Kesäkuun viime päivinä 1620 Kustaa Aadolf palasi Tukholmaan. Hän
kutsui heti kotiinnuttuaan neuvoston koolle ja ilmoitti sille
matkansa tuloksen.
Äitinsä neuvon mukaan hän oli kosinut Brandenburgin vaaliruhtinaan
tytärtä ja saanut hänen suostumuksensa. Hän tahtoi nyt neuvostonsa
kanssa neuvotella eläkealueesta ja huomenlahjasta. Mutta lisäksi
oli otettava harkittavaksi, missä määrin Ruotsi voisi avustaa
vaaliruhtinasta siinä tapauksessa, että tämän lääniherra, kuningas
Sigismund, aikoi hänelle kostaa sen, että hän oli suostunut sisarensa
avioliittoon Ruotsin kuninkaan kanssa.
Kysymykset olivat vaikeita ratkaista, ja leskikuningattarelta, joka
oli tehnyt naimaehdotuksen, kysyttiin neuvoa.
Lopulta päästiin yksimielisyyteen, että ystävällismielisten
ruhtinasten välityksellä koetettaisiin saada vaaliruhtinas pysymään
sanassaan. De la Gardie'lle, joka oli kreivittärensä kanssa asettunut
asumaan Viroon, lähetettiin kirjelmä, jossa hän sai käskyn jättää
keskustelut aselevosta puolalaisten kanssa riippuviksi heidän
esiintymisestään avioliittokysymyksessä.
Päätettiin sitä paitsi, että valtiokansleri tulisi asianmukaisella
upeudella matkustamaan Berliniin, puhumaan siellä Ruotsin puolesta
ja päättämään aviosopimuksesta ja noutamaan kuninkaallisen morsiamen
kotiin.
Kahdeksan kruunun laivaa varustettiin tähän tarkoitukseen ja
asetettiin valta-amiraali Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelmin johtoon.
Olemme aivan liian kauan jättäneet hänet syrjään. Ruotsiin palattuaan
hän kävi heti Samuel Niilonpojan lesken luona, joka otti hänet
vastaan ilmeisellä ilolla. Hän oli sama yksinkertainen, nöyrä nainen
kuin ennenkin ja puhui manalle menneestä puolisostaan rakkaudella ja
ikävöi päästä näkemään hänet jälleen.
Hänen ainoa tyttärensä, kolmetoistavuotias tyttö, oli Genovan
täydellinen kuva. Gyllenhjelm kysyi häntä.
"Hän on naimisissa erään rikkaan kauppiaan kanssa ja neljän lapsen
äiti", vastasi vanhus, ja kysäisi eikö Kaarle herra tahtonut käydä
hänen luonaan.
Ei, sitä hän ei tahtonut, ja kohta sen jälkeen he erosivat, oltuaan
yhdessä ainoastaan muutamia tunteja.
Tukholmaan palattuaan hän teki ensi vierailunsa Seved Ribbingin luo,
joka otti hänet vastaan avoimin sylin. Lyhyen keskustelun jälkeen
neitsyt Kristina kutsuttiin saapuville.
Tämä astui sisään heleästi punoittavin poskin ja antoi
Gyllenhjelmille sormuksen sanoen: "Isältänne!"
Kaarle painoi sen vasten huuliaan ja pisti sitten sormeensa.
He istuutuivat rinnatusten, ja Kristina kertoi Kaarle kuninkaasta
ja siitä rakkaudesta ja kaipauksesta, millä tämä oli puhunut
Gyllenhjelmistä.
Vierailu ei sillä kertaa ollut pitkä, mutta valtakunnanrahaston
hoitaja pyysi kunnioitettavaa vierastaan tulemaan pian takaisin, eikä
Gyllenhjelm viivytellytkään käyttäessään lupaa hyväkseen. Hän olisi
kenties jatkanut erakon elämäänsä, mutta kuningas, hänen isänsä,
oli antanut vihjauksen tahdostaan, eikä sentähden kestänyt kauan,
ennenkuin Gyllenhjelm pyysi ja sai Kristinan käden.
Luonteeltaan lempeänä ja hiljaisena piti Kristina elämänsä tehtävänä
onnen valmistamisen tyttärelleen.
Kun Kustaa Aadolf palasi Tukholmaan, sai hän velipuolensa väliin
käymään hovisalissa. Eräässä sellaisessa tilaisuudessa vei hän hänet
leskikuningattaren luo, joka otti hänet erittäin armollisesti vastaan.
Muinoisina päivinä Gyllenhjelm oli osoittautunut olevansa taitava
merisankari, ja Kustaa Aadolf uskoi hyvällä syyllä, että raikas
merielämä hälventäisi sen syvän surumielisyyden, joka häneen
oli vankilaelämästä jäänyt jäljelle, ja nimitti hänet sentähden
valta-amiraaliksi.
