Kustaa Aadolf oli palannut erittäin tyytyväisenä Itämeren-retkeltään.
Kahden kesken hän sanoi Akseli Oxenstjernalle:
"Olen nähnyt hänet, ja hän on tosiaankin tavattoman kaunis eikä
vähintäkään muistuta erästä henkilöä."
"Teidän majesteettinne ei toivoakseni jättäne asiaa silleen."
"Lähetän sinne Evert Hornin. Hän saa tunnustella mistä päin tuuli
puhaltaa ja tuoda minulle siitä tiedon."
Silloin sattui tapaus, joka, jollei lopettanut, niin ainakin lykkäsi
tuonnemmaksi kaikki toimenpiteet tässä asiassa. Eräs liivinmaalainen
aatelismies, nimeltään Farensbach, oli 1600-luvun alussa tuotu
vankina Ruotsiin ja jäänyt sinne useiksi vuosiksi. Kun hänet oli
vaihdettu vapaaksi, meni hän Kuurinmaan herttuan palvelukseen, mutta
kirjoitti sitten Ruotsin hallitukselle tarjoten palvelustaan. Vaikka
tämä liiviläinen aatelismies oli urhea, toimekas ja yritteliäs,
olihan samalla tunnettu kiihkeydestään, ja sentähden ei Ruotsissa
suurin luotettu hänen vakuutuksiinsa. Toiselta puolen ei häntä
suoraan tahdottu käskeä tiehensäkään, sillä hänellä oli suuri
vaikutusvalta, ja hänen tarjoamansa palvelukset olivat tärkeät. Hänen
tarjouksensa siis hyväksyttiin ja varmuuden vuoksi asetettiin Niilo
Stjernsköld hänen rinnalleen.
Suunnitelma oli tällainen: Niilo Stjernsköldin päällikkyydellä
purjehtisi ruotsalainen laivue riittävin sotavoimin Väinänsuun
linnaan, jossa Farensbach heti laivaston saavuttua luovuttaisi
kaupungin ja sen jälkeen liittyisi joukkoineen Stjernsköldiin.
Yhdessä he sitten piirittäisivät ja valtaisivat Pernovanlinnan ja
muut linnoitukset.
Farensbach pitikin sanansa sitä myöten, että luovutti Väinänsuun
ja auttoi Stjernsköldiä valtaamaan Pernovan. Mutta silloin oli
hän jo kyllästynyt ruotsalaisiin ja liittyi yhteen puolalaisten
kanssa, joille hän uskotteli, että hän oli houkutellut ruotsalaiset
Liivinmaalle voidakseen heitä helpommin kurittaa.
Sigismund oli kärkäs käyttämään tilaisuutta hyväkseen, ja Farensbach
toimitti nyt uudella petoksella Väinänsuun linnoituksen Rigan
porvariston käsiin.
Lorun lopuksi ruotsalaisten täytyi luopua kaikista valloituksistaan
paitsi Pernovaa.
Kun Stjernsköld älysi, että häntä oli vedetty nenästä, joutui
hän epätoivoon ja pyysi kirjeessä kuninkaalta eroaan! Kuningas
kuitenkin antoi navakan vastauksen, ja hänen sanansa tepsivät niin
Niilo Stjernsköldiin, että hän ryhtyi entistään topakammin toimeen.
Puolalaiset, jotka ylivoimaisin joukoin olivat marssineet Pernovaa
vastaan, eivät hänen lujan asemansa tähden uskaltaneet alkaa mitään,
vaan ryhtyivät uudestaan neuvotteluihin.
Muuta ei Kustaa Aadolf ollut tarkoittanutkaan. Hänen tarkoituksensa
oli vain saada puolalaiset taipuvaisiksi rauhaan. Kun puolalaiset
sentähden itse ehdottivat aselepoa, oli hän heti siihen taipuvainen,
osoittaakseen koko maailmalle -- kuten hän sanoi -- ettei hän
suinkaan halunnut sotaa, mikäli kunnialla voi saada asiat
rauhalliseen ratkaisuun. Ehdoista sovittiin jokseenkin pian, ja
syksyllä 1618 aseleposopimus allekirjoitettiin. Aseet oli heti
laskettava molemmin puolin, ja jos jompikumpi puoli tahtoi aloittaa
taistelun uudelleen, oli irtisanominen tehtävä kolme kuukautta
edeltäpäin.
