkojen katot ja vahingoittivat torneja.
Lähetettiin sovinnonhieroja ehdottamaan antautumista ja esittämään
niitä kauhuja, joita koitui kaupungin valloituksesta rynnäköllä,
koska sotamiehillä ajan tavan mukaan katsottiin olevan oikeus
ryöstelyyn.
Mutta lähettiläs ei palannut takaisin, ja ampuminen alkoi uudelleen.
Niinkuin ennenkin useita tuhansia miehiä työskenteli maan alla,
miinoja sytytellen. Työhön ryhdyttiin molemmin puolin. Kaupungista
heitettiin granaatteja näihin miinoihin ja yhteenkytketyin kuulin
lakaistiin maan päältä pois kaikki mitä joutui niiden tielle.
Ruotsalaisten puolelta valmistauduttiin rynnäkköön. Oli jo koetettu
eräässä kohdin päästä haudan yli tervattua kangassiltaa myöten,
toisessa täyttää sitä risukimpuilla, kolmannessa johtaa pois vettä.
Vihollinen piti silmänsä auki; tuskin oli kääresilta levitetty,
kun se jo ampumalla sytytettiin, ja melkein kaikkien, jotka olivat
sillalle uskaltautuneet, täytyi heittäytyä veteen, jolloin monet
hukkuivat.
Risukimpuista laitettua haudantäytettä myöten oli tosin parempi
päästä yli, mutta kun ryntääjäin oli pystytettävä suojeluskoppansa
rintavarustukselle, ajoivat rigalaiset heidät tiehensä keksein ja
pitkin kangein, mm että ruotsalaisten suurin tappioin täytyi peräytyä.
Kuningasta harmitti sitä enemmän, kun sovinnonhierojat olivat
palatessaan tuoneet vastauksen ettei kaupunki millään ehdolla aikonut
rikkoa Sigismundille vannomaansa valaa. He toivoivat, että meidän
Herramme vihasi sotaa ja verenvuodatusta, säästäisi heidät siitä
surullisesta kohtalosta, että heidän oli pakko luovuttaa rakas
kaupunkinsa vihollisille.
Nyt päätettiin tehdä yleinen rynnäkkö; useita pienempiä oli jo tehty.
Kustaa Horn ja Juhana Banér ryntäsivät syyskuun 9 päivänä
Jaakopinportin linnoitusta vastaan, ja heidän onnistui porttimiinalla
räjäyttää itse portti ja viedä osa väestään kaupunkiin. Sitä
puolustettiin kuitenkin niin pontevasti, että molempain täytyi
vaikeasti haavoittuneina vetäytyä takaisin.
Siitä huolimatta päätti Kustaa Aadolf uskaltautua päärynnäkköön,
varsinkin kuultuaan eräältä käsityöläiseltä, joka oli vangittu,
että tuskin tuhatta asekelpoista miestä oli kaupungissa valleja
puolustamassa.
Vesi oli suureksi osaksi johdettu pois haudoista ja muureihin oli
sinne tänne ammuttu suuria aukkoja, joista rivit saattoivat tunkeutua
kaupunkiin.
Sellaisissa oloissa ei ollut luultavaa, että kaupunki voisi kauemmin
puolustautua, jos hyökkäys samalla aikaa suunnattaisiin useampiin
kohtiin.
Jo varhain aamulla syyskuun 12 päivänä alkoivat suuret miinat
"soida." Monissa niistä oli 24-tynnyrinen ruutipanos, ja samaan
aikaan alotettiin mahtava tuli kaikista tykeistä ja märssareista.
Syntyi hirmuinen pommitus: hehkuvia kuulia, pommeja, suuria kiviä,
kaikkea mitä saattoi heittää tai ampua, satoi rankkanaan kaupunkiin
yli luhistuneiden muurien, estäen piiritetyt työskentelemästä
linnoitusten laittamiseksi ennalleen.
Näiden tuli hiljenikin vähitellen, ja illan suussa saattoivat
ruotsalaiset järjestää rivinsä rynnäkköön. Määräyksetkin olivat jo
valmiiksi kirjoitetut.
Mutta rynnäköstä ei tullut mitään. Viime silmänräpäyksessä Kaarle
Filip meni korkeamman päällystön keralla kuninkaan luo ja rukoili
häntä vielä kerran vaatimaan kaupunkia vapaaehtoisesti antautumaan.
Ja kun oli kysymys inhimillisestä menettelystä, ei Kustaa Aadolf ja
ollut vaikea saada taipumaan.
