Kuninkaan mieli paloi takaisin Tukholmaan neuvotellakseen yhdessä
valtiokanslerin kanssa, mille kannalle Ruotsin oli asetuttava suuriin
eurooppalaisiin elinkysymyksiin nähden.
Sillä asema oli uhkaava. Kaikki tunsivat seisovansa mahtavan
taistelun edessä, monet enteet olivat jo näyttäytyneet, ja liekki
saattoi leimahtaa millä hetkellä tahansa. Tuntui ilmassa, että suuret
muutokset uhkasivat Eurooppaa, mutta kukaan ei voinut sanoa mitkä.
Katolinen taantumus oli jo monilla tahoilla synnyttänyt sotia niin
idässä kuin lännessäkin.
Espanja, joka tähän aikaan oli kaiken taantumuksen ahjo ja koetti,
missä vain oli tilaisuutta, tukehuttaa kaiken valtiollisen ja
uskonnollisen vapauden, oli sekaantunut Ranskan uskonsotiin,
käynyt Englannin kimppuun, taistellut Alankomaita vastaan ja
puuhannut katolisuuden palauttamista Ruotsiin, siten edistäen
ruotsalais-puolalaista sotaa.
Niin kauan kun rauha säilyi Saksassa, käytiin eri sotia jossain
määrin riippumatta toisistaan, mutta kun Englannin Elisabet, Ranskan
Henrik IV, Hollannin Oranialaiset ja Ruotsin Kaarle IX tekivät
Espanjan aikeet tyhjiksi, silloin Saksan uskonsota kokosi kaikki
hajanaiset liekit suureksi, tuhoisaksi loimuksi.
"Kaikki ne sodat, joita Euroopassa käydään, ovat kietoutuneet
keskenään yhdeksi ainoaksi sodaksi", sanoi Kustaa Aadolf siitä
eurooppalaisesta sodasta, joka on saanut kolmikymmenvuotisen sodan
nimen.
Se oli uskonnollinen sota sikäli kuin sen ratkaisusta riippui,
oliko protestanttisuus tuleva pysyväiseksi Saksassa, kenties koko
Euroopassakin. Mutta kun roomalaiset, espanjalaiset ja itävaltalaiset
suunnitelmat eivät tarkoittaneet sortaa ainoastaan uskonnollista,
vaan valtiollistakin vapautta Saksassa, niin siitä syntyi samalla
kertaa valtiollinen sota, joka lisäksi uhkasi protestanttisten
maiden, Ruotsin ja Tanskan ja katolisen Ranskan itsenäisyyttä ja
pakoitti ne ottamaan osaa taisteluun.
Kolmikymmenvuotinen sota oli sentähden yhtä paljon eurooppalainen
kuin saksalainenkin sota.
Sodan puhjetessa oli eri valtojen asema sellainen, että niistä
seitsemästä vaaliruhtinaasta, jotka keisarin ohella edustivat
korkeinta valtaa Saksan valtakunnassa, oli kolme protestanttista ja
kolme katolista. Habsburgin huoneen alusvaltiona ei Böömi käyttänyt
äänioikeuttaan vaaliruhtinaskollegiossa, ja eri uskontunnustukset
olivat kokouksissa siten jotenkin tasan edustetut.
Protestanttisista vaaliruhtinaskunnista oli Saksi mahtavin, mutta
sen kanta valtiollisissa kysymyksissä oli sellainen, että se
tarjosi vähän turvaa protestanttisuuden asialle. Sen äärimmilleen
yltynyt oikeaoppisuus asetti sen jyrkkään ristiriitaan evankelisen
unionin johtajan, reformoidun Pfalzin kanssa, ja molempien
vaaliruhtinaskuntien välit olivat riitaiset valtiollisistakin syistä.
Pfalziin liittyi tavallisesti Brandenburg, joka liittyi puhdistetun
opin tunnustajiin vuonna 1614, mutta ei ollut vielä näytellyt
mitään merkitsevämpää osaa niissä tapauksissa, jotka Saksanmaata
kuohuttivat. Brandenburgin vaaliruhtinaalla oli muuten läänityksenä
Itä-Preussi kuningas Sigismundilta, ja hän luonnollisesti tahtoi
pysyä korkean lääniherransa suosiossa.
Näitä heikkoja, horjuvia voimia vastaan esiintyi katolilaisuus
yksimielisyydellä ja voimalla. Katoliseen kirkkoon oli vuodatettu
uutta elämää, ja sen edusmiehiä olivat etupäässä Maksimilian
Baijerilainen ja Ferdinand Steyermarkilainen. Molemmat oli kasvatettu
Ingolstadtissa, ja siemen, joka siellä oli kylvetty heidän nuoriin
sieluihinsa, oli jo kantanut hedelmän.
Maali, johon he pyrkivät, oli ennen kaikkea katolisuuden ponteva
lujittaminen koko Saksassa. Muutamin ripein, mutta vilpillisin
toimenpitein oli Ferdinand onnistunut vuonna 1617 tunnustuttamaan
itsensä Böömin perintökuninkaaksi. Hallituksensa hän aloitti
avonaisesti rikkomalla majesteettikirjeen sen tärkeimmässä
kohdassa, joka koski vapaata uskonnonharjoitusta yli koko maan.
Mutta heti sen jälkeen purkautuikin rajuilma, joka pian oli kasvava
vallankumoukseksi.
Maksimilian puolestaan menetteli varovasti. Hän vaikutti
hiljaisuudessa katolilaisuuden puolesta, samalla lujalla
johdonmukaisuudella työskennellen Baijerin suurentumisen hyväksi.
Kaikki katoliset harrastukset yhtyivät näihin molempiin tuodakseen
heidän kauttaan julki vaatimuksensa. Pelolla protestantit näkivätkin
ne pilvet, jotka kasaantuivat heidän päittensä ylle.
Tähän aikaan oli Juhana Kasimir puolisoineen muuttanut Ruotsista
Pfalziin. Niin tämän suulliset kertomukset Ruotsin kuninkaan
urhoollisuudesta kuin sekin mitä jo ennen olivat tuhannet muut
kertoneet Kustaa Aadolfista, johti siihen, että pfalzkreivi sai
tehtäväkseen palata Ruotsiin taivuttelemaan ja rukoilemaan Ruotsin
kuningasta, että tämä asevoimin ja rahoin auttaisi kärsiviä
uskonveljiään siinä peloittavassa taistelussa, joka uhkasi.