Valta-amiraalina Gyllenhjelm sai käskyn lähteä sen laivaston mukaan,
jonka oli noudettava kuninkaallinen morsian.
Kuningas seurasi itse mukana Landsortiin ja matkusti sieltä maitse
Kalmariin, jossa ruhtinattaren oli noustava maihin ja jossa kuningas
tahtoi saada kaiken mitä parhaimpaan kuntoon hänen vastaanottoaan
varten.
Valtiokansleri oli saanut käskyn, ettei hän aviosopimusta
laadittaessa millään muistutuksilla myötäjäisistä antaisi aihetta
viivytyksiin, vaan antaisi kaikessa sellaisessa vaaliruhtinaalliselle
hoville vapaan vallan.
Merimatkaa vaikeutti ja hidastutti myrsky, ja suurin laiva täytyi
jättää Elfsnabbiin, mutta kun valtiokansleri kerran oli päässyt
Berliniin, kävi kaikki nopeammin ja paremmin kuin oli voitu
odottaakaan.
Uusi vaaliruhtinas, Yrjänä Wilhelm, oli matkustanut Preussiin, ja
vaaliruhtinatar, joka ei ollut varma hänestä, laittoi niin, että
hänen palatessaan kaikki oli järjestetty etukäteen.
Kerrotaan, että hän oli salaovesta, johon hänellä yksin oli avain,
mennyt niihin holveihin, joissa vaaliruhtinaalliset kalleudet
säilytettiin ja ottanut sieltä niin paljon kuin arveli tulevan Maria
Eleonoran perintöosaksi.
Kaksi kirjettä, jotka tähän aikaan hänelle saapuivat, yksi
vaaliruhtinaalta, toinen kuningas Sigismundilta, hän jätti avaamatta,
koska hän pelkäsi, että ne saattoivat tehdä hänen suunnitelmansa
tyhjiksi.
Matka, jolle lähdettiin suurimmassa kiireessä, kävi Berlinistä
Braunschweigiin ja sieltä Mecklenburgin kautta Wismariin, missä
korkeat matkustajat, leskiruhtinatar, Maria Eleonora, hänen nuorempi
sisarensa ja tätinsä nousivat ruotsalaiseen laivaan.
Valta-amiraali oli saanut käskyn pitää Tanskaa valppaasti silmällä.
Liikkui nimittäin huhu, että Kristian IV ajatteli mennä merille
muutamain laivojen kera muka toivottamaan prinsessaa, joka oli hänen
puolisovainajansa veljentytär, tervetulleeksi pohjolaan. Ruotsissa
luultiin, että tarkoitus oli uhitella ja "näyttäytyä merellä".
Jos hän esiintyi kopeasti Gyllenhjelmiä vastaan ja vaati, että
ruotsalaisten laivojen oli laskettava latvapurjeensa, ei siitä ollut
kieltäydyttävä, jos naisväki oli laivalla, mutta kuningas kyllä "oli
pitävä lopusta huolen ja aikanaan maksava". Jos kuningas oli itse
laivastossa, ei ollut oltava tietävinäänkään, vaan kohteliaasti
kutsuttava hänet häihin.
Sillä välin kuningas oleskeli Kalmarissa, joka vielä oli melkein
samassa surullisessa tilassa kuin sodan aikaan. Useimmat talot
olivat puolipalaneita raunioita, ja niissä, jotka olivat asuttavassa
kunnossa, vallitsi äärimäinen hätä ja kurjuus. Kaksi taloa, joiden
asujamet olivat kaikki kuolleet ruttoon, poltettiin kuninkaan
käskystä ja tasoitettiin maata myöten.
Eräässä kirjeessä valtiokanslerille kuningas kirjoitti, ettei
Kalmarissa saanut mitään ostaa eikä lainata, ja ne elintarpeet,
joita hän oli odottanut muualta, olivat jääneet tulematta. Muutamia
kalereja, joihin Tukholmassa oli lastattu liinoja, lakanoita ja muita
taloustarpeita, oli vastatuuli pidättänyt saaristossa viikkokausia,
ja tuskinpa ne pääsivätkään ajoissa perille. Jollei valtiokanslerin
mukanaan viemät asiamiehet palanneet ajoissa Saksasta tavaroineen,
ei pitojen pulskuutta voinut kehua, sillä ei ollut makeisia, ei
mausteita eikä juomamaljoja. Kuningas toivoi kuitenkin, että kaikki
ehtisi kuntoon siihen onnelliseen hetkeen, jona hän saisi kohdata
"armaan sydämensä valtiattaren".
Ruotsin laivaston matka Wismarista kävi kuitenkin nopeammin kuin oli
rohettu toivoa. Kustaa Aadolf valmisteli vielä parhaallaan prinsessan
vastaanottoa, kun hän lokakuun 17 päivänä aivan odottamatta sai
tiedon, että laivasto oli laskettanut saaristoon. Hän hylkäsi silloin
tuumansa, että kohtaus tapahtuisi kauempana maissa, ja päätti jäädä
Kalmariin.