* * * * *
Vuoden 1618 alussa oli köyhtynyt Ruotsi onnistunut haalimaan
kolmannen neljänneksen Elfsborgin lunnaista. Odottamatonta oli se
ollut Kristian kuninkaastakin. "Aika näyttää, kuinka viimeisen maksun
käy", kirjoitti hän lähettiläälleen Lontooseen.
Parhaimpain miestensä, Akseli Oxenstjernan ja Juhana Skytten kanssa
työskenteli Kustaa Aadolf sen vuoden etupäässä maan sisäisten asiain
järjestämisessä. Aateliston erivapaudet, kirkon asiat, virkakunnat ja
opetuslaitokset, elinkeinojen elpyminen ja sotataidon parantuminen,
ne olivat kukin kohdaltaan siksi tärkeitä kysymyksiä, että ne
vaativat niin hänen kuin valtaneuvostenkin kaikki ajatukset.
Maaliskuun alussa saapui aivan odottamatta tieto, että Juhana herttua
oli äkkiä kuollut. Hänen tilansa ei ollut viime aikoina huonompi
kuin viime vuonnakaan. Kuolema tuli yhtä odottamatta kuin hiljaakin,
kevein käsin oli vapauttaja sulkenut hänen silmänsä.
Leskikuningatar matkusti heti Gråborgiin "lohduttamaan syvästi
surevaa tytärtään." Tähän ei kuitenkaan näyttänyt kuolemantapaus
kovin syvästi koskeneen. Hän puhui enimmäkseen itsestään ja siitä,
että hänen oli nyt pakko istua useita kuukausia hunnutettuna ja
harsotettuna, ja se oli aivan liikaa hänen siedettäväkseen.
Herttuan testamentti, joka lähetettiin kuninkaalle, sisälsi pyynnön,
että herttuakunnan tulot vielä jonkun aikaa varattaisiin herttuan
velkojen maksuun, "niin etteivät pettyneet velkojat saisi syytä
nurista ja valittaa hänen tomulaan."
Ruhtinaskuntaa oli herttuan hallituksen aikana hoidettu niin
huonosti, että ennestään rikas Itä-Gföötanmaa oli nyt yhtä köyhtynyt
kuin sen herttuakin. Tämä oli luonnollinen seuraus siitä, että
hallitus oli ollut suosikkien käsissä, jotka olivat yhtä tuhlaavaisia
ja yhtä ajattelemattomia kuin heidän herransakin.
Kustaa Aadolf täytti täsmälleen lankonsa toivomuksen, että joka mies
saisi oikeutensa, ja määräsi herttuakunnalle uuden hallinnon.
Näiden tapausten jälkeen lähti Kaarle Filip asianmukaisella loistolla
ulkomaan matkalleen. Hänet otettiin kaikkialla ystävällisesti
vastaan; ja hän teki hyvän vaikutuksen hyvällä ryhdillään ja
avomielisellä, jalolla esiintymisellään.
Kuningas kirjoitti hänelle, että hänen matkansa varrelta oli
katsottava itselleen morsian, sillä saattoihan tapahtua, että hänen
huoleksensa jäi kruununperijän toimittaminen Ruotsin valtaistuimelle.
Mahdollisesti oli kuningatar ajatellut samaa kehoittaessaan poikaansa
lähtemään matkalle. Äidin mielestä saattoi kuka tahansa saksalainen
pikku ruhtinatar haihduttaa pois mitättömän Elisabet Ribbingin
muiston. Mutta Kaarle Filip pysyi rakkaudelleen uskollisena,
matkallaan hän kantoi Elisabetin kuvaa sydämessään ja hänen
palatessaan se oli yhtä himmentymätön.