Kustaa Aadolf otti lankonsa vastaan avoimin sylin.
Böömiläis-pfalzilaisena lähettiläänä hän joutui kaiken mahdollisen
kunnioituksen ja huomion esineeksi, ja yksityiskeskusteluissa hänen
kanssaan kuningas hankki tarkat tiedot asemasta Saksassa.
Juhana Kasimirin esittämä kuvaus oli kaikkea muuta kuin lohdullinen.
Zwingliläiset ja kalvinistit saivat aikaan hajaannusta luterilaisten
keskuudessa ja olivat lisäksi kiistassa keskenään. Nykyään ei ollut
mitään rauhaa eikä yksimielisyyttä protestanttien keskuudessa, ja
sillaikaa saavutti katolis-habsburgilainen liittokunta yhä laajemman
vaikutusvallan.
"Kuinka Pohjois-Saksassa arvostellaan Tanskan kuningasta?" kysyi
Kustaa Aadolf langoltaan erään tällaisen keskustelun aikana.
"Häntä pidetään suurena merisankarina ja urheana soturina, mutta
hyödynahnaana ja epäluotettavana. Tarkkaan ei tiedä kukaan, mikä hän
on miehiään."
Kuningas istui kauan mietteissään. "Asema on uhkaava", sanoi hän.
"Puolalaisten hankkeet Ruotsia vastaan saavat yllykettä ja tukea
Espanjassa. Palosoihtu hulmuaa korkealla päittemme yllä, kuka tietää
mihin ensiksi tuli pistetään."
Vastaukseksi kysymykseen saapui tieto, että heti kun Ferdinand
Steyermarkilainen oli valittu Saksan keisariksi, oli puhjennut
vallankumous ja keisarillinen hallitus kukistettu, kun ensin sen
vihatuimmat jäsenet oli vanhan böömiläisen tavan mukaan paiskattu
ulos linnanikkunoista.
Pfalzin vaaliruhtinas Fredrik V, unionin päämies, oli valittu Böömin
kuninkaaksi, ja nyt oli pudonnut kipinä, joka sytytti miespolven
aikana kasaantuneet tulenarat aineet.
Oli selvää, että koko Saksa vedettäisiin mukaan sotaan. Mutta vakava
vaara uhkasi Ruotsiakin.
Jos keisari selviytyi tulevasta sodasta voittajana, saattoi Sigismund
vetäytyä joukkoineen takaisin Itävallasta, ja kaksinkertaisin voimin
käydä Ruotsin kimppuun ja toteuttaa vanhat vaatimuksensa suuremmalla
onnella ja paremmilla tuloksilla kuin koskaan ennen.
Kuningas ja valtiokansleri keskustelivat uhkaavasta vaarasta, eikä
maassa näyttänyt vallitsevan kuin yksi käsitys siitä, mitä Puolalta
oli odotettavissa. Ruotsin neuvostossa harkittiin mihin valmistaviin
toimenpiteihin oli ryhdyttävä, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä,
että kuninkaan oli pikimmiten turvattava kruununperimys menemällä
avioliittoon.
Viime kuukausina oli leskikuningatar ollut kokonaan vaipuneena
suruunsa herttuatar Maria Elisabetin kuoleman johdosta, joka tapahtui
viisi kuukautta hänen puolisonsa kuoleman jälkeen. Mutta sen vuoksi,
mitä nyt näytti olevan tekeillä, unhoitti hän tykkänään surunsa.
Vastoin päätöstään jäädä Gråborgiin muutti hän odottamatta Tukholmaan.
Hän ei voinut elää kuningasta näkemättä, sanoi hän. Ja lämpimin,
rakastavin sydämin Kustaa tuli häntä vastaan. Olihan äiti menettänyt
rakkaimman lapsensa, eloon jääneiden oli nyt koetettava saada häntä
unhoittamaan katkeran kaipauksensa.
Jo ensimäisessä kahdenkeskisessä keskustelussa ilmaisi äiti pelkonsa,
mitä onnettomuuksia sota saattoi tuoda mukanaan, ja selitti
pojalleen, kuinka tyynnyttävää olisi koko valtakunnalle, jos kuningas
olisi naimisissa.
Kuningas kuunteli häntä äänetönnä ja vastasi vihdoin, että avioliitto
oli sydämenasia eikä valtiollinen kysymys. Mutta Kristina rouva
ei ollut niitä, jotka vähällä hellittävät ja hän jatkoi yhä
vakuuttelujaan. Kaikki Saksan ruhtinattaret pitäisivät kunnianaan
liittoa Ruotsin kuninkaan kanssa, ja eikö hän siten voinut saavuttaa
myös uusia, hyödyllisiä valtiollisia suhteita?
Kustaa Aadolf lupasi ajatella asiaa, varsinkin kun hän käsitti,
että liitto Brandenburgin kanssa tosiaankin saattoi tukea horjuvaa
vaaliruhtinasta ja riistää Sigismundilta kannattajan.
Keskusteltuaan pitkään valtiokanslerin kanssa kuningas oli vihdoin
tehnyt päätöksensä.
Kamarijunkkari Kustaa Horn lähetettiin 1619 Berliniin mukanaan
kirjeitä Brandenburgin vaaliruhtinaalle ja vaaliruhtinattarelle.
Hänelle oli annettu salaiset ohjeet vihjata suullisesti sinnepäin,
että kuningas aikoi tehdä matkan Saksaan persoonallisesti
vakuuttautuakseen sikäläisten ruhtinasten ystävyydestä. Ennen kaikkea
hän aikoi vierailla Brandenburgin ruhtinasperheen luona.
Keskustelun aikana hänen oli tarkoin pantava merkille, toivottiinko
vierailua ja näyttikö muuten uskottavalta, että avioliitto ehdotus
hyväksyttäisiin.
Kustaa Horn lähti matkalle, mutta heti Berliniin saavuttua
kohtasi häntä odottamaton este. Vaaliruhtinas, joka oli kääntynyt
kalvinismiin, ei pitänyt nykyään soveliaana antaa tyttärensä kättä
luterilaiselle kuninkaalle.
Sillä olisi asia ollut ratkaistu, jollei vaaliruhtinatar Anna, joka
oli ponteva rouva ja ihaili lämpimästi Ruotsin kuningasta, olisi
kutsunut Kustaa Hornia kahdenkeskiseen keskusteluun ja sanonut
hänelle, että hänestä kuninkaan tarjous oli imarteleva, ja hän kyllä
oli ratkaiseva asian parhain päin.