Heti kun amiraalilaiva, joka toi korkean herrasväen, näyttäytyi
sataman suulla, nousi kolme valtaneuvoksista kalereihin toivottaen
prinsessan tervetulleeksi pitkällä ruotsinkielisellä puheella, josta
hän tietysti ei ymmärtänyt sanaakaan.
Sen jälkeen saatettiin morsian sukulaisineen ja seurueineen --
viimeksi mainittuun kuului yhdeksäntoista ylempi- ja alempiarvoista
henkilöä -- linnan luo, jossa kuningas oli vastassa. Uteliaiden
katseiden seuratessa vei hän heidät sisään linnaan ja täällä sai hän
vihdoin toivottaa nuoren morsiamensa tervetulleeksi.
Maria Eleonora oli aivan hurmautunut onnestaan, hän ei voinut
kääntää Kustaa Aadolfista silmiään. Hän oli hänen ihanteensa, ja
kärsimättömästi häh viittasi pois ne, jotka häntä puhuttelivat,
hänellä ei ollut silmää eikä korvaa muille kuin kuninkaalle.
Hänen tavattoman kauneutensa häikäisemänä ja ihastuneena hänen
lapsellisesta ihailustaan nuori kuningas tunsi itsensä sangen
onnelliseksi, ja seuraavina päivinä, joina ajan tavan mukaan
karkelot ja iloittelut vaihtelivat upeain ateriain kanssa, oli hän
iloisimmista iloisin.
Hän tahtoi näyttää tulevan puolisonsa kansalle, senkin oli opittava
häntä rakastamaan. Heidän ympärillään tunkeiltiin, eikä riemusta
tahtonut tulla loppuakaan.
Yleinen mielipide oli, ettei koskaan oltu maan päällä nähty
kauniimpaa paria kuin Kustaa Aadolf ja hänen suloinen morsiamensa.
Eikä tämä kansan käsitys ollut aiheeton: kuningas, jolla oli
tukka niin kullankeltainen ja silmät kirkkaan siniset, oli oikea
pohjoismaisen miehisen kauneuden esikuva, tummakutrinen ja
tummasilmäinen ruhtinatar taasen oli etelän ruusu vehmaimmassa
kukoistuksessaan.
Tuollaisten julkisten esiintymisten väliaikoina he saivat väliin
puhella keskenään, nämä molemmat, jotka ankara etiketti oli pitänyt
erillään senkin jälkeen, kun juhlalliseen kosintaan oli suostuttu;
tavallisesti kuitenkin heidän kahden ollessaan Kustaa puhui ja Maria
Eleonora kuunteli.
Kun hän sanoi vasta Kalmarin linnan laiturissa Maria Eleonoran käteen
tartuttuaan tunteneensa itsensä varmaksi hänen omistamisestaan,
vastasi Maria Eleonora, että hänet olisi kotona löydetty kuolleena
vanhasta hautakappelista, jos häntä olisi kielletty matkustamasta sen
luo, jota hän rakasti niin suuresti, ettei voinut elää muualla kuin
hänen lähellään. Hoviväen kesken kuiskailtiin, että ruhtinatar oli
liioitteleva rakkaudessaan; jos kuningas meni ilman häntä, juoksi
hän ikkunaan katsomaan hänen lähtöään ja seisoi siinä odottaen,
kunnes hän palasi. Ei maksanut suurin vaivaa puhutella, hän tiuski
oikealle ja vasemmalle ja tuli huonolle tuulelle, jos kuningas viipyi
poissa kauemmin, kuin hän piti välttämättömänä. Kun kuningas sitten
tuli takaisin ja astui huoneeseen, säteili Maria Eleonora kuin
päivänpaiste, painoi päänsä hänen rintaansa ja pyysi torumaan, kun
oli häntä ikävöiden ollut paha kaikkia kohtaan. Voimme kuvitella,
millaiset nuhteet olivat.
Vaaliruhtinatar koetti selittää tyttärelleen, että jos hän niin
hellittämättä riippui alituiseen kiinni miehessään, niin kuningas
varmaankin pian väsyisi häneen. Mutta sellaisia varoituksia kuultuaan
hän syöksyi kyynelsilmin Kustaa Aadolfin syliin ja kysyi, oliko
mahdollista, että tämä milloinkaan lakkaisi häntä rakastamasta.
"En koskaan, sen vannon", vastasi toinen juhlallisesti. Sitten hän
pyysi, ettei hänen anoppinsa nuhtelisi Maria Eleonoraa rakkautensa
tähden.
"Tahdon käyttää koko elämäni sen ansaitsemiseen", sanoi hän.