Asema kaupungissa oli sanomattoman epätoivoinen; turhaan muurarit
ja kirvesmiehet koettivat korjata vahinkoja, siltoja oli laitettu
yli hautojen ja päämiina oli valmiina räjähdyttämään tärkeimmän
porttilinnoituksen. Yksinpä puolalainen linnan vartijakin selitti
vastarinnan jatkamisen mielettömäksi.
Silloin sovinnonhierojat saapuivat kolmannen kerran, ja nyt Riga
antautui. Kaupungin hallitusmiehet tekivät tosin muutamia heikkoja
yrityksiä saada parempia ehtoja; kauppiastapaan he tarjosivat summan
rahaa ja naisten koristeet, mutta kun kuningas päättäväisesti hylkäsi
lahjan, antautuivat he armoille.
Kustaa Aadolf käski sanoa heille, ettei heidän tarvinnut häntä
lepyttää lahjoilla; Riga ei ollut tehnyt hänelle mitään vääryyttä;
hän tarvitsi heidän kaupunkiaan siksi, että Puolan kuningas oli hänen
vihollisensa. Kaikki hyökkäykset Ruotsia vastaan oli suunniteltu
Rigassa. Sentähden ei voitu maksaa niin korkeaa hintaa, että hän sen
vuoksi luopuisi niin tärkeästä paikasta, kun meidän Herramme oli sen
kerran antanut hänen valtaansa.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina syyskuun 16 päivänä, Kustaa Aadolf
saapui juhlallisesti kaupunkiin.
Kaupunginvanhimmat olivat vastassa kentällä kappalenmatkaa portin
ulkopuolella ja toivottivat hänet tervetulleeksi korealla puheella,
johon hän vastasi heti lausuen toivomuksen, että kaupunki tämän
jälkeen pitäisi yhtä lujasti kiinni Ruotsin kruunusta kuin oli tähän
asti ollut uskollinen puolalaisille.
Juhlakulkue lähti pyhän Pietarin kirkkoon, jossa laulettiin _Te Deum_
sen johdosta, että kaupunki oli pelastunut ryöväykseltä. Juhlallisuus
päättyi siihen, että kuningas hyvän lupauksensa mukaan vahvisti
kaupungin erivapaudet, antoipa sen säilyttää oikeutensa lyödä omaa
rahaakin. Hän pidätti vain oikeuden saada sijoittaa kaupunkiin niin
suuren linnanväen kuin hyväksi katsoi.
Juhana Banérin, joka oli osoittanut ihmeteltävää urhoutta, julisti
kuningas juhlallisesti Ruotsin soturien suurimmaksi sankariksi ja
nimitti hänet itägööttalaisen rykmentin päälliköksi.
Samana päivänä antautui Dünemünde miekaniskutta, ja viikkoa
myöhemmin asukkaat tekivät Ruotsin kruunulle uskollisuuden- ja
alamaisuudenvalan. Yleinen mieliala kaupungissa oli lyhyessä ajassa
kokonaan muuttunut, ja kaupungin vanhimpain päämiehet sanoivat
kuninkaalle, ettei kukaan ollut uskonut häntä niin lempeäksi ja
suopeaksi kuninkaaksi.
Mutta lempeys ei ulottunut jesuiittoihin asti; nämä saivat käskyn
luovuttaa kirkkojen avaimet ja lähteä heti kaupungista. Jesuiittain
joukossa oli yli kahdeksankymmenvuotias Laurentius Nicolsi, jonka
muistamme Juhana III:n ajoilta nimellä Luostari-Lassi. Kustaa
Aadolfin kerrotaan nuorekkaassa protestanttisessa innossaan
puhutelleen vanhaa katolilaista jokseenkin ankarasti, joka oli kerkeä
antamaan sanan sanasta.
Rigan valloitus oli Pohjolan merkillisimpiä sotatapauksia, ja
ensi kerran oli nyt protestanttinen kuningas voittanut katolisen
suurvallan. Kustaa Aadolfin nimi liiti maineen siivin yli maailman.
Protestanttisuuden esitaistelijat kyselivät toisiltaan, oliko
Kustaa Aadolf oleva se, joka pystyi vapahtamaan kärsivät kansat
paavilaisuuden vallasta.
Riga sai oikeuden lähettää edustajansa Ruotsin valtiopäiville ja
sai sitä paitsi melkoisia tiluksia lahjaksi. Liivinmaan aatelisto
kutsuttiin marraskuussa Rigaan vannomaan uskollisuudenvalansa ja
ottamaan Ruotsin kuninkaalta vastaan läänityksensä.
Tämän voitonriemun aikana ilmaantui kuitenkin huolia vastaisuuteen
nähden. Ruokavarat olivat loppumaisillaan, samoin ruuti, vaatteet,
sukat ja kengät.