Hän olisi aivan hyvin voinut antaa varmat takeet tyttärensäkin
puolesta. Sillä kahdeksantoista vuotias prinsessa Maria Eleonora oli
jo kauan unelmoinut Kustaa Aadolfista, joka oli hänen sankarinsa
ja ihanteensa. Prinsessa oli onnistunut saamaan hänen valokuvansa
ja kuunteli mielellään niitä satumaisia huhuja, joita hänestä
kerrottiin. Hovissa sanottiinkin häntä leikillä Kustaa Aadolfin
morsiameksi, eikä hän koskaan väittänyt sitä vastaan.
Tahdoton lapsi, jossa ei ollut luonteenlujuuden merkkiäkään, oli
ylen ihastunut ajatellessaan, että uljas kuningas suojelisi häntä
sylissään. Ketään ei voi sattuvammin verrata harhaan lentäneeseen
metsän pikkulintuseen kuin Maria Eleonoraa; valitettavasti hänestä ei
koskaan muuta tullutkaan.
Kuultuaan, ettei vaaliruhtinaan omatunto sallinut hänen hyväksyä
Kustaa Aadolfin kosintaa, huudahti Maria Eleonora:
"Hän on minun omatuntoni, en huoli kenestäkään muusta kuin hänestä!"
Ainoastaan vaaliruhtinaan nimenomainen lupaus, ettei hänen onneaan
mitenkään estettäisi, saattoi vihdoin häntä lohduttaa.
Tukholmassa ei sillaikaa puhuttu mistään muusta kuin kuninkaan
aiotusta avioliitosta. Huhu levisi laajalle, joutui pian Puolaan
Sigismund kuninkaankin korviin, joka kaikin voimin koetti tehdä
tyhjäksi liittoa Ruotsin ja Brandenburgin välillä.
Juuri silloin kuoli yhtäkkiä vaaliruhtinas Juhana Sigismund, ja
joulun aikaan 1619 astui sijalle hänen poikansa Yrjänä Vilhelm.
Tämä oli reformeerattu kuten isänsäkin ja pelkäsi vielä enemmän
kuin tämä loukata puolalaista yliherraansa. Kun sentähden Sigismund
kosi poikansa Uladislaun puolesta prinsessa Maria Eleonoraa, olisi
vaaliruhtinas luultavasti pakoittanut sisarensa suostumaan tähän
avioliittoon, jollei hänen äitinsä olisi jyrkästi asettunut sitä
vastaan.
Lieneekö siihen vaikuttanut Kustaa Hornin kertomus, että asiasta oli
kyllin neuvoteltu, mutta Kustaa Aadolf päätti heti matkustaa itse
Berliniin ja viedä asian perille.
Mutta ruotsalaisten mielipide ehdotetusta avioliitosta oli sillävälin
ehtinyt muuttua. Juhana Kasimir varoitti hartaasti liitosta
brandenburgilaisen huoneen kanssa. Yrjänä Vilhelmiin ei hänen
mielestään ollut luottamista, ja kuningas saattoi muualla tehdä
paremmat naimiskaupat ja saada hyödyllisemmän liittolaisen.
Kustaa Aadolf ei näihin kaikkiin esityksiin vastannut mitään, hän
oli tehnyt päätöksensä. Pfalzkreivi saattoi monessa suhteessa
olla oikeassa, mutta mitkään juorut ja jutut eivät saaneet miestä
estää täyttämästä velvollisuuttaan, ja hän piti ehdottomana
velvollisuutenaan, että asia oli brandenburgilaisten kanssa saatava
selvään ratkaisuun.
Kuningatarkin oli siirtynyt vastapuolueeseen ja kyseli, eikö ollut
tiedusteltava toisilta tahoilta.
Kuningas vastasi, että kun hän yleisellä huudolla oli kiedottu niin
syvälle asiaan, ei hän voinut peräytyä ja kaikista vähimmän tahtoi
hän kääntyä toisaalle, ennenkuin oli saattanut neuvottelut Berlinissä
hyvään loppuun tai saanut "selvät rukkaset".
Kuitenkin hän päätti lähteä matkalle suurimmassa salaisuudessa,
osaksi vähentääkseen matkakustannuksia, osaksi sentähden, ettei
antaisi paavin joukkueelle tilaisuutta virittää väijytyksiään ja
pirunjuoniaan hänen tielleen.
Hovissa ei saanutkaan kukaan tietoa hänen matkasuunnitelmastaan;
ainoastaan valtiokansleri tunsi sen.
* * * * *
Juhana Kasimir oli saanut lupauksen, että Ruotsista annettaisiin
apua Saksan protestanteille siinä määrin kuin suinkin voitiin. Tämän
vastauksen kera sai hän palata Pfalziin.
Huhtikuun 26 päivänä, otettuaan yhtä sydämelliset kuin juhlallisetkin
jäähyväiset kuninkaalta, kuningattarelta ja herttua Kaarle Filipiltä,
hän lähti Tukholmasta.
Vaxholman rannassa oli useita sotapursia, joiden luultiin ainoastaan
olevan tarkoitetut asianmukaisella loistolla viemään pfalzkreivin ja
hänen seurueensa yli Itämeren. Tämän saavuttua ja noustua laivaan
herätti kaikkien kummastusta, ettei heti lähdetty matkalle.
"On ilmoitettava kuninkaalle tästä sopimattomasta viivykistä, se on
'manquement'", sanoi pfalzkreivi julmistuneena ja kutsutti erään
laivan kapteeneista luokseen.
Tämä selitti, että heidän oli mahdoton nostaa purjeita, ennenkuin
olivat saaneet kuninkaalta ohjeet.
Uusi hämmästyksenaihe. Kuninkaalla ei ollut tapana unhoittaa
velvollisuuksiaan; mikä aiheutti nyt tämän näennäisen laiminlyönnin?
Täytyi olla syy, mutta mikä?
Pfalzkreivi teki tiedusteluja; mutta kun laivankapteenit eivät
sanoneet tietävänsä syytä, päätti hän -- ainakin toistaiseksi --
taipua kohtaloonsa.