Kuninkaan oli välttämätöntä matkustaa edeltäpäin Tukholmaan, ja
prinsessan täytyi seurata hiljakseen perästä, vaikkei se ollutkaan
hänelle mieleen. Nopeasti eivät he missään tapauksessa voineet
taivaltaa mäkisiä ja kaitoja teitä, jotka sitä paitsi olivat
syyssateiden liottamat. Päätön jono vaunuja ja karreja saattoi vain
vitkaan vieriä eteenpäin. Lisäksi tuli, että jokaisessa yöpaikassa
oli mukana tuodut irtonaiset seinäverhot pantava kuninkaallisen
makuuhuoneen seinille ja seuraavana aamuna otettava alas ja
pakattava, ennenkuin voitiin lähteä taipalelle.
Suurimmassa kiireessä lähimpien pitäjäin rahvaan täytyi koota
elintarpeita matkustajain ylläpidoksi. Kun heidän lukunsa oli
hyvin suuri, ei heitä voitukaan majoittaa samaan paikkaan, vaan
täytyi heidät hajoittaa tienoolle ympärinsä, joten meni paljon
aikaa hukkaan, ennenkuin he aamuisin olivat ehtineet kokoontua
pääkortteeriinsa. Ei ollut ihme, että prinsessa sellaisella
matkanteolla vasta marraskuun alussa saapui perille Vesteråsiin.
Sillä välin oli Tukholmassa pidetty hirveää kiirettä, oli
uskomattoman paljon hankittavaa ja enin osa lainaamalla. Lähetetyt
hankkijat olivat Saksasta tuoneet käsivateja, hopeakannuja ja
kultaisia juoma-astioita. Linnanpäälliköt olivat ympäristönsä
aatelistolta lainanneet tinaisia kynttiläjalkoja ja muita
yksinkertaisempia talouskaluja. Samoinkuin kruunajaisissa oli nytkin
koottu erityinen vero, ja Saksasta oli häävierasten kestitykseksi
tuotettu useita satoja aameja viiniä ja sataneljäkymmentä lästiä
olutta.
Omalta kohdaltaan kuninkaalla oli tuhansia asioita ajateltavina. Muun
ohella laitatti hän uudet uunit niihin huoneihin, jotka olivat aiotut
saksalaisille hovinaisille, "sillä muuten saattoi kenties tuntua
saksalaisista neitsyistä liian kylmältä."
Vesteråsiin matkusti kuningas hääparvea vastaan. Taasenkin vietettiin
muutamia päiviä juhlailoissa, ja, jos mahdollista, entistäänkin
ihastuneempana hän jätti kauniin morsiamensa ja riensi edeltä
Tukholmaan kirjoittamaan huomenlahjakirjaa.
Marraskuun 25 päivänä Maria Eleonora näki vihdoin pääkaupungin,
ummelleen kuusi viikkoa Kalmarista lähdettyään.
Tulliportin edustalla oli kuningas vastassa lukuisan ja loistavan
seurueen keralla. Ruotsin aatelisto oli edustettuna miehissä,
sitä paitsi oli saapunut useita liiviläisiä aatelismiehiäkin.
Yleensä sanottiinkin, ettei miesmuistiin oltu nähty niin loistavaa
aatelismiesten kulkuetta Tukholman kaduilla.
Kuninkaalliset häät vietettiin samana päivänä tavanmukaisella
upeudella ja loistolla. Kaarle Filip ja Tanskan lähettiläs veivät
kuninkaallisen morsiamen alttarille. Maria Eleonora oli säteilevän
kaunis, ja missä hänet nähtiin, sieltä kuului ihailunhumina.
Juhlallisen vihkimyksen toimitti arkkipiispa molempain korkeain
äitien, vanhan leskikuningattaren Katarina Stenbockin ja monien
korkeain herrojen ja naisten läsnäollessa. Sen jälkeen pidettiin
puhe, kuningas vei morsiamensa ympäri salia, niin että hän saisi
tervehtiä läsnäolijoita.
Katarina Stenbock suuteli häntä otsalle ja sanoi, että tämä hääjuhla
muistutti toisesta, joka oli vietetty, hän ei muistanut kuinka monta
vuotta sitten; morsian, joka silloin kulki yli kirkon lattian, oli
yhtä nuori kuin Maria Eleonora, hän oli vavistuksella katsonut
kohden tulevaisuutta; mutta hän oli pannut luottamuksensa Jumalaan,
ja kun hän nyt loi katseensa takaisin menneeseen aikaan, kiitti hän
Jumalaa kaikesta siitä armosta ja laupeudesta, mitä hänelle oli
suotu. Ja kiitoksissaan hän oli tästedes muistava viimeistä suurta
iloaan, sitä, että oli saanut nähdä herransa ja puolisonsa pojanpojan
yhdistyneenä jalon, korkeasukuisen ruhtinattaren kanssa. Hän saattoi
sanoa Simeonin kanssa: "Laske nyt, Herra, palvelijasi rauhaan
menemään."