Hänen poissaollessaan tapahtui, että rahastonhoitaja pyysi yksityistä
audienssia kuninkaalta ja kertoi tällöin kuningattaren suostumuksella
tapahtuneesta herttuan salaisesta kihlauksesta erään hänen tyttärensä
kanssa.
Kustaa Aadolfille se oli yllätys, mutta tavallisella käytösaistillaan
sanoi hän, että jos herttua sitä halusi kotiinnuttuaan, antoi hän
mielellään suostumuksensa.
Seved Ribbing oli ihastunut ja riensi ilmoittamaan iloista uutista
perheelleen. Kuningas taasen iloitsi mielessään veljensä onnesta ja
kuningattaren odottamattomasta myöntyväisyydestä.
Kaarle Filipin palatessa vältti kuningas lähennellä häntä, vaan
toivoi herttuan tulevan luokseen. Herttua riensikin heti kuninkaan
luo, ja tämä otti hänet vastaan.
"En ole ansainnut ystävyyttäsi", sanoi nuorempi, "ja voin ainoastaan
luvata, etten enää koskaan tee mitään vaatimuksia."
"Minä koetan arvata ja pyytämättä täyttää toiveesi", vastasi Kustaa
Aadolf. "Alotan siitä, että suostun sydämestäni liittoosi Elisabet
Ribbingin kanssa."
"Tiedätkö sen!" huudahti Kaarle Filip ihastuneena, "ja suostut?"
"Suostun, vaikka olisin mieluummin suonut, että liitto olisi
julkinen", lisäsi kuningas.
"Silloin ei kuningatar olisi suostunut kuunaan", keskeytti Kaarle
Filip, "ja mitäpä julkisuus meille merkitsee, niin Elisabet kuin
minäkin tahdomme mieluummin hiljaisuudessa nauttia onnestamme."
"Rahastonhoitaja saa laatia avioliittosopimuksen", jatkoi kuningas;
"luullakseni hän osaa turvata tyttärensä tulevaisuuden."
Kun herttua sen jälkeen iloisena ja säteilevänä lähti kuninkaallisen
veljensä luota rientääkseen rakastettunsa luo, tunsi Kustaa Aadolf
sydämessään sanomattoman tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteen.
"Hän, Ebba, ei minua rakastanut", kuiskasi hän yksikseen. "Ja millä
oikeudella minä -- joka olen saanut niin paljon -- voinkaan vaatia
korkeinta. Ketä Herra rakastaa, sitä hän koettelee. Maani ja kansani,
siinä morsiameni, sen edestä tahdon elää ja taistella ja -- kaatua,
jos niin vaaditaan!"
* * * * *
Niinä päivinä saapui valtakunnan ylhäisimmille herroille ja rouville
kutsut kreivi Magnus Brahelta. Hän kutsui heitä kaikkia tyttärensä ja
sotamarsalkka Jaakko De la Gardie'n hääjuhlaan Tukholman Suurkirkkoon.
Kreivi aikoi suullisesti kutsua kuninkaan. Eräänä iltana, kun Kustaa
Aadolf seisoi linnanikkunan ääressä katsellen yli kaupungin, rohkaisi
kreivi mielensä ja esitti kunnioittavan kutsunsa, vaikkakin hieman
värähtelevin äänin.
Mutta Kustaa Aadolf oli heti valmis.
"Kiitän teitä sydämestäni, kreivi", sanoi hän hilpeästi. "Mutta
näettekö nuo kaksi prikiä, jotka ovat juuri laskeneet ankkurinsa?
Oikeanpuolisen nimi on Katarina, katsokaas kuinka veikistelevästi
se keinuu aalloilla! Vasemmanpuolinen on Märta, ja kuinka se
kallistaiksekaan vältellen auringon jäähyväissuukkosia ja vetäytyy
kainosti kilpailijansa taakse! Sillä ne ovat kilpailijoita,
ymmärrättekös? Molemmat kilpailevat minun suosiostani, ja minä
olen luvannut lähteä huomenna koematkalle ensin toisella ja sitten
toisella. Riippuu nyt siitä, kuinka kauas ne minut houkuttelevat,
voinko noudattaa kutsuanne. Mutta kaikessa tapauksessa pyydän, että
tahtoisitte viedä onnitteluni morsiamelle ja sulhaselle."