Koko päivä kului levottomassa odotuksessa. Tuuli, joka nyt oli
oivallinen, paras mitä saattoi toivoa, voi helposti kääntyä, saisi
virua useita viikkoja saaristossa. Mitä kaiken kohtuuden nimessä
hänen majesteettinsa ajattelikaan? Päivä kului iltaan, kannella oli
hiljaista kaikkialla. "Katsokaas, eikös tuolta tule kuninkaan oma
näkinkenkä!"
"Ei, mahdotonta!"
"Aivan varmaan, ei epäilystä lainkaan."
"Se tulee suoraan tänne!"
"Mitä se merkitsee?"
Muutamissa minuuteissa pursi oli laskenut amiraalilaivan kylkeen, ja
ennenkuin kukaan ehti selvitä hämmästyksestään, oli Kustaa Aadolf
harmaassa matkapuvussa hypähtänyt venheestä laivaan.
Nytkös oli riemu rajaton! Kaikki tiesivät minne oltiin matkalla,
ja kaikki olivat ihastuneita, kun saivat olla mukana -- ainakin
kappalen matkasta -- kaikki paitsi yhtä, ja hän oli Niilo
Eerikinpoika Dalahaminasta. Hänelle oli luvattu vastaus kosintaansa
hänen palattuaan takaisin pursimatkalta, ja nyt hän ei saanutkaan
palata kotiin. Kuningas käski hänet mukaan pitkälle matkalle,
ja riistääkseen häneltä kaiken mahdollisuuden palata kotiin, he
upottivat venheen hänen silmiensä alla, ajatelkaas, uuden venheen!
Heti yleisen hälinän hieman asetuttua kuningas kyseli tarkoin,
millaisessa kunnossa amiraalilaiva oli. Kapteenin täytyi tehdä
selko muona- ja ampumavaroista, näyttää, että tykkiaukot olivat
hyvin suletut ja laiva huolellisesti puhdistettu, ja taata siitä,
että laivalla oli riittävästi suopaa ja rasvaa tankojen ja mastojen
voitelemiseen. Kaikkea kyseli kuningas yhtä tunnontarkasti ja kaikki
hänelle näyteltiin, irtain ja kiinteä, tuores ja kuiva, taklaukset ja
touvit.
Kun tarkastus oli onnellisesti päättynyt, nosti laiva ankkurinsa.
Saaristosta lähdettyä suunnattiin kurssi etelään Pommerin rannikkoa
kohden. Tuuli oli heikko, ja laivat liukuivat vitkalleen; usein tuuli
oli niin hiljainen, että kuningas saattoi pikku purressaan soudattaa
itseään laivaston ympäri, huvitellen ampumalla vesilintuja, joita oli
runsaasti.
Muutamain huvittavain seikkailujen jälkeen saavuttiin Stralsundiin,
josta matkaa oli jatkettava suorinta tietä Berliniin.
Kun kuningas ei millään ehdoin tahtonut tulla tunnetuksi, ei hän
mennyt mihinkään tavalliseen majataloon, vaan etsi sen sijaan ensi
iltana yösijaa erään porvarin luona. Mutta sitä hän sai katua:
pahempaa meteliä ei hän ollut koskaan kuullut vuoteelleen. Muun
melun lisäksi isäntä monet tunnit tappeli ja oli tukkanuottasilla
rakkaamman puoliskonsa kanssa, ja hekös pitivät sellaista rähäkkää,
ettei kukaan ihminen koko talossa voinut ummistaakaan silmiään.
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa, mutta sitä ennen
matkasuunnitelmaa jossain määrin muutettiin. Ei ollut luultavaa,
että kuningas voisi pysyä tuntemattomana, jos matkustaisi suuria
valtateitä läpi Pommerin. Siellähän aivan vilisi aatelismiehiä,
joista sangen monet olivat olleet Ruotsin palveluksessa. Hän päätti
sentähden matkustaa kiertotietä Mecklenburgin kautta ja taivaltaa
ratsain. Illoin saattoi etsiä yösijaa jostakin pikkukaupungista,
mistä milloinkin.
Niin lähdettiin taipalelle. Matka kävi hitaasti, vasta toukokuun 14
päivänä saapuivat matkalaiset Berliniin.
Kun Kustaa Aadolf ei mielellään tahtonut mennä linnaan, oli hän
viivytellyt viimeistä päivämatkaansa niin, että hän saapui perille
hämärissä ja sai yösijansa vanhassa majatalossa, nimeltään "Cöln an
der Spree."
Vaaliruhtinattarella oli kuitenkin ollut liikkeellä tiedustelijoita,
jotka olivat ilmoittaneet hänen saapumisensa. Mutta kun hän arvasi,
että kuningas tahtoi pysyä tuntemattomana, käski hän hovimarsalkkansa
pyytää anteeksi, kun ei voinut tervetulleelle vieraalleen valmistaa
parempaa yösijaa tämän tultua niin odottamatta. Täytyi nyt tyytyä
"matalaan majaan".
Pfalzkreivi, joka oli matkustanut ennen kuningasta Berliniin,
kutsuttiin seuraavana päivänä vaaliruhtinattaren puheille. Hän saapui
määrättyyn aikaan koko seurueineen, ja Kustaa Aadolf oli joukossa.
Vaaliruhtinaan hovimarsalkka kehoitti pfalzkreiviä yksin astumaan
sisähuoneihin. Korkea rouva otti hänet täällä sangen ystävällisesti
vastaan ja keskusteli pitkään hänen kanssaan.
Vihdoin hän tuli takaisin ja lausui saattueelle, että ne,
jotka halusivat, saivat luvan mennä sisälle ja suudella hänen
ruhtinaallista armoaan kädelle. Siihen olivat kaikki halukkaita,
sillä he tiesivät, että nuoret neitsyet olivat sisällä hekin.
Maria Eleonora seisoi nuoruutensa koko kukoistuksessa äitinsä
rinnalla. Hänen vartalonsa oli sorja, hänen kasvonsa erinomaisen
kauniit, korkeaa otsaa ympäröivät tummat kiharat, ja hienot, tuuheat
kulmakarvat kaartuivat suurien tummansinisten silmien yllä.
Kädensuutelun aikana panivat läsnäolijat merkille, että kun kuningas,
joka tuli kolmantena järjestyksessä, tarttui Maria Eleonoran käteen,
ei tämä voinut pidättää hiljaista huudahdusta. Hän näki unelmiensa
sankarin edessään koko miehekkään kauneutensa loisteessa.
Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt heihin molempiin, vaikkei kukaan
voinut aavistaa salaisuutta. Mutta kun audienssi oli lopussa ja
päästiin jälleen etuhuoneihin, oli kuningas kaikkien mielestä aivan
"perplex". Näytti siltä kuin hän paljoa mieluummin olisi ollut
taistelussa sotakentällä kuin siellä sisällä.
Kolmantena päivänä sen jälkeen prinsessa itse otti vastaan
pfalzkreivin ja hänen luullun adjutanttinsa omassa huoneessaan ja
puhutteli häntä hyvän aikaa. Hän ei näyttänyt lainkaan edeltäpäin
opetelleen mitä sanoisi, sillä hän teki kysymyksensä sangen
hajamielisesti ja tuskin kuuli pfalzkreivin näppäröitä korulauseita
ja kohteliaisuuksia. Hänen silmänsä olivat kiintyneet vain
kuningas-adjutanttiin, mutta kun heidän katseensa yhtyivät, loi hän
punastuen silmänsä maahan.
Tämän kohtauksen jälkeen oli äidin ja tyttären välillä pitkä
keskustelu -- jokseenkin tähän tapaan:
"Vieläkö haluat, tyttäreni, antaa Ruotsin kuninkaalle kätesi?"
"Ach, liebe Mutter, oletko katsonut hänen silmiinsä, ne ovat
tunkeneet syvälle sieluuni."
"Nicht so hitzig, ajattele hänen epävarmaa asemaansa! Uladislaus
prinssillä on suurempi oikeus Ruotsin kruunuun kuin Kustaa
Aadolfilla, hänestä tulee sitä paitsi Puolan kuningas ja hän haluaa
tehdä sinut näiden molempain maiden kuningattareksi. Veljesi mielestä
ansaitsee sitä ajatella."
Kaunis prinsessa otti hameensa taskusta kaksi kuvaa, toinen
puolalaisen prinssin, toinen Ruotsin kuninkaan.
"Katsokaas, Uladislaulla on noin ruma nenäkin! Ja näyttääkin hän
siltä, ettei voisi rakastaa kuten minun sankarini?" Hän suuteli
Kustaa Aadolfin kuvaa. "Hänellä on lempinimenä 'il re d'oro', ja hän
onkin minun kultakuninkaani, jota minä en koskaan lakkaa palvomasta.
Hänen tähtensä menen luostariin tai kuolen surusta, jollen saa mennä
hänen kanssaan naimisiin."
"Pikku hupakko, minä pidän hänestä minäkin, mutta en tahdo
sanottavan, että vain minun toivomuksestani suostut hänen
kosintaansa."
"Pyydä veljeäni vaaliruhtinasta tulemaan tänne, heittäydyn hänen
läsnäollessaan Kustaa Aadolfin syliin ja rukoilen häntä viemään minut
täältä. Tahdon seurata häntä kaikkialla, sodassa ja rauhassa!"
"Sitä ei hän sallisi."
"Hän ei voi vastustaa rukouksiani. Hänen ollessaan taistelussa
istuisin odottaen hänen teltassaan, kun en kuitenkaan voisi hänen
suojelusenkelinään liidellä hänen yllänsä."
"Uneksija! Huomaan, että täytyy taipua toiveihisi".
Tämän jälkeen syntyi vilkas viestien vaihto linnan ja "Cöln an der
Spree"-majatalon välillä. Jo päivänkoitteessa nähtiin juoksijain
ja lakeijain kuljettavan kirjeitä korkeilta ruhtinattarilta
pfalzkreiville ja päinvastoin.
Eräänä aamuna, kun kello ei ollut vielä lyönyt kolmea, saapui
majataloon lähettiläs hovista ja kysyi Aadolf Kaarlonpoikaa, "hänen
ruhtinaallisen armonsa adjutanttia".
Lähettiläällä oli mahtanut olla jotakin erityisen tärkeää sanottavaa,
koska samainen Aadolf Kaarlonpoika samana päivänä lähti linnaan.
Juoru kertoi, että vaaliruhtinatar itse oli neuvonut hänet tyttärensä
luo. Kukaan ei tiennyt mitä siellä sisällä sanottiin, mutta kun
vaaliruhtinatar salavihkaa vilkaisi oviverhojen raosta, näki hän
tyttärensä Aadolf Kaarlonpojan sylissä ja antavan tälle pitkän
suudelman.
Uutinen herätti huomiota; koko Berlinissä ei muusta puhuttukaan,
mutta asia ei ollut sillä ratkaistu.
Suudelma oli kieltämättä annettu, mutta Brandenburgin hovilla oli
sentään omat epäröimisensä. Asiaa oli vieläkin ajateltava.
Kaunis prinsessa itki silmänsä punaisiksi, mutta se ei auttanut; oli
syntynyt uusia vaikeuksia, ja ne täytyi ensin voittaa.
"Luota minuun", sanoi vaaliruhtinatar tyttärelleen, joka taivutti
päänsä kuin ruusu, joka on liian kauan ollut päivän nuudutettavana.
"Minä vien tahtoni perille."
Kustaa Aadolf odotti tyynesti. Kun hän nyt kerran oli saksalaisella
maaperällä, halutti häntä käydä muutamain muidenkin protestanttisten
ruhtinaiden luona kuullakseen heidän ajatustaan nykyisestä
valtiollisesta asemasta.
Päätös pantiin heti toimeen, ja eräänä kauniina päivänä lähti Aadolf
Kaarlonpoika pfalzkreivin seurassa Berlinistä ja suuntasi matkansa
Saksan sisämaihin.
Koko seurue arveli, ettei äkilliseen lähtöön voinut olla syynä muu
kuin ikävystyminen berliniläiseen kosintaan ja halu "nähdä muita
neitejä".
"Sääli kaunista prinsessaa", tuumivat jotkut. "Voihan käydä niin,
että kuninkaan vaihtelevainen mieli mieltyy jononkin toiseen."
Pfalzkreivi seurueineen teki matkaa enimmäkseen ratsain. Kustaa
Aadolf pysyttäytyi edelleen tuntemattomana ja otti sentähden nimen
"Gars", joka oli muodostettu seuraavain sanojen alkukirjaimista:
Gustavus Adolphus Rex Sveeise (Kustaa Aadolf, Ruotsin kuningas), ja
oli olevinaan ruotsalainen kapteeni.
Ensimäinen huomattavampi kaupunki, jossa hän kävi, oli Erfurt,
tunnettu jesuiittaluostaristaan.