Sen jälkeen hän syleili heitä molempia, toivottaen heille kaikkea
onnea.
Leskikuningatar Kristina oli ihastunut poikansa vaimoon ja
sanoi eräässä keskustelussa vaaliruhtinattarelle, että nuoresta
kuningattaresta näytti tulevan kuuliainen vaimo herralleen.
Morsiamen äiti vastasi siihen, että hieman itsenäisyyttä sentään
aina tarvittiin, jotakin mitä rouva Kristina ei koskaan sanonut
itsellään olleen herransa eläessä tai sen jälkeen. Huoli oli hänelle
käynyt niin suureksi, että hän oli ainoastaan mukautunut toisten
toivomuksiin.
Ne ruoka- ja juomatavaroiden luettelot, jotka vielä ovat
tallella, todistavat, ettei hääilossa suinkaan eletty pelkällä
päivänpaisteella. Numerot näyttävät melkein uskomattomilta, mutta
linna olikin vieraita niin täynnä kuin sinne suinkin mahtui.
Huvitukset olivat moninaiset. Ilotulituksia poltettiin, kauniita
näytetansseja esitettiin soihdut käsissä. Joka päivä toi uusia
huvituksia mukanaan. Neljäntenä päivänä vietettiin kuningattaren
kruunajaiset ja seitsemäntenä vietettiin "iloinen comedia".
Sillä oli se ansio, että aihe oli otettu Ruotsin historiasta. Olavi
Sylikuningas lähetti Englannin kuninkaalle Mildredille anomuksen,
että tämä lähettäisi Ruotsiin kristityn opettajan, joka saapuikin.
Mitä sillä asialla oli Kustaa Aadolfin häiden kanssa tekemistä,
siitä sai aavistuksen kappaleen lopussa, jossa sanottiin, että pyhän
Sigfridin otettua suorittaakseen vaarallisen tehtävän pääsi Olavi
Sylikuningas vapaaksi kaikista huolista, ja silloin hän
"vei vihille morsion rakkahan
ja vaelsi pelvossa Jumalan."
Hääjuhlallisuudet kestivät kokonaisen viikon, ja kun vieraat vihdoin
lähtivät, jaettiin heille vanhan tavan mukaan lahjoja, suurimmaksi
osaksi niitä hopeapikareita, joita oli tuotu Saksasta hääpitoja
varten, mutta jotka nyt annettiin vieraille muistoksi.
Sen jälkeen seurasi lyhyt tyynen ja hiljaisen onnen aika. Saksasta
ei ollut koetettukaan saada uusia tietoja. Ihmeteltiin vain, ettei
Böömin kuningas lupauksensa mukaan ollut saapunut häihin eikä edes
lähettänyt edustajaa, kuten tavallinen kohteliaisuus sellaisissa
tilaisuuksissa vaati.
Kustaa Aadolf ja Akseli Oxenstjerna tuumivat keskenään, että kuningas
Fredrikin asema oli käynyt ylen vaikeaksi sen jälkeen, kun Saksin
vaaliruhtinas, muka tahtoen rakentaa rauhaa, mutta itse asiassa
kateudesta kuningas Fredrikiä kohtaan, joka oli protestanttisen
Saksan päämies, oli yhtynyt paavilaisten pyhään joukkoon.
Oli ilmeistä, että vaarat kasaantuivat yhä uhkaavammiksi, ja siihen
saatiin vahvistus kirjeestä, joka oli päivätty marraskuun 12 päivänä,
kohta häävierasten Breslausta lähdön jälkeen. Kuningas Fredrik
pyysi siinä anteeksi, kun ei ollut lähettänyt edustajaa rakkaan
sukulaisensa häihin, mutta se oli hänelle mahdotonta. Rajuilma, joka
niin kauan oli tuntunut ilmassa, oli äkkiä purkautunut hänen ylitseen
ja lyönyt hänet tykkönään maahan.
Hän kertoi, että keisarilliset ja liittoutuneet joukot suunnattomissa
parvissa olivat tunkeutuneet Pragia kohden ja tuiman taistelun
jälkeen Valkovuorella aivan kaupungin edustalla lyöneet hänen
harvalukuisen armeijansa ja ajaneet hänet maasta. Nyt hän harhaili
pakolaisena ympäri Schlesiaa, tietämättä mihin saattoi pysähtyä
väsynyttä päätään lepuuttamaan. Kirjeessä ei mainittu sanallakaan
missä pfalzkreivi oli vaimoineen ja lapsineen ja saattoi siis hyvällä
syyllä pelätä pahinta.
Akseli Oxenstjerna oli jo ennustanut, että böömiläinen kapina saattoi
saada sellaisen lopun. Kustaa Aadolf oli tosin myöntänyt voivan niin
käydä, mutta toivonut, että hän ennen myrskyn puhkeamista voi tarttua
asiaan ja ainakin pelastaa rakkaat sukulaisensa.