Kreivi ainoastaan kumarsi syvään ja riensi pois.
"Jumalan kiitos, nyt on uhraus tehty", tuumi kuningas itsekseen.
"Kukaan ei tiedä mitä se on maksanut."
Seuraavana päivänä hän lähti merille.
Niin kuningatar kuin herttuakin olivat läsnä ylen upeissa häissä.
Juhlallisuuksia jatkettiin kokonainen viikko, mutta kuningas viipyi
poissa kaksi viikkoa.
* * * * *
Sanottiin tosin tänä kesänä, että Ruotsilla oli rauha naapuriensa
kanssa, mutta ei rauhaan ja tyyneyteen ollut suurin luottamista.
Venäjän rajaa ei saatu koskaan käydyksi, ja ruotsalaiset lähettiläät
kertoivat joka päivä odottavansa, että venäläiset keskeyttäisivät
koko homman jollakin väkivallanteolla. Venäläinen päällystö sanoi
olevan samantekevää, mihin raja määrättiin, kun uusi sota sen
kuitenkin pian siirtäisi.
Puolassa olivat sillävälin Sigismundin ja johtavain miesten huomion
vetäneet puoleensa ne merkilliset tapaukset, joita äskettäin oli
tapahtunut Puolan läntisissä naapurimaissa ja jotka sillä hetkellä
käänsivät kaikki ajatukset pois Ruotsista.
Uskonpuhdistus oli väkevän virran tavoin vihdoinkin onnistunut
murtamaan ne padot ja vallitukset, joita Saksan ruhtinaat,
jesuiittain ja paavin vallan kannustamina, olivat onnistuneet
pystyttämään kansan henkisen vapauden tielle.
Pitkän, petollisen tyvenen jälkeen, sellaisen, joita usein on myrskyn
edellä ja jonka aikana eri mielipiteet koettivat kumota toisiaan
mitä katkerinta uskonvihaa uhkuvin taistelukirjoituksin, oli vihdoin
rajuilma puhjennut ilmoille.
Kuningas Sigismund oli läheisissä sukulaisuussuhteissa itävaltalaisen
hallitsijahuoneen kanssa. Sen silloinen ruhtinas Ferdinand II ja
Puolan hallitsija tunnustivat samaa uskonoppia ja samaa valtiollista
maailmankatsomusta, ja oli enemmän kuin todennäköistä, että he
sellaisessa taistelussa tulisivat kaikin voimin tukemaan toisiaan.
Edellyttäen, että Sigismund joukkoineen avustaisi Ferdinandia tämän
kukistaessa Böömin levotonta väestöä, oli sangen luultavaa, ettei
hän samaan aikaan joutaisi hätyyttelemään Ruotsia, ja Kustaa Aadolf
toivoi sentähden saavansa pitemmät ajat olla rauhassa puolalaisilta.
Toisin oli laita Tanskaan nähden. Sieltä saattoi Ruotsi odottaa mitä
pahaa tahansa. Vielä ei ollut maksettu viimeinen neljännes Elfsborgin
lunnaista, ja mikä vieläkin pahempi, kuningas ei nähnyt mitään keinoa
velan suorittamiseksi. Jollei maksu tapahtunut oikeissa ajoin,
saattoi tapahtua mitä tahansa.
Saattoi tulla kysymykseen, ettei linnoitusta palautettaisi lainkaan,
jos suoritus myöhästyi.
Kustaa Aadolf ja Oxenstjerna miettivät turhaan mahdollisuuksia tästä
pulmasta selviytyäkseen. Maassa oli mahdoton saada kokoon selvää
rahaa. Tyytymättömyys raskaihin veroihin oli sitä paitsi niin suuri
ja yleinen, että monin paikoin pelättiin kapinaa.