Kustaa Aadolf oli utelias läheltä näkemään, kuinka katolilaiset
käyttäytyivät jumalanpalveluksessaan, ja osti sentähden tukaatilla
pääsyn luostariin, jossa kuunteli messua ja sai läheltä
tarkastella katolista epäjumalanpalvelusta. Sen tyhjät juhlamenot
kummastuttivatkin häntä suuresti.
Täältä jatkettiin matkaa Gothan kautta Hanauhun, jossa, kuten
kronikka kertoo, Katarina kreivitär ja hänen kaksi nuorta tyttöään
kestitsivät kuningasta upeasti.
Täältä jatkettiin matkaa Frankfurtiin Mainin rannalla. Sattumalta
keksi kuningas täällä eräällä jalokivikauppiaalla kauniin
timanttikaulanauhan, jonka hän halusi ostaa ja lahjoittaa tulevalle
morsiamelleen.
Hän mainitsi jalokivikauppiaalle olevansa Ruotsin kuninkaan asiamies,
jonka tehtäväksi oli uskottu ostaa muutamia jalokiviä ja kalleuksia.
Jalokivikauppias tarjosi silloin hänelle kaunista ystävänlahjaa, jos
hän saisi herransa päättämään kaupan.
Frankfurtista kävi matka Pfalziin. Täällä vallitsi suuri levottomuus
ja hämmennys. Kaikkialta saapui huhuja suurista sotajoukoista, joita
keisari ja paavilaisten joukkue oli lähettänyt Böömiin.
Voimme käsittää millä elävällä mielenkiinnolla Kustaa Aadolf kuunteli
niitä monia kertomuksia ja huhuja, joita kulki ristiin rastiin ja
joista kaikista kävi selville, että ovella oli sota, suurempi ja
laajakantoisempi kuin mikään edellisistä sodista. Hän tiesi, että
se sisimpiin syihinsä ja ulkonaisiin seurauksiinsa katsoen tulisi
olemaan yksi ihmiskunnan suurista vapaudentaisteluista, ja luultavaa
on, että hänen sydämensä löi kovemmin, kun ajatteli sitä osaa, joka
hänellä itsellään tulisi siinä olemaan.
Mutta eivät ainoastaan vakavasti ajattelevat tunteneet uhkaavan
ukkospilven painoa. Jokainen, niin ylhäinen kuin alhainenkin,
tunsi ilmassa, että oli jotakin hirvittävää tekeillä. Tähän asti
oli kuultu ainoastaan protestanttien riemua heidän onnistuneesta
kapinastaan ja rohkeasta retkestään keisaria vastaan; nyt lähestyi
yhä lähemmäs mahtava kohina heidän taholtaan, jotka valmistautuivat
lujin käsivarsin lyömään maahan ne häpeämättömät ajatusvapauden ja
edistyksen vaatimukset.
Sellaisissa olosuhteissa oli Kustaa Aadolfille mitä tärkeintä,
etteivät paavilaisten vaanijat saisi hänestä vainua. Siinä
mielenkiihkossa, joka katolilaisten kesken vallitsi kaikkea
kerettiläisyyttä vastaan, saattoi hänen henkensä helposti joutua
vaaraan.
Onneksi hän ei koskaan viipynyt kauan samassa paikassa. Mutta sentään
oli päässyt liikkeelle huhu, että pfalzkreivin seurueessa oli nuori
mies, jolla oli vaaleankeltainen tukka ja kävi aina mustissaan; hän
puhui saksaa varsin hyvin ja, hänen epäiltiin olevan Ruotsin kuningas.
Sellaiset huhut antoivat pfalzkreiville ja kaikille ruotsalaisille
aihetta rukoilla kuningasta, ettei panisi henkeään alttiiksi
matkustamalla Böömiin, kuten hän koko ajan oli aikonut. Hän kuulikin
heidän esityksiään ja luopui suunnitelmastaan, mutta päätti sen
sijaan pikimältään pistäytyä Heidelbergiin.
Pfalzkreivi ilmoitti tästä ruhtinashuoneen vanhimmille jäsenille,
mutta samalla kuninkaan toivomuksen, että kuningas tahtoi pysyä
kaikille muille aivan tuntemattomana.
Tätä noudatettiin kirjaimelleen, ja Kustaa Aadolfia kohdeltiin
sellaisella näennäisellä välinpitämättömyydellä, että häntä yleensä
pidettiin vain yksinkertaisena aatelismiehenä pfalzkreivin seurueessa.
Jo ensimäisenä päivänä saapumisensa jälkeen sai kuningas sellaista
kokea. Hovi teki vieraineen kävelyretken kauniissa linnanpuistossa,
ja mitättömänä kapteenina oli Kustaa Aadolfin pysyteltävä korkean
herrasväen jälkivietteessä.
Jostakin syystä hän kulki toista tietä, joka sentään oli niin lähellä
muun seurueen kulkemaa, että hän kuuli erään nuorista ruhtinattarista
lausuvan ranskaksi sisarelleen, viitaten kuninkaaseen: "Nuo
ruotsalaiset varmaankin ovat nenäkästä ja hävytöntä väkeä."
Mutta seuraavana päivänä ei käynyt sen paremmin kuin että muuan
hoviherroista kääntyi Kustaa Aadolfin puoleen kysyen, eikö olisi
saatava aikaan avioliitto Ruotsin kuninkaan ja ruhtinatar Katarinan
välillä.
Kustaa Aadolf vastasi vältellen, ja keskustelu suuntautui toisiin
asioihin. Mutta eräänä toisena päivänä oli muutamain ruotsalaisista
herroista tehtävä pieni retki, ja kansleri Rudolf määrättiin heidän
seuralaisekseen.
Tämä mieltyi suuresti sivistyneeseen ruotsalaiseen kapteeniin, ja
keskusteli vilkkaasti hänen kanssansa koko matkan. Aluksi puhuttiin
minkä mistäkin, mutta kun kuningas näki piispojen suuret linnat
ja läänitykset, huudahti hän vilkkaasti: "Tuollaista prameutta ei
kuninkaani sietäisi! Me olemme aikoja sitten pakoittaneet papit
pysymään nöyrinä paimenina eikä esiintymään suurina herroina!"
Ovela kansleri käsitti heti, ettei hänellä ollut edessään mikään
tavallinen laivankapteeni, vaan että tämä oli varmaan kuninkaan
luottamusmies.