Juhana Kasimir oli niin syvälle kietoutunut evankelisen unionin
kaikkiin suunnitelmiin ja hankkeihin, ettei paavilainen liitto
voinut jättää miekalla ja tulella rankaisematta hänen pientä
ruhtinaskuntaansa. Kuinka oli silloin käyvä hänen rakkaalle
Kätchenilleen?
Mutta tämä ei ollut hänen ainoa huolensa. Liiton nopeain voittojen
tähden kaikilla tahoilla kävivät Puolan avunlähetykset keisarille
tarpeettomiksi, ja Sigismund joutaisi pian kokoamaan voimansa omien
suunnitelmiensa toteuttamiseen.
Kuinka monia yhteisiä neuvotteluja olikaan nyt Kustaa Aadolfilla ja
Akseli Oxenstjernalla! Molemmat olivat yksimieliset, että täytyi
varoa äkkiyllätyksiä, mutta Kustaa Aadolf meni askelen pitemmälle ja
herätti kysymyksen, eikö olisi käytävä vihollisen kimppuun, ennenkuin
se oli ehtinyt koota hajanaiset voimansa.
Valtiokansleri säpsähti, mutta myönsi, että asiaa sieti harkita.
* * * * *
Heti kun Kaarle Filip oli saanut veljensä suostumuksen liittoonsa
Elisabet Ribbingin kanssa, riensi hän kuningattaren luo ilmoittamaan
hänelle siitä.
Mutta Kristina rouva oli tullut toisiin ajatuksiin. Hän oli saanut
suotuisia tietoja eräästä saksalaisesta ruhtinattaresta, jota Kaarle
Filipin oli kosittava, ja oli varma hänen suostumuksestaan. Prinssi
muistutti äitiään saamistaan lupauksista. Korkea rouva kielsi
ensin koskaan sellaisia antaneensa, mutta kun hän näki poikansa
mielenliikutuksen, muutti hän sen verran mieltään, että myönsi
mahdollisesti luvanneensa sen hädissään, kun Kaarle Filip oli sairas,
mutta nyt hän oli terve, eikä kukaan voinut vaatia pitämään sellaisia
lupauksia.
Ruhtinas kumarsi ja meni äidin luota valtakunnanrahaston hoitajan
luo. Hän kertoi tälle todenmukaisesti mitä oli tapahtunut. Äitinsä
ja veljensä suostumuksen hän oli kerran saanut; toinen oli nyt
peruuttanut lupauksensa, ja toinen oli parhaillaan noutamassa omaa
morsiantaan. Nyt oli kysymys rakastiko Elisabet häntä niin suuresti,
että salaisuudessa tahtoi lähteä vihille hänen kanssaan.
Rahastonhoitaja hämmästyi kovin. Olihan hän itsekin kuullut molempain
korkeain sukulaisten antavan suostumuksensa, ja nyt... asia oli
tosiaankin pulmallinen. Ruhtinaan hartaasta pyynnöstä hän kutsui
sentään Elisabetin luokseen.
Kaarle Filip kertoi rakastetulleen kuinka kaikki oli käynyt. Hän tuli
nyt, lisäsi hän, yksinkertaisena miehenä ja kysyi, tahtoiko Elisabet
uhrata loistavan avioliiton jonkun korkean herran kanssa ja kuulua
hänelle, jolla ei ollut mitään muuta tarjottavaa kuin mitä hellin,
uskollisin rakkautensa.
Vastaukseksi Elisabet heittäytyi hänen syliinsä ja selitti suin ja
silmin, että hän tahtoi jakaa ilonsa ja surunsa sen kanssa, jota
rakasti.
Jollei Seved Ribbing olisi tuntenut Kustaa Aadolfin lahjomatonta
oikeudentuntoa, on luultavaa, ettei hän olisi koskaan taipunut, mutta
hänen järkähtämätön luottamuksensa tämän vilpittömiin tarkoituksiin
sai hänet suostumaan.
Kaarle Filip tahtoi, että vihkimys tapahtuisi seuraavana päivänä
perheen lähimpäin ystäväin läsnäollessa.
"Tiedän, että jos rakas veljeni olisi ollut kotona, olisi hän
itse vienyt minut alttarille, niin varma olen hänen veljellisestä
rakkaudestaan. Nyt menen yksin, mutta hänen sanansa ja suostumuksensa
on lujana tukenani."
Sanoissa oli niin paljon voimaa ja vakavuutta, että Kaarle Filip sinä
hetkenä elävästi muistutti kuningasta, veljeään.
Asia oli ratkaistu, ja sovittiin siitä, että avioliitto toistaiseksi
pidettäisiin salassa.
Elisabet saisi asua isänsä luona, ja muutamia huoneita oli
sisustettava vastanaineille. Herttua ei kuitenkaan muuttaisi
linnasta, vaan oleskelisi missä parhaiten viihtyi.