Saadakseen väelleen paremmat asunnot lähti Kustaa Aadolf syysmyöhään
Rigasta ja marssi Kuurinmaalle, joka ei ollut nähnyt vihollista
moniin vuosiin. Mitovan pääkaupunki vallattiin ja partiojoukkueita
lähetettiin aina Liettuan rajoille saakka. Mutta jonkun ajan
kuluttua kuninkaan oli pakko palata Rigaan, koska puolalainen
armeija oli tehnyt hyökkäyksen Tartosta. Se ajettiin yli rajan, ja
sitten päättyivät sotatoimet siksi vuodeksi. Kuitenkin vallattiin
Wolmarin ja Lairin kaupungit ja muutamat muut pikkulinnoitukset ja
miehitettiin ruotsalaisin miehin.
Armeijan asetuttua tammikuun alussa 1622 talvimajoilleen Kustaa
Aadolf lähti Narvaan matkustaakseen sieltä ympäri Pohjanlahden
Ruotsiin.
Koko retkellä oli mitä hellin suhde vallinnut veljesten välillä,
ja Kaarle Filip, joka oli niittänyt paljon kunniaa miehekkäällä
olennollaan ja uljaalla rohkeudellaan, oli erittäin rakastettu niin
päällystön kuin miehistönkin kesken.
Narvassa herttua sairastui tähän aikaan liikkuvaan sotaruttoon.
Lääkäri sentään uskoi, että jos hän vain pysyisi hiljaa, niin tauti
pian helpoittaisi.
Mutta valtiokanslerilta saapui kirjeitä, joissa tämä kiirehti
kuningasta pian palaamaan. Useat tärkeät kysymykset vaativat
kuninkaan läsnäoloa. Ja Maria Eleonoran epätoivoiset kirjeet olivat
yksi ainoa pitkä rukous, että hän kiireimmiten palaisi.
Ja Kustaa Aadolfia, joka vietti enimmät osat päivistään veljensä
sairasvuoteen ääressä, raateli häntäkin ikävä kotiin ja halu jäädä
paikoilleen. Kaarle Filipin hellittämättömistä kehoituksista hän
vihdoin päätti lähteä, ja veljekset erosivat toivoen pian näkevänsä
jälleen toisensa.
Maria Eleonora oli Geflessä kuningasta vastassa. Ja suuri oli riemu
Tukholmassa, kun kuningas ja kuningatar vihdoin saapuivat. Rigan
voittaja oli ennen ollut ruotsalaisten rakkauden esine, nyt oli hän
saavuttanut heidän ihailunsa, ja pienet ja suuret kilpailivat hänen
näkemisestään.
Leskikuningatar yksin istui huoneissaan, uutinen Kaarle Filipin
kuolemasta oli syvästi koskenut häneen. Kuinka palavin mielin hän
odotti uutisia!
Sellaisia saapui kaksi päivää kuninkaan palaamisen jälkeen. Nuori
herttua oli kuollut. Hänen elämänsä oli sammunut tammikuun 25 päivänä
1622, yhdennelläkolmatta vuodellaan.
Isku oli kova; leskikuningatar sulkeutui huoneihinsa eikä tahtonut
nähdä ketään. Äidinsydän oli menettänyt ainoan säikeen, joka häntä
sitoi elämään, eikä hän enää välittänyt mistään.
Herttuan läänitykset palautettiin kruunulle ja sen jälkeen
säädettiin, etteivät kuninkaan nuoremmat pojat saaneet läänityksiä.
Edellisinä aikoina oli niistä saatu liian surullisia kokemuksia. Oli
syntynyt riitoja ja eripuraisuuksia, joista olisi saattanut koitua
paljon pahaa.
* * * * *
Ilokseen Maria Eleonoralla oli nyt miehensä kotonaan, eikä hän
jättänytkään häntä pitkiksi hetkiksi rauhaan.
"Suo minun ainoastaan olla läheisyydessäsi ja kuulla ääntäsi", pyysi
hän hellittämättä. Kun kuningas sanoi hänelle, että valtion tehtävät
kutsuivat, täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä, ja hän pyysi
kuningasta määräämään ajan, jolloin sai odottaa häntä jälleen.
Kustaa Aadolf teki sen, kuitenkin ehdolla, että väliin saattoi
tapahtua, että hän viipyi kauemmin kuin oli aikonut.
Jos kuningas saapui ennen määrättyä aikaa, kiiti Maria Eleonora
häntä vastaan, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi olevansa
onnellisin ruhtinatar maailmassa. Jos hän sitä vastoin tuli liian
myöhään, oli onneton puoliso allapäin ja kysyi, oliko kuningas
lakannut häntä rakastamasta.