Vaaliruhtinaallinen hovi olisi ihastuksella nähnyt ruhtinatar
Katarinan ja Ruotsin kuninkaan menevän naimisiin, ja kansleri koetti
sentähden johtaa keskustelun tähän arkaan kysymykseen.
"Ruotsin kuningas kuulema puhuu saksaa ja ranskaa sangen hyvin",
sanoi hän muun muassa.
"Enpä juuri tiedä", vastasi Kustaa Aadolf. "Hän puhuu jokseenkin
samoin kuin minä."
"On vain ihme ja kumma", jatkoi kansleri, "että ruotsalaiset sallivat
kuninkaansa niin kauan olla naimatonna; valtakunnan tyyneys ja
turvallisuus on suuresti riippuvainen kruununperimyksestä."
"Luulen", keskeytti Kustaa Aadolf, "että Ruotsin kuningas menee
naimisiin kysymättä neuvoa keneltäkään."
Kansleri meni tällöin askelen eteenpäin ja osoitti miten edullinen
olisi liitto ruhtinatar Katarinan ja Ruotsin kuningashuoneen välillä.
Mutta kun toinen vastaili ainoastaan ykskantaan, jätti hän vihdoin
asian sikseen.
Kotiin palattua pyysi hän saada tietää ruotsalaisen kapteenin nimen
ja lisäsi: "Voihan tapahtua että ruhtinas lähettää minut jostakin
syystä Ruotsiin, ja silloin on suuri onni, jos on hyvä ystävä mailla."
"Nimeni on Gars", vastasi Kustaa Aadolf. "Olen kapteeni kuninkaan
kaartissa ja en lupaa teille ainoastaan omaa ystävyyttä, vaan myös
kuninkaani erityisen suopeuden, jos tienne joskus johtaa kotimaahani."
Heidelbergiin palattua tuli tunnetuksi, kuka kapteeni Gars oli,
ja ruhtinatar Katarina tuli silloin ruotsalaisista aivan toisiin
ajatuksiin kuin ennen.
Mutta Kustaa Aadolf ei kallistanut korvaansa siltä taholta tuleville
maanitteluille, ja pfalzkreivin täytyi sanoa jäähyväiset ennenkuin
olisi halunnut. Matka suunnattiin nyt Breisackin leiripaikkaan, missä
kuningas tahtoi vierailla Badenin rajakreivin luona.
Täällä Kustaa Aadolf joutui kokemaan yhtä ja toista, joka kiinnitti
hänen mieltään. Melkein samaan aikaan kuin hän saapui Breisackiin,
marssitti kreivi Torquato Conti leirin ohi suuremman keisarillisen
sotilasosaston kuin mille protestanttiset ruhtinaat olivat myöntäneet
vapaan läpikulun.
Tämän näytelmän jälkeen kutsuttiin kuningas aterialle rajakreivin
pöytään, missä häntä "kestitettiin hyvin, ei vain hyvillä
ruokalajeilla, vaan myös kauneilla pakinoilla".
Iltapäivä käytettiin itsensä leirin katselemiseen, jolloin kuninkaan
erikoista huomiota herättivät monet uudistukset leirielämässä,
varsinkin kuormastoon nähden. Sen jälkeen oli illalla suuret
juhlakemut, joissa kaikki upseerit pitivät aika hauskaa.
Seuraavana päivänä Kustaa kuningas jatkoi matkaa Neucasteliin, jossa
pfalzkreivin puoliso, hänen uskollinen, rakas Kätcheninsä, piti
pientä hovia. Kati ei aavistanutkaan, että hänen rakas veljensä oli
täällä matkoilla, ja oli ilosta aivan suunniltaan, kun tämä aivan
odottamatta astui huoneeseen, jossa hän puuhaili pikku tyttärensä
kanssa.
Mikä sula ilo, kun hän sai veljensä huostaansa, lukea hänen sydämensä
ajatukset ja avata omansa.
Kustaa kertoi Maria Eleonorasta. "Hän on suloisin lapsi, mitä saa
nähdä", sanoi hän. "Ja hänellä on siksi viisas äiti, että hän kyllä
on pienestä pitäen saanut perehtyä elämän suuriin kysymyksiin."
He puhuivat Juhana herttuasta. "Minä itkin surusta ja kiitin samalla
Jumalaa siitä, että oli kutsunut hänet luokseen", sanoi Kätchen.
"Hän ei koskaan tuntenut täällä maan päällä olevansa oikein
kotonaan", tuumi Kustaa Aadolf. "Sen vaikutti hänen onneton
avioliittonsa."
"Kuningatar lykkää koko syyn pappien niskoille."
"Merkillistä, että hän osoittaa niin vähän kaipaavansa ainoaa
tytärtään. Sen sijaan hän hellii mitä äidillisimmällä rakkaudella
rakasta Kaarle Filipiämme."
"Kuinka suureksi hän on kasvanut ja miehistynyt", puuskahti Katarina.
"Niinä kahtena päivänä, jotka hän vieraili luonamme, kerskuin
aivan hänestä, ja suuri oli iloni nähdessäni, kuinka kaikki olivat
ihastuneet nuoreen herraan."
Mutta Kustaa Aadolf oli huomaavinaan, että Kätchen näytti väsyneeltä
ja kärsivältä, ja hän tahtoi tietää syyn.
Kati koetti ensin vältellä, mutta avasi lopulta sydämensä. Hänen
miehensä, pfalzkreivi, oli aina paras, mainioin ihminen maailmassa,
ja sukulaiset olivat myös hyvin ystävällisiä, mutta olosuhteet olivat
hänen nykyisessä kodissaan niin pienet verraten siihen, mihin hän oli
tottunut. Ei pfalzkreivinkään mielestä Heidelbergissa annettu hänelle
sitä arvoa, mikä kuninkaan tyttärelle kuului, ja sentähden hänen oli
miehensä mielestä pysyttävä kotosalla, poissa heidän seuroistaan.
"Minulle vaihtelua hankkiakseen pfalzkreivi tahtoo, että minun
on katseltava uuden linnan rakennustöitä Birlenbachin rannalla",
sanoi Katarina ja kuivasi innokkaasti pois alituiseen näkösälle
tuppaavia kyyneliään. "Mutta enhän ymmärrä moista, ja ajatukseni
ovat yhä herrani mukana tai teidän kaikkien luona Ruotsissa.