Seuraavana päivänä Kaarle Filip oli itse laatinut aviosopimuksen,
jossa hän sitoutui, ettei koskaan menisi naimisiin kenenkään muun
kanssa niin kauan kuin Elisabet pysyi hänelle uskollisena. Vihinnän
jälkeen, joka tapahtui koko perheen läsnäollessa, kirjoitti sulhanen
sopimuksen alle: "teidän uskollinen miehenne niin kauan kuin elän",
ja morsiamen allekirjoituksella oli suunnilleen sama sisältö: "teidän
armonne nöyrä palvelijatar niin kauan kuin elän."
Niin oli kuningatar avioliittoa estellessään sitä ainoastaan
jouduttanut. Vastanaineet eivät pyytäneetkään parempaa kuin että
levossa ja rauhassa saivat nauttia nuorta onneaan.
"Pikku keiju", joksi Elisabetia leikillä sanottiin, oli koko
ymmärtäväinen ja sangen nokkela. Herttua keskusteli mielellään
puolisonsa kanssa vakavistakin asioista, ja aina kehoitti tämä häntä
rohkeuteen ja urhoollisuuteen.
Jos tuli sota maahan, sanoi Elisabet, ei saanut istua kotona
"uuninloukossa"; jos ero maksoikin kyyneliä, niin palattua
iloittaisiin sitä enemmän.
Sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta Kristina rouva ei suinkaan
ottanut asiaa iloiselta puolelta, kun uskomaton uutinen pian tuli
hänen korviinsa.
Mitä oli jo tapahtunut, sitä ei voitu estää, mutta hän oli kuitenkin
muutamia päiviä hirvittävällä tuulella. Päivittäin uudistuvat
itkunpuuskat -- hänen "suuresti rakastettujen ja kaivattujen
lastensa" kuoleman jälkeen, Itä-Göötanmaan herttuan ja herttuattaren,
jotka rakastivat toisiaan niin suuresti, että menivät yhdessä
kuolemaan -- se oli unhoittunut, sen oli aiheuttanut hänen nuorimman
poikansa osoittama epäkunnioitus, pojan, jota hän aina oli rakastanut
enimmän. Hänellä ei ollut kyllin voimakkaita sanoja ilmaistakseen
suuttumustaan, ja kun herttua tahtoi käydä häntä tervehtimässä,
kieltäytyi hän ottamasta häntä vastaan ja selitti lopuksi tahtovansa
päästä hänen käynneistään.
Sanat oli lausuttu niin kovalla äänellä, että ne tunkeutuivat
huoneeseen, jossa Kaarle Filip odotti vastausta. Hän oli karahtanut
punaiseksi, mutta sen jälkeen mennyt hiljaa tiehensä.
Kuningattaren tahtoa noudatettiin täydellisesti, herttua ei tullut
enää, siksi syvästi hän oli loukkautunut. Sitävastoin käytti hän
melkein kaiken aikansa nuoren puolisonsa seurassa, joka teki
kaikkensa, ettei herttua muistaisi äitinsä kovia sanoja; se
onnistuikin osaksi; kokonaan ei hän kuitenkaan voinut unhoittaa.
Kristina rouvalle oli tämä aika vaikein mitä hän oli elänyt; hän itki
ja valitti, hänellä ei ollut enää ainoatakaan ystävää maailmassa,
sanoi hän, eikä edes tieto kuninkaan tulevista häistäkään antanut
hänelle mitään iloa, sillä hänen sielunsa ja kaikki ajatuksensa
olivat herttuan luona.
Väkevämpi kuin rakkaus oli kuitenkin hänen turhamaisuutensa, ennen
tahtoi hän kuolla kuin ottaa ensi askelen sovintoon.
Niin meni muutamia kuukausia. Silloin ilmoitettiin eräänä päivänä
Seved Ribbing, joka pyrki puheille.
Kuningattaren huulilla pyöri kielto, mutta kuinka hän silloin saisi
tietoonsa mitä halusi... hän taisteli kovan taistelun, ennenkuin
saattoi suostua puhutteluun.
Molemmat näyttivät hämmästyneiltä toisensa nähdessään. Ei voinut
kieltää, että kuningatar oli vanhentunut. Mutta mistä johtui se
tuskan ilme, joka oli luettavana Seved Ribbingin kasvoilla?
Oli kuin tuhannet äänet huutaisivat Kristina rouvan sisällä. Hänen
poikansa oli varmaan sairaana, kenties vaarallisesti sairaana, ja
turhamaisuus, itserakkaus, itsevanhurskaus ja ylpeys saivat unohtua,
kun hän hellimmässä äidinrakkauden ja suurimmassa epätoivon puuskassa
huudahti: "Onko hän kuollut?"
"Ei, teidän armonne, onpa hän hieman toipumaan päinkin."
"Miksi ei ole ilmoitettu minulle?"
"Hän kielsi sen."