Silloin pilkahti viime hetkessä valonsäde läpi pimeyden.
Hansakaupungit ja Hollanti olivat kallistaneet korvansa Kustaa
Aadolfin esityksille ja hänen suureksi ilokseen selittäneet olevansa
halukkaita lainaamaan hänelle summan, joka tarvittiin tanskalaisten
kanssa tehdyn sopimuksen täyttämiseen määräaikanaan. Siitä huolimatta
oli Kustaa Aadolfista epäilyttävää, saisiko hän Elfsborgin
hyvällä takaisin, ja hän lähetti varmuuden vuoksi Juhana Skytten
Hollantiin hankkimaan laivoja siltä varalta, että tarvitsisi ryhtyä
tarmokkaampiin toimenpiteihin.
Kuka tiesi miten asian olisi käynyt, jollei Euroopan asema olisi
ollut sellainen, että Kristian IV katsoi viisaaksi noudattaa lankonsa
Englannin kuninkaan Jakobin neuvoa ja lähestyä Ruotsin kuningasta.
Kun lunnaitten loppusumma tavalliseen tapaan suoritettiin
Elfsborgissa tammikuun 20 päivänä, palautettiin linna vastaväitteittä
Ruotsille, ja Herman Wrangel otti sen vastaan Kustaa Aadolfin
puolesta.
Kohta sen jälkeen kokoontui kuusi valtaneuvosta molemmista
valtakunnista Ulfsbäckin pappilaan sopimaan kaikki pienet riidat
tulleista ja muusta sellaisesta, joita viime hetkessä oli syntynyt.
Nyt oli vanha epäsopu aivan kuin puhallettu pois, kilisteltiin
maljoja keskenään, jakun mieliala oli parhaimmillaan, tekivät
ruotsalaiset valtaneuvokset ehdotuksen, että Ruotsin ja Tanskan oli
tehtävä luja liitto kaikkia evankelisen kristinopin vihollisia ja
erittäinkin paavin joukkuetta vastaan.
Tämä oli tanskalaisista herroista hyvä ehdotus, mutta he eivät
uskaltaneet ryhtyä syvempiin neuvotteluihin asiasta, vaan tuumivat,
että asia voitiin ratkaista ainoastaan kuninkaiden kohtauksessa.
Sillävälin oli molemmin puolin lujitettava hyviä välejä ja siten
raivattava tietä tulevalle lähemmälle liitolle.
Kohta tulikin kutsukirje kuningas Kristianilta, ja Kustaa Aadolf
lähti Halmstadiin, johon kohtaus oli määrätty. Hallannin rajalla
olivat tanskalaiset valtaneuvokset Anders Bille ja Holger Rosenkrans
vastassa Hallannin ratsuväen etunenässä.
Tanskalaiset valtaneuvokset tervehtivät kuningasta pitkällä puheella,
jossa toivottivat hänet tervetulleeksi heidän kuninkaansa maihin.
Juhana Skytte vastasi heille yhtä juurtajaksain Ruotsin kuninkaan
puolesta, jonka jälkeen Kustaa Aadolf ratsasti yli rajan. Ehdittyään
peninkulman päähän rajasta nousi hän vaunuihin, joihin pyysi
tanskalaisia valtaneuvoksiakin tulemaan.
Puolen peninkulman päässä Halmstadista oli kuningas Kristian korkeaa
vierastaan vastassa. Päivän kunniaksi hän oli pukeutunut erittäin
kallisarvoiseen pukuun, ja häntä seurasi kaksi lippukuntaa kovasti
koristeltua ratsuväkeä, joiden kummankin ratsurit olivat joka
mies puetut samalla tavoin, mitä siihen aikaan pidettiin erittäin
huomattavana. Niin ratsurit kuin ratsutkin olivat somistetut suurin,
korein sulkatupsuin.