Pfalzkreivillä on monia tehtäviä valtion palveluksessa, ja minua
ilahutti sanomattomasti, kun häntä pyydettiin matkustamaan Ruotsiin
pfalzilais-böömiläisenä lähettiläänä. Mitä olisinkaan antanut
saadakseni seurata mukana, mutta se oli mahdotonta! Hänethän
otettiinkin vastaan mainiosti -- kenties sinun tähtesi -- kirjoitti
hän, mutta tiedän kyllä, että se tapahtui hänen itsensä tähden. Hän
kirjoitti, ettei minuakaan ollut unhoitettu, monet olivat minua
kysyneet."
"Rakkahin Kätchen", sanoi Kustaa Aadolf hyväillen pientä, laihaa
kättä, "sinulla ei ole niin hyvä kuin toivoin."
"Tarkoitatko tätä pahanpäiväistä asuntoa; siksipä pfalzkreivi
rakentaakin, ja silloin kyllä tulee hyvä. Mutta minulla on jotakin
muuta sydämelläni, uskallanko kysyä?"
"Oma Katini, kysy mitä tahdot, minä vastaan."
Kati punastui silloin hieman ja jatkoi: "Pfalzkreivi ei pidä siitä,
että naiset kyselevät valtion asioita, mutta minun rukoileviin
kysymyksiini hän vastasi lähtiessään, että matkusti Ruotsiin
pyytämään kuninkaalta väkeä, rahaa ja sotatarpeita sotaan täällä
Saksassa. Olen varma, että tulet ottamaan osaa siihen, ei ole mitään
suurta ja korkeaa täällä elämässä, jossa minusta ei pitäisi sinun
olla mukana, ja sentähden koski minuun syvästi, kun herrani kirjoitti
saaneensa Ruotsista vain joukon sotatarpeita."
Hän kumarsi päätään, ikäänkuin olisi hävennyt suurta rohkeuttaan.
Kustaa veti hänet syliinsä. "Olemme molemmat saman isän lapsia",
sanoi hän, "ja kuten Kaarle IX asetamme mekin ihmiskunnan edut
kaikkien muiden yläpuolelle. Mutta kun sinä puhut lämpimästä
sydämestäsi ja noudatat sen käskyjä, täytyy minun antaa järjen
määrätä tekoni."
"Etkö suutu minuun?"
"En, rakkahin, mutta koeta uskoa minua, kun sanon, että samoinkuin
sinä kaipaat nähdä minut tässä laajakantoisessa taistelussa, palan
minäkin ikävästä sekautua siihen. Minusta näyttää kuin Vaasa-suvun
suuri tehtävä olisi uskottu minulle, olen kutsuttu päättämään työn ja
-- kenties kaatumaan. Tapahtukoon Herran tahto!"
Hän suuteli hellästi sisarensa kättä. "Sinun on tästälähin luotettava
minuun, samoinkuin minä järkähtämättä luotan sinuun", sanoi hän.
"Minä tunnen olevani kuin juureton kasvi, niinkuin minulla ei
enää pitkiin aikoihin olisi ollut kotia missään", sanoi Kätchen.
"Kodittomuutta seuraavat epäilykset, mutta nyt, kun olen saanut puhua
kanssasi, ovat ne kuin pois puhalletut."
"Olisi parempi, jos palaisitte Ruotsiin."
"Sellaista onnea en uskalla toivoa ja pelkään, ettei pfalzkreivi
tahdo sitä."
"Meidän on puhuttava hänelle siitä." Sillä kertaa ei kysymys päässyt
sen lähemmäksi ratkaisuaan.
Kuningas viipyi yli helluntain, ja molemmat sisarukset olivat
onnelliset, kun saivat häiritsemättä seurustella toistensa kanssa.
Kuninkaan lähtiessä matkalle, kirjoittaa matkakertoja, pfalzkreivitär
oli surullisempi kuin hänen oli nähty koskaan ennen olevan. Hänen
ruhtinaallinen armonsa aivan itki pitkät itkut.
Paluumatka tehtiin Heidelbergin, Kasselin ja Wolfenbüttelin kautta
Berliniin, johon Kustaa Aadolf saapui heinäkuun 16 päivänä.
Oli iltamyöhä, kun hän ratsasti kaupungin portista sisään kahden
seuralaisensa kanssa, "saatuaan tietoonsa hyvän majapaikan erään
Retzlou nimisen miehen luona."
Kuningas kirjoitti itse kertomuksen saapumisestaan mainittuun
majataloon ja miten siellä kävi. "Kun tulimme sinne, pidettiin meitä
englantilaisina sotamiehinä eikä tahdottu antaa majaa; samalla
tavoin kävi eräässä toisessakin paikassa, kunnes saavuimme Arnheimin
majapaikkaan, missä meidät otettiin vastaan.
"Arnheim ei tiennyt mitään saapumisestani, ja tultuaan hän oli ylen
hämmästynyt."
Tällä miehellä ilmoitutti kuningas vaaliruhtinattarelle
saapumisestaan ja pyysi tietää milloin saisi häntä tavata.
"Menin sentähden yhdeksän aikaan linnaan. Tulin parahiksi saarnan
alkuun. Tullessani huoneeseen, jossa kansa ja junkkarit istuivat,
ihmettelivät kaikki mikä oikein olin miehiäni ja mitä tahdoin."
Jumalanpalveluksen loputtua tapahtui kaikkien ihmeeksi, että
muukalaista pyydettiin astumaan vaaliruhtinattaren sisäsuojiin.
Täällä toivotettiin hänet tervetulleeksi korealla puheella, jossa hän
niin vaaliruhtinattarelta kuin nuorelta ujolta ruhtinattareltakin,
joka ainoastaan salavihkaa rohkeni katsoa häneen, sai suopean
vastauksen kosintaansa.
Kun hän oli vuorostaan kiittänyt siitä onnesta, joka hänelle oli
suotu, pyydettiin häntä jäämään päivällisaterialle, jolla hän paitsi
pientä Kuurinmaan prinssiä oli ainoa mieshenkilö. Siitä saatettiin
Kustaa Aadolfin liittoa Maria Eleonoran kanssa pitää ratkaistuna,
vaikkakin oli vielä sovittava erinäisistä seikoista molempien hovien
kesken, ennenkuin muodollinen kihlaus tapahtui, ja päätettiin milloin
kuninkaalliset häät vietettäisiin.
13.