"Ja kuitenkin olette täällä."
"Hän sanoi, ettei meidän enää pitänyt jättää teidän majesteettianne
tietämättömyyteen, kun kukaan ei voi nähdä loppua."
"Viekää minut hänen luoksensa!" huudahti kuningatar ja pukeutui
melkein suonenvedontapaisella kiireellä.
Nuori prinssi oli ollut vakavasti sairaana, nyt oli hän parempi,
mutta ei ollut vielä päässyt sairasvuoteesta.
Hänen rinnallaan istui Elisabet, hänen silmänsä pysyivät kiinni
rakkaassa sairaassa, jossa huomattiin jonkun verran levottomuutta.
"Mahtaneekohan hän tulla", kuiskasi sairas.
"Aivan varmaan, mutta miksi et ole ennen antanut ilmoittaa hänelle?"
"En tahtonut silloin, mutta nyt sitä vastoin tahdon!" Hän veti
Elisabetin puoleensa. "Et saa jättää minua."
"Etkö pelkää hänen suuttuvan?"
"En, en!" Päivänpaisteinen hymy levisi yli kalpeiden kasvojen.
"Kuuletko, nyt hän tulee... tunnen hänen askelensa!" Hän piteli
lujasti Elisabetia kädestä. Hän ei saanut poistua hänen luotansa.
Ovi aukeni ja kuningatar astui sisään, korkeana ja suorana kuten
tavallisesti. Huone oli niin hämyinen, että hänen täytyi tulla aivan
lähelle voidakseen nähdä poikansa... niin kalpeana ja laihana.
Vierähti muutamia kyyneliä hänen poskilleen, ja silmät suuntautuivat
kysyen, ihmetellen Elisabetiin.
Tuntui siltä kuin puukonpisto olisi sattunut häneen... täällä oli
hänen lapsensa maannut vierasten hoidossa... hän olisi voinut kuolla
saamatta tietää mistään.
"Rakas, rakas lapseni", kuiskasi hän kumartuen alas ja suudellen
häntä.
Kalpeat posket saivat hieman väriä, ja hän veti vaimonsa lähemmäs
ikäänkuin sanoakseen, että nyt oli hänen vuoronsa.
Maksoi se Kristinalle, mutta hän ei voinut enää kieltää Kaarle
Filipiltä mitään, ja niin otti hän Elisabetin syliinsä ja sanoi
häntäkin rakkaaksi lapsekseen.
"Nyt tulen pian terveeksi", kuiskasi sairas ja otti molempain kädet
omiinsa.
Mutta parantuminen ei käynyt nopeasti, ja kuningatar vietti melkein
kaiket päivät herttuan vuoteen vieressä.
Elisabet ei poistunut siitä koskaan, ja jos hän joskus yritti,
huudettiin hänet heti takaisin.
Kaarle Filip tahtoi, että hän istui jakkaralla hänen äitinsä jalkojen
juuressa, ja hän pyysi heitä puhelemaan vain keskenään, silloin
nukkuisi hän hyvin.
Kuningatar taipui hänen tahtoonsa, nyt sai poika kohdella häntä niin
hirmuisesti kuin tahtoi.
Huomaamattaan, tietämättä miten se tapahtui, oppi hän tuntemaan
Elisabet Ribbingiä ja hänestä pitämään, vaikkakin tätä enimmän
liikutti harras rakkautensa herttuaan.
Päästyään tyynempään mielentilaan ja äidin ja puolison hellässä
vaalinnassa toipui Kaarle Filip päivä päivältä saaden uusia voimia.
Mikään ei näyttänyt tekevän hänelle niin hyvää kuin ne pienet
huviretket, joita hän päivittäin teki kuningattaren ja Elisabetin
keralla.
Jos hän olisi voinut nähdä äitinsä sydämeen, olisi hän hämmästynyt
pingotusta, jota tämä sieti "hänen tähtensä".
Kuningas tuli kotiin, hän iloitsi Kaarle Filipin onnesta ja piti sen
luonnollisimpana asiana maailmassa. Hän olisi heti tahtonut esittää
kälynsä morsiamelleen, mutta kuningatar selitti, ettei kukaan heistä
tulisi olemaan häissä läsnä. Kaarle Filip oli liian heikko, eikä
Elisabet tahtonut jättää häntä yksin.
Elisabet luki ylpeän rouvan sisimmät ajatukset, ja hän taivutti
herransa noudattamaan veljensä toivomusta, ettei kuningatar saisi
syytä jäädä häistä pois.
Omasta puolestaan Elisabet pyysi, että hän saisi olla juhlasta
poissa, hän oli liian kaino esiintyäkseen niin ylhäisessä asemassa.
Herttua taipui hänen tahtoonsa. "Minä menen hetkiseksi mukaan", sanoi
hän, "mutta sen jälkeen kuulumme ainoastaan toisillemme."
14.