Tanskalaisen hoviseurueen nähdessään Kustaa Aadolf nousi heti
ratsailta. Torventoitotuksin ja patarummun pärrytyksin ratsasti
korkea isäntä vierastaan vastaan kahdentoista mustapukuisen
henkisotilaansa seuraamana. Molemmat kuninkaat laskeutuivat ratsailta
samaan aikaan ja tervehtivät toisiaan monin ystävyyden vakuutuksin.
Valtiokansleri Kristian Fries piti pitkän tervehdyspuheen, johon
Kustaa Aadolf itse vastasi. Sitten nousivat molemmat kuninkaat
jälleen ratsaille, ja kaupunkiin ratsastettiin loistavassa
juhlasaatossa tykkien ja muskettien paukkuessa.
Illalla oli linnassa juhlakemut, jolloin Ruotsin kuninkaalle
osoitettiin kaikkea mahdollista kunniaa. Seuraavina päivinä
jatkettiin näitä loistavia juhlia. Iltaisin pidettiin karkelokemuja
linnansalissa, ja molemmat kuninkaat ottivat niihin osaa hilpein
mielin.
Näytti sovitun, ettei puututa valtiollisiin keskusteluihin. Tosin
solahti keskustelu siihen laajakantoiseen sotaan, joka äsken oli
puhennut Saksassa, ja silloin väliin kosketeltiin epävarmaa asemaa,
johon se oli toiset Euroopan valtiot saattanut, mutta kumpikaan
korkeista herroista ei siihen sekoittanut omia asioitaan. Tietä
lähestymiseen valmistettiin ainoastaan siten, että molemmin puolin
suurimmalla huolellisuudella vältettiin koskettelemasta koituvia
riitakysymyksiä ja sen sijaan koetettiin ystävyyden vakuutuksin
hälventää niiden muistokin.
Linnankirkossa saarnattiin kuninkaiden läsnäollessa rauhasta ja
sovusta molempain maiden kesken. Ilahutettiin toisiaan lahjoilla, ja
ystävyys meni niin pitkälle, että erään tanskalaisen palvelijan, joka
oli parjannut ruotsalaista miestä, ottivat tanskalaiset viranomaiset
heti kiinni ja hirttivät.
Vihdoin löi eron hetki. Tavanmukaiset kunnialahjat vaihdettiin,
ja kuningas Kristian uudisti ennen antamansa lupauksen vastata
seuraavana kesänä vierailuun ja kohdata Ruotsin kuninkaan Kalmarissa
tai jossakin muussa läheisessä seudussa.
Paluumatkalla rajalle noudatettiin samoja perinpohjaisia juhlamenoja
kuin saapuessakin, ja ulkonäöstä päättäen olivat molemmat kuninkaat
tulleet parhaiksi ystävyksiksi maailmassa.
Niin ei sentään ollut laita molempien kansojen kesken. Se äärimäinen
rasitus, joka kansalle koitui Elfsborgin lunnaista, piti vireillä ja
kiihdytti vanhaa juurtunutta tanskalaisvihaa.
Rajalta jatkoi Kustaa Aadolf matkaansa Elfsborgiin. Linnaan
saavuttiin juhlallisessa kulkueessa, johon koko Smålannin ja
Länsi-Göötanmaan aatelisto otti osaa. Täällä ilmoittautui nuori
Lennart Torstensson kuninkaalle ja pyrki hänen palvelukseensa.
Kustaa Aadolf mieltyi hänen ulkomuotoonsa ja teki hänet heti
henkipaashikseen, ja niin sai poika oikeuden olla alituiseen hänen
läheisyydessään.
Niilo Stjernsköld, joka heti kotiin palattuaan oli pyytänyt
kuninkaalta anteeksi ja luvannut uskollisuutta tulevaisuudessa,
asetettiin Elfsborgin päälliköksi. Ja kierteleväin huhujen johdosta
kehoitti kuningas häntä pitämään valppaasti silmällä merta, etteivät
vain jotkut espanjalaisista risteilijöistä, jotka kuuluivat
paavilaiseen joukkueeseen, onnistuisi äkkiarvaamatta käymään linnan
kimppuun.
12.