Silloin vaadittiin Kustaa Aadolfilta mielenmalttia voidakseen sietää
oikkuja niin suuntaan kuin toiseenkin. Hän kohteli puolisoaan kuin
pientä lasta, hyväili ja lorusi, mutta ajatustenvaihto heidän
välillään oli mahdoton.
Nuori, kaunis kuningatar vaati myös, että häntä oli huvitettava.
Hän kaipasi karkeloja ja soittoa, mutta suuri perhesuru kielsi sen.
Sen sijaan kokoontuivat hovipiirit ja maan etevimmät kuningattaren
huoneihin osaksi vakavaan, osaksi hilpeään keskusteluun. Kuningatar
tavallisesti kuunteli sukkelasuisten hoviherrojen kaskuja raikuvin
naurunpuuskin. Kuningas sai sillaikaa tilaisuutta vakavaan
keskusteluun Oxenstjernan kanssa. Kummallakaan näillä ei ollut
aikaa iloitteluun. Elämän syvin vakavuus täytti heidän mielensä,
epäilykset, taistelut, voitot ja tappiot asettivat heille alituiseen
uusia vaatimuksia. Kustaa Aadolfin oli tehtävä suoritettava, mutta
sen suunnitteli Akseli Oxenstjerna ja suoritti valmistelut. Hänelle
kuului varojen hankinta ja niiden käyttäminen mitä suurimmalla
huolella ja säästäväisyydellä.
* * * * *
Kuten aina ennenkin kaikki säädyt osoittivat Kustaa Aadolfille
mitä suurinta luottamusta. Aatelistokin oli valmis uhraamaan osan
äveriäisyydestään. Kaikki, mitä kuningas vaati sodan jatkamiseksi,
hyväksyttiin vähintäkään napisematta, ja kun näyttäytyi, etteivät
tähän asti tavalliset verot täyttäneet tarvetta, päätettiin, että oli
maksettava uusi vero kaikista "syötävistä ja muista tarvetavaroista",
jotka vietiin torille tai markkinoille, mikä vero sittemmin sai
"pikkutullin" nimen.
Toukokuun alussa säädyt saivat päätöksensä valmiiksi ja hajaantuivat.
Kesäkuun alussa lähti kuningas Tukholmasta ja purjehti Rigaan.
Sotaretken uudestaan aloittaminen oli jo myöhästynyt pari kuukautta,
jonka tähden hänen oli pakko tyytyä Rigan puolustukseen ja, jos
mahdollista, Mitovan avustukseen. Sillä Radziwill oli Kuurinmaalla ja
saarsi kaupunkia 12,000 miehen keralla.
Kun Kustaa Aadolf lähti marssimaan Rigasta rientääkseen Mitovan
avuksi, sai hän sanoman, että kaupunki oli antautunut. Siitä
huolimatta marssitti hän väkensä kaupungin muurien edustalle. Mutta
Radziwill oli vastustajaltaan oppinut linnoittamaan leirinsä, ja
jokainen hyökkäys niin sitä kuin kaupunkiakin vastaan katsottiin
miltei hyödyttömäksi.
Vihdoin elokuussa saatiin aikaan uusi aselepo, ehdolla että molemmat
puolueet saivat pitää mitä heillä oli hallussaan.
Edellisen vuoden sotaretki oli täydellä syyllä kiinnittänyt Euroopan
huomion nuoreen Ruotsin kuninkaaseen. Ei voitu olla ihailematta hänen
nopeaa menestystään. Tämä viimeinen sotaretki sitä vastoin voitiin
kokonaisuudessaan katsoa epäonnistuneeksi.
Seuraavan vuoden alussa alkoi Ruotsissa liikkua itsepintaisia
huhuja, että Sigismund aikoi Danzigista purjehtia itse Ruotsiin.
Niin uhkaaviksi nämä huhut lopulta kävivät, että Ruotsi asestautui
hampaitaan myöten. Jopa kuningas vihdoin lähti suuren laivaston kera
Danzigiin itse varmistautumaan asiasta. Huhut osoittautuivat silloin
perättömiksi.
Koko kesän oli rutto raivonnut kauheasti. Vuoden 1623 lopussa
laskettiin, että yksistään Tukholmassa oli kuollut useita tuhansia
ruttoon. Vielä pahempaa oli maalla, missä kansaa rasitettiin
raskailla veroilla, ja se oli perin köyhtynyt monista katovuosista ja
sotaväenotoista.
Kuningas oli väsymätön auttamaan ja hätää lieventämään. Tartuntaa
pelkäämättä hän kulki Tukholmassa ympärinsä, puhui tyynnytellen ja
lohdutellen, määräsi lääkkeitä ja kehoitti varsinkin mitä suurimpaan
puhtauteen.